Avainsana-arkisto: Hyvyys

Kaikkea ei voi antaa anteeksi

Ajaessani eilen illalla kotiin kuulin radio-ohjelman toimittajan sanovan, että on olemassa asioita, joita ei voi antaa anteeksi. Joudun viimeaikaisten elämäni tapahtumien valossa olemaan samaa mieltä toimittajan kanssa, vaikka tähän saakka olenkin tahtonut nähdä anteeksiannon olevan aina mahdollista. Anteeksiannon periaate on ylevä ja jokaisen arvokkaaseen ja hyvään pyrkivän ihmisen tulisi pyrkiä siihen aina kun se suinkin on mahdollista. Silloinkin, kun ihminen kokee kärsineensä. Jotain täytyy kuitenkin tapahtua ennen kuin anteeksianto on mahdollista. Jonkinlainen tunne oikeudenmukaisuuden tapahtumisesta.

Niin kauan kuin epäoikeudenmukaisen kohtelun uhriksi joutunutta ihmistä hallitsevat sen kaltaiset vihan ja koston sävyttämät ajatukset kuin ”saat vielä kärsiä”, hän ylläpitää samalla myös omaa kärsimystään. Pakonomaisista ja väkivaltaisista kostoajatuksista on syytä vapautua tavalla tai toisella, koska ne voivat pahentaa sitä psyykkistä vahinkoa, joka ihmiselle on jo epäoikeudenmukaisen kohtelun seurauksena tapahtunut. Pahimmillaan ihminen sairastuu psyykkisesti niin, ettei hän koskaan enää toivu ennalleen.

Epäoikeudenmukaisuutta ei pidä hyväksyä. Parhaimmillaan sen voi antaa tekijälle anteeksi, mutta unohtaa sitä ei voi eikä edes kannattaisi, vaikka voisi. ”Positiivinen kosto” on myönteinen tapa kanavoida oma vääryyden kokemuksensa johonkin arvokkaaseen ja hyvään. Tällöin omakohtaisesti koetusta epäoikeudenmukaisuudesta voi kehkeytyä jopa ihmistä aktivoiva ja voimaannuttava muutos. Ihminen voi suhtautua kokemaansa kutsuna ryhtyä vastustamaan epäoikeudenmukaisuutta ja taistelemaan oikeudenmukaisemman maailman puolesta.

Sivistyneessä yhteiskunnassa olemme luovuttaneet koston oikeusjärjestelmälle eikä kenenkään kuulu ottaa oikeutta omiin käsiinsä. Uhri voi kokea yhteiskunnallisen koston palauttavan kokemansa epäoikeudenmukaisuuden tasapainoon. Toisinaan hän ei kuitenkaan kykene tai tahdo kokea näin ja varsinkin silloin anteeksianto on vaikeaa. Sen sijaan, että uhri jatkaisi kostoajatuksiaan vaikka toivomalla väärintekijälle tapahtuvan jotain riittävän pahaa, on hänen oman toipumisensa takia syytä vapautua tällaisista ajatuksista – tarvittaessa terapiaan turvautumalla.

Oma kysymyksensä on, millainen yhteiskunnallisen ”koston” tulisi olla. Silmä silmästä ja hammas hampaasta vai tekijän velvoittamista korvaamaan pahat tekonsa tekemällä hyviä tekoja tulevaisuudessa joko alun perin vahingoittamalleen ihmiselle tai vaihtoehtoisesti joillekin muille ihmisille tai vaikkapa kaikille ihmisille yleisesti. Tällaisia vaihtoehtoja on pohdittukin liitettäväksi osaksi oikeusjärjestelmää, ja joitakin keinoja on otettu jo käyttöönkin. On selvää, että ne eivät sovellu kaikkiin rikoksiin, mutta osaan hyvinkin.

