Mitä on onnellisuus ja miten sen voi saavuttaa?

Palaan kolmen vuoden tauon jälkeen tämän blogin pariin. Innostuin kirjoittamaan luettuani tämän päivän (1.4.2023) Helsingin Sanomissa olleen Antti Kylliäisen Vieraskynä-kirjoituksen otsikolla Onnellisimmaksi nimetyn maan pitäisi jälleen puhua hyveistä. Sen alla olevassa kiteytyksessä luki vielä ”Suomalainen yhteiskunta antaa erinomaiset mahdollisuudet kasvaa hyveelliseksi yksilöksi, ja ne kannattaisi käyttää hyväksi”.

Kylliäisen oli kirvoittanut tarttumaan kynään Suomen jo kuudes peräkkäinen ykköspaikka kansainvälisessä World Happiness Report -vertailussa. Sijoittuminen maailman onnellisimmaksi maaksi tuntuu liian hyvältä ollakseen uskottava. Väite kuulostaa suomalaisen korvissa suorastaan oudolta. Eikä onnellisuusraportti edes yritäkään mitata onnellisuutta sinänsä, vaan yhteiskunnassa vallitsevia olosuhteita, joiden perusteella arvioidaan niiden kykyä tarjota kansalaisille hyvinvoinnin edellytyksiä. Onnellisuustutkimuksen logiikkana on, että kun ihmiset voivat hyvin, ovat he väistämättä myös onnellisia. Onnellisuutta mitataan siis tällä tavalla epäsuorasti. Mutta ovatko tulokset sittenkään totta?

Antiikin filosofi Aristoteles otti esittelemänsä hyveteorian perustaksi eudaimonian käsitteen. Se on perinteisesti käännetty onnellisuudeksi. Sitä se tarkoittikin myös antiikin Kreikassa, mutta silloin onnellisuudella ymmärrettiin jotakin aivan muuta kuin mitä sillä nykyisin ymmärretään. Olen itse kuvaillut eudaimonian mukaista onnellisuuden käsitettä kokonaisvaltaisena kokemuksena hyvästä elämästä. Kokonaisvaltaisuudella viittaan eräänlaiseen pysyväluonteiseen pohjavireeseen tai maaperään, josta ihmisen perusasenteet sekä ajattelu- ja suhtautumistavat kaikkeen elämässä esiintyvään versoavat.

On sanomattakin selvää, että kukaan ei voi kokea joka hetki erilaisia positiivisia tunteita, kuten mielihyvää ja iloa, mutta sitä ei tässä tarkoitetussa onnellisuudessa edellytetäkään. Sen sijaan oletetaan, että onnellisena itsensä pitävä ihminen kykenee asennoitumaan kaikkeen elämässä eteen tulevaan siten etteivät rankimmatkaan kokemukset muserra häntä, vaan hän kykenee suhtautumaan niistä huolimatta toiveikkaasti tulevaisuuteen. Jollei juuri sillä hetkellä, niin ainakin vähitellen niin, että hän voi kokea ajan mittaan elämänsä jälleen varsin hyvää elämää.

Kylliäinen puhuu kirjoituksessaan hyveistä ja toteaa, että ”Aristoteleen mukaan todellisen eudaimonian saavuttaminen edellyttää kahta asiaa, luonteen hyveiden hallintaa ja siedettäviä ulkoisia olosuhteita. Olosuhteet ovat meillä muuhun maailmaan verrattuna huippuluokkaa, mutta luonteen hyveissä meillä mitä ilmeisimmin olisi parantamisen varaa.” Näin varmasti onkin, mutta käsittääkseni hyveet riippuvat elettävästä ajasta ja paikasta, toisin sanoen ne ovat subjektiivisia arvostelmia siitä, mikä on kunkin yhteiskunnan mukaan tavoiteltavaa. Mitä pidettiin antiikin aikana hyveenä, voi nykyisten yhteiskuntien mukaan olla jossakin päin maailmaa vaikkapa suuri pahe. Siksi puhunkin itse hyveiden sijaan mielummin arvoista, jotka ovat objektiivisia totuuksia, jotka ovat pysyviä ja ikuisia, siis ajasta ja paikasta riippumattomia. Tällaisia ovat esimerkiksi hyvyys, kauneus, totuus, oikeudenmukaisuus, ja kaikkein suurimpana ja korkeimpana rakkaus. Kun ihmiset pohtivat elämänsä päämääriä, tulisi niiden perustua tämänkaltaisiin aineksiin.

