Älä lamaannu peloistasi, nyt on aika toimia

Kiinasta liikkeelle lähtenyt koronavirustauti julistettiin 11. maaliskuuta pandemiaksi eli maailmanlaajuisesti levinneeksi epidemiaksi. Pandemia-sana tulee kreikan kielen sanoista pan ’kaikki’ ja demos ’ihmiset’. Koronavirus vaikuttaakin jo tavalla tai toisella kaikkiin maailman ihmisiin. Tauti on uusi ja entuudestaan tuntematon ja siksi se aiheuttaa ihmisissä monenlaisia tunteita ja ajatuksia, kuten huolestuneisuutta ja pelkoja. Sairastumisen ja kuolemankin uhan koetaan leijuvan varjona päällämme – jotkut puhuvat ”mustasta joutsenesta” – koska kukaan ei vielä tiedä, miten poikkeava tauti mahdollisesti on tavanomaisiin tartuntatauteihin verrattuna.

On syytä tiedostaa, että Suomessa influenssaan kuolee joka vuosi arviolta 500–2 000 ihmistä, ja erityisesti riskiryhmiin kuuluvat ihmiset, kuten vanhukset ja ne, joilla on erilaisia perussairauksia (kuten krooninen sydän- tai keuhkosairaus, diabetes tai munuaisen vajaatoiminta), joutuvat muita herkemmin sairaalahoitoon. Toivottavasti koronaviruksenkaan osalta ei ylitetä näitä tavanomaisia määriä – vähättelemättä tietysti niitäkään ja niistä aiheutuvia monia traagisia seurauksia yhtään mitenkään.

Logoteorialle ja logoterapialle on todella tarvetta tällaisen yleismaailmallisen eksistentiaalisen kriisin ja ahdistuksen aikana ja myös sen jälkeen. Ihmisten kahtiajako on ollut selkeästi huomattavissa: jotkut ovat lamaantuneet ja käpertyneet pelokkaina kuoreensa, kun jotkut toiset ovat alkaneet toimia muiden ihmisten auttamiseksi – he ovat siis kokeneet tarkoituksen kutsuvan heitä ja löytäneet sisästään henkisen uhmavoimansa vahvistamaan heitä sen toteuttamisessa. Viktor Franklin nimeämän, ihmisessä piilevän erityisen henkisen kyvyn, henkisen uhmavoiman arvo ja merkitys korostuukin näinä aikoina ja sen löytäminen itsestä olisikin joillekin jopa elintärkeää. Kaikille muillekin henkisen uhmavoiman ilmeneminen vahvistaisi omaa kykyä selviytyä tämänhetkisestä kriisistä. Parhaimmillaan se auttaa ihmistä löytämään kaikesta tapahtuvasta – omasta tai ympärillä näkyvästä kärsimyksestä – huolimatta uusia sellaisia arvokkaita tarkoitusmahdollisuuksia, jotka kantavat jopa aiempaa parempaan tulevaisuuteen.  Siksi henkisen uhmavoiman etsimisen, löytämisen ja vahvistamisen pitäisi olla osa ihmisten jokapäiväistä elämää myös nykyistä tavanomaisempina aikoina.

Omaan mahdolliseen sairastumiseenkin voi jo etukäteen asennoitua jopa tarkoitusmahdollisuutena sen sijaan, että näkisi sen pelkkänä uhkana varsinkin, jos ei ole vielä kovin vanha eikä omaa jotain nk. perussairautta. Tällöin voi ajatella, että parannuttuaan on saanut pysyvän immuniteetin ja voi huoletta liikkua kaikkien taudinkantajien tai tautia sairastavien parissa heitä tukemassa, auttamassa ja hoitamassa. Taudin sairastuminen parantaa siten mahdollisuuksia pitää huolta muista ja hoivata kärsiviä heidän vaikeassa ja joillekin myös hengenvaarallisessa elämäntilanteessaan.