Mutta anteeksianto. Onko olemassa jokin raja, milloin se ei ole mahdollista. Uskon, että raja kulkee ihmisen sydämessä, kuten Aleksandr Solženitsyn on ilmaissut hyvyyden ja pahuuden rajasta. Joillekin ihmisille kaiken anteeksi antaminen on mahdollista. Jotkut toiset eivät anna anteeksi mitään kokemaansa vääryyttä. Jälkimmäisten osalta uskon, että he eivät pysty elämään onnellista elämää kieriskellessään kaiken aikaa kaunassa ja katkeruudessa.

Itseäni on aina ohjannut totuuden ja oikeudenmukaisuuden universaalit arvot. Kun näitä arvoja loukataan tietoisesti ja tahallaan, anteeksianto on vaikeaa. Mitä ilmeisempi tällainen loukkaus on, mitä suurempaa joukkoa viattomia ihmisiä se koskee ja mitä pitkävaikutteisempiä vahingoittavia vaikutuksia sillä on, sitä vaikeammaksi anteeksianto muodostuu. Sydämeni ei ole niin suuri, että voisin antaa anteeksi mitä vain. Tuskin koskaan. Mutta koska aion elää elämääni arvopitoisesti ja tarkoituksentäyteisesti, tulen aiempaakin aktiivisemmin keskittymään valheellisuuden ja epäoikeudenmukaisuuden vastustamiseen. Tai paremminkin totuudellisuuden ja oikeudenmukaisuuden puolustamiseen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): anteeksianto, Arvokas, arvokas ja hyvä, arvopitoinen elämä, arvopitoisuus, epäoikeudenmukaisuus, hammas hampaasta, Hyvä, hyvä teko, katkeruus, kauna, Kärsimys, kosto, kostoajatus, Oikeudenmukaisuus, oikeusjärjestelmä, positiivinen kosto, silmä silmästä, tarkoituksentäyteinen elämä, tarkoituksentäyteisyys, Totuus, uhri, valheellisuus, väärintekijä, vääryys, viha, yhteiskunnallinen kosto

Miksi suuria kertomuksia tarvitaan juuri nyt?

Tuukka Sandström, joka oli mukana Kallio-Kuninkaalan kartanossa 20.5. kokoontuneessa Platonin Akatemiassa, on määritellyt suuret kertomukset seuraavasti: ”Laajasti ymmärrettynä suuri kertomus on jaettu symbolinen järjestys, joka määrittää paitsi sitä, miten ihmiset tulkitsevat kokemuksiaan, myös itse tuon kokemisen ehtoja. Siksi pienten kertomusten atomisoituneessa yhteiskunnassa ihmisiltä puuttuvat paitsi yhteiset arvot, myös yhteinen kokemusmaailma.”

Kun ajatellaan arvoja koko ihmiskuntaa koskevina universaaleina kiinnekohtina, on perusteltua väittää, että elämme tällä hetkellä arvotyhjiössä, joka aiheuttaa eksistentiaalista kärsimystä eri puolilla maailmaa. Juureton ja levoton nuoriso on hyvin havainnollinen ilmentymä tästä. Ne arvostukset, joiden perustalta maailman yhteiskuntia johdetaan, eivät luo sellaisia merkitysnäkökenttiä, joiden vaikutuksesta yksilöt kokisivat yhteenkuuluvaisuuden tunteita. Yhteisöt ja kansakunnat jäävät pelkiksi kuvitelmiksi ja ulkoisiksi määritelmiksi, koska niiden nykyinen merkityksettömyyden tila ei aikaansaa subjektiivista kansakuntaan kuulumisen kokemusta.

Benedict Anderson määrittelee kuvitelluiksi kaikki sellaiset yhteisöt, jotka ovat niin laajoja, etteivät niiden jäsenet tunne toisiaan henkilökohtaisesti. Ihminen voi olla henkisesti kansakuntansa jäsen vain, kun hän itse mieltää olevansa sitä. Ja jotta kansakunta voi olla yhtenäinen, on sillä oltava jotain yksilöiden yhdessä – kollektiivisesti ja solidaarisesti – vaalimaa arvokasta ja hyvää. Tällainen yhteisöön kuuluminen tuo ihmisissä esille heidän hyviä puoliaan, kuten vastuuntuntoa lähimmäisistä ja tahtoa kaikkien yhteisen hyvän edistämiseen.