Elämän päämäärien sijaan voitaisiin puhua elämän tarkoituksista. Varsinainen, aidosti arvokas tarkoitus on siis jotain sellaista, joka toteuttaa objektiivisten arvojen mukaisia päämääriä. Kun elämän tarkoitusta koskevaa kysymystä nykyaikana eniten käsitellyt Viktor Frankl käyttää ilmaisua elämän tarkoitus, viittaa hän nimenomaan kunkin ihmisen oman elämän tarkoitukseen. Tai vieläkin tarkemmin, kullekin ihmiselle kunakin hetkenä tarjolla oleviin arvokkaisiin tarkoitusmahdollisuuksiin. Kyse on siis tilaisuuksista, joissa toteutetaan jotain objektiivisesti arvokasta, jotain, joka on kaikille arvokasta. Toisin sanoen sellaista, joka edistää yhteistä ja yleistä hyvää.

Viktor Frankl on todennut, että mitä enemmän ihminen tekee hyvää, sitä paremmaksi hänen elämänsä muodostuu. Franklin mukaan onnellisuus ei ole päämäärä, jonka voisi suoraan saavuttaa eikä siihen myöskään kannata suoraan pyrkiä. Hän korostaa yleisemminkin, että mitä enemmän ihminen pyrkii suoraan johonkin myönteiseen tulokseen tai vaikutukseen, sitä enemmän se karkaa häneltä. Sen sijaan, kun ihminen toteuttaa elämässään arvokkaita päämääriä ja tarkoituksia, onnellisuus toteutuu automaattisesti, ikään kuin sivuvaikutuksena, sikäli ja siinä määrin kuin se on toteutuakseen. Eli kun ihminen edistää yhteistä ja yleistä hyvää, on hänellä mahdollisuus kokea elämänsä kokonaisvaltaisesti hyväksi.

Advertisement

Teoria, käytäntö ja viisaus ammattitaidon perustana

Viime aikoina huomioni on kiinnittynyt erityisesti kahteen kiisteltyyn ja voimakkaita mielipiteitä herättäneeseen keskusteluun. Kyse on ensinnäkin varhaiskasvattajan ja toisaalta psykoterapeutin kelpoisuusehdoista. Oman kantani taustalla on kauppatieteiden maisterin (1973-76) ja (kasvatus)filosofian tohtorin (2005-11) tutkinnot sekä yli 40 vuoden käytännön kokemus työelämästä, jossa tehtäväni ovat painottuneet ihmisten valintaan ja valmentamiseen.

Usein erilaisten korkeakoulututkintojen merkitystä vähättelevät – joskus jopa vihamielisesti – eniten ne, joilta sellainen puuttuu. Ja toisaalta niiden merkitystä suorastaan ylikorostavat ne, jotka sellaisia ovat suorittaneet. Varsinkin, kun joku on suorittanut sellaisen koulutuksen, jonka takia hän on tehnyt suuria taloudellisia uhrauksia, saattaa se johtaa kovinkin kiihkeään koulutuksensa puolustamiseen ainoana oikeana ja autuaaksi tekevänä. Oma aikomukseni ei ole vähätellä tai korostaa tutkintojen merkitystä, mutta haluan esitellä omaan kokemukseeni perustuvan näkemykseni siitä, mihin ne niin sanotusti valmistavat tai pätevöittävät. Tai paremminkin, miten ne yksin eivät valmista tai pätevöitä vielä kovin paljon mihinkään.

Yritän tiivistää ja yksinkertaistaa asioita, koska aiheesta voisi saman tien kirjoittaa vaikka kirjan. Ydinkysymys kuuluu, mihin riittävä ammattitaito mielestäni perustuu ja mistä se muodostuu. Mitkä ovat siis olennaisimmat kelpoisuusehdot määrätyn alan ammattilaisena toimimiselle pätevimmällä mahdollisella tavalla. Eli mistä se paljon puhuttu ammattitaito todellisuudessa rakentuu.