Juuri nyt erityisesti riskiryhmiin kuuluvat vanhukset ja sairaat tarvitsevat toisten apua paljon enemmän kuin normaalioloissa (ihan kaupassa, apteekissa yms. käynneistä alkaen, psyykkis-henkisestä avusta puhumattakaan). ja tietysti kaikki muutkin heikoimmassa asemassa olevat, kuten täällä olevat ajelehtivat maahan muuttaneet (turvapaikanhakijat, paperittomat, kielteisen päätöksen saaneet jne.), työttömät, asunnottomat, köyhät, yksinäiset jne. Onneksi monet ihmiset ovat jo aktivoituneet, ja nimenomaan auttavaan ihmistyöhön kouluttautuneilla se kuuluu velvollisuuksiinkin – tai logoteoreettisesti ilmaisten vastuullisena olemiseen.

Ajassa on siis tarjolla poikkeuksellisen paljon tarkoitusmahdollisuuksia, joihin voi tarttua. Lähes jokaisella meistä on mahdollisuus valita, sulkeutuuko omaan sisäisyyteensä synkkien tunteiden ja ajatusten pariin murehtimaan, vai ryhtyykö johonkin, jonka kokee olevan sekä jollekin toiselle arvokasta ja merkityksellistä että omien vahvuuksieni perusteella itselle ominaista. Paljon erilaista arvokasta ja hyvää voimme tehdä myös etäältä.

Advertisement

Viktor Frankl edelläkävijänä ja tiennäyttäjänä

Terveisiä Viktor Frankl maailmankongressista Wienistä, jossa sain jälleen tavata sekä Viktor Frankl’n alkuperäisiä oppilaita että logoteorian opiskelunsa vasta aloittaneita oppilaita. Ja monia muitakin sekä omaa elämänfilosofiaansa pohtivaa että toisia siinä avustavaa kollegaa. Kongressin järjestäjät lopettivat laskemisen siinä vaiheessa, kun 500 rekisteröityneen osallistujan määrä oli täyttynyt. Maita, joissa logoteoriaa aktiivisesti opetetaan ja opiskellaan, oli edustettuna lähes 40 (muutamasta maasta ei tällä kertaa ollut osanottajia). Edustettuna olleiden Wienin akkreditoimien instituuttien ja yhdistysten määrää en tiedä, mutta yhteensähän meitä on yli 130, Suomen Viktor Frankl Instituutti mukaan lukien.

Oli mukava kuulla jälleen tulkintoja niistä ajatuksista, joita Viktor Frankl alkoi kehittelemään jo 1920-luvulla ja joita hän levitti henkilökohtaisesti pitkin maailmaa sekä yliopistoissa että yleisötilaisuuksissa ja monissa kymmenissä kirjoissaan ja sadoissa artikkeleissaan vuonna 1997 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka. Ja kuten totesin, meitä sanansaattajia, jotka toimimme eräänlaisina Wienin Viktor Frankl Instituutin lähettiläinä, on lukematon määrä eri puolilla maailmaa – kaikissa maanosissa lännestä itään ja pohjoisesta etelään.

Monen suulla korostettiin Viktor Frankl’n filosofian syvyyttä moniin nykyisiin psykologisiin ja elämäntaito-oppeihin verrattuna. Monissa niissä osoitetaan jopa tieteellisin tutkimuksin todeksi niitä keskeisiä väittämiä, jotka Viktor Frankl loi osaksi oppiaan jo lähes 100 vuotta sitten. Mikäpä sen mukavampaa sinänsä, mutta valitettavaa on näiden muiden esittämien ajatusten pinnallisuus ja irrallisuus siitä filosofisesta perustasta, jolle kaiken pitäisi kiinnittyä. Tarkoitan erityisesti Viktor Frankl’n holistista, kokonaisvaltaista ja ihmisen kaikki olemuspuolet kattavaa ihmiskäsitystä.

