Avainsana-arkisto: Eettinen toimintakykyisyys

Mitä on hyvä kasvatus?

Palaan jälleen aivan perusteisiin, joista aloitin tammikuussa nämä bloggaukseni. Kysyn siis jälleen, mitä on kasvatus – tai mitä on sellainen kasvatus, jota voidaan perustellusti luonnehtia hyväksi ja eettisesti oikeutetuksi. Veli-Matti Värrin jo klassikoksi muodostuneessa väitöskirjassa vuodelta 1997 todetaan, että hyvä kasvatus on kasvatusta hyvään.

Väitöstiedote vuodelta 1997 on yhdenlainen kiteytys Värrin näkemyksistä, ks. http://www.uta.fi/laitokset/kirjasto/vaitokset/1997/11.html:

Värrin mukaan eettisesti oikeutettu kasvatus edellyttää seuraavien ehtojen hyväksymistä:
1. todellisuus on perimmiltään mysteeri, ratkaisematon kysymys myös kasvattajalle,
2. kasvatettava on ainutlaatuinen toinen persoona,
3. kasvatettavalla on edessään oma tulevaisuus, joka on hänen kasvattajilleen tietymätön, transsendentti.

Värri on arvioinut näiden ehtojen näkökulmasta erilaisten kasvatus- ja sosialisaatiosuhteiden ominaispiirteitä ja eroja sekä hyvän kasvatuksen ehtoja ja esteitä erilaisissa kasvatussuhteissa. Avainasemassa on ollut vanhemmuuden vastuun perusteiden kuvaus. Vanhemmuus alkaa välittömänä auttamisvastuuna, jonka ulottuvuuksia ovat lapsen elämän ehtojen turvaaminen, maailmaan orientoiminen ja olemisen mysteeriin vastaaminen. Värri on rinnastanut ja vertaillut vanhemmuutta niihin kasvatus- ja sosialisaatiosuhteisiin, joiden oikeutus perustuu ammattirooliin, asiantuntijuuteen ja määrättyyn yhteiskunnalliseen tehtävään. Tällä perusteella erilaiset kasvatus- ja sosialisaatiosuhteet jäsentyvät 1 . välittömänä auttamis- ja kasvatusvastuuna (vanhemmuus), 2. rooliperustaisena suhteena (esimerkiksi opettajuus) ja 3. käskyvaltaisena suhteena, joka edustaa yksinomaista sosialisaatiota (tyyppiesimerkkinä sotilaskoulutus).

Kasvatuksen ehtoja selvittäessään Värri on samalla osoittanut, miksi autoritaarinen kasvatus on epäeettistä, ja miksi yksinomainen sosialisaatio ei ole lainkaan kasvatusta.

Edellisessäkin tiedotteessa oli jo paljon suuntaa antavia kannanottoja siitä, millainen kasvatus on eettistä. Kovin selkeästi siinä ei kuitenkaan hahmoteltu, mitä kasvatuksella hyvään tarkoitetaan. Värri toteaa väitöskirjassaan kasvatuksen perustavaksi paradoksiksi sen, että lasta on kasvatettava hyvään, vaikkei kasvattaja voikaan tietää, mitä hyvä on. Tällä hän viittaa Platonin teoksissa esitettyyn Menonin paradoksiin, joka on siis vieläkin, n. 2400 vuotta myöhemmin, kasvatuksen tärkein ongelma. Toinen kasvatuksen perustilanne on Immanuel Kantin pedagoginen paradoksi, jonka mukaan uskotaan lapsessa oleviin mahdollisuuksiin, hänessä piilevään potentiaaliin, mutta samalla tiedostetaan, että nämä mahdollisuudet eivät toteudu luonnostaan.

Kasvatuksen tulisi johtaa kasvatettavan hyvään elämään, jota voidaan luonnehtia nykykäsittein hyvinvoinniksi tai antiikin ajoista puheena olleeksi kokonaisvaltaiseksi onnellisuudeksi. Koska emme kasvattajina kuitenkaan voi tietää, mitä onnellisuus kokonaisvaltaisena kokemuksena hyvästä elämästä on kullekin ainutlaatuiselle persoonalle, kasvatuksen keskeiseksi tavoitteeksi on asetettava kasvatettavan eettis-moraalisen itsetiedostuksen kehittyminen. Tästä syystä kasvatuksen tärkein tehtävä on ihmisen kasvattaminen eettisesti toimintakykyiseksi persoonallisuudeksi.

Ihminen tarvitsee kasvatusta kehittyäkseen parhaimpien kykyjensä mukaisesti siksi, mitä hänen on mahdollista olla yksilönä ja yhteiskunnan jäsenenä. Ihminen on siis kasvatustehtävä, joka tarvitsee kasvattajan esimerkkiä, suunnan näyttämistä ja rajojen osoittamista. Kasvattajan on myös kasvatettavan varttuessa luotava kaiken aikaa edellytyksiä kasvatettavan itsenäistymiselle, koska kasvatettavan itsenäistyminen kasvattajan vallasta on kasvatussuhteen keskeinen tavoite. Tällä tähdätään siihen, että kasvatettavista kehittyy moraalisubjekteja, jotka kykenevät ylittämään nykyisen elämänmuodon ja uudistamaan arvoja kohti inhimillisempää yhteiseloa.

Eettiseksi persoonallisuudeksi kasvamisen ydin, jota kutsun vastuulliseksi ihmisyydeksi, onkin juuri siinä, että yksilön hyvä samaistuu yhteiskunnan hyvään. Kun yksilö edistää yhteistä hyvää, kasvaa hänen kokemuksensa omasta hyvästä elämästä ainoalla mahdollisella kestävällä tavalla. Ja samalla kun yhteinen hyvä lisääntyy, kasvavat toistenkin mahdollisuudet hyvään elämään. Ja ihmiset, jotka ovat saanut osakseen jotain eettisesti arvokasta ja hyvää, ovat usein halukkaita jakamaan sitä myös muille. Tätä voidaan kutsua vaikkapa hyvän kierrättämiseksi. Toivon näköalana on nykyistä arvopitoisempi ja eettisempi maailma, joka on kaikille nykyistä parempi paikka elää.

(Olen lainannut tähän otteita Veli-Matti Värrin artikkelista ”Välineajattelusta hyvään kasvatukseen – kasvatuksen arvonäkökulmat”, joka on julkaistu Jarno Paalasmaan 2011 toimittamassa teoksessa ”Lapsesta käsin”.)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Eettinen kasvatus, Eettisyys, Hyvä elämä, Hyvä kasvatus, Kasvatus hyvään, Onnellisuus, Vastuullinen ihmisyys, Veli-Matti Värri, Yhteinen hyvä