Menneet suuret kertomukset, rikas yhteisten muistojen kokoelma, ja tulevaisuuden näköalat, jonkin arvokkaan ja merkityksellisen luomisen mahdollisuudet, muodostavat sen liiman, joka aikaansaa suostumuksen ja toiveen elää yhdessä. Varsinkin nuoret tarvitsevat yhteisöön kiinnittyäkseen suuria kertomuksia ja arvonäkökenttää, jotka kertovat heille, mistä me tulemme, mitä me olemme ja mihin me olemme menossa. Jollei yhteiskunnalla ole tarjota tällaista perustaa siihen kulumiselle, luovat nuoret yleensä oman utopiansa, joka voi pahimmillaan johtaa täydelliseen kaaokseen.

Niin kutsuttujen länsimaiden piirissä, joihin Suomenkin katsotaan kuuluvan, on vallalla uusliberalismi, jossa arvostetaan taloudellista kasvua, kilpailua ja kulutusta. Vaikuttaa siltä, että yhä useampi ei ole suostuvainen hyväksymään näitä arvostuksia omiksi olemassaolonsa ehdoiksi. Kun vaihtoehtoja joka tapauksessa etsitään – ainakin nuorten toimesta – olisi suotavaa, että ne perustuisivat sellaisille universaaleille arvoille, kuten totuus, hyvyys, kauneus ja rakkaus. Juuri tällä hetkellä tarvittaisiin kansallisvaltioiden itsekkäät päämäärät ylittävää totuuden tunnustamista maailman tilasta. Tarvittaisiin solidaarista kansainvälistä yhteisöllisyyttä, jossa arvoksi otettaisiin elämän ja luonnon säilyttäminen. Tai niiden pelastaminen ja palauttaminen sellaisiksi, että maailma olisi sekä mahdollinen että hyvä paikka elää ihmisille ja muille olevaisille vielä pitkälle tulevaisuuteen. Tässä olisi loistava uusi suuri kertomus, jonka koko ihmiskunta voisi jakaa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvonäkökenttä, Arvotyhjiö, Kaaos, Kuviteltu yhteisö, Merkityksettömyys, Merkitysnäkökenttä, Suuret kertomukset, Utopia, Yhteisöllisyys

Hyvän tekeminen muille ei ole noloa

Usein kuulee nuorten suusta, että hyvän tekeminen on jotenkin noloa. Nuoret viittaavat tällä siihen, että kavereiden silmissä ei välttämättä saa suosiota tekemällä jatkuvasti hyviä tekoja. Tulkitsen, että tällä tarkoitetaan nimenomaan sellaisia tekoja, joilla miellytetään vanhempia, opettajia ja muita aikuisia. Liika kiltteys katsotaan merkiksi siitä, että nuori on nössö, hikipinko (hikari, hikke) tai jotain muuta negatiiviseksi luokiteltua. Liekö asennoitumisen syynä se, että on vaikea nähdä silmiensä edessä itseään ihmisiä jotka koetaan itseä parempina. Varsinkin, jos oma itsearvostus on huono, korostuu oma käsitys omasta kokonaisvaltaisesta huonoudesta, tyhmyydestä yms. tällaisten vertailukohtien rinnalla. Syntyy myös kokemus siitä, että toinen kuvittelee itsestään liikoja ja on ylentänyt itsensä muiden yläpuolelle. Hän on siis syyllinen omaan alemmuudentunteeseen. Tällainen toinen on siis revittävä alas kuvitteelliselta jalustaltaan, mitä näyttävämmin ja rajummin, sitä parempi. Hänelle on annettava sellainen opetus, että varmasti muistaa olla erottautumasta enää edukseen harmaasta massasta.

