Nuoren kasvatus väkivallattomuuteen

Meilasin juuri tiivistelmän luennostani, jonka pidän lokakuussa XVIII Valtakunnallisilla Päihde- ja mielenterveyspäivillä Tampereella. Laitanpa sen samantien myös tähän sellaisenaan. Tiivistelmä tulee myös Päihde- ja mielenterveyspäivien sivuille. Ja tietysti paikanpäälle voi myös tulla kuuntelemaan ja vaikka tarttumaan hihasta luennon jälkeen. Päivät ovat 11.-12.10.2011 ja oma luentoni on ensimmäisen päivän iltapäivänä seminaarissa aiheeltaan Miten tukea väkivaltaista nuorta?

Väkivaltaisesta nuoruudesta vastuulliseen ihmisyyteen
Timo Purjo, FT, toiminnanjohtaja, Non Fighting Generation ry

Luentoni perustuu pitkälti kasvatusfilosofiseen väitöstutkimukseeni ”Väkivaltaisesta nuoruudesta vastuulliseen ihmisyyteen”. Luentoni tarkoitus ei kuitenkaan ole selostaa tieteellisiä tutkimustuloksiani, vaan ensisijaisina näkökulmina ovat sekä oma käytännön kokemukseni että päätelmät, joita teoreettisesta tutkimuksestani voidaan johtaa käytännön nuorisokasvatustoimintaan sovellettaviksi.

Väitöskirjani loppupuolella päädyn esittämään, että nuoren väkivaltaisuus on tarkoituksettomuuden ja rakkaudettomuuden ongelma. En luule löytäneeni tyhjentävää selitystä väkivallan ilmiölle, koska en usko, että sille voidaan koskaan löytää mitään muuta perimmäistä syytä kuin korkeintaan se, että väkivallan mahdollisuus kuuluu ihmisen – siis meidän jokaisen – olemuksessa oleviin perustaviin potentiaaleihin. Jos väkivallalle olisi jokin muu yksinkertaisempi syy, olisi se varmasti jo löydetty maailmanhistorian kuluessa. Tällöin väkivaltaakaan tuskin enää olisi, vaan se olisi saatu loppumaan.

Edellä olevalla en tarkoita sitä, että uskoisin siihen, että väkivallan ja ihmisen muun pahuuden syy löytyisi jostain fyysisestä elimestämme, kuten aivoista. Päinvastoin, en usko väkivallan biologisiin selityksiin, koska pidän niitä sekä todellisuutta rajusti yksinkertaistavina että ihmisen kykyjä väheksyvinä. Biologia on vain yksi ihmisen elämään, erityisesti syntyperäisiin lähtökohtiin vaikuttava tekijä. Ihminen elää jatkuvassa vuorovaikutuksessa maailmaan ja muihin ihmisiin sekä tekee päivittäin vaihtelevissa tilanteissa vapaan tahtonsa mukaisia, enemmän tai vähemmän vastuullisia ratkaisujaan tajuntansa henkisten kykyjen avulla. Tästä syystä ajatus kausaalisiin syy–seuraus-suhteisiin perustuvasta, automaattisesti aina samalla tavalla reagoivasta ihmisestä on kestämätön ja epähumaani.

Väkivaltaa on ollut läpi koko maailmanhistorian ja joinakin aikoina ilmeisesti paljon yleisemminkin kuin nykyään. Tällä hetkellä vallitseva kehityssuunta vaikuttaa kuitenkin olevan, että sekä ihmisten arkisiin kohtaamisiin liittyvä väkivalta että erilaiset joukkomurhat, sotatiloihin verrattavat ilmiöt ja varsinaiset sodatkin kaikkine julmuuksineen ovat lisääntymässä maailmassa. Pohdin yhä useammin, että mahtaako suurin syy siihen olla se, että olemme muuttamassa maailmaa väärään suuntaan. Yritämme kärsien, mutta kaikki viimeiset voimammekin ponnistaen sopeutua koko ajan ihmiselle armottomammaksi ja arvottomammaksi muuttuvaan maailmaan. Sarkastisesti voisi todeta, että ihmisten keskinäinen väkivalta saattaa tietysti loppua tätäkin menoa, kun ihminen sopeutuu maailman menoon niin kokonaan, että kaikki inhimillinen katoaa hänestä. Kun ihminen lakkaa olemasta vastuullisen ihmisyyden mukainen ihminen, ja taantuu jonkinlaisen alempiasteisen olemassaolon tasolle, ei ole enää ihmisten keskinäistä väkivaltaakaan.

