Köyhyyteen voi vaikuttaa

”Niukkuus typistää näköaloja, muttei sulje ovia” oli kuvatekstinä Tiede-lehden 5/2017 artikkelissa, jonka otsikkona oli Köyhyyden voi voittaa. Artikkelin sanomana oli, että vaikea alku ei ole väistämätön kohtalo: moni on onnistunut asenteella, tuella ja työllä. Artikkelissa ei millään tavoin pyritty kiistämään, että suomalaisetkaan eivät elä täydellisessä mahdollisuuksien tasa-arvossa: ”Jos elämä olisi juoksukilpailu, lähtötelineet sijoitettaisiin eri etäisyyksille maalista tai toisille lapsille pantaisiin punnukset jalkaan.” Ilpo Suoniemen tutkimuksessa todettiin, että tulotaso periytyy sukupolvelta toiselta kaikkein eniten sekä tulotason ylä- että alapäässä. Myös Outi Sirniön väitöstutkimuksessa todettiin, että vaihtelua on enemmän keskituloisten perheiden lasten keskuudessa kuin köyhien tai rikkaiden vanhempien lapsilla. Onneksi meillä on Suomessa hyvin laaja ’keskiluokka’, vaikka harjoitetun politiikan seurauksena molemmat ääripäät ovatkin jatkuvasti kasvaneet.

Johanna Kallio totesi Tiede-lehden artikkelissa myös, että geenit selittävät vain hyvin pienen osan huono-osaisuuden periytymisestä. Mekanismiin vaikuttaa sen sijaan merkittävästi ns. ympäristötekijät eli se, millaiseen perheeseen, sukuun ja asuinalueeseen lapsi syntyy. Kukaan lapsi ei pysty valitsemaan, millaiseen perheeseen hän syntyy, ja tosiasia on kuitenkin, että lähtökohtaisesti lapsuuden perhe rajaa sitä, millaisia mahdollisuuksia elämässä on avoinna.

Lapsuus ei kuitenkaan ole väistämätön kohtalo, johon tarvitsisi tyytyä, vaan elämänsä kulkuun voi vaikuttaa monin tavoin. Esimerkiksi Viktor Frankl kertoo elämänfilosofisessa opissaan (tarkoituskeskeisessä filosofiassaan eli nk. logoteoriassa), millä tavalla ihminen voi ja miten hänen tulisi itseään kehittää, jos hän tahtoo kokea elävänsä arvokasta ja tarkoituksellista elämää. Myös käytännössä on lukemattomia esimerkkejä ihmisistä, jotka ovat ylittäneet lähtökohtiinsa liittyvät haasteet, vaikeudet ja vastoinkäymisetkin ja löytäneet oman tiensä hyvään ja onnelliseen elämään.

Tiede-lehdessä kuvaillussa Havaijilla tehdyssä pitkittäistutkimuksessa seurattiin kaikkien vuonna 1955 syntyneiden lasten elämää. Joka kolmas vaikeisiin oloihin syntyneistä lapsista kasvoi tutkimuksen johtajan Emmy Wernerin mukaan ”päteväksi, itseensä luottavaksi ja välittäväksi aikuiseksi”. Kukaan heistä ei ollut 40-vuotiaana työtön eikä ollut joutunut koskaan elämänsä aikana turvautumaan toimeentulotukeen.

Millaiset tekijät voisivat vaikuttaa siihen, että vielä useampi voisi päästä elämässä hyvin selviytyvien joukkoon? Hallituksen toimet keskittyvät tällä hetkellä siihen, että kaikki nuoret pakotetaan hakemaan opiskelu- tai työpaikkoja erilaisten sosiaalitukien menettämisen uhalla. Pakko ja pelottelu ei tunnetusti ole koskaan johtanut hyvään lopputulokseen, vaan sen sijaan kannustaminen ja rohkaiseminen. Kyse on nuorelle annetusta riittävästä tuesta, huolenpidosta ja välittämisestä. Nuori voi tarvita paljonkin tukea omien kykyjensä ja voimavarojensa löytämiseen ja hyödyntämiseen omaksi parhaakseen. Nuorta on autettava kehittämään elämäntaitojaan – ennen kaikkea elämänarvojaan ja elämänasenteitaan.

