Avainsana-arkisto: Arvot

Nuoren kasvatus väkivallattomuuteen

Meilasin juuri tiivistelmän luennostani, jonka pidän lokakuussa XVIII Valtakunnallisilla Päihde- ja mielenterveyspäivillä Tampereella. Laitanpa sen samantien myös tähän sellaisenaan. Tiivistelmä tulee myös Päihde- ja mielenterveyspäivien sivuille. Ja tietysti paikanpäälle voi myös tulla kuuntelemaan ja vaikka tarttumaan hihasta luennon jälkeen. Päivät ovat 11.-12.10.2011 ja oma luentoni on ensimmäisen päivän iltapäivänä seminaarissa aiheeltaan Miten tukea väkivaltaista nuorta?

Väkivaltaisesta nuoruudesta vastuulliseen ihmisyyteen
Timo Purjo, FT, toiminnanjohtaja, Non Fighting Generation ry

Luentoni perustuu pitkälti kasvatusfilosofiseen väitöstutkimukseeni ”Väkivaltaisesta nuoruudesta vastuulliseen ihmisyyteen”. Luentoni tarkoitus ei kuitenkaan ole selostaa tieteellisiä tutkimustuloksiani, vaan ensisijaisina näkökulmina ovat sekä oma käytännön kokemukseni että päätelmät, joita teoreettisesta tutkimuksestani voidaan johtaa käytännön nuorisokasvatustoimintaan sovellettaviksi.

Väitöskirjani loppupuolella päädyn esittämään, että nuoren väkivaltaisuus on tarkoituksettomuuden ja rakkaudettomuuden ongelma. En luule löytäneeni tyhjentävää selitystä väkivallan ilmiölle, koska en usko, että sille voidaan koskaan löytää mitään muuta perimmäistä syytä kuin korkeintaan se, että väkivallan mahdollisuus kuuluu ihmisen – siis meidän jokaisen – olemuksessa oleviin perustaviin potentiaaleihin. Jos väkivallalle olisi jokin muu yksinkertaisempi syy, olisi se varmasti jo löydetty maailmanhistorian kuluessa. Tällöin väkivaltaakaan tuskin enää olisi, vaan se olisi saatu loppumaan.

Edellä olevalla en tarkoita sitä, että uskoisin siihen, että väkivallan ja ihmisen muun pahuuden syy löytyisi jostain fyysisestä elimestämme, kuten aivoista. Päinvastoin, en usko väkivallan biologisiin selityksiin, koska pidän niitä sekä todellisuutta rajusti yksinkertaistavina että ihmisen kykyjä väheksyvinä. Biologia on vain yksi ihmisen elämään, erityisesti syntyperäisiin lähtökohtiin vaikuttava tekijä. Ihminen elää jatkuvassa vuorovaikutuksessa maailmaan ja muihin ihmisiin sekä tekee päivittäin vaihtelevissa tilanteissa vapaan tahtonsa mukaisia, enemmän tai vähemmän vastuullisia ratkaisujaan tajuntansa henkisten kykyjen avulla. Tästä syystä ajatus kausaalisiin syy–seuraus-suhteisiin perustuvasta, automaattisesti aina samalla tavalla reagoivasta ihmisestä on kestämätön ja epähumaani.

Väkivaltaa on ollut läpi koko maailmanhistorian ja joinakin aikoina ilmeisesti paljon yleisemminkin kuin nykyään. Tällä hetkellä vallitseva kehityssuunta vaikuttaa kuitenkin olevan, että sekä ihmisten arkisiin kohtaamisiin liittyvä väkivalta että erilaiset joukkomurhat, sotatiloihin verrattavat ilmiöt ja varsinaiset sodatkin kaikkine julmuuksineen ovat lisääntymässä maailmassa. Pohdin yhä useammin, että mahtaako suurin syy siihen olla se, että olemme muuttamassa maailmaa väärään suuntaan. Yritämme kärsien, mutta kaikki viimeiset voimammekin ponnistaen sopeutua koko ajan ihmiselle armottomammaksi ja arvottomammaksi muuttuvaan maailmaan. Sarkastisesti voisi todeta, että ihmisten keskinäinen väkivalta saattaa tietysti loppua tätäkin menoa, kun ihminen sopeutuu maailman menoon niin kokonaan, että kaikki inhimillinen katoaa hänestä. Kun ihminen lakkaa olemasta vastuullisen ihmisyyden mukainen ihminen, ja taantuu jonkinlaisen alempiasteisen olemassaolon tasolle, ei ole enää ihmisten keskinäistä väkivaltaakaan.