Keskeistä Viktor Frankl’n ihmiskäsityksessä on kaikkien olemuspuolien samanaikainen yhdessäoleminen ja sen huomioiminen kaikessa. Toisin sanoen, fyysisen, psyykkisen, henkisen ja situationaalisen olemuspuolemme yhteenkietoutuneisuuden huomioiminen joka hetki kaikessa olemisessamme. Vaikka kaikki olemuspuolet vaikuttavat toisiinsa siten, että yhdessä olemuspuolessa tapahtuva vaikuttaa samalla kaikkiin toisiin olemuspuoliin, ovat elämämme laadun kannalta kaikkein keskeisimmät oma henkinen tajunnallisuutemme kaikkine kykyineen ja voimineen ja toisaalta kaikki se, mihin kulloinkin olemme suhteutuneita ja suhteissa eli maailmasuhteemme, jota myös situationaalisuudeksi kutsutaan. Ihminen on siis avoimessa suhteessa maailmaan ja kaikki maailmassa tapahtuva, johon hän kehollisesti ja tajunnallisesti joutuu tai hakeutuu suhteisiin, vaikuttaa häneen perustavalla tavalla. Ilman maailmasuhdetta meillä ei edes olisi tajuntaamme.

Esimerkiksi kaikki onnellisuuden aiheet löytyvät maailmasta, kaikesta siitä, mikä on jotain toista tai jokin toinen kuin minä itse. Näitä aiheita Viktor Frankl kutsui tarkoituksiksi, joiksi hän nimesi kaiken sen arvokkaan ja merkityksellisen, jota teemme jollekin toiselle kuin itsellemme. Vain tällaisten tarkoitusten toteuttaminen elämässämme voi johtaa kestävään hyvinvointiin ja onnellisuuteen – jota kokonaisvaltaista kokemusta hyvästä elämästä antiikin kreikkalaiset kutsuivat eudaimoniaksi. Kuten Viktor Frankl totesi – siis jo 100 vuotta sitten – oikotietä onneen ei ole.

Kaikkein ylevin tapa toteuttaa tarkoitustamme maailmassa on asennoitua rakkaudellisesti kaikkeen ja toimia sen mukaisesti. Tämä on mahdotonta meille epätäydellisille ihmisille, mutta päämääränä ja toimintamme ohjenuorana se on mahdollinen. Mitä useammin onnistumme asennoitumaan ja toimimaan rakkaudellisesti toisia kohtaan, sitä useammin ja voimakkaammin voimme kokea onnellisuutta elämässämme. Toisia ei merkitse vain toisia ihmisiä, vaan kaikkea, joka on jotain muuta kuin minä itse omine kehoineni ja tajuntoineni. Tämän havainnollistamiseksi tarvitsemme situationaalisuuden käsitettä, josta hiljattain edesmennyt suuri suomalainen filosofi Lauri Rauhala on kirjoittanut suomenkielellä koko kirjallisessa tuotannossaan. Viimeisimpänä teoksenaan kirjassaan ”Ihminen kulttuurissa – kulttuuri ihmisessä”.

Siteeraankin lopuksi Rauhalan lausumaa: ”Maailmassa voisi tapahtua paljon suotuisaa kehitystä, jos yleisesti käsitettäisiin, että situaatio on osa ihmistä.” Erityisesti Viktor Frankl’ia ajatellen, joka nimesi ja määritteli ihmisen keskeiset henkiset kyvyt, voisi myös todeta, että mikäli ihmiset käsittäisivät, miten tärkeää henkinen kasvu on ja etenkin, miten sitä tehdään ja mitä siinä tulisi tapahtua, eläisimme paljon paremmassa maailmassa.

Tahdon maailman ilman sotaa – entä Sinä?

