Saako johtaja olla ihminen?

Näin kyselee Eläke-Tapiolan toimitusjohtaja Satu Huber sunnuntaihesarissa 5.8.2012. Koko juttu seuraavassa:

Osal­lis­tuin 2000-lu­vun alus­sa joh­ta­mis­kou­lu­tuk­seen, jos­sa neu­vot­tiin kes­kit­ty­mään esi­mies­työs­sä vain työn­te­ki­jöi­den työ­suo­ri­tuk­seen. Sii­hen, mi­tä ku­ka­kin te­kee va­paa-ajal­laan, mil­lai­nen on elä­män­ti­lan­ne tai mil­lai­nen työn­te­ki­jä on ih­mi­se­nä, ei pi­täi­si kiin­nit­tää huo­mio­ta.

Vie­ras­tin aja­tus­ta sil­loin ja vie­ras­tan edel­leen. Olen muis­ta­nut näi­tä joh­ta­mis­op­pe­ja usein esi­mer­kik­si ke­hi­tys­kes­kus­te­luis­sa. Sa­mal­la kun on käy­ty lä­pi työn haas­tei­ta, ta­voit­tei­ta ja on­nis­tu­mi­sen as­tet­ta, on tul­lut pu­hut­tua mo­nes­ta muus­ta­kin asias­ta. Jon­kun kans­sa on pu­hut­tu si­vii­li­asiois­ta enem­män, toi­sen kans­sa vä­hem­män.

Jos toi­nen ha­luaa pu­hua elä­mäs­tään työn ul­ko­puo­lel­la, ha­luan kuun­nel­la. Jos hän ha­luaa pi­tää si­vii­li­elä­män­sä pois­sa työ­pai­kal­ta, se­kin so­pii hy­vin. Us­kon kui­ten­kin, et­tä jos tun­nem­me kol­le­gois­tam­me vä­hän enem­män kuin vain työ­mi­nän, on yh­teis­työ hel­pom­paa. Kun nä­kee toi­sen ih­mi­sen ko­ko­nai­se­na per­soo­na­na ei­kä vain yh­te­nä työ­pai­kan rat­taa­na, on hel­pom­pi ym­mär­tää ereh­dyk­set ja vält­tää vää­rin­kä­si­tyk­siä.

Jo­kai­nen meis­tä seu­raa enem­män tai vä­hem­män työ­ka­ve­rei­den käy­tös­tä ja sa­na­ton­ta vies­tin­tää. Jos jo­ku yk­si­tyis­elä­män asia pai­naa miel­tä, nä­kyy se usein käy­tök­ses­sä. Se on täy­sin ym­mär­ret­tä­vää ja hy­väk­syt­tä­vää. Ris­ki­nä kui­ten­kin on, et­tä huo­les­tu­nei­suus tul­ki­taan hel­pos­ti pa­han­tuu­li­suu­dek­si, jon­ka al­ku­pe­rän ar­vel­laan ole­van työ­pai­kal­la.

Mo­nel­ta mie­li­pa­hal­ta ja vää­rin­kä­si­tyk­sel­tä väl­tyt­täi­siin, jos yk­si­tyis­elä­mää ei pi­det­täi­si täy­sin ta­bu­na. Jos ko­to­na on jo­kin asia pie­les­sä, saa­tan har­mi­tel­la asiaa ää­neen työ­pai­kal­la­kin. Lii­kaa yk­si­tyis­elä­män huo­lia en ha­lua ke­nen­kään nis­kaan työ­pai­kal­la kaa­taa, mut­ta sil­ti ha­luan ol­la ko­ko­nai­nen ih­mi­nen työ­pai­kal­la.

Työ­hy­vin­voin­nis­ta pu­hues­sa­ni olen usein lai­nan­nut Ir­ja As­ko­lan ru­noa: Et­tä ar­vos­tat it­seä­si ja omaa osaa­mis­ta­si / ja teet sa­moin myös lä­hel­lä­si ole­vil­le. / Et­tä luot il­ma­pii­rin, / jos­sa in­nos­tus on mah­dol­lis­ta / nau­ru ter­ve­tul­lut­ta ei­vät­kä / kyy­ne­leet­kään kiel­let­ty­jä. / Et­tä työ­pai­kal­la­si / op­pi­mi­nen on ilo, ei uh­ka / ky­sy­mi­nen on siu­naus, ei syn­ti / muis­ta­mi­nen on aar­re, ei kah­le.

Sii­nä tii­vis­tyy jo­tain hy­vin olen­nais­ta joh­ta­mi­ses­ta.

Tästä on helppo jatkaa Tommy Hellstenin ajatuksilla, joita lueskelin kesäkuun Askel-lehdestä. Hän kertoo ostaneensa valmennusyrityksen ja kertoo:

Väitämme vakavissamme, että ”tärkeintä ei ole mitä teet vaan kuka sinä olet”. Ihminen on siis suoritustaan ja työtään arvokkaampi. Tämä on ja tämän on oltava tulevaisuutta suomalaisessa työelämässä.

– Meillä on uusi hämmästyttävä innovaatio. Olemme keksineet ihmisen. Kun ihminen voi hyvin, hän on luova ja innovatiivinen, siis lopulta myös tehokas. Terve tehokkuus syntyy levollisuudesta ja työnilosta eikä ihmisten selkänahasta.

Uskon Tommy Hellstenin tarkoittavan samaa, jonka itse muotoilen Viktor Franklin oppeja seuraten hieman monimutkaisemmin: Tärkeintä ei ole mitä elämässäsi teet, vaan miten sen teet ja keneksi itsesi teet sitä kautta. Toisin sanoen, keskeisin kysymys on, toimitko itsekkäästi vain omaa hyvääsi ajatellen, vai laajemmin kaikkien työyhteisössäsi työskentelevien ihmisten parhaaksi. Ensiksi mainittu toimintatapa johtaa kaikkien pahoinvointiin ja jälkimmäinen edistää kaikkien yhteistä, siis myös omaa hyvinvointiasi. Ja jokerikysymys kuuluu, millainen olet ihmisenä toimiessasi tavalla a) tai tavalla b).