Keskityn luennossani ainoastaan nuorten ihmisten arkisiin kohtaamisiin liittyvään väkivaltaan. Sen lisäksi, että määrittelen, minkä luonteinen ongelma nuoren väkivaltaisuus on perimmiltään, pyrin erityisesti esittämään, mikä on kaikkein olennaisinta väkivaltaisesti oirehtivan nuoren kanssa työskentelyssä, jotta tälle voi syntyä riittävät edellytykset muuttaa itseään ja samalla käyttäytymistään. Perustan näkemykseni väitöskirjaani ja muihinkin tutkimuksiini ja ennen kaikkea nuorten (eli alle 29-vuotiaiden) väkivallantekijöiden parissa työskentelyyn perustuviin käytännön kokemuksiini keinoista, jotka ovat näyttäneet vähentäneen väkivaltaista käyttäytymistä.

Väitän vahvasti, että käytännöllisesti katsoen kaikki muut väkivaltaa aiheuttaviksi yleisesti esitetyt asiat ja ilmiöt palautuvat ”oireyhtymään”, jota voidaan kuvata oman elämän tarkoituksen puutteeksi sekä omakohtaisten kokemusten vähyydeksi arvoista kaikkein suurimpaan, rakkauteen. Väitän myös, että nämä kaksi tekijää ovat merkittäviä päihde- ja mielenterveysongelmien aiheuttajia. Väkivalta-, päihde- ja mielenterveysongelmien taustalla onkin sekä yhteisiä että kullekin erityisongelmalle erityisiä taustatekijöitä. Kaksi tai kolmekin näistä esiintyy toisinaan samoilla henkilöillä samanaikaisesti, joissa tapauksissa ne korreloivat vahvasti toisiinsa. Tästä vedetään kuitenkin yllättävän yleisesti loogisesti virheellisiä johtopäätöksiä, joiden mukaan jokin näistä ongelmista olisi toisensa syy. Vaikka väkivallantekijät ovat usein tehneet tekonsa päihtyneinä, käyttää suurin osa kansalaisista päihteitä sortumatta koskaan väkivaltaiseen käyttäytymiseen. Ja vaikka joihinkin vakaviin mielisairauksiin tai vaikea-asteisiin mielenterveyden häiriöihin liittyy oheisoireina väkivaltaisuutta, ei voida päätellä, että väkivalta vähenisi esimerkiksi nuorten keskuudessa lisääntyneisiin lieviin mielenterveysongelmiin (ahdistuneisuus, masentuneisuus jne.) puuttumalla.

Sekä omat havaintoni ja kokemukseni että lukuisat tutkimukset osoittavat, että ulkokohtainen valistus on tehoton keino vaikuttaa jo oireilevien nuorten käyttäytymiseen. On vaikea uskoa myöskään, että pysyviä muutoksia olisi mahdollista saavuttaa käyttäytymisterapialla tai muilla vanhentuneeseen ja epähumaaniin mekanistis-behavioristiseen ihmiskuvaan perustuvilla menetelmillä.

Lähtökohtani nuorten väkivaltaisuutta vähentävässä toiminnassa on, että nimenomaan nuoren kohdalla kyse on hänen elämäntaidollisuuteensa ja eettisyyteensä liittyvästä ongelmasta, johon voidaan vaikuttaa kasvatuksellisin keinoin. Kasvatus perustetaan nuoren tämänhetkiseen elämäntilanteeseen, jonka oletetaan edellä esitetyn, väkivallantekijöiden parissa käytännössä testatun teorian mukaisesti aiheutuvan tarkoituksettomuudesta ja rakkaudettomuudesta.

Koska nuoren elämäntaitojen ja eettisyyden kehittyneisyyden aste määräytyy hänen maailmankuvansa perusteella, on kasvatuksen tavoitteena kehittää siihen sisältyviä merkityssuhteita suotuisammaksi. Lähtötilanteessa nuoren maailmankuvan merkityssuhteet ovat muotoutuneet epäsuotuisiksi siten, että hänen arvomaailmansa on vääristynyt, tunnetajunsa on heikentynyt, asenteensa itseä sekä muita kohtaan ovat kielteiset ja toimintatapansa ovat epäeettiset. Näiden kaikkien seurauksena nuori kokee herkästi erilaiset tilanteet hankaliksi tai uhkaaviksi ja puutteellisten elämäntaitojensa takia hänen ainoa ratkaisunsa niihin on väkivaltainen käyttäytyminen.