Pullonkaulana voi usein olla nuoren kielteiset asenteet itseä, toisia ja elämää kohtaan sekä  nuoren tahdonvoiman heikkous. Paras keino edistää sekä nuoren asenteiden muuttumista että hänen tahtonsa vahvistumista on se, että nuori kokee, että hänestä välitetään ja että hänellä on väliä. Nuoren pitää saada kokea itsensä arvokkaaksi osaksi yhteisöä ja yhteiskuntaa, hänen on voitava löytää maailmasta oma paikkansa ja elämäntehtävänsä. Kun nuoren asenteet ovat muuttuneet myönteisemmiksi ja hänen tahdonvoimansa on vahvistunut riittävästi, ei mikään tai kukaan voi estää häntä ponnistelemaan elämässään kasvaakseen ja kehittyäkseen kaikkien hänelle tarjoutuvien mahdollisuuksien mukaisesti. Jopa itsensä ja kaikki rajat ylittäen.

Jokainen meistä voi olla nuorelle se ihminen, joka saa hänet kokemaan, että hänestä välitetään. Jokainen voi tunnustaa nuoren ihmisarvon, kohdata ja kohdella häntä kunnioittavasti ja rakastavasti sekä osoittaa hänelle arvostusta kaikista niistä hyvistä teoista, joihin hän ryhtyy. Arvostettavissa teoissa on ennen kaikkea kyse kaikesta sellaisesta, missä nuori luo tai aikaansaa jotain arvokasta ja hyvää maailmaan. Kaikista ei tarvitse eikä voikaan tulla Suomen kansainvälistä kilpailukykyä edistäviä huippuyksilöitä. Paljon olennaisempaa ja kokonaisuudenkin kannalta arvokkaampaa on, kun nuori löytää sellaisen paikan ja elämäntehtävän, jossa hän saa kokea olevansa arvokas ja merkityksellinen jollekin toiselle ja jopa kaikille yhteisesti. Olevansa ihminen ihmisille ja inhimillinen muillekin olioille ja tulla hyväksytyksi juuri sellaisenaan omassa ainutlaatuisessa erityisyydessään. Tällaisena huippuyksilönä olemiseen pitää kaikilla olla mahdollisuus.

Advertisement

Hyvän tekeminen muille ei ole noloa

Usein kuulee nuorten suusta, että hyvän tekeminen on jotenkin noloa. Nuoret viittaavat tällä siihen, että kavereiden silmissä ei välttämättä saa suosiota tekemällä jatkuvasti hyviä tekoja. Tulkitsen, että tällä tarkoitetaan nimenomaan sellaisia tekoja, joilla miellytetään vanhempia, opettajia ja muita aikuisia. Liika kiltteys katsotaan merkiksi siitä, että nuori on nössö, hikipinko (hikari, hikke) tai jotain muuta negatiiviseksi luokiteltua. Liekö asennoitumisen syynä se, että on vaikea nähdä silmiensä edessä itseään ihmisiä jotka koetaan itseä parempina. Varsinkin, jos oma itsearvostus on huono, korostuu oma käsitys omasta kokonaisvaltaisesta huonoudesta, tyhmyydestä yms. tällaisten vertailukohtien rinnalla. Syntyy myös kokemus siitä, että toinen kuvittelee itsestään liikoja ja on ylentänyt itsensä muiden yläpuolelle. Hän on siis syyllinen omaan alemmuudentunteeseen. Tällainen toinen on siis revittävä alas kuvitteelliselta jalustaltaan, mitä näyttävämmin ja rajummin, sitä parempi. Hänelle on annettava sellainen opetus, että varmasti muistaa olla erottautumasta enää edukseen harmaasta massasta.