Keskityn luennossani ainoastaan nuorten ihmisten arkisiin kohtaamisiin liittyvään väkivaltaan. Sen lisäksi, että määrittelen, minkä luonteinen ongelma nuoren väkivaltaisuus on perimmiltään, pyrin erityisesti esittämään, mikä on kaikkein olennaisinta väkivaltaisesti oirehtivan nuoren kanssa työskentelyssä, jotta tälle voi syntyä riittävät edellytykset muuttaa itseään ja samalla käyttäytymistään. Perustan näkemykseni väitöskirjaani ja muihinkin tutkimuksiini ja ennen kaikkea nuorten (eli alle 29-vuotiaiden) väkivallantekijöiden parissa työskentelyyn perustuviin käytännön kokemuksiini keinoista, jotka ovat näyttäneet vähentäneen väkivaltaista käyttäytymistä.

Väitän vahvasti, että käytännöllisesti katsoen kaikki muut väkivaltaa aiheuttaviksi yleisesti esitetyt asiat ja ilmiöt palautuvat ”oireyhtymään”, jota voidaan kuvata oman elämän tarkoituksen puutteeksi sekä omakohtaisten kokemusten vähyydeksi arvoista kaikkein suurimpaan, rakkauteen. Väitän myös, että nämä kaksi tekijää ovat merkittäviä päihde- ja mielenterveysongelmien aiheuttajia. Väkivalta-, päihde- ja mielenterveysongelmien taustalla onkin sekä yhteisiä että kullekin erityisongelmalle erityisiä taustatekijöitä. Kaksi tai kolmekin näistä esiintyy toisinaan samoilla henkilöillä samanaikaisesti, joissa tapauksissa ne korreloivat vahvasti toisiinsa. Tästä vedetään kuitenkin yllättävän yleisesti loogisesti virheellisiä johtopäätöksiä, joiden mukaan jokin näistä ongelmista olisi toisensa syy. Vaikka väkivallantekijät ovat usein tehneet tekonsa päihtyneinä, käyttää suurin osa kansalaisista päihteitä sortumatta koskaan väkivaltaiseen käyttäytymiseen. Ja vaikka joihinkin vakaviin mielisairauksiin tai vaikea-asteisiin mielenterveyden häiriöihin liittyy oheisoireina väkivaltaisuutta, ei voida päätellä, että väkivalta vähenisi esimerkiksi nuorten keskuudessa lisääntyneisiin lieviin mielenterveysongelmiin (ahdistuneisuus, masentuneisuus jne.) puuttumalla.

Sekä omat havaintoni ja kokemukseni että lukuisat tutkimukset osoittavat, että ulkokohtainen valistus on tehoton keino vaikuttaa jo oireilevien nuorten käyttäytymiseen. On vaikea uskoa myöskään, että pysyviä muutoksia olisi mahdollista saavuttaa käyttäytymisterapialla tai muilla vanhentuneeseen ja epähumaaniin mekanistis-behavioristiseen ihmiskuvaan perustuvilla menetelmillä.

Lähtökohtani nuorten väkivaltaisuutta vähentävässä toiminnassa on, että nimenomaan nuoren kohdalla kyse on hänen elämäntaidollisuuteensa ja eettisyyteensä liittyvästä ongelmasta, johon voidaan vaikuttaa kasvatuksellisin keinoin. Kasvatus perustetaan nuoren tämänhetkiseen elämäntilanteeseen, jonka oletetaan edellä esitetyn, väkivallantekijöiden parissa käytännössä testatun teorian mukaisesti aiheutuvan tarkoituksettomuudesta ja rakkaudettomuudesta.