Luin juuri ajankohtaisen kirjan, Arno Gruen: Tahdon maailman ilman sotaa. Löysin siitä paljon hyviä ajatuksia, jotka ovat yhteneväisiä Viktor Frankl’n logoteorialle (eli LTEA:lle, ks. http://www.logoteoria.net).

Gruen puhuu kulttuuriin ja yhteiskuntaan liittyvästä pitkään jatkuneesta kehityksestä, joka on omiaan lisäämään väkivaltaisia purkauksia. On kuitenkin selvää, että kaikki lähtee yksilöistä, jotka ovat alttiita käyttämään väkivaltaisia keinoja ja äärimmillään murhaamaan toisia ihmisiä. Usein heitä käyttää hyväksi joku suuruudenhulluuteen sairastunut yksilö, jonka he antavat aivopestä itsensä ja jota he seuraavat kuuliaisesti aina omaan uhrautuvaan kuolemaan asti kokien olevansa hyviä ja valittuja sotureita. Harhautuneissa mielikuvissaan he kuvittelevat ihmisyyttä vastaan tekemänsä rikokset oikeutetuiksi ja kokevat itsensä arvokkaiksi ja merkityksellisiksi pahaa vastaan taistelijoiksi.

Elämää ei kuitenkaan tee elämisen arvoiseksi suuruudenhulluus, vaan myötätunto toisia kohtaan, valmius jakaa toisten ihmisten kärsimys ja tuska sekä avautuminen ihmisten keskinäiselle rakkaudelle. Myös epäinhimillisesti toimivat ihmiset kaipaavat todellisuudessa myötätuntoa ja rakkautta. Heidät on kuitenkin usein kasvatettu niin, että lapsena heidän tunteitaan ja eläytymiskykyään on halveksittu ja leimattu heikkoudeksi. Tämän takia he ovat joutuneet etääntymään itsestään, omasta todellisesta sisimmästään ja hylkäämään sen haitallisena ja epätoivottuna. Samalla he ovat hukanneet sen, mitä he olisivat voineet olla henkisesti kehittyneinä ihmisinä. Heistä on tullut sisäisesti tyhjiä, onttoja ihmistä esittäviä kuoria.

Ihmisellä on oltava tunne siitä, että hänen olemassaolollaan on merkitystä, hänellä on oma tärkeä paikkansa tässä maailmassa. Se pitää ihmisen eheänä ja luo hänen elämälleen arvopitoista ja tarkoituksentäyteistä sisältöä. Jos ihminen ei saa mahdollisuutta tällaiseen elämänsisältöön, ryhtyy hän täyttämään tyhjää sisintään vihalla ja väkivallalla. Hän on helppo saalis psykopaateille, jotka omistavat koko elämänsä erilaisten viholliskuvien luomiseen ja tällaisten vihollisten mahdollisimman näyttävään tuhoamiseen. Pahimmassa tapauksessa arvottomaksi, merkityksettömäksi ja tyhjäksi itsensä kokevasta ihmisestä itsestään kehkeytyy tuhon ja kuoleman enkeli.

Inhimillisyyden perusta on uskossa ihmisen perimmäiseen hyvyyteen. Logoteoriassa opetetaan, että kaikki se, mitä teemme toisille, palautuu tavalla tai toisella takaisin itseemme. Lauri Rauhala ilmaisee asian niin, että kun tajuamme, että olemme kaikki sidoksissa toisiimme ja riippuvaisia toisistamme, väkivalta käy mahdottomaksi. Ja Dalai Lama toteaa, että ihminen ei voi auttaa itseään parempaan elämään, jollei hän ole valmis auttamaan myös kaikkia lähimmäisiään, maailmassa olevia kanssaihmisiään. Dalai Lama korostaa myös, että lajimme säilymisen perusta on siinä, että pidämme huolta rakkaudesta ja myötätunnosta – kyvystämme lähestyä toista ihmistä hänen kärsimyksissään ja jakaa sen hänen kanssaan.