Olin runsas viikko sitten kuuntelemassa lastenpsykiatri Jukka Mäkelää Maria Akatemian järjestämässä seminaarissa. Oli ilahduttavaa kuulla hänen kertovan, että luonnontieteellinen, biologinen tutkimus on viimeisten viiden vuoden aikana tuottanut yhä enemmän tutkimustuloksia siitä, että jo vauva tietää, että toista kuuluu auttaa ja että on luonnollista jakaa omastaan. Ihmisellä on siis synnynnäinen moraali ja sen mukainen tahto osallistua yhteisön toiminaan. Lapsella on syntyessään kaikki valmiudet kasvaa yhteisöä rikastuttavaksi yksilöksi.

Tämän saman ovat filosofit tienneet jo noin 2500 vuotta sitten. On tietysti hyvä, että nykyaikainen tiedekin kehittyy siinä määrin, että sillä on edellytykset nähdä universaaleja totuuksia. Outoa on kuitenkin, miksi totuudet on pitänyt kadottaa pölyttymään jonnekin unholaan. Liekö kyse jonkinlaisesta tiedeuskosta, uskosta tieteen ylivertaisuuteen ja kaiken sellaisen pitämisestä valheellisena ja virheellisenä tietona, jota ei ole voitu todistaa kokeellisin tieteellisin menetelmin. Filosofia on kuitenkin aina pohdiskellut juuri sellaisia totuuksia, jotka ovat ”tiedettä suurempia”. Ihmiseen, elämään ja maailmaan kuuluu lukematon joukko asioita, joita emme tule koskaan käsittämään täydellisesti. Kyse on asioista, joita ei tiede pysty tavoittamaan omilla todellisuutta yksinkertaistavilla menetelmillään.

Viktor E. Frankl (1905-1997) on filosofiassaan korostanut 1940-luvulta lähtien, että ihmisellä on olemuksellisesti (siis synnynnäisesti) tahto tarkoitukseen, jolla hän tarkoittaa juuri samaa, josta edellä puhuttiin. Ihmisellä on tahto suuntautua itsensä ulkopuolelle ja toteuttaa arvokkaita asioita toisten hyväksi ja kaikkien yhteiseksi hyväksi. Oma itsearvostuskin kasvaa ja kehittyy vain tätä kautta kestävällä tavalla. Alussa mainituille itseään häpeäville nuorillekin paras tapa kohentaa omaa itsearvostustaan olisi ryhtyä tekemään hyvää. Toisten polkeminen maanrakoon ja heidän olkapäilleen nouseminen ei tuo kestäviä tuloksia, vaan pitkä päälle ainoastaan kaiken aikaa tyhjemmän olon.

Itse asiassa lähes jokainen nuori tekee jatkuvasti jotain hyvää toisille ihmisille. He eivät vain itse tiedosta tällaisia tekojaan tai kieltävät ne puheissaan. Koska kaikkilla nuorilla on synnynnäinen tahto tehdä hyvää, näkyy se myös heidän teoissaan. Ehkä silloin, kun muut nuoret eivät näe, tai ehkä silloin, kun he itse eivät erityisesti ponnistele ollakseen tekemättä mitään hyvää kenellekään muulle. Ja varsin moni nuori auttaa kavereitaan hyvällä tavalla.

Kasvattajien tulisikin konfrontoida nuoria myös hyvien tekojen osalta eikä vain ihmetellä, kysellä ja kyseenalaistaa nuoren pahoja tekoja. NFG:n kohtaamispedagogiikan kaksi peruskysymystä sopivat hyvin tähänkin tarpeeseen:
a) onko se, mitä nuori sanoo, sama asia kuin mitä hän ajattelee, tuntee ja aikoo käytännössä tehdä, ja
b) onko se, mitä nuori tekee, sama asia kuin mitä hän haluaa tehdä, mitä hänen pitää tehdä, ja mitä hän voi tehdä
Lopputuloksena on parhaimmillaan, että nuori oivaltaa tekevänsä hyvää yllättävän paljon ja olevansa juuri sitä kautta arvokas yhteisönsä jäsen. Ja nuori ymmärtää, että tällaiset teot ovatkin itse asiassa juuri sellaisia, joita hän tahtookin tehdä ja jotka saavat hänet itsekin kaikkein tyytyväisemmiksi elämäänsä. Hyvän tekeminen on luonnollista, helppoa ja erittäin antoisaa!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Filosofia, Hyvän tekeminen, Itsearvostus