Koska nuoren elämäntaitojen ja eettisyyden kehittyneisyyden aste määräytyy hänen maailmankuvansa perusteella, on kasvatuksen tavoitteena kehittää siihen sisältyviä merkityssuhteita suotuisammaksi. Lähtötilanteessa nuoren maailmankuvan merkityssuhteet ovat muotoutuneet epäsuotuisiksi siten, että hänen arvomaailmansa on vääristynyt, tunnetajunsa on heikentynyt, asenteensa itseä sekä muita kohtaan ovat kielteiset ja toimintatapansa ovat epäeettiset. Näiden kaikkien seurauksena nuori kokee herkästi erilaiset tilanteet hankaliksi tai uhkaaviksi ja puutteellisten elämäntaitojensa takia hänen ainoa ratkaisunsa niihin on väkivaltainen käyttäytyminen.

Ensimmäisenä vaiheena on vähentää nuoren maailmankuvan epäsuotuisuutta. Se ei kuitenkaan yksin riitä luomaan nuorelle hyvän olemassaolon edellytyksiä. Voidakseen tulla hyvinvoivaksi ja onnelliseksi ihmiseksi, nuori tarvitsee myös tarkoituksia ja rakkautta elämäänsä. Viktor E. Frankl’in mukaan jokaisella ihmisellä on synnynnäinen tahto tarkoitukselliseen elämään. Kasvattajan tai muun auttajan, joka pyrkii ohjaamaan nuorta eettisyyteen, on herätettävä oireilevassa nuoressa uinuvana oleva tahto ja ryhdyttävä vahvistamaan sitä yhdessä tämän kanssa. Nuori tarvitsee ohjausta myös niiden käytännön tilaisuuksien löytämisessä, joissa hän voi ryhtyä suuntautumaan tarkoitukselliseen elämään. Tarkoitus on Frankl’in oppirakennelman keskeinen käsite ja se merkitsee lyhyesti kaikkea sellaista toimintaa, joka kohdistuu johonkin muuhun kuin omaan itseen. Kyseessä voi olla jokin yleisesti arvokas asia tai joku muu ihminen ja kanssaihmiset yleensäkin.

Rakkaudellisuus merkitsee tässä yhteydessä rakkaudellista suhtautumista sekä itseen että kanssaihmisiin. Lyhyesti sitä voidaan kuvata hyvän tahtomisena toiselle pelkästään tämän itsensä vuoksi. Kyse on toisin sanoen pyyteettömästä tai palvelevasta rakkaudesta, joka on myötätuntoista, empaattista ja altruistista. Sekä Frankl’in omat että useat muut ulko- ja kotimaiset tutkimukset osoittavat, että altruistinen toiminta on kestävin tapa muuttaa samalla koko omaa olemassaoloaan paremmaksi. Kun nuoren hyvinvointi ja kokemus onnellisuudesta lisääntyy, ei hänellä ole myöskään tarvetta väkivaltaisten merkityssuhteiden ylläpitämiseen maailmankuvassaan tai minkäänlaiseen väkivaltaiseen käyttäytymiseen.

Käsitykseni kasvatuksesta poikkeaa siitä, mitä sillä useimmiten ymmärretään. Suurinta tyytymättömyyttä itsessäni aiheuttaa ylikorostunut nuorten kontrolloinnin näkökulma. Hyvässä kasvatuksessa on oman kokemukseni mukaan kyse nuoren aidosta kohtaamisesta. Suurimmat esteet kohtaamiselle ja sitä kautta kasvatusvaikuttamiselle ovat kyynisyys ja usko ihmisen lähtökohtaiseen pahuuteen. Valitettavan usein tällaiset asenteet vaivaavat nuorten parissa toimivia aikuisia. Olenkin ryhtynyt pohtimaan, voidaanko minkäänlaisia kestäviä tuloksia aikaansaada sellaisella ”kasvatuksella”, jossa pyritään luomaan pidäkkeitä ihmistä kohtalonomaisesti hallitsevalle pahuudelle ja siitä kumpuavalle väkivaltaiselle tai muulle ongelmia aiheuttavalle käyttäytymiselle.