Ensimmäisenä vaiheena on vähentää nuoren maailmankuvan epäsuotuisuutta. Se ei kuitenkaan yksin riitä luomaan nuorelle hyvän olemassaolon edellytyksiä. Voidakseen tulla hyvinvoivaksi ja onnelliseksi ihmiseksi, nuori tarvitsee myös tarkoituksia ja rakkautta elämäänsä. Viktor E. Frankl’in mukaan jokaisella ihmisellä on synnynnäinen tahto tarkoitukselliseen elämään. Kasvattajan tai muun auttajan, joka pyrkii ohjaamaan nuorta eettisyyteen, on herätettävä oireilevassa nuoressa uinuvana oleva tahto ja ryhdyttävä vahvistamaan sitä yhdessä tämän kanssa. Nuori tarvitsee ohjausta myös niiden käytännön tilaisuuksien löytämisessä, joissa hän voi ryhtyä suuntautumaan tarkoitukselliseen elämään. Tarkoitus on Frankl’in oppirakennelman keskeinen käsite ja se merkitsee lyhyesti kaikkea sellaista toimintaa, joka kohdistuu johonkin muuhun kuin omaan itseen. Kyseessä voi olla jokin yleisesti arvokas asia tai joku muu ihminen ja kanssaihmiset yleensäkin.

Rakkaudellisuus merkitsee tässä yhteydessä rakkaudellista suhtautumista sekä itseen että kanssaihmisiin. Lyhyesti sitä voidaan kuvata hyvän tahtomisena toiselle pelkästään tämän itsensä vuoksi. Kyse on toisin sanoen pyyteettömästä tai palvelevasta rakkaudesta, joka on myötätuntoista, empaattista ja altruistista. Sekä Frankl’in omat että useat muut ulko- ja kotimaiset tutkimukset osoittavat, että altruistinen toiminta on kestävin tapa muuttaa samalla koko omaa olemassaoloaan paremmaksi. Kun nuoren hyvinvointi ja kokemus onnellisuudesta lisääntyy, ei hänellä ole myöskään tarvetta väkivaltaisten merkityssuhteiden ylläpitämiseen maailmankuvassaan tai minkäänlaiseen väkivaltaiseen käyttäytymiseen.

Käsitykseni kasvatuksesta poikkeaa siitä, mitä sillä useimmiten ymmärretään. Suurinta tyytymättömyyttä itsessäni aiheuttaa ylikorostunut nuorten kontrolloinnin näkökulma. Hyvässä kasvatuksessa on oman kokemukseni mukaan kyse nuoren aidosta kohtaamisesta. Suurimmat esteet kohtaamiselle ja sitä kautta kasvatusvaikuttamiselle ovat kyynisyys ja usko ihmisen lähtökohtaiseen pahuuteen. Valitettavan usein tällaiset asenteet vaivaavat nuorten parissa toimivia aikuisia. Olenkin ryhtynyt pohtimaan, voidaanko minkäänlaisia kestäviä tuloksia aikaansaada sellaisella ”kasvatuksella”, jossa pyritään luomaan pidäkkeitä ihmistä kohtalonomaisesti hallitsevalle pahuudelle ja siitä kumpuavalle väkivaltaiselle tai muulle ongelmia aiheuttavalle käyttäytymiselle.

Perustava kysymys on, onko ihminen perusluonteeltaan paha, jonka takia häneen pitää pyrkiä luomaan erilaisia psykologisia pidäkkeitä, vai onko ihminen lähtökohtaisesti hyvä, jonka toteutumisen varmistamiseksi elettävässä elämässä häntä tulee jopa yllyttää suuntautumaan yleisinhimillisiin hyveisiin ja arvoihin.