Nuoruus on uusi kasvumahdollisuus

Murrosikä on kuin myrsky vesialtaassa. Merkityksettömistä asioista syntyy kuohuntaa, aaltojen törmäystä altaan laitoihin ja välillä niiden ryöpsähtämistä myös laitojen yli muiden silmille. Murrosikä onkin koko lapsuus- ja nuoruusiän kehityksen kuohuvin vaihe. Nuoren mieliala (tunnetilat) ja mielenkiinnon kohteet (arvostukset) vaihtelevat tiheästi samoin kuin ulkoinen käyttäytyminen. Kehitysvaiheeseen kuuluu, että kiistat vanhempien kanssa lisääntyvät. Tavanomaisia kiistojen aiheita ovat kotiintuloajat ja menemisen vapaus, taskurahojen määrä ja käyttö, ulkonäkö ja vaatetus jne. Niin kauan kuin nuoren ja vanhempien välit pysyvät läheisinä ajoittaisesta etääntymisestä huolimatta, on tilanne hyvä, koska vanhemmalla säilyy keskusteluyhteys ja vaikutusmahdollisuus nuoreen. Erittäin tulehtuneet välit tarkoittavat puolestaan, että kasvatussuhde on todennäköisesti katkennut lopullisesti tai ainakin sitä, että se tuskin korjaantuu ilman ulkopuolista apua.

Murrosiän myrskyt aiheutuvat käynnissä olevasta kiihkeästä kehitysvaiheesta. Nuoren kasvu ja kehitys ei etene kehityspsykologian oppien väittämällä tavalla jonkinlaisena kaavamaisena kehitysvaiheiden ketjuna, vaan täysin yksilöllisesti etenevänä tapahtumisena. Kasvutapahtuman rakennetta voidaankin kuvata vaikka punoutuvana verkkona tai eripituisista säikeistä muodostuvana köytenä. Uudet mielen ilmentymät suhteutuvat jo olemassa olevaan yksilölliseen kokemustaustaan. Tähän aiempaan kokemusperustaan suhteutuvasta mielellisestä aineksesta syntyy merkityssuhde, joka sijoittuu osaksi yksilöllistä maailmankuvaa. Maailmankuvasta karsiutuu myös pois sellaista aiemmin ymmärrettyä, jolle nuori antaa uuden merkityksen. Aivotutkijat – jotka puhuvat virheellisesti aivoista, vaikka tarkoittavat ihmisen tajuntaa – kuvaavat samaa uusien ratojen ja yhteyksien syntymisenä ja vanhojen karsiutumisena. Näin köysi tai verkko laajenee ja muuttaa muotoaan eli nuoren kuva itsestä ja maailmasta rikastuu ja uudistuu.

Nuoren käsitys itsestä ja maailmasta on edellä esitetyllä tavalla jatkuvassa muutoksessa. Nuori pohtii ainakin tiedostamattomalla tasolla kaiken aikaa, miten olla suhteissa omaan itseensä, miten olla suhteissa toisiin ja miten olla suhteissa yhteisöön, yhteiskuntaan ja maailmaan. Nuoren arvot, tunteet, asenteet ja toimintatavat vaihtelevat voimakkaasti laidasta laitaan ollen samalla hyvinkin ristiriitaisia. Näiden selkiyttäminen olisi tärkeää ihmissuhteiden kannalta eli toimeen tulemiseksi mahdollisimman hyvin sekä itsensä että ystävien, kavereiden ja aikuisten kanssa. Selkiyttäminen ei kuitenkaan onnistu yksin, vaan nuoren jäädessä yksin hänen maailmankuvansa pikemminkin taantuu. Vanhempien kunnioittava ja myötätuntoinen läheisyys on paras keino vähentää murrosiän eksistentiaalista tuskaa. Vanhemmilla on mahdollisuudet olla nuoren tukena mikäli keskusteluyhteys on säilynyt myrskyistä huolimatta.