Perustava kysymys on, onko ihminen perusluonteeltaan paha, jonka takia häneen pitää pyrkiä luomaan erilaisia psykologisia pidäkkeitä, vai onko ihminen lähtökohtaisesti hyvä, jonka toteutumisen varmistamiseksi elettävässä elämässä häntä tulee jopa yllyttää suuntautumaan yleisinhimillisiin hyveisiin ja arvoihin.

Hyvyyden herättelemiseen ja herkistämiseen tarvitaan mielestäni ennen kaikkea (vanhemmuuteen perustuvaa tai kasvatuksellista) rakkautta nuoreen. Vain rakkauden avulla nuori oppii rakastamaan itseään ja näkemään itsessään olevan potentiaalin hyvään. Voidaan jopa puhua yllykkeiden luomisesta hyvään rakkauden avulla. Väitän, että pidäkkeiden luominen on tähän verrattuna vaikeampaa, hitaampaa ja tehottomampaa muun muassa siksi, ettei se luo mitään arvoja tai tarkoituksia, vaan päinvastoin ylläpitää nuoren omaa negatiivista käsitystä itsestään ja pahuudestaan. Pidäkkeiden luominen ei siksi edistä myönteistä muutosta ja tahtoa siihen eikä kehitä nuoren tahdon voimaa, jonka avulla hän voi muokata elämäänsä tarkoituksentäyteiseksi ja rakkaudelliseksi. Kasvatus väkivallattomuuteen on siten kasvatusta vastuulliseen ihmisyyteen, joka määrittyy tarkoitukselliseksi ja rakkaudelliseksi toisilleen olemiseksi yhteisessä maailmassamme.

Advertisement

Miksi suuria kertomuksia tarvitaan juuri nyt?

Tuukka Sandström, joka oli mukana Kallio-Kuninkaalan kartanossa 20.5. kokoontuneessa Platonin Akatemiassa, on määritellyt suuret kertomukset seuraavasti: ”Laajasti ymmärrettynä suuri kertomus on jaettu symbolinen järjestys, joka määrittää paitsi sitä, miten ihmiset tulkitsevat kokemuksiaan, myös itse tuon kokemisen ehtoja. Siksi pienten kertomusten atomisoituneessa yhteiskunnassa ihmisiltä puuttuvat paitsi yhteiset arvot, myös yhteinen kokemusmaailma.”

Kun ajatellaan arvoja koko ihmiskuntaa koskevina universaaleina kiinnekohtina, on perusteltua väittää, että elämme tällä hetkellä arvotyhjiössä, joka aiheuttaa eksistentiaalista kärsimystä eri puolilla maailmaa. Juureton ja levoton nuoriso on hyvin havainnollinen ilmentymä tästä. Ne arvostukset, joiden perustalta maailman yhteiskuntia johdetaan, eivät luo sellaisia merkitysnäkökenttiä, joiden vaikutuksesta yksilöt kokisivat yhteenkuuluvaisuuden tunteita. Yhteisöt ja kansakunnat jäävät pelkiksi kuvitelmiksi ja ulkoisiksi määritelmiksi, koska niiden nykyinen merkityksettömyyden tila ei aikaansaa subjektiivista kansakuntaan kuulumisen kokemusta.

Benedict Anderson määrittelee kuvitelluiksi kaikki sellaiset yhteisöt, jotka ovat niin laajoja, etteivät niiden jäsenet tunne toisiaan henkilökohtaisesti. Ihminen voi olla henkisesti kansakuntansa jäsen vain, kun hän itse mieltää olevansa sitä. Ja jotta kansakunta voi olla yhtenäinen, on sillä oltava jotain yksilöiden yhdessä – kollektiivisesti ja solidaarisesti – vaalimaa arvokasta ja hyvää. Tällainen yhteisöön kuuluminen tuo ihmisissä esille heidän hyviä puoliaan, kuten vastuuntuntoa lähimmäisistä ja tahtoa kaikkien yhteisen hyvän edistämiseen.