Kun luovumme itsekkäistä, nykyajan kahlitsevista ajatuspakoista ja vapautamme itsemme kilpailusta vallasta, menestyksestä ja rahasta, voimme löytää tien siihen, mitä olemuksellisesti olemme. Jokaisella syntyvällä lapselle on tieteellisten tutkimustenkin mukaan omasta takaa valmius jakaa toisille omastaan ja jollei tätä synnynnäistä kykyä tuhota hänessä, voi hän edetä elämässään rakkauden eikä väkivallan suuntaan. Me kaikki aikuisetkin voimme koska tahansa luopua vanhoista, ulkopuoleltamme omaksumistamme ajatuksista, ja ryhtyä luomaan maailmasta itsellemme ja toisille paremman paikan elää kuin mitä se on tällä hetkellä.

Lähteenä käytetty kirjaa: Arno Gruen. 2008. Tahdon maailman ilman sotaa. Helsinki: Like.

Työn mielekkyys, merkitys ja tarkoitus ihmisen elämässä

Mitä on työ tai mikä on työtä? Työn tavanomaiset tunnusmerkit täyttää myös kotityö, mutta useimmiten työn käsitetään olevan ansiotyötä, jonka muotona voi olla palkkatyö tai yrittäjyys. Työn tarkoituksen ja tarkoituksellisuuden näkökulmasta vapaaehtoistyö tai suomalaisittain talkootyö voi olla kaikkein arvokkain työn muoto. Orjuus – jota esiintyy ihmiskauppaan, prostituutioon yms. liittyen nykypäivänäkin – on puolestaan kaikkein epäinhimillisin työn teettämisen muoto. Myös pakkotyötä käytetään edelleen etenkin valtionterrorismin puitteissa.

Pakkotyön käsitettä voidaan kuitenkin ajatella myös laajassa merkityksessä, jolloin sen piiriin kuuluisi kaikki sellainen työ jota ihminen joutuu tekemään ilman edellytyksiä suoriutua siitä kunniallisesti, itsekunnioituksen ja toisten kunnioituksen säilyttäen. Kriteerinä on myös, että joku toinen pakottaa kyseisen henkilön tekemään väkisin jotain sellaista, johon tällä ei ole sopivuutta tai pätevyyttä. Vastaavasti hänet estetään tekemään jotain muuta, johon hän sopisi paremmin tai johon hän olisi pätevämpi. Koska toinen pakotetaan johonkin väkisin ilman, että hänellä itsellään olisi valtaa päättää asiasta vapaasti, on kyse väkivallasta. Esimerkiksi käy pakkoyrittäjyys eli tätä kirjoittaessa vallalla oleva pyrkimys pakottaa ihmisiä työllistämään itsensä yrittäjänä ilman yrittäjyyteen liittyviä perustavia menestymisen tai edes aloittamisen edellytyksiä.

Kun laajennetaan edelleen pakon käsitettä koskemaan työn sisältöjä, voidaan todeta, että erilaista pakottamista voi esiintyä työelämässä hyvin laajalti. Viime vuosina ovat julkisiin organisaatioihin, mutta myös yksityisiin yrityksiin, järjestöihin ym. kohdistuvat monenlaiset kontrollitoimet lisääntyneet voimakkaasti. Pakko merkitsee, että joku taho käyttää vaikutusvaltaansa johonkin toiseen, jonka taloudelliset tai muut toimintaedellytykset ovat olennaisesti riippuvaisia kyseisestä tahosta. Pakkovaltaa käyttävä taho vaikuttaa toisen päätöksenteon ja toiminnan vapauteen siten, että sille kuuluva itsenäisyys ja jopa autonomia kaventuu, jolloin myös vastuu toiminnan tuloksista hämärtyy. Pakon vaikutus työn laatuun on tuhoisa. Pakkovallan kohteeksi alistetulta katoavat sekä menestykselliseen toimintaan riittävä luovuus että yhteys työltä tavoiteltuun inhimillisten tarpeiden tyydytykseen. Pakkovallassa on aina kyse väkivallasta – vallankäytöstä ilman toisen aidosti vapaaseen tahtoon perustuvaa suostumusta. Pahimmillaan ja valitettavan usein kyse on jopa mielivallasta, kun ulkopuoliset tahot sanelevat miten pakkotoimenpiteiden kohteen tulisi toimia sellaisissa asioissa, joissa paras mahdollinen tietämys on kohteella itsellään.