Omien vanhempien ja oheiskasvattajina toimivien aikuisten tehtävänä on olla tarjolla nuorelle, mutta jättämällä tälle tilaa lähestyä. Aikuisen on oltava aktiivisen, mutta kunnioittavan utelias. Goethe puhui aikanaan ”havainnoivasta arvostelukyvystä”, jolla hän tarkoitti huolellista havainnointia, ”läheltä katsomista” ja olennaisen tavoittavaa ajattelua. Tämän – harjaantumisen kautta jokaisen opittavissa olevan – taidon avulla vanhempi pystyy arvioimaan nuorensa hyvinvointia ja osoittamaan tarvittaessa huolestumisensa nuorelle. Nuoreen on kuitenkin luotettava ja uskottava mahdollisimman pitkään hänen tekemistä virheistä huolimatta silloin kun ne ovat luonteeltaan vaarattomia. Ennen kaikkea on uskottava nuoren mahdollisuuksiin hyvään ja onnelliseen elämään niiden valintojen perusteella, joita hän tekee – tai niistä huolimatta. Suvaitsevaisuutta on se, että antaa nuoren tehdä myös omat virheensä. Kuitenkin nuori tarvitsee myös ohjausta hyvään, toteen ja kauniiseen sekä rakkauteen. Aikuisen tehtävänä on avata ikkuna maailmaan, sen näkemiseen, miten maailmassa on hyvää, pahaa ja pyhää. Ja aikuisen tehtävänä on ohjata nuori näkemään, että hyvä on pahaa voimakkaampaa ja kestävämpää ja että sen puolesta kannattaa ponnistella saadakseen voimaa elää.

Suomalaisten on vaikea lausua toisilleen ”kiitos”. Kiitos on kuitenkin paras kasvattaja. Turvan ja lohdutuksen lisäksi nuori tarvitsee aikuisen kiinnostusta ja innostusta nuoren tekemisistä. Varsinkin kun nuori on tehnyt jotain hyvää, on sen arvostaminen osoitettava selkeä kiitoksella. Tällä tavalla nuorta rohkaistaan ja kannustetaan parhaiten ponnistelemaan kohti hyvää jatkossakin.

Nuoruus on voimakkaan kasvun ja suurten muutosten aikaa. Nuoruus on myös mahdollisuus ankkuroitua lopullisesti suuntautumaan kohti hyvää, vaikka elämä olisi siihen asti ollut lähes millaista tahansa ajelehtimista peräsimettömällä laivalla aavalla ja myrskyisällä merellä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Aikuiset, Hyvä elämä, Kasvattaja, Kasvatus, Kasvatussuhde, Maailmankuva, Nuori, Onnellisuus, Vanhemmat

Lastemme kasvun ohjaus arvokkaaseen ja hyvään

Viimeksi puhuin filosofian välttämättömyydestä kasvatuksessa, jolla tarkoitin lähinnä ammatikseen kasvattajina toimivien ihmisten työn perustaa. Mukaan lukien ihmiset, jotka kirjoittavat kasvatusneuvoja maallikoille, varsinkin lasten vanhemmille. Ohjeet voivat olla hyviä vain, jos ne perustuvat kasvatusfilosofiaan.

Nyt tarkoitan lasten ja nuorten kasvatusta yleisesti meidän kaikkien edellistä sukupolvea edustavien aikuisten kannalta. Olemme kaikki yhteisesti vastuussa tulevasta sukupolvesta. Erityisen haasteellisessa tilanteessa ovat omien lastensa vanhemmat.