Menneet suuret kertomukset, rikas yhteisten muistojen kokoelma, ja tulevaisuuden näköalat, jonkin arvokkaan ja merkityksellisen luomisen mahdollisuudet, muodostavat sen liiman, joka aikaansaa suostumuksen ja toiveen elää yhdessä. Varsinkin nuoret tarvitsevat yhteisöön kiinnittyäkseen suuria kertomuksia ja arvonäkökenttää, jotka kertovat heille, mistä me tulemme, mitä me olemme ja mihin me olemme menossa. Jollei yhteiskunnalla ole tarjota tällaista perustaa siihen kulumiselle, luovat nuoret yleensä oman utopiansa, joka voi pahimmillaan johtaa täydelliseen kaaokseen.

Niin kutsuttujen länsimaiden piirissä, joihin Suomenkin katsotaan kuuluvan, on vallalla uusliberalismi, jossa arvostetaan taloudellista kasvua, kilpailua ja kulutusta. Vaikuttaa siltä, että yhä useampi ei ole suostuvainen hyväksymään näitä arvostuksia omiksi olemassaolonsa ehdoiksi. Kun vaihtoehtoja joka tapauksessa etsitään – ainakin nuorten toimesta – olisi suotavaa, että ne perustuisivat sellaisille universaaleille arvoille, kuten totuus, hyvyys, kauneus ja rakkaus. Juuri tällä hetkellä tarvittaisiin kansallisvaltioiden itsekkäät päämäärät ylittävää totuuden tunnustamista maailman tilasta. Tarvittaisiin solidaarista kansainvälistä yhteisöllisyyttä, jossa arvoksi otettaisiin elämän ja luonnon säilyttäminen. Tai niiden pelastaminen ja palauttaminen sellaisiksi, että maailma olisi sekä mahdollinen että hyvä paikka elää ihmisille ja muille olevaisille vielä pitkälle tulevaisuuteen. Tässä olisi loistava uusi suuri kertomus, jonka koko ihmiskunta voisi jakaa.

Kilpailuyhteiskunta inhimillisyyden tuhoajana

Olen monissa yhteyksissä aktiivisesti arvostellut kilpailuyhteiskuntaa, jossa ihmiset valjastetaan jo varhaislapsuudessa taistelemaan toisiaan vastaan. En siis väitä, että kilpailu sinänsä on yksinomaan pahasta. Kilpailua, kuten muitakin asioita, voi tarkastella joko oman itsekkään edun tai kaikkien yhteisen hyvän näkökulmasta.

Kun ihminen lähtee kauppaan, katsoo hän yleensä ensin lehdestä (tai Internetistä tms.) tarjoukset tai valitsee kaupan sen käsityksen perusteella, että kyseessä on edullinen ostospaikka. Ja kaupassakin hän valitsee eri vaihtoehdoista hinnaltaan halvimman. Näin osan meistä on pakkokin tehdä rahatilanteensa takia ja jopa pohdittava, voinko tänään tai tällä viikolla lähteä kauppaan lainkaan. Silloin on tietysti hyvä, että löytyy edullisia ostospaikkoja ja halpoja tuotteita. Ja se on enimmäkseen kilpailun ansiota.

