Avainsana-arkisto: Platon

Työn mielekkyys, merkitys ja tarkoitus ihmisen elämässä

Mitä on työ tai mikä on työtä? Työn tavanomaiset tunnusmerkit täyttää myös kotityö, mutta useimmiten työn käsitetään olevan ansiotyötä, jonka muotona voi olla palkkatyö tai yrittäjyys. Työn tarkoituksen ja tarkoituksellisuuden näkökulmasta vapaaehtoistyö tai suomalaisittain talkootyö voi olla kaikkein arvokkain työn muoto. Orjuus – jota esiintyy ihmiskauppaan, prostituutioon yms. liittyen nykypäivänäkin – on puolestaan kaikkein epäinhimillisin työn teettämisen muoto. Myös pakkotyötä käytetään edelleen etenkin valtionterrorismin puitteissa.

Pakkotyön käsitettä voidaan kuitenkin ajatella myös laajassa merkityksessä, jolloin sen piiriin kuuluisi kaikki sellainen työ jota ihminen joutuu tekemään ilman edellytyksiä suoriutua siitä kunniallisesti, itsekunnioituksen ja toisten kunnioituksen säilyttäen. Kriteerinä on myös, että joku toinen pakottaa kyseisen henkilön tekemään väkisin jotain sellaista, johon tällä ei ole sopivuutta tai pätevyyttä. Vastaavasti hänet estetään tekemään jotain muuta, johon hän sopisi paremmin tai johon hän olisi pätevämpi. Koska toinen pakotetaan johonkin väkisin ilman, että hänellä itsellään olisi valtaa päättää asiasta vapaasti, on kyse väkivallasta. Esimerkiksi käy pakkoyrittäjyys eli tätä kirjoittaessa vallalla oleva pyrkimys pakottaa ihmisiä työllistämään itsensä yrittäjänä ilman yrittäjyyteen liittyviä perustavia menestymisen tai edes aloittamisen edellytyksiä.

Kun laajennetaan edelleen pakon käsitettä koskemaan työn sisältöjä, voidaan todeta, että erilaista pakottamista voi esiintyä työelämässä hyvin laajalti. Viime vuosina ovat julkisiin organisaatioihin, mutta myös yksityisiin yrityksiin, järjestöihin ym. kohdistuvat monenlaiset kontrollitoimet lisääntyneet voimakkaasti. Pakko merkitsee, että joku taho käyttää vaikutusvaltaansa johonkin toiseen, jonka taloudelliset tai muut toimintaedellytykset ovat olennaisesti riippuvaisia kyseisestä tahosta. Pakkovaltaa käyttävä taho vaikuttaa toisen päätöksenteon ja toiminnan vapauteen siten, että sille kuuluva itsenäisyys ja jopa autonomia kaventuu, jolloin myös vastuu toiminnan tuloksista hämärtyy. Pakon vaikutus työn laatuun on tuhoisa. Pakkovallan kohteeksi alistetulta katoavat sekä menestykselliseen toimintaan riittävä luovuus että yhteys työltä tavoiteltuun inhimillisten tarpeiden tyydytykseen. Pakkovallassa on aina kyse väkivallasta – vallankäytöstä ilman toisen aidosti vapaaseen tahtoon perustuvaa suostumusta. Pahimmillaan ja valitettavan usein kyse on jopa mielivallasta, kun ulkopuoliset tahot sanelevat miten pakkotoimenpiteiden kohteen tulisi toimia sellaisissa asioissa, joissa paras mahdollinen tietämys on kohteella itsellään.

Sana pakottaminen merkitsee yhteen puristamista, kuristamista. Pakosta tulee väkivaltaa silloin, kun se estää tai jopa kumoaa ihmisen tahdon vapauden. Pakkovalta määrää ja pitää otteessaan ihmisen ajattelua, tunteita ja toimintaa vastentahtoisesti, vastoin sitä mitä hän itse tietoisesti tahtoisi ja vapaasti valitsisi. Pakotetut työn sisällöt koetaan vieraiksi ja uhkaaviksi sille identiteetille, joka koetaan omaksi, ja niille ihanteille ja arvoille, sille tarkoitukselle, jolle tahdotaan omistautua. Näistä syistä pakko on pahin vastoinkäyminen, mitä henkisesti vapaa ihminen voi joutua kohtaamaan. Pakko on myös pelon lisäksi toinen yleisimmistä psyykkisten häiriöiden aiheuttajista.