Korkeakoulutasoinen koulutus on Suomessa aina teoriapainotteista silloinkin, kun siihen sisältyy ohjattua käytännön harjoittelua. Se muodostaa siis hyvän lähtökohdan – niin, mille? Sille, että opiskelija on oppinut etsimään ja käsittelemään tulevaan ammattiinsa liittyvää tietoa ja samalla ymmärtänyt, että hänen on etsittävä sitä lopun elämäänsä, koska kaikki tieto vanhenee nykymaailmassa yhä nopeammin. Parhaimmillaan opiskelijassa on herännyt jatkuva jano, positiivinen riippuvuus ammattiinsa liittyvään tietoon. Opiskeluaikana opittu tieto vanhenee nopeasti ja kaikkein olennaisinta ja ammatillisen tulevaisuuden kannalta arvokkainta teoreettisen tiedon osalta on etsiä jatkuvasti uusinta tietoa ja soveltaa sitä käytäntöön.

Tieto on kuitenkin aina universaalia (yleistävää) ja siksi käytännön kannalta myös teoreettista. Yleistasoisen tiedon soveltaminen liittyy siihen, kuinka toimia tietyissä yksittäistapauksissa, ainutlaatuisiin ihmisiin liittyvissä ainutkertaisissa tilanteissa. Puhun siis kaiken aikaa nimenomaan auttavasta, joko kasvatuksellisesta ja/tai hoidollisesta ihmistyöstä, esimerkkeinä varhaiskasvatus ja psykoterapia. Koulutuksessa on mahdollista oppia tulevaan ammattiin liittyvän toiminnan periaatteita ja sääntöjä. Mutta niiden soveltaminen todellisuuteen eli kaikissa mahdollisissa käytännön tilanteissa, joita joutuu kohtaamaan ja joihin ei ole mitenkään voinut varautua ennalta, vaatii kaiken aikaa karttuvaa käytännön kokemusta. Sitä voidaan kuvailla kyvyksi individualisoida (yksilöllistää), improvisoida (jonkin luomista sillä hetkellä) ja käyttää intuitiotaan (henkistä kykyä oivaltaa tilanteen vaatimukset aiemman kokemuksensa perusteella).

Uusin tieto ja vankka käytännön kokemus ovat hyvä yhdistelmä ja itse kunkin oman ammattitaidon perusta. Ei siis niinkään alkuperäinen tutkinto ja sen oppisisällöt. Ihmistyössä korostuu kuitenkin kaikkein tärkeimpänä ammatillisen pätevyyden kriteerinä sitä tekevän ihmisen persoonallisuus ja hän tahtonsa ja kykynsä kehittää sitä koko elämän jatkuvan henkisen kasvun kautta. Kyse ei ole vain sosiaalisista taidoista tai siihen liittyvästä teoriatiedosta, vaan ihmisestä itsestään, hänen syvimmästä ytimestään. Itse puhun usein tunnusasenteiden ratkaisevasta merkityksestä. Eli sen sisäistämisestä, että kaikki toisiin ihmisiin vaikuttamisen pyrkimysten tuloksellisuus riippuu siitä, osaammeko kunnioittaa, rakastaa ja arvostaa toista ihmistä. Hänen ihmisarvoaan ja kaikkea sitä arvokasta ja hyvää, joka hänessä samoin kuin kaikissa meissä ainakin potentiaalisena piilee. Sellaisena mahdollisuutena, joka voi alkaa todellistua toisessa, kun se osataan herättää ja tehdä kaikki voitava sen vahvistumiseksi niin, että alkaa ilmetä hänessä niin voimakkaasti kuin suinkin.

Kyse on siis toisen henkisen kasvun edistämisestä omien henkisten kykyjen ja persoonallisuuden avulla. Tässä onnistumista voidaan kutsua viisaudeksi, joka kehittyy pitkäaikaisen käytännön kokemuksen kautta, jos silloinkaan. Toisin sanoen, se vaatii sen ymmärtämistä ja hyväksymistä, miten vähän kulloinkin vasta ymmärtää ja miten paljon omaksuttavaa ja sisäistettävää on vielä edessä. Se vaatii sietokykyä, että ei ymmärrä kaikkea, ja henkistä joustavuutta ja avoimuutta kaikkea eteen tulevaa kohtaan. Kyse on vaativasta ponnistelusta kehittyäkseen omassa ammattitaidossaan kaiken aikaa paremmaksi. Aristoteles kutsui tätä käytännölliseksi järjeksi tai viisaudeksi ja se oli hänen mukaansa yksi ihmisen neljästä perushyveestä.