Kasvun aiheet ovat lapsessa valmiina monenlaisina mahdollisuuksina. Lapsi saa jatkuvasti kasvuvirikkeitä elämismaailmastaan. Sekä lähiympäristöstään että ”kaukoympäristöstään”. Lähiympäristön virikkeitä tarjoavat – lapsen kiinnostuksesta kilpaillen – omien vanhempien esimerkki ja mallit arjessa, muut aikuiset kotipihalla ja kaikkialla missä lapsi liikkuu, vertaiset eli kaiken aikaa laajeneva ja monipuolistuva kaveripiiri sekä muut ikätoverit, jne. Kilpailuun tulee lapsen kasvaessa yhä voimakkaammin mukaan myös kaukoympäristö, tänä päivänä perinteisten medioiden lisäksi myös sosiaalinen media virtuaalimaailmoineen ym. ilmiöineen.

Jotkut vanhemmat luottavat edelleen nk. vapaaseen kasvatukseen antaen lapsensa ohjautua vapaasti erilaisten kasvuvirikkeiden mukaisesti. Tulos on samankaltainen kuin lototessa. Muutama lasta miljoonasta voi saada täysosumankin eli loistavat eväät elämään, mutta suurin osa jää nuolemaan näppejään joko nolla oikein tuloksella tai ryhtyy elämään yhden tai muutaman varanumeron avulla. Onnekkaat jopa neljä, viisi tai kuusi oikein elämän eväsrepussaan.

Todellinen kasvatus on kuin säännöllinen sijoitustoiminta. Helpointa on tallettaa rahaa pankkiin, mutta hieman suuremmalla vaivannäöllä voi saavuttaa moninkertaisen arvon kasvun. Kasvatukseen sisältyy myös riskinsä. Kuten osake- yms. sijoituksissa voi menettää jopa koko pääoman voi rakastavasta, hyvää tarkoittavasta kasvatuksesta huolimatta menettää lapsensa maailman arvottomille ja armottomille voimille. Useimmiten kuitenkin kasvatukseen panostaminen osoittautuu kannattavaksi. Tämä näkyy lasten hyvänä ja onnellisena elämänä.

Hyvä kasvatus on ennen kaikkea lapsen ohjaamista erottamaan toisistaan hyvä ja paha tai huono, arvokas ja arvoton. Tällaisen kasvatuksen turvin lapsella on mahdollisuus huomata, mitkä lähi- tai kaukoympäristöstä tulevat kasvuvirikkeet ovat suotuisia ja mitkä epäsuotuisia. Koska lapsen arvotajuntaa kehittyy vähitellen, on kasvatustehtäväkin päivittäinen. Sen vastuullinen toteuttaminen ei ole mahdollista ilman rakkauden ilmapiiriä, joka mahdollistaa elämän ilmiöiden yhdessä ihmettelyn lasten kanssa sekä totuuden, kauneuden ja hyvyyden löytämisen kaiken keskeltä. Eikä lainkaan pahitteeksi lapsen kasvulle ole sekään, jos vanhemmat pyrkivät yhteisessä arjessa toteuttamaan näitä arvoja myös niissä omissa teoissaan, joita toteuttavat ja joista perheenjäsenille kertovat.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Hyvä elämä, Kasvatus, Onnellisuus

Hyvä kasvatus ei ole mahdollista ilman filosofiaa

Aloittelin tammikuussa pohtimaan Mitä on kasvatus? Tarkoitukseni on aika ajoin palata kasvatuksen perimmäisten kysymysten äärelle. Tänään virittäydyin siitä, kun tartuin Reijo Wileniuksen kirjaan (4. painos vuodelta 1987) ”Kasvatuksen ehdot. Kasvatusfilosofian luonnos.” Ja siihen tartuin sen takia, että ”kasvatusfilosofinen isoveljeni” Veli-Matti Värri kertoi juuri tämän kirjan saaneen hänet aikanaan innostumaan kasvatusfilosofiasta. Lainailen seuraavassa vapaasti Wileniuksen ajatuksia ja sekoitan niitä omiini.