Ihmiset, joilla on varaa tehdä valintoja hieman väljemmin, voivat ottaa myös eettisen näkökulman huomioon. He voivat pohtia, menevätkö he läheiseen pikkukauppaan, jossa yrittäjä pyrkii joka päivä saamaan kasaan perheensä toimeentulon. Ja jossa yritteliäitä työntekijöitäkin ymmärretään arvostaa. He voivat myös päättää, ostavatko he kyseisessä kaupassa ehkä myös pienyrittäjien tuotteita tai sellaisia tuotteita, joista voi olettaa, että niitä valmistavia työntekijöitä kohdellaan eettisesti. Vaihtoehtona voi olla, että niin kutsuttu ”kuluttaja” tai ”asiakas” menee johonkin ketjuun kuuluvaan ja etäältä talouslukujen perusteella johdettuun kauppaan, jossa otetaan työntekijöistä kaikki tehot irti. Jopa senkaltaisin keinoin, että työntekijöillä on vaipat housuissaan, koska heillä ei ole lupaa käydä WC:ssä työpäivän aikana, muista lepotauoista puhumattakaan. Ja joissa he saavat lisäksi vielä paljon huonompaa palkkaa kuin muissa kaupoissa, joihin he eivät jostain syystä ole päässeet töihin.

Eettisesti eli epäitsekkäästi ajatteleva ihminen ei tuijota pelkkää hintaa, vaan saa hyvän mielen maksaessaan hieman enemmän, mutta voidessaan edistää jonkun toisen hyvää tai meidän kaikkien yhteistä hyvää. Jälkimmäinen voi toteutua sitä kautta, että markkinoilta joutuvat kokonaan poistumaan sellaiset yritykset ja tuotteet, joiden tuotanto perustuu ihmisten epäeettiseen kohteluun. Tällaista kohtelua on pahimmillaan mekanistinen suhtautuminen työntekijöihin pelkkinä helposti korvattavina tuotantovälineinä, joita ei kannata huoltaa, jos toimintahäiriöitä alkaa ilmetä. Ikääntyvät koneet ovat kaikista pahimpia ja ne pitää johdonmukaisesti korvata tuottavammilla ja toimintavarmemmilla malleilla.

Kysymys on myös laadusta. Olenko valmis maksamaan hieman enemmän tuotteesta, jossa on panostettu laatuun vai valitsenko aina vain halvimman. Laadulla en tarkoita niinkään sitä, että tuotteessa on jotain silmää hivelevää muotoilua tms., vaan sitä, että esimerkiksi elintarvikkeeseen ei ole lisätty epäterveellisiä tai keinotekoisia aineita hinnan puristamiseksi mahdollisimman alhaiseksi. Ja sitä, että tuotanto eli elintarvikkeissa sekä työntekijöiden että eläinten, luonnon ym. kohtelu on ollut mahdollisimman eettistä.

Kysymys kilpailun hyvyydestä ja pahuudesta vaatisi vielä paljon lisääkin pohdintaa, mutta korostan, että vastauksen kuhunkin yksittäiseen kilpailuun liittyvään kysymykseen voi löytää tavanomaisen eettisen arvioinnin avulla. Silloin punnitaan suurempaa hyvää pienempään ja myös yhteistä tai toisen hyvää omaan itsekkääseen hyvään. Jos tahdon ihmisenä toimia eettisesti, asetan aina suuremman tai yhteisen hyvän omani edelle. Itsestäni antaen ja itsekeskeiseen näkökulmaan perustuvasta parhaastani sillä hetkellä ja siinä asiassa luopuen. Vastaavasti, kun punnitsen pienempää ja suurempaa pahaa, valitsen eettisenä ihmisenä sen pienemmän.

Kilpailuyhteiskunnalla viittaan huippuyksilöiden seulomiseen esille muiden joukosta ja heidän suosimiseensa kaikkien muiden kustannuksella. Voittaja saa koko kakun omakseen ja muille jäävät pöydältä putoavat muruset keskenään jaettavaksi. Alfauroksen tai -naaraan asemasta käytävä, heti syntymän jälkeen alkava ja usein lapsen omien vanhempien tarkasti ohjelmoima kiihkeä kilpailu ruokkii ihmisen itsekeskeisyyttä eli oman edun tavoittelua, menestyksen myötä lisääntyvää ahneutta ja epärehellisyyttä. Kukaan ei ajattele, että tämänlainen pudotuspeli hajottaa koko yhteiskuntaa pirstaleiksi sen sijaan, että sitä pitäisi jatkuvasti eheyttää, jotta voimavarat voitaisiin keskittää yleisen hyvän edistämiseen. Vain näin edettäisiin kaikkien kannalta parempaa tulevaisuutta kohti.