Platonin työn määritelmän voidaan katsoa korostavan työn pakottomuuden merkitystä hänen puhuessaan työstä ”suhteissa luontoon tai yhteiskuntaan toteutettavana tietoisena luovana toimintana”. Perusedellytykseksi luovalle toiminnalle hän asettaa riittävän vapauden ja henkiseen eläytymiseen tarvittavan rauhan keskittyä asioihin, jotka kiinnostavat ja innostavat itseä. Työn merkityksellisyys muodostuu siitä, että tekijä saa työnantajan tai toimeksiantajan määrittämissä puitteissa toimia omalla itsenäisesti ja vastuullisesti valitsemallaan tavalla ja tyydyttää siten omia tarpeitaan ja katsomuksiaan sekä hyödyntää omia vahvuuksiaan. Ansiotyön välineellinen merkitys on siinä, että yksilö voi työn tekemisen avulla tyydyttää toimeentulonsa varmistamiseen ja elinolosuhteittensa kohentamiseen liittyviä tarpeita.

Frankl korostaa, että työ on ihmisen henkisen hyvinvoinnin kannalta merkityksellinen osatekijä eivätkä pelkät työttömyyskorvaukset voi korvata työn puuttumisen aiheuttamaa hyvinvointivajetta. Tästä syystä hän suosittelee vapaaehtoistyön tarjoamista työttömille, jolloin he voivat kokea itsensä tarpeelliseksi jollekin ja olemassaolonsa tarkoitukselliseksi. Sitä kautta he voivat säilyttää itsekunnioituksensa ja ihmisarvonsa myös toisten silmissä. Vapaaehtoistyön avulla he saavat myös kokea toisia palvelevan rakkauden antoisuuden ja saavat osakseen sellaista arvostusta, jota he eivät ehkä ole saaneet kokea koskaan aikaisemmin.

Työn merkityksellisyyttä kuvastaa myös se, että se on määritelty yhdeksi ihmisoikeuksista Ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessa. Oikeus työhön ei kuitenkaan merkitse oikeutta työpaikkaan jonkun toisen palveluksessa.

Työn tarkoituksellisuuden määrittävät samanlaiset kriteerit kuin tarkoituksella on logoteoriassa yleensäkin. Jotta työllä olisi jokin tarkoitus, on sen palveltava jonkin tai jonkun muun kuin tekijän omaa hyvää. Tämän voidaan ajatella merkitsevän, että työhön perustuva aikaansaannos palvelee jotakin syvällisempää tarvetta kuin mitä pelkkä suoritus itsessään tyydyttää. Kyse ei ole siis pelkästä tehtävästä itsestään, pelkästä työnantajalta saadun tehtävän ja siihen liittyvien toimenpiteiden asianmukaisesta suorituksesta. Kyse on sen sijaan jostain sen ylittävästä, jostain sen lisäksi tapahtuvasta, jolla on inhimillistä arvoa ja merkitystä.

Frankl’n oma ala, sairaiden ihmisten hoitaminen, on hyvä esimerkki. Kyse ei voi olla pelkkien mekaanisten hoitotoimenpiteiden suorittamisesta. Hoitotyön tarkoitus toteutuu vasta silloin, kun se ylittää lääketieteellisen, kehoon tai psyykkiseen tajunnallisuuteen kohdistuvan toiminnan ja kohtaa potilaan henkisenä ihmisenä. Sitä kautta myös lääkäri voi itse kokea sisäisen täyttymyksen tunteen. Kaikki se inhimillinen ja henkilökohtainen, mitä lääkäri tekee lääkärin työssään siihen kuuluvien ammatillisten toimenpiteiden lisäksi, tekee lääkäristä ainutlaatuisen työssään ja hänen työnteostaan tarkoituksellisen. Vasta silloin, kun lääkäri liikkuu ammatillisten määräysten ja säädösten tuolle puolen, alkaa todellinen henkilökohtainen ja ainoa mahdollinen henkistä tyydytystä aikaansaava työnteko.