Hyvyyden herättelemiseen ja herkistämiseen tarvitaan mielestäni ennen kaikkea (vanhemmuuteen perustuvaa tai kasvatuksellista) rakkautta nuoreen. Vain rakkauden avulla nuori oppii rakastamaan itseään ja näkemään itsessään olevan potentiaalin hyvään. Voidaan jopa puhua yllykkeiden luomisesta hyvään rakkauden avulla. Väitän, että pidäkkeiden luominen on tähän verrattuna vaikeampaa, hitaampaa ja tehottomampaa muun muassa siksi, ettei se luo mitään arvoja tai tarkoituksia, vaan päinvastoin ylläpitää nuoren omaa negatiivista käsitystä itsestään ja pahuudestaan. Pidäkkeiden luominen ei siksi edistä myönteistä muutosta ja tahtoa siihen eikä kehitä nuoren tahdon voimaa, jonka avulla hän voi muokata elämäänsä tarkoituksentäyteiseksi ja rakkaudelliseksi. Kasvatus väkivallattomuuteen on siten kasvatusta vastuulliseen ihmisyyteen, joka määrittyy tarkoitukselliseksi ja rakkaudelliseksi toisilleen olemiseksi yhteisessä maailmassamme.

1 kommentti

Kategoria(t): Eettisyys, Elämän tarkoitus, Elämäntaidollisuus, Hyvä elämä, Hyvä kasvatus, Hyvinvointi, Hyvyys, Kasvatus, Nuorisokasvatus, Nuorisoväkivalta, Onnellisuus, Pahuus, Rakkaudettomuus, Tarkoituksettomuus, Uncategorized, Vastuullinen ihmisyys, Väkivallattomuus, Väkivalta

Miksi suuria kertomuksia tarvitaan juuri nyt?

Tuukka Sandström, joka oli mukana Kallio-Kuninkaalan kartanossa 20.5. kokoontuneessa Platonin Akatemiassa, on määritellyt suuret kertomukset seuraavasti: ”Laajasti ymmärrettynä suuri kertomus on jaettu symbolinen järjestys, joka määrittää paitsi sitä, miten ihmiset tulkitsevat kokemuksiaan, myös itse tuon kokemisen ehtoja. Siksi pienten kertomusten atomisoituneessa yhteiskunnassa ihmisiltä puuttuvat paitsi yhteiset arvot, myös yhteinen kokemusmaailma.”

Kun ajatellaan arvoja koko ihmiskuntaa koskevina universaaleina kiinnekohtina, on perusteltua väittää, että elämme tällä hetkellä arvotyhjiössä, joka aiheuttaa eksistentiaalista kärsimystä eri puolilla maailmaa. Juureton ja levoton nuoriso on hyvin havainnollinen ilmentymä tästä. Ne arvostukset, joiden perustalta maailman yhteiskuntia johdetaan, eivät luo sellaisia merkitysnäkökenttiä, joiden vaikutuksesta yksilöt kokisivat yhteenkuuluvaisuuden tunteita. Yhteisöt ja kansakunnat jäävät pelkiksi kuvitelmiksi ja ulkoisiksi määritelmiksi, koska niiden nykyinen merkityksettömyyden tila ei aikaansaa subjektiivista kansakuntaan kuulumisen kokemusta.

Benedict Anderson määrittelee kuvitelluiksi kaikki sellaiset yhteisöt, jotka ovat niin laajoja, etteivät niiden jäsenet tunne toisiaan henkilökohtaisesti. Ihminen voi olla henkisesti kansakuntansa jäsen vain, kun hän itse mieltää olevansa sitä. Ja jotta kansakunta voi olla yhtenäinen, on sillä oltava jotain yksilöiden yhdessä – kollektiivisesti ja solidaarisesti – vaalimaa arvokasta ja hyvää. Tällainen yhteisöön kuuluminen tuo ihmisissä esille heidän hyviä puoliaan, kuten vastuuntuntoa lähimmäisistä ja tahtoa kaikkien yhteisen hyvän edistämiseen.

Menneet suuret kertomukset, rikas yhteisten muistojen kokoelma, ja tulevaisuuden näköalat, jonkin arvokkaan ja merkityksellisen luomisen mahdollisuudet, muodostavat sen liiman, joka aikaansaa suostumuksen ja toiveen elää yhdessä. Varsinkin nuoret tarvitsevat yhteisöön kiinnittyäkseen suuria kertomuksia ja arvonäkökenttää, jotka kertovat heille, mistä me tulemme, mitä me olemme ja mihin me olemme menossa. Jollei yhteiskunnalla ole tarjota tällaista perustaa siihen kulumiselle, luovat nuoret yleensä oman utopiansa, joka voi pahimmillaan johtaa täydelliseen kaaokseen.