Ehkä vastasinkin jo edellä mitä mieltä olen siitä, että johonkin määrättyyn viitekehykseen perustuvaa teoreettista koulutusta pidetään kaikkein olennaisimpana tietyssä ammatissa menestymisen kannalta. Minusta se on kaikkein vähämerkityksisintä. Moninaiset polut voivat johtaa käytännölliseen viisauteen ja keskeistä on kyky ja tahto kasvaa ja kehittyä omassa ihmisyydessään. Tätä ei voi missään oppilaitoksessa oppia, vaan se edellyttää aktiivista, koko elämän jatkuvaa määrätietoista itsekasvatusta. Joillakin tahto tähän on riittävän voimakas, useilla valitettavasti kovin vähäinen. Tärkeintä on siis ymmärtää, että mistään oppilaitoksesta ei ”valmistu” mihinkään ammattiin, vaan ainoastaan käytäntö ja oma henkinen ja eettinen kasvu valmistavat ihmistä toimimaan siinä mahdollisimman viisaasti eli tässä yhteydessä kelvollisesti ja pätevästi.

Voit itse päättää oletko menestyjä vai häviäjä

Otsikko Hesarin 9.8.14 sivulla 3: Lama jakaa ihmiset menestyjiin ja häviäjiin. Ei jaa. Eivät mitkään olosuhteet aikaansaa minkäänlaisia kohtalonomaisia jakolinjoja ihmisten kesken. Voidaan kyllä todeta, että henkinen lama jakaa ihmisiä siten, että nimenomaan henkisesti lamaantuneet kokevat olosuhteiden – asiantilojen, toisten ihmisten tekemisten ja tekemättä jättämisten yms. – ratkaisevan heidän puolestaan heidän ”kohtalonsa”, jolle he eivät sen jälkeen voi yhtään mitään. Kyse on asenteesta, jonka mukaan ”joku tai jokin on tuominnut minut tähän, joten tässä olen enkä muuta voi”.

Neuvostoliiton vankileirien kärsimyksistä hengissä pelastunut kirjailija, historioitsija ja filosofi Aleksandr Solženitsyn on todennut, että hyvän ja pahan jakava raja kulkee jokaisen ihmisen sydämessä. Jollakin selittämättömällä tavalla ihmisen olemukseen kuuluu mahdollisuus sekä hyvään että pahaan. Tästä voimme johtaa myös toisen, yhtä pätevän totuuden: Ihmisen hyvän ja pahan olon jakava raja kulkee hänen sydämessään. Ihminen voi itse valita, kummalla puolella rajaa hän tahtoo olla. Tämä valinta on täysin riippumaton ulkoisista olosuhteista.

Logoteorian, eli tarkoituskeskeisen elämänfilosofian ja ihmisten auttamisopin, kehittänyt psykiatri ja filosofi Viktor Frankl joutui 2. maailmansodan aikana elämään Natsi-Saksan keskitysleirien kauhuissa. Frankl on todennut sekä jo ennen maailmansotaa tekemiensä tieteellisten tutkimustensa että harjoittamansa ihmisten käytännön auttamistoimintansa perusteella, että ihmisellä on sisäinen vapaus, jota kukaan toinen ihminen tai mitkään ulkoiset olosuhteet voi häneltä ottaa pois. Tämä vapaus on siis ehdoton ja luovuttamaton. Frankl totesi tämän sodan jälkeen julkisesti ennen kaikkea kokemusasiantuntijana, joka pelasti itsensä keskitysleireissä oman suhtautumistapansa ansiosta. Vaikka sattumallakin on aina oma vaikutusmahdollisuutensa asioiden kulussa, tuppaa yleensä olemaan niin, että ”kohtalo” armahtaa ne, jotka myös itse ponnistelevat selviytyäkseen kulloisista olosuhteista. Tai kuten eräs esikuvani yrityselämässä aikanaan totesi (hieman mukaillen): Rouva Fortunan saa usein matkaseuralaisekseen se, joka pyrkii suhtautumaan ja toimimaan mahdollisimman suotuisalla tavalla.

Frankl kiteytti edellä esitetyn ajatuksen (jälleen hieman mukaillen): ”Jos et pysty muuttamaan elämän tarjoamia olosuhteita, voit silti aina muuttaa suhtautumisesi niihin”. Toisin sanoen: Jos et pysty muuttamaan olosuhteita, hyväksy ne annettuina, mutta muuta asenteitasi niihin nykyistä suotuisammiksi. Voit aina täysin vapaasti valita, miten suhtaudut osaksesi tulleeseen. Vaihtoehtoisia näkökulmia on lähinnä kolme: kielteinen, myönteinen ja jonkinlainen kultainen keskitie ääripäiden välillä. Aristoteleen hyve-etiikassa ja yleisemminkin antiikin filosofiassa pidettiin nimenomaan kultaista keskitietä tavoiteltavimpana.