Siltä osin ja niin kauan kuin ihmisen elämäntehtävissä on etualalla luovien tarkoitusmahdollisuuksien toteuttaminen, on työ yleensä konkreettinen keino toteuttaa niitä. Erityisesti työ tarjoaa tarkoitusmahdollisuuksia siksi, että yksilön ainutlaatuisuus asettuu siinä suhteisiin yhteisöön ja saa tästä suhteutumisesta arvonsa ja tarkoituksensa. Arvo ja tarkoitus kytkeytyvät kuitenkin työn suorittamiseen – aikaansaannokseen yhteisölle – eikä kyseiseen ammattiin sinänsä. Toisin sanoen tarkoituksen toteuttamisen mahdollisuus ei liity vain joihinkin määrättyihin ammatteihin. Mikään ammatti ei tee tässä mielessä autuaaksi. Itse ammatti ei tee kenestäkään erityistä ja korvaamatonta, se tarjoaa vain mahdollisuuden siihen.

On siis kyse perustavanlaatuisesta väärinkäsityksestä, jos joku väittää, että hänkin voisi kokea työnsä tarkoitukselliseksi, jos hänellä vain olisi jokin toinen ammatti. Tällöin hän on joko ymmärtänyt työn tarkoitusmahdollisuudet virheellisesti tai hän syyllistyy itsepetokseen. Jos ihminen kokee, että hänen ei ole mahdollista kokea työtään omassa ammatissaan tarkoitukselliseksi, ei syy ole ammatissa, vaan ihmisessä itsessään. Frankl väittää toisin sanoen, että missä tahansa ammatissa voi tehdä työnsä niin, että siitä voi saada tarkoituksellisuuden kokemuksia. Kyse on siitä, miten – välinpitämättömästi ja rimaa hipoen vai innostuneesti omistautuen ja itsensä ylittäen – ja miksi – pakollisen toimeentulon saadakseen vai palvellakseen ihmisiä arvokkaasti tai edistääkseen arvokkaita asioita – työtään tekee eikä siitä, mitä ja minkälaista työtä tekee.

Tämä kirjoitus on Työn tarkoitusta koskevasta kappaleesta uudessa kirjassani ”Mielekäs, merkityksellinen ja tarkoituksellinen elämä”, joka ilmestynee syyskuun aikana.

Advertisement

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Kiusaaminen, viha ja väkivalta

Viikon uutisia: V*tutukseen kuolee (Iltalehti), Syrjäytynyt vaeltaa varjoissa yksin (Helsingin Sanomat), Raaka väkivalta kuvattiin (Iltalehti).

En yleensä osta iltapäivälehtiä, mutta viime viikolla sorruin ostamaan ja lukemaan niitä käydessäni pikaisella lounaalla kesken työpäivää. Olo oli epätodellinen lukiessani V*tutukseen kuolee -otsikoitua juttua. Alaotsikkona oli, että ketutus lyhentää elämää 15,7 vuotta. Viimeistään siinä vaiheessa ryhdyin pohtimaan, onko tänään Aprillipäivä vai onko kyseessä nk. mätäkuun juttu, kun jutussa kerrottiin, että ”Suomalainen lääkäriseura Duodecim laatii parhaillaan kansalaisille digitaalista terveystarkastusta, jonka avulla voi mitata omaa v-käyräänsä”. Jutussa kerrottiin myös, että peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardson sanoo, että kansanterveyttä ja terveysasioita pitää katsoa ihan uudesta näkökulmasta. Varmasti niin onkin, onhan kyse 130.000 ihmistä kattavasta kyselytutkimuksesta.

Hesarin jutussa kerrottiin, että Itä-Suomen yliopisto ja Helsingin Diakonissalaitos ovat haastatelleet 150 laitoksen asumispalveluyksikön asukasta – siis henkilöitä, joilla on taustallaan asunnottomuutta ja pitkäaikaisia päihdeongelmia – heidän kokemastaan hyvinvoinnista. Yksi kysymys oli ”Tunnen itseni vihaiseksi”, jota oli tarkennettu suluissa olevalla selvennyksellä ”ns. vittuuntuneeksi”. Osin tai täysin samaa mieltä -vastanneiden osuus oli yli puolet.

Iltalehden toisessa uutisessa kerrottiin väkivallasta, jonka uhriksi noin 25-vuotias mies oli joutunut kahdesti. Juttua tutkinut rikoskomisario – siis erittäin pitkään poliisina toiminut ammattilainen – totesi, että tapaus oli poikkeuksellisen raaka. Niin raaka, ettei hän ole vastaavaan törmännyt koskaan aikaisemmin. Muistan lukeneeni viime aikoina yhä useammin tämänkaltaisista kokeneiden poliisien lausunnoista.