Sairas saaliin-, kunnian- ja rahanhimo johtaa vain sairastumiseen. Kilpailu koukuttaa kuin huume, jota on saatava hinnalla millä hyvänsä. Annoksia pitää lisätä kaiken aikaa edes saman kiihottavan vaikutuksen aikaansaamiseksi. Ennen pitkää oma terveys ja hyvinvointi uhrataan armottoman kilpailun alttarille. Puhumattakaan siitä, että matkan varrella monet muut ”heikoimmiksi lenkeiksi” todetut ovat jääneet kärsimään ylitallotuksi ja pois potkituksi joutumisen seurauksista. ”Heikot sortuvat elon tiellä ja jätkät sen kuin porskuttaa” – ainakin niin kauan kuin suorituskykyä ylläpitävä turboahdin toimii tai kunnes tapahtuu kiinni jääminen vilpillisestä kilpailusta ja siitä seuraava maineen korjaamaton menetys.

Yhtä voittajaa kohden on aina suuri määrä häviäjiä. Ennen voiton hetkeä kaikki muut ovat vihollisia, joita vastaan käydään armotonta sotaa keinoja kaihtamatta. Toisen maailmansodan aikana puhuttiin ”totaalisesta sodasta” silloin, kun ketään, kaikkein viattomintakaan sivullista eli siviiliä ei säästetty. Yhtä hävinnyttä ”isänmaan puolesta kaatunutta” kohden on monta muuta – esimerkiksi hänestä riippuvaiset perheenjäsenet – joiden hyvinvoinnin edellytykset on ehkä lopuksi elämää hävitetty. Mutta eihän omilla kilpailukyvyillään ”ansaitusti” monimiljonäärin asemaan päässeen tarvitse hävinneistä ja heidän läheistensä kohtaloista välittää. Eikä hänellä ole kykyäkään ymmärtää tavallisten ihmisten elämää. Vähiten hän käsittää niitä, jotka eivät alun alkaenkaan tahtoneet lähteä mukaan kilpailuun ja jatkuvasti näköpiiristä etääntyvien, yhä kiristyvien tehokkuusvaatimusten takaa-ajoon.

Voittamisen pakko ja häviämisen pelko alkaa kalvaa voittajaa sitä enemmän mitä häiriintymättömänä ja pitempään voittokulku on jatkunut. Hyytävästä häviämisen pelosta kiteytyy jäätynyt vihan kerros, joka peittää alleen kaikki inhimilliset tunteet ja kyvyn kokea yleisinhimillisesti arvokasta ja hyvää. Kun rahan ja vallan huume saa kestävän otteen, tulee huumeen saannista ainoa asia, jolla on merkitystä. Viimeistään tällöin niin kutsutun voittajankin perheenjäsenistä ja muista läheisistä tulee hävinneitä ”veriuhreja”.

Haluammeko todella aggression, vihan ja vallan kyllästämän vai sittenkin keskinäistä sopua, solidaarisuutta ja yhteistä hyvää vaalivan yhteiskunnan? Jollei meidän, vähitellen taustalle väistyvien aikuisten, ratkaisujen avulla enää ole paljon tehtävissä, nykyisillä lapsilla ja nuorilla on vielä silmiensä lähes ääretön mahdollisuuksien tähtitaivas. Meitä kaikkia kuitenkin tarvitaan, myös aikuisia ja vanhuksiakin ohjaamaan nuoria näkemään kirkkaasti ja selkeästi valinnan vaihtoehtonsa ja eri valintojen vaikutukset. Valittavina lopputuloksina ovat enemmistön pahoinvointi tai kaikkien yhteinen hyvinvointi. Parhaiden mahdollisten valintojen tekeminen ja niiden seurausten mukaisessa maailmassa eläminen jää nuoremman sukupolven edustajien vastuulle.