Frankl ei sinänsä puhunut muusta kuin sellaisesta suhtautumisesta, että on hyvä pyrkiä näkemään kaikelle tapahtuvalle jonkinlainen tarkoitus, joka selviää meille ennemmin tai myöhemmin. Tämä luo toivoa ääriolosuhteistakin selviytymiselle. Tarkoitus on aina tilanne- ja henkilökohtainen ja se voi olla kaikkea jonkin pienen ja hetkellisen tai jonkin suuren ja kestävämmän hyvän välillä. Kaikessa voi siis nähdä samanaikaisesti sekä hyvää että huonoa tai pahaa. Kaikessa voi kokea jotain kielteistä – varsinkin tässä ja nyt – ja samalla jotain myönteistä – varsinkin tulevaisuuden kannalta ja ehkä vasta siellä meille myös konkreettisesti havainnollistuvana.

Sinulla itselläsi on siis vapaus valita, tahdotko nähdä tilanteessasi myös jotain arvokasta ja hyvää, vai pelkästään arvotonta ja huonoa, jopa epäarvojen mukaista ja pahaa. Kaikkeen arvokkaaseen ja hyvään, oli se miten pientä ja vähäpätöiseltä vaikuttavaa, voi ja kannattaa tarttua ajatuksissaan ja tunteillaan – tai sanotaanko sydämellään, kaiken arvokkaan ja hyvän sinne tallentaen. Oman hyvinvoinnin kannalta arvottomalle ja huonolle ei sen sijaan pidä antaa sijaa eikä varsinkaan ylivaltaa ajatuksissaan ja tunteissaan.

Alussa mainitsemassani Hesarin kirjoituksessa, jonka oli kirjoittanut lehden politiikan ja talouden toimittaja, keskityttiin työhön, työpaikan saantiin ja säilyttämiseen tai menettämiseen, työttömyyteen ja urakehitykseen jne. Filosofoin jokin toinen kerta työn määritelmästä, työn merkityksestä ihmisenä olemisessamme, jotain lisää arvokasta maailmaan luovasta ja sitä tuhoavasta työsta jne. On selvää, että erityisesti nuoret, mutta nykyään myös keski-ikään ehtineet ovat erityisen haavoittuvaisia työpaikkapelissä (vrt. tunnettu tuoli”leikki”), jossa tuoleja on koko ajan yksi vähemmän kuin niille istumaan pyrkiviä. Ja jossa joka kierroksella pudotetaan joku ”pelinappula” (”leikkijä”) ja samalla jälleen myös yksi tuoli pois, jolloin tuoleja on aina yksi vähemmän kuin niille istumaan tarjokkaita. (Tästä on hyvä jatkaa eri blogikirjoituksessa.)

Samassa lehdessä oli muuten myös kirjoitus ”Kun eläke ei millään riitä”. Mutta riittihän se, kun kyseiset eläkeläiset mukauttivat suhtautumis- ja toimintatapansa siihen. Etsivät ja löysivät uusia arvoja ja merkitystä antavia sisältöjä elämäänsä. Ryhtyivät elämään monin tavoin siten kuin olivat aikanaan oppineet elämään erilaisia sellaisia asioita kunnioittaen ja arvostaen, jotka ovat kautta aikojen olleet omiaan luomaan ihmiselle kokonaisvaltaisen kokemuksen hyvästä elämästä. Jopa onnellisuuden, joka muodostuu kaikesta sellaisesta arvokkaasta ja hyvästä, jota ei voi eikä tarvitse rahalla mitata. Elämä kun on paljon muutakin ja ehkäpä todellinen hyvä elämä jopa kokonaan kaikkea muuta kuin rahalla hankittaviin ja omistettaviin asioihin perustuvaa.