Mikä on näiden kolmen lehtiuutisen välinen yhteys? Kaikissa oli kyse v*tutuksesta eli vihasta ja sen seurauksista. Seurauksena on joko fyysinen sairastuminen (josta kirjoitin myös edellisessä blogikirjoituksessani) tai itsetuhoinen käyttäytyminen ja niiden aiheuttama ennenaikainen kuolema. Tai seurauksena on psyykkinen sairastuminen ja sen aiheuttama äärimmäisen epäinhimillinen väkivaltaisuus toisia ihmisiä kohtaan.

Mistä (vi)ha-(v*)tutus eli hatutus saa alkunsa. Sitä voidaan kutsua kaiken aikaa enemmän esillä olevaksi kiusaamiseksi eli joka puolella esiintyväksi ihmisten huonoksi kohteluksi. Tai voidaan puhua vielä paljon täsmällisemmin siitä, mistä ilmiöstä pohjimmiltaan on kyse. Hegel ja kauan sitä ennen jo Platonkin puhui thymoksesta, ihmiseen luonnostaan kuuluvasta tahdosta tulla kunnioitetuksi, rakastetuksi ja arvostetuksi. Toisin sanoen, perustavasta ihmisen tarpeesta tulla tunnustetuksi merkitykselliseksi muiden silmissä. Jokainen ihminen haluaa olla tärkeä ja olla osa jotain tärkeää. Jokainen haluaa olla joku jollekin toiselle, kuten Viktor E. Frankl on asian ilmaissut. Jos tämä tarve ei toteudu, vaan ihminen suljetaan pois tästä mahdollisuudesta sysäämällä hänet syrjään muiden joukosta, hän sairastuu fyysisesti tai ryhtyy tuhoamaan itseään monenlaisin keinoin. Näistä keinoista runsas päihteiden käyttö on kaiketi kaikkein yleisin. Ihminen siis kokee itsensä niin arvottomana, että se kalvaa hänen sisintään aiheuttaen erilaisia sairauksia tai hän lakkaa huolehtimasta omasta hyvinvoinnistaan. Toinen perusvaihtoehto on, että hän laittaa vahingon kiertämään eli ryhtyy kohtelemaan muita ihmisiä täysin ihmisarvon vastaisesti julmaa psyykkistä tai fyysistä väkivaltaa käyttäen. Ja koska hän ei tunnista itsessään mitään arvoa, ei hän tunnusta sitä muissakaan, jolloin hän kykenee tekemään toiselle ihmiselle aivan mitä tahansa.

Kuka tämän kierteen käynnistää? Kuka on syyllinen kaikkeen tähän? Minä, sinä, hän, me, te, he, tämä, tuo, se, nämä, nuo ja ne. Siinä ne kai kaikki persoonapronominit olivat. Entä kuka voi vaikuttaa kehityksen suunnan muuttumiseen? Minä, sinä, hän… jne. Miksi siis kohtelemme toisiamme kaiken aikaa huonommin kuin meidän kaikkien ihmisarvo edellyttäisi? Kukaan ei kai tosissaan voi väittää, ettei olisi ainakin joskus kohdellut jotain toista ihmistä huonosti. Ja varsinkaan kukaan meistä ei ole toiminut toisia ihmisiä kohtaan hyvin kuin olisi ollut mahdollista. Voisimmeko kaikki yrittää olla enemmän ihmisiksi toinen toisillemme – kunnioittaen, rakastaen ja arvostaen kaikkia lähimmäisiämme eli maailmassa eläviä kanssaihmisiämme sekä lähellä että kauempanakin. Ja myös tulevia sukupolvia, jotka eivät ole vielä syntyneetkään. Vain tähän voi toivo ihmisen suotuisasta tulevaisuudesta perustua.

Mitä odotamme? Jos joskus pitää aloittaa, miksi se ei olisi yhtä hyvin tänään. Jos jonkun pitää aloittaa, miksen se olisi yhtä hyvin minä.

3 kommenttia

Kategoria(t): Arvostus, Ihmisarvo, kiusaaminen, Kohtelu, Kunnioitus, Rakkaus, tunnustus, Väkivalta, viha, vitutus