Kasvatustieteessä uskotaan helposti, että voidaan tulla toimeen ilman filosofista perusteiden penkomista. Samalla suhtaudutaan väheksyvästi klassisiin kasvatusfilosofioihin. Sen sijaan etsitään nopeita, helppoja ja konkreettisia vastauksia kasvatustoiminnan ongelmiin kasvatuspsykologian, kasvatussosiologian ym. irrallista ja suppeaa tietoperustaa edustavien kasvatustieteen osa-alueiden parista.

Yhä useampi on kuitenkin kokenut nk. kokemusperäisen kasvatustieteen puutteet ja rajoitukset. Samalla he ovat joutuneet ymmälleen ja ehkä ajautuneet jopa jonkinlaiseen identiteettikriisiin kasvattajina tai kasvatuksen tutkijoina. Tämä on johtanut kasvatuksen perusteiden kysymiseen ja moni on ymmärtänyt lähteä etsimään vastauksia kasvatustieteen filosofiasta. Kasvatustieteen perusteiden tarkastelu onkin eräs kasvatusfilosofian tehtävistä. Tässä kasvatusfilosofian tehtävässä on keskeisenä kysymys totuudesta eli millä ehdoilla kasvatustiede voi tavoittaa sen todellisuuden, jossa inhimillinen kasvu ja kasvatus tapahtuvat.

Toinen tarve kääntyä kasvatusfilosofian puoleen kumpuaa ajastamme. Kasvatus käy yhä haasteellisemmaksi tässä tarkoituksettomassa ja rakkaudettomassa nykymaailmassamme ja siitä aiheutuvassa pahoinvoinnissa, joka näkyy lasten ja nuorten lisääntyvänä oireiluna. Muutoksen haasteisiin vastaaminen käytännössä edellyttää kasvatusilmiön käsitteellistä jäsentämistä ja siihen sisältyvien periaatekysymysten tiedostamista. Nämä ovat yleensä arvokysymyksiä eli kysymyksiä kasvatuksen tarpeesta ja tarkoituksesta sekä oikeutuksesta ja päämääristä. Näiden kysymysten selkiyttäminen on kasvatusfilosofian oleellinen tehtävä eikä niitä voida kuitata pelkillä fraaseilla, kuten liian usein on tapana. Kun edellä viittasin totuuteen – erääseen antiikin filosofian keskeiseen arvoon – on tässä yhteydessä kyse ennen kaikkea hyvyydestä sekä kasvatuksen että kasvun perustana. Veli-Matti Värri on aikanaan kiteyttänyt tämän oivallisella tavalla toteamalla, että hyvä kasvatus on kasvatusta hyvään.

Kasvatusfilosofian on siis kokemukseen perustuvaa tietoa käyttäen muodostettava kokoavia käsitteitä, jotka jäsentävät kasvatusilmiötä kokonaisvaltaisesti ja paljastavat sen peruskysymyksiä. Kasvatusfilosofian perimmäisenä tarkoituksena ei ole vain kartoittaa kasvatuksen teoreettisia perusongelmia, vaan sen on ennen kaikkea edistettävä käytännön kasvatusta tämän tiedon avulla. Kasvatusfilosofian tulee siis olla aristoteelisessa merkityksessä käytännöllistä, praksista eli käytäntöä palvelevaa tietoa. Korkeallekin kohoavien ajatusten tavoitteena voi ja mielestäni myös tulee olla, että ne palvelevat arkisen ihmisten välisen toiminnan suuntaviivoina. Tähän pyrin myös väitöskirjassani, jonka perusteella toinen esitarkastaja Simo Skinnari nimesi minut aristoteelikoksi, vaikka se kuulostaakin omissa korvissani kovin ylevältä arvonimeltä…

Jätä kommentti

Kategoria(t): Filosofia, Kasvatus, Kasvatusfilosofia