Lukaisin uudestaan Theodor W. Adornon artikkelin Kasvatus Auschwitzin jälkeen (Teoksesta: Koivisto, J., Mäki, M. & Uusitupa, T (toim.). 1995. Mitä on valistus? Tampere: Vastapaino.)
Esitän seuraavassa poimintojani artikkelista sellaisenaan ja jätän johtopäätösten teon lukijalle.
Ettei Auschwitz enää toistu, on tähdellisin kasvatukselle asetettavista velvoitteista. Se nousee niin ylitse muiden, että sitä ei uskoakseni tarvitse tai pidä perustella.
Koska mahdollisuudet muuttaa niitä objektiivisia, toisin sanoen yhteiskunnallisia ja poliittisia edellytyksiä, jotka synnyttävät tuonkaltaisia tapahtumia, ovat nykyisin äärimmäisen rajallisia, yritykset toimia tätä toistumista vastaan on pakostakin sysätty subjektiiviselle puolelle. Tällä tarkoitan olennaisesti myös tuollaisia tekoja tekevien ihmisten psykologiaa.
Syyllisiä ovat yksin ne, jotka sokeasti purkivat vihansa ja aggressionsa syyttömiin. Tällaista mielettömyyttä vastaan on toimittava, ihmiset on saatava luopumaan tavasta purkaa raivoaan ulospäin ilman oman itsensä reflektointia. Kasvatus olisi ylipäänsä mielekästä vain kasvatuksena kriittiseen itsereflektioon. Koska kuitenkin luonteenpiirteet ylipäätään, ja samalla myös ne piirteet, jotka myöhemmässä elämässä tuottavat julmuuksia, muotoutuvat syvyyspsykologisen tietämyksen mukaan jo varhaisessa lapsuudessa, on kasvatuksen, jonka tarkoituksena on estää Auschwitzin toistuminen, keskityttävä ennen muuta varhaislapsuuteen. Mainitsin Freudin teesin ahdistavasta kulttuurista. Kysymys on kuitenkin laajempi kuin millaisena Freud sen ymmärsi. Näin erityisesti siksi, että hänen erittelemänsä sivilisaation paine on sittemmin moninkertaistunut sietämättömiin. Tämän myötä ne tendenssit paineen purkautumiseen, joista Freud varoitti, ovat voimistuneet tavalla, jota hän saattoi tuskin ennakoida. Ahdistavalla kulttuurilla on kuitenkin – mikä ei jäänyt Freudilta huomaamatta, vaikka hän ei selvittänytkään sitä konkreettisesti – myös yhteiskunnallinen puolensa. Voidaan puhua ihmiskunnan klaustrofobiasta läpikotaisin hallitussa maailmassa, tunteesta olla vangittu kertakaikkisen yhteiskunnallistuneeseen, verkkomaisen tiheään yhteyteen. Mitä tiheämpi verkko, sitä enemmän halutaan päästä siitä ulos, samalla kun verkon tiheys juuri estää ulospääsyn. Tämä vain vahvistaa raivoa sivilisaatiota kohtaan. Sitä vastaan asetutaan väkivaltaisesti ja irrationaalisesti.
Kaikkien vainojen historiassa ilmenevä kaava on se, että raivo kohdistuu heikkoihin ja ennen kaikkea niihin, joita pidetään yhteiskunnallisesti heikkoina ja samalla syystä tai toisesta onnellisina.
Kun puhun kasvatuksesta Auschwitzin jälkeen, tarkoitan kahta aluetta: ensiksi lapsuutta, etenkin sen varhaisvaiheessa tapahtuvaa kasvatusta, toiseksi yleistä valistusta, joka luo sellaisen henkisen, kulttuurisen ja yhteiskunnallisen ilmapiirin, joka ei salli Auschwitzin toistumista, siis ilmapiirin, jossa tuohon kauheuteen johtaneet motiivit ainakin jossain määrin tiedostetaan.
Ainoa todellinen voima Auschwitzin periaatetta vastaan olisi autonomia, jos saan käyttää Kantin ilmaisua; voima reflektioon, itsemääräämiseen, kieltäytymiseen menemästä mukaan mihin tahansa.
Lisäksi olisi valistettava ihmisiä siitä mahdollisuudesta, että kerran Auschwitzissa irti päässyt siirtyy johonkin uuteen kohteeseen. Huomenna saattaa olla vuorossa joku toinen ryhmä kuin juutalaiset, vaikkapa vanhukset, jotka Kolmannessa valtakunnassa vielä säästettiin, tai intellektuellit tai vain jokin poikkeava ryhmä. Jälleen nousussa oleva nationalismi luo ilmapiiriä – viittasin tähän jo edellä – joka selvimmin ruokkii juuri tällaista kehitystä. Nationalismi on siksi niin vaarallista, koska se ei enää pysty uskomaan kansainvälisen viestinnän ja ylikansallisten liittoutumien aikakaudella erityisen hyvin itseensä. Sen on liioiteltava kohtuuttomasti uskotellakseen itselleen ja muille, että siinä on vielä jotakin sisällökästä.
Aikana, jolloin nationalismi on vanhentunut, niin sanotut kansalliset uudistusliikkeet ovat ilmeisesti erityisen alttiita sadistisille käytännöille.
timopurjoatnfg 