Olin runsas viikko sitten kuuntelemassa lastenpsykiatri Jukka Mäkelää Maria Akatemian järjestämässä seminaarissa. Oli ilahduttavaa kuulla hänen kertovan, että luonnontieteellinen, biologinen tutkimus on viimeisten viiden vuoden aikana tuottanut yhä enemmän tutkimustuloksia siitä, että jo vauva tietää, että toista kuuluu auttaa ja että on luonnollista jakaa omastaan. Ihmisellä on siis synnynnäinen moraali ja sen mukainen tahto osallistua yhteisön toiminaan. Lapsella on syntyessään kaikki valmiudet kasvaa yhteisöä rikastuttavaksi yksilöksi.

Tämän saman ovat filosofit tienneet jo noin 2500 vuotta sitten. On tietysti hyvä, että nykyaikainen tiedekin kehittyy siinä määrin, että sillä on edellytykset nähdä universaaleja totuuksia. Outoa on kuitenkin, miksi totuudet on pitänyt kadottaa pölyttymään jonnekin unholaan. Liekö kyse jonkinlaisesta tiedeuskosta, uskosta tieteen ylivertaisuuteen ja kaiken sellaisen pitämisestä valheellisena ja virheellisenä tietona, jota ei ole voitu todistaa kokeellisin tieteellisin menetelmin. Filosofia on kuitenkin aina pohdiskellut juuri sellaisia totuuksia, jotka ovat ”tiedettä suurempia”. Ihmiseen, elämään ja maailmaan kuuluu lukematon joukko asioita, joita emme tule koskaan käsittämään täydellisesti. Kyse on asioista, joita ei tiede pysty tavoittamaan omilla todellisuutta yksinkertaistavilla menetelmillään.

Viktor E. Frankl (1905-1997) on filosofiassaan korostanut 1940-luvulta lähtien, että ihmisellä on olemuksellisesti (siis synnynnäisesti) tahto tarkoitukseen, jolla hän tarkoittaa juuri samaa, josta edellä puhuttiin. Ihmisellä on tahto suuntautua itsensä ulkopuolelle ja toteuttaa arvokkaita asioita toisten hyväksi ja kaikkien yhteiseksi hyväksi. Oma itsearvostuskin kasvaa ja kehittyy vain tätä kautta kestävällä tavalla. Alussa mainituille itseään häpeäville nuorillekin paras tapa kohentaa omaa itsearvostustaan olisi ryhtyä tekemään hyvää. Toisten polkeminen maanrakoon ja heidän olkapäilleen nouseminen ei tuo kestäviä tuloksia, vaan pitkä päälle ainoastaan kaiken aikaa tyhjemmän olon.

Itse asiassa lähes jokainen nuori tekee jatkuvasti jotain hyvää toisille ihmisille. He eivät vain itse tiedosta tällaisia tekojaan tai kieltävät ne puheissaan. Koska kaikkilla nuorilla on synnynnäinen tahto tehdä hyvää, näkyy se myös heidän teoissaan. Ehkä silloin, kun muut nuoret eivät näe, tai ehkä silloin, kun he itse eivät erityisesti ponnistele ollakseen tekemättä mitään hyvää kenellekään muulle. Ja varsin moni nuori auttaa kavereitaan hyvällä tavalla.

Kasvattajien tulisikin konfrontoida nuoria myös hyvien tekojen osalta eikä vain ihmetellä, kysellä ja kyseenalaistaa nuoren pahoja tekoja. NFG:n kohtaamispedagogiikan kaksi peruskysymystä sopivat hyvin tähänkin tarpeeseen:
a) onko se, mitä nuori sanoo, sama asia kuin mitä hän ajattelee, tuntee ja aikoo käytännössä tehdä, ja
b) onko se, mitä nuori tekee, sama asia kuin mitä hän haluaa tehdä, mitä hänen pitää tehdä, ja mitä hän voi tehdä
Lopputuloksena on parhaimmillaan, että nuori oivaltaa tekevänsä hyvää yllättävän paljon ja olevansa juuri sitä kautta arvokas yhteisönsä jäsen. Ja nuori ymmärtää, että tällaiset teot ovatkin itse asiassa juuri sellaisia, joita hän tahtookin tehdä ja jotka saavat hänet itsekin kaikkein tyytyväisemmiksi elämäänsä. Hyvän tekeminen on luonnollista, helppoa ja erittäin antoisaa!