Niin kutsuttujen länsimaiden piirissä, joihin Suomenkin katsotaan kuuluvan, on vallalla uusliberalismi, jossa arvostetaan taloudellista kasvua, kilpailua ja kulutusta. Vaikuttaa siltä, että yhä useampi ei ole suostuvainen hyväksymään näitä arvostuksia omiksi olemassaolonsa ehdoiksi. Kun vaihtoehtoja joka tapauksessa etsitään – ainakin nuorten toimesta – olisi suotavaa, että ne perustuisivat sellaisille universaaleille arvoille, kuten totuus, hyvyys, kauneus ja rakkaus. Juuri tällä hetkellä tarvittaisiin kansallisvaltioiden itsekkäät päämäärät ylittävää totuuden tunnustamista maailman tilasta. Tarvittaisiin solidaarista kansainvälistä yhteisöllisyyttä, jossa arvoksi otettaisiin elämän ja luonnon säilyttäminen. Tai niiden pelastaminen ja palauttaminen sellaisiksi, että maailma olisi sekä mahdollinen että hyvä paikka elää ihmisille ja muille olevaisille vielä pitkälle tulevaisuuteen. Tässä olisi loistava uusi suuri kertomus, jonka koko ihmiskunta voisi jakaa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvonäkökenttä, Arvotyhjiö, Kaaos, Kuviteltu yhteisö, Merkityksettömyys, Merkitysnäkökenttä, Suuret kertomukset, Utopia, Yhteisöllisyys

Lastemme kasvun ohjaus arvokkaaseen ja hyvään

Viimeksi puhuin filosofian välttämättömyydestä kasvatuksessa, jolla tarkoitin lähinnä ammatikseen kasvattajina toimivien ihmisten työn perustaa. Mukaan lukien ihmiset, jotka kirjoittavat kasvatusneuvoja maallikoille, varsinkin lasten vanhemmille. Ohjeet voivat olla hyviä vain, jos ne perustuvat kasvatusfilosofiaan.

Nyt tarkoitan lasten ja nuorten kasvatusta yleisesti meidän kaikkien edellistä sukupolvea edustavien aikuisten kannalta. Olemme kaikki yhteisesti vastuussa tulevasta sukupolvesta. Erityisen haasteellisessa tilanteessa ovat omien lastensa vanhemmat.

Kasvun aiheet ovat lapsessa valmiina monenlaisina mahdollisuuksina. Lapsi saa jatkuvasti kasvuvirikkeitä elämismaailmastaan. Sekä lähiympäristöstään että ”kaukoympäristöstään”. Lähiympäristön virikkeitä tarjoavat – lapsen kiinnostuksesta kilpaillen – omien vanhempien esimerkki ja mallit arjessa, muut aikuiset kotipihalla ja kaikkialla missä lapsi liikkuu, vertaiset eli kaiken aikaa laajeneva ja monipuolistuva kaveripiiri sekä muut ikätoverit, jne. Kilpailuun tulee lapsen kasvaessa yhä voimakkaammin mukaan myös kaukoympäristö, tänä päivänä perinteisten medioiden lisäksi myös sosiaalinen media virtuaalimaailmoineen ym. ilmiöineen.

Jotkut vanhemmat luottavat edelleen nk. vapaaseen kasvatukseen antaen lapsensa ohjautua vapaasti erilaisten kasvuvirikkeiden mukaisesti. Tulos on samankaltainen kuin lototessa. Muutama lasta miljoonasta voi saada täysosumankin eli loistavat eväät elämään, mutta suurin osa jää nuolemaan näppejään joko nolla oikein tuloksella tai ryhtyy elämään yhden tai muutaman varanumeron avulla. Onnekkaat jopa neljä, viisi tai kuusi oikein elämän eväsrepussaan.

Todellinen kasvatus on kuin säännöllinen sijoitustoiminta. Helpointa on tallettaa rahaa pankkiin, mutta hieman suuremmalla vaivannäöllä voi saavuttaa moninkertaisen arvon kasvun. Kasvatukseen sisältyy myös riskinsä. Kuten osake- yms. sijoituksissa voi menettää jopa koko pääoman voi rakastavasta, hyvää tarkoittavasta kasvatuksesta huolimatta menettää lapsensa maailman arvottomille ja armottomille voimille. Useimmiten kuitenkin kasvatukseen panostaminen osoittautuu kannattavaksi. Tämä näkyy lasten hyvänä ja onnellisena elämänä.