Sana pakottaminen merkitsee yhteen puristamista, kuristamista. Pakosta tulee väkivaltaa silloin, kun se estää tai jopa kumoaa ihmisen tahdon vapauden. Pakkovalta määrää ja pitää otteessaan ihmisen ajattelua, tunteita ja toimintaa vastentahtoisesti, vastoin sitä mitä hän itse tietoisesti tahtoisi ja vapaasti valitsisi. Pakotetut työn sisällöt koetaan vieraiksi ja uhkaaviksi sille identiteetille, joka koetaan omaksi, ja niille ihanteille ja arvoille, sille tarkoitukselle, jolle tahdotaan omistautua. Näistä syistä pakko on pahin vastoinkäyminen, mitä henkisesti vapaa ihminen voi joutua kohtaamaan. Pakko on myös pelon lisäksi toinen yleisimmistä psyykkisten häiriöiden aiheuttajista.

Platonin työn määritelmän voidaan katsoa korostavan työn pakottomuuden merkitystä hänen puhuessaan työstä ”suhteissa luontoon tai yhteiskuntaan toteutettavana tietoisena luovana toimintana”. Perusedellytykseksi luovalle toiminnalle hän asettaa riittävän vapauden ja henkiseen eläytymiseen tarvittavan rauhan keskittyä asioihin, jotka kiinnostavat ja innostavat itseä. Työn merkityksellisyys muodostuu siitä, että tekijä saa työnantajan tai toimeksiantajan määrittämissä puitteissa toimia omalla itsenäisesti ja vastuullisesti valitsemallaan tavalla ja tyydyttää siten omia tarpeitaan ja katsomuksiaan sekä hyödyntää omia vahvuuksiaan. Ansiotyön välineellinen merkitys on siinä, että yksilö voi työn tekemisen avulla tyydyttää toimeentulonsa varmistamiseen ja elinolosuhteittensa kohentamiseen liittyviä tarpeita.

Frankl korostaa, että työ on ihmisen henkisen hyvinvoinnin kannalta merkityksellinen osatekijä eivätkä pelkät työttömyyskorvaukset voi korvata työn puuttumisen aiheuttamaa hyvinvointivajetta. Tästä syystä hän suosittelee vapaaehtoistyön tarjoamista työttömille, jolloin he voivat kokea itsensä tarpeelliseksi jollekin ja olemassaolonsa tarkoitukselliseksi. Sitä kautta he voivat säilyttää itsekunnioituksensa ja ihmisarvonsa myös toisten silmissä. Vapaaehtoistyön avulla he saavat myös kokea toisia palvelevan rakkauden antoisuuden ja saavat osakseen sellaista arvostusta, jota he eivät ehkä ole saaneet kokea koskaan aikaisemmin.

Työn merkityksellisyyttä kuvastaa myös se, että se on määritelty yhdeksi ihmisoikeuksista Ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessa. Oikeus työhön ei kuitenkaan merkitse oikeutta työpaikkaan jonkun toisen palveluksessa.