Advertisement

Viha tuhoaa ihmisen

Viha on krooninen sairaus, joka vaatii psykiatrista hoitoa. Tähän johtopäätökseen voidaan päätyä Tampereen yliopiston psykologian professori Martti Tuomiston haastattelun perusteella, jonka luin Aikalainen-lehdestä. Haastattelussa käsiteltiin Tuomiston yhdessä Lauri Parkkisen kanssa julkaisemaa kirjaa Lauri Parkkinen ja Martti T. Tuomisto: Viha, vihaisuus, hyvinvointi ja terveys: Vihaisuuden merkitys, arviointi, diagnostiikka ja hoito. Suomen Käyttäytymistieteellinen Tutkimuslaitos 2011.

Olen pitkään ollut sitä mieltä, että viha on krooninen tila, jota ei pidä sekoittaa suuttumuksen tunteeseen tai lyhyen ajan kestävään vihastumiseen. Viha estää ihmistä pääsemään yhteyteen koko siihen tunnekirjoon, jonka ihminen voi laajimmillaan kokea. Lopulta viha estää kokonaan kokemasta tunteita, ihmisestä tulee tunnetaidoton tai jopa tunnekuollut. Samoin käy arvojen. Vihan vallassa oleva ihminen ei näe itsessään eikä maailmassa kaikkea sitä hyvää ja arvokasta, joka meissä kaikissa on. Sen sijaan hänen arvomaailmansa kapeutuu yksipuoliseksi ja vääristyy negatiiviseksi.

Tuomiston mukaan viha on yhtä yleinen ongelma kuin masennus ja ahdistus, mutta sitä ei ole tutkittu läheskään niin paljon eikä varsinkaan hoidettu asianmukaisesti. Suomessakin käytetään hyvin usein täysin käsittämätöntä ja harhaanjohtavaa sanaparia ”positiivinen viha”, jota jonkun mukaan tulisi jopa rakastaa. Vihassa ei ole mitään positiivista tai rakastettavaa, vaan päinvastoin se tuhoaa ihmisen kyvyn kokea asioita myönteisesti sekä rakastaa ja ottaa vastaan rakkautta. Viha on krooninen pitkäaikaissairaus, joka altistaa psyykkisen pahoinvoinnin lisäksi erilaisiin fyysisiin sairauksiin, kuten sydän- ja verisuonisairauksiin. Tuomistoa lainaten, viha on myrkyllisin sydän- ja verisuonisairauksiin liittyvä emootio. Viha voi siis pahimmillaan johtaa sydäninfarktiin ja jopa tappaa siihen sairastuneen ihmisen. Tommy Hellsten puhui aikanaan ihmisen sairastumisesta vahvuuteen ja samalla tavalla voidaan siis perustellusti puhua ihmisen sairastumisesta vihaan. Molemmat vaativat asianmukaista pitkäaikaista psykoterapeuttista hoitoa. Psykoterapeuttien koulutuksessa on vihan hoito otettukin erityishuomion kohteeksi. Viha on Tuomiston mukaan valittu kohteeksi sen takia, että se antaa monipuolisemman kuvan ihmisen ongelmatiikasta kuin se, että sitä hoidettaisiin vain masennuksena, ahdistuksena tai muuna diagnosoituna mielenterveyshäiriönä.

Toistan siis vielä, että vihaa ei pidä rinnastaa suuttumukseen tai ”vihastumiseen”, joka on huono sana, koska se voi johtaa sekaannuksiin. Aggression ja suuttumuksen tunne ovat välttämättömiä voimia, jotta voisimme rakentaa maailmasta oikeudenmukaisempaa ja parempaa paikkaa elää. Suuttumus ja siihen perustuva ongelmien kohtaaminen rakentavassa ilmapiirissä luo myös pohjaa hyville ja kestäville ihmissuhteille. En siis puhuisi tässäkään yhteydessä ”rakentavasta riitelystä”, vaan mieluummin asioiden rakentavasta kohtaamisesta ja käsittelemisestä. Toistuva ja pitkäaikainen ongelmien piilottelu ja kieltäminen voi vähitellen johtaa katkeruuteen sekä tuhoavaan vihaan, joka ilmenee väkivaltana, itsetuhoisuutena tai molempina.

Kokonainen kansakuntakin voi sairastua vihaan. Tämän päivän Uudessa Suomessa kerrottiin ulkomaailmalle vihamielisestä perulaisesta heimosta, joka hyökkää väkivaltaisesti kaikkia heidän maillaan kulkevia ihmisiä vastaan. Viimeksi eräs toisen heimon edustaja, joka oli yrittänyt kahden vuosikymmenen ajan saada kontaktia heimoon, kuoli heidän ampumaan myrkkynuoleen. Suomeenkin rantautuneet koulu- ja kauppakeskusmurhat, parin viime vuoden aikana lisääntyneet paloittelusurmat, jälleen viime vuonna entisestäänkin lisääntyneet pahoinpitelyt, yleistynyt vihapuhe erilaisia kohtaan jne. Emme kai ole etenemässä samaan suuntaan kuin mainittu perulaisheimo? Ensimmäiseksi olisi vastatoimet aloitettava siitä, että vihalta riisuttaisiin kaikki myönteiset myytit ja alettaisiin puhua asioista avoimesti ja rehellisesti niiden todellisen luonteen mukaisesti.