Hyvä kasvatus on ennen kaikkea lapsen ohjaamista erottamaan toisistaan hyvä ja paha tai huono, arvokas ja arvoton. Tällaisen kasvatuksen turvin lapsella on mahdollisuus huomata, mitkä lähi- tai kaukoympäristöstä tulevat kasvuvirikkeet ovat suotuisia ja mitkä epäsuotuisia. Koska lapsen arvotajuntaa kehittyy vähitellen, on kasvatustehtäväkin päivittäinen. Sen vastuullinen toteuttaminen ei ole mahdollista ilman rakkauden ilmapiiriä, joka mahdollistaa elämän ilmiöiden yhdessä ihmettelyn lasten kanssa sekä totuuden, kauneuden ja hyvyyden löytämisen kaiken keskeltä. Eikä lainkaan pahitteeksi lapsen kasvulle ole sekään, jos vanhemmat pyrkivät yhteisessä arjessa toteuttamaan näitä arvoja myös niissä omissa teoissaan, joita toteuttavat ja joista perheenjäsenille kertovat.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Hyvä elämä, Kasvatus, Onnellisuus

Hyvä kasvatus ei ole mahdollista ilman filosofiaa

Aloittelin tammikuussa pohtimaan Mitä on kasvatus? Tarkoitukseni on aika ajoin palata kasvatuksen perimmäisten kysymysten äärelle. Tänään virittäydyin siitä, kun tartuin Reijo Wileniuksen kirjaan (4. painos vuodelta 1987) ”Kasvatuksen ehdot. Kasvatusfilosofian luonnos.” Ja siihen tartuin sen takia, että ”kasvatusfilosofinen isoveljeni” Veli-Matti Värri kertoi juuri tämän kirjan saaneen hänet aikanaan innostumaan kasvatusfilosofiasta. Lainailen seuraavassa vapaasti Wileniuksen ajatuksia ja sekoitan niitä omiini.

Kasvatustieteessä uskotaan helposti, että voidaan tulla toimeen ilman filosofista perusteiden penkomista. Samalla suhtaudutaan väheksyvästi klassisiin kasvatusfilosofioihin. Sen sijaan etsitään nopeita, helppoja ja konkreettisia vastauksia kasvatustoiminnan ongelmiin kasvatuspsykologian, kasvatussosiologian ym. irrallista ja suppeaa tietoperustaa edustavien kasvatustieteen osa-alueiden parista.

Yhä useampi on kuitenkin kokenut nk. kokemusperäisen kasvatustieteen puutteet ja rajoitukset. Samalla he ovat joutuneet ymmälleen ja ehkä ajautuneet jopa jonkinlaiseen identiteettikriisiin kasvattajina tai kasvatuksen tutkijoina. Tämä on johtanut kasvatuksen perusteiden kysymiseen ja moni on ymmärtänyt lähteä etsimään vastauksia kasvatustieteen filosofiasta. Kasvatustieteen perusteiden tarkastelu onkin eräs kasvatusfilosofian tehtävistä. Tässä kasvatusfilosofian tehtävässä on keskeisenä kysymys totuudesta eli millä ehdoilla kasvatustiede voi tavoittaa sen todellisuuden, jossa inhimillinen kasvu ja kasvatus tapahtuvat.

Toinen tarve kääntyä kasvatusfilosofian puoleen kumpuaa ajastamme. Kasvatus käy yhä haasteellisemmaksi tässä tarkoituksettomassa ja rakkaudettomassa nykymaailmassamme ja siitä aiheutuvassa pahoinvoinnissa, joka näkyy lasten ja nuorten lisääntyvänä oireiluna. Muutoksen haasteisiin vastaaminen käytännössä edellyttää kasvatusilmiön käsitteellistä jäsentämistä ja siihen sisältyvien periaatekysymysten tiedostamista. Nämä ovat yleensä arvokysymyksiä eli kysymyksiä kasvatuksen tarpeesta ja tarkoituksesta sekä oikeutuksesta ja päämääristä. Näiden kysymysten selkiyttäminen on kasvatusfilosofian oleellinen tehtävä eikä niitä voida kuitata pelkillä fraaseilla, kuten liian usein on tapana. Kun edellä viittasin totuuteen – erääseen antiikin filosofian keskeiseen arvoon – on tässä yhteydessä kyse ennen kaikkea hyvyydestä sekä kasvatuksen että kasvun perustana. Veli-Matti Värri on aikanaan kiteyttänyt tämän oivallisella tavalla toteamalla, että hyvä kasvatus on kasvatusta hyvään.