Työn tarkoituksellisuuden määrittävät samanlaiset kriteerit kuin tarkoituksella on logoteoriassa yleensäkin. Jotta työllä olisi jokin tarkoitus, on sen palveltava jonkin tai jonkun muun kuin tekijän omaa hyvää. Tämän voidaan ajatella merkitsevän, että työhön perustuva aikaansaannos palvelee jotakin syvällisempää tarvetta kuin mitä pelkkä suoritus itsessään tyydyttää. Kyse ei ole siis pelkästä tehtävästä itsestään, pelkästä työnantajalta saadun tehtävän ja siihen liittyvien toimenpiteiden asianmukaisesta suorituksesta. Kyse on sen sijaan jostain sen ylittävästä, jostain sen lisäksi tapahtuvasta, jolla on inhimillistä arvoa ja merkitystä.

Frankl’n oma ala, sairaiden ihmisten hoitaminen, on hyvä esimerkki. Kyse ei voi olla pelkkien mekaanisten hoitotoimenpiteiden suorittamisesta. Hoitotyön tarkoitus toteutuu vasta silloin, kun se ylittää lääketieteellisen, kehoon tai psyykkiseen tajunnallisuuteen kohdistuvan toiminnan ja kohtaa potilaan henkisenä ihmisenä. Sitä kautta myös lääkäri voi itse kokea sisäisen täyttymyksen tunteen. Kaikki se inhimillinen ja henkilökohtainen, mitä lääkäri tekee lääkärin työssään siihen kuuluvien ammatillisten toimenpiteiden lisäksi, tekee lääkäristä ainutlaatuisen työssään ja hänen työnteostaan tarkoituksellisen. Vasta silloin, kun lääkäri liikkuu ammatillisten määräysten ja säädösten tuolle puolen, alkaa todellinen henkilökohtainen ja ainoa mahdollinen henkistä tyydytystä aikaansaava työnteko.

Siltä osin ja niin kauan kuin ihmisen elämäntehtävissä on etualalla luovien tarkoitusmahdollisuuksien toteuttaminen, on työ yleensä konkreettinen keino toteuttaa niitä. Erityisesti työ tarjoaa tarkoitusmahdollisuuksia siksi, että yksilön ainutlaatuisuus asettuu siinä suhteisiin yhteisöön ja saa tästä suhteutumisesta arvonsa ja tarkoituksensa. Arvo ja tarkoitus kytkeytyvät kuitenkin työn suorittamiseen – aikaansaannokseen yhteisölle – eikä kyseiseen ammattiin sinänsä. Toisin sanoen tarkoituksen toteuttamisen mahdollisuus ei liity vain joihinkin määrättyihin ammatteihin. Mikään ammatti ei tee tässä mielessä autuaaksi. Itse ammatti ei tee kenestäkään erityistä ja korvaamatonta, se tarjoaa vain mahdollisuuden siihen.

On siis kyse perustavanlaatuisesta väärinkäsityksestä, jos joku väittää, että hänkin voisi kokea työnsä tarkoitukselliseksi, jos hänellä vain olisi jokin toinen ammatti. Tällöin hän on joko ymmärtänyt työn tarkoitusmahdollisuudet virheellisesti tai hän syyllistyy itsepetokseen. Jos ihminen kokee, että hänen ei ole mahdollista kokea työtään omassa ammatissaan tarkoitukselliseksi, ei syy ole ammatissa, vaan ihmisessä itsessään. Frankl väittää toisin sanoen, että missä tahansa ammatissa voi tehdä työnsä niin, että siitä voi saada tarkoituksellisuuden kokemuksia. Kyse on siitä, miten – välinpitämättömästi ja rimaa hipoen vai innostuneesti omistautuen ja itsensä ylittäen – ja miksi – pakollisen toimeentulon saadakseen vai palvellakseen ihmisiä arvokkaasti tai edistääkseen arvokkaita asioita – työtään tekee eikä siitä, mitä ja minkälaista työtä tekee.

Tämä kirjoitus on Työn tarkoitusta koskevasta kappaleesta uudessa kirjassani ”Mielekäs, merkityksellinen ja tarkoituksellinen elämä”, joka ilmestynee syyskuun aikana.