Kasvatusfilosofian on siis kokemukseen perustuvaa tietoa käyttäen muodostettava kokoavia käsitteitä, jotka jäsentävät kasvatusilmiötä kokonaisvaltaisesti ja paljastavat sen peruskysymyksiä. Kasvatusfilosofian perimmäisenä tarkoituksena ei ole vain kartoittaa kasvatuksen teoreettisia perusongelmia, vaan sen on ennen kaikkea edistettävä käytännön kasvatusta tämän tiedon avulla. Kasvatusfilosofian tulee siis olla aristoteelisessa merkityksessä käytännöllistä, praksista eli käytäntöä palvelevaa tietoa. Korkeallekin kohoavien ajatusten tavoitteena voi ja mielestäni myös tulee olla, että ne palvelevat arkisen ihmisten välisen toiminnan suuntaviivoina. Tähän pyrin myös väitöskirjassani, jonka perusteella toinen esitarkastaja Simo Skinnari nimesi minut aristoteelikoksi, vaikka se kuulostaakin omissa korvissani kovin ylevältä arvonimeltä…

Jätä kommentti

Kategoria(t): Filosofia, Kasvatus, Kasvatusfilosofia

Hello world!

This is my first post. So, let´s start blogging!

Aloitan helposta aiheesta, hyvästä elämästä 🙂

Oikeat kysymykset hyvästä elämästä löytyvät filosofiasta, oikeat vastaukset kunkin ainutkertaisen ja ainutlaatuisen ihmisen hyvään elämään voi antaa vain hän itse. Lapsella on oikeus sellaiseen kasvatukseen, että hän osaa tehdä kysymyksiä, jotka ovat hänelle itselleen oikeita. Puhe lasten oikeuksista osallistua heitä koskevaan päätöksentekoon on kyseenalaista, jollei lapsille anneta ensin arvo- ja eettisyyskasvatusta.

Tämä tuli mieleeni, kun jälleen kerran kuulin tai luin jostain, miten tärkeää on lasten ja nuorten osallistumismahdollisuuksien lisääminen. Ikään kuin osallisuus olisi jonkinlainen itsetarkoitus ja tie johonkin parempaan. Näinhän ei ole, jollei osallisuus pohjaudu johonkin selkeään arvoperustaan. Ja sellainenhan ei voi olla vallitsevat arvostukset, jolloin osallistuminenkin voi olla vain niihin sosiaalistamista. Vaikka juuri tämä saattaa olla päättäjien piilotavoitteena: nuorten annetaan näennäisesti osallistua nykyarvostuksilla ennalta rajattuun päätöksentekoon, jonka avulla heidät saadaan sitoutumaan nyky-yhteiskuntaa säilyttävään politiikkaan.

Hyvä elämä lienee sellaista, jossa ihminen kokee voivansa kiinnittyä johonkin arvokkaaseen ja hyvään. Mikä puolestaan johtaa kokonaisvaltaiseen onnellisuuden kokemukseen. Väitän, että 80 prosenttia suomalaisista voisi olla onnellisempia kuin mitä he tänä päivänä ovat. Väitän myös, että nyky-yhteiskunnan arvostukset eivät ole minkäänlaisessa yhteydessä universaalisti päteviin arvoihin: hyvään, toteen ja kauniiseen. Puhumattakaan siitä, että rakkaus loistaa täydellisellä poissaolollaan ihmisten keskuudesta.

Kysynkin, eikö lasten oikeuksista touhottamisen sijaan olisi otettava askel taaksepäin ja kysyttävä arvoja, jotka voivat johtaa sellaiseen hyvään yhteiskuntaan, jossa jokainen sen jäsenistä kokisi saavansa todellisen mahdollisuuden hyvään elämään.

2 kommenttia

Kategoria(t): Hyvä elämä