Linkkivinkki tarkoituskeskeiseen elämänfilosofiaan ja ihmisten auttamisoppiin valmentaviin koulutuksiin:
Viktor Frankl Institute Finlandin koulutukset: http://www.logoteoria.net/#!koulutukset/ch6q,
diplomilogoterapiaohjaajan koulutus: http://www.logoteoria.net/#!logoterapiaohjaaja/c945, ja
viikonloppukoulutukset: http://www.logoteoria.net/#!viikonloput/c2dw

Yksilöllisyys, yhteisöllisyys ja yhteenkuuluvuus

Ihastuin hiljattain käsitteeseen ”yhteenkuuluvuus”. Sanaa ”yhteisöllisyys” on käytetty viime vuosina paljon, mutta yleensä vain sananhelinänä vailla minkäänlaista kiinnitystä johonkin arvopohjaan. Yhteisöllisyys voi siis olla yhtä hyvin jotain hyvin huonoa ja arvotonta edistävää kuin johonkin hyvään ja arvokkaaseen suuntautuvaa. Toisaalta yhteisöllisyyden voi ymmärtää hyvinkin arvolatautuneesti siten, että sillä tarkoitetaan vaikkapa koulu- tai työyhteisöä, joille joku on määritellyt arvostukset, joita kaikkien yhteisöön kuuluvien pitää noudattaa. Tämä joku tai jotkut käyttävät suurta valtaa päättäessään muiden puolesta arvokkaana pidettävistä asioista ja niiden noudattamisen kontrolloinnista. Kyse voi silloin olla hyvinkin epädemokraattisesta ja harvainvaltaan perustuvasta asetelmasta.

Edellä esitettyyn vääristyneeseen yhteisöllisyyteen liittyviä esimerkkejä voi luetella helposti. Mieleen tulee vaikkapa ammatti- ja taparikollisten yhteisöt, joissa vallitsee äärimmäisen tiukka valtahierarkia ja sen mukainen käskyvalta ja yhteisöön kuuluvan yksilön kontrolli. Vastaava asetelma näkyy yleensä myös vankilayhteisöissä. Mutta ei ilmiö ole mitenkään harvinainen tavanomaisemmissakaan yhteyksissä, päinvastoin. Vääristynyttä, yksittäisten ihmisten ja ihmisryhmien oikeuksia sortavaa yhteisöllisyyttä ilmenee jopa kokonaisissa yhteiskunnissa. Tästähän on ollut kyse myös monessa sellaisessa maassa, jossa kansa on noussut vastustamaan vallanpitäjiä ja vaatinut arvostusten tarkistamista. Eivätkä asiat ole aivan viattomalla tavalla meillä Suomessakaan…

Mitä parempaa yhteenkuuluvuuden käsite voisi tuoda keskusteluun? Filosofisesti ajatellen se tuo mieleen sen, että kuulumme väistämättömästi yhteen. Kuulumme maailmaan ja maailma kuuluu meihin. Kuulumme yhteen eläinten, kasvien ja muun elollisen luonnon ja omalla tavallaan myös kaiken elottoman olemassaolevan kanssa. Muiden ihmisten kanssa kuulumme yhteen aivan erityisellä tavalla. Meistä ei edes voi tulla varsinaisia ihmisiä ilman muita ihmisiä. Kaikkien meidän olemassaolo on siten kietoutunut yhteen monin eri tavoin. Tällä perusteella ei myöskään mitään pelkästään omaa hyvää tai itselle arvokasta ole olemassa. Toisin sanoen hyvän tai arvokkaan kriteeriksi ei riitä, että jokin on pelkästään meille tärkeää. Hyvän ja arvokkaan on väistämättä oltava yhteisesti hyvää ja arvokasta, jotta se voisi olla ylimalkaan olla hyvää ja arvokasta. Näin ajatellen on yhteenkuuluvuuden käsitteellä hyvin syvällinen eettinen ulottuvuus. Yhteenkuuluvuuden ymmärtäminen ja hyväksyminen ohjenuoraksi velvoittaa meidät kaikessa ajattelemaan aina yhteistä hyvää. Ja koska tällainen aidosti hyvä on yhteistä kaikille, se on hyvää myös minulle itselleni.

Facebook-profiilissani kerron poliittisen kantani olevan politeia. Kannatan politeiaa, joka oli Aristoteleen mukaan ihanteellisin valtiomuoto. En kannata demokratiaa, jossa enemmistö hallitsee vain enemmistön hyväksi. Kannatan sen sijaan politeiaa, jossa enemmistö toimii kaikkien yhteiseksi hyväksi. Näin toteutamme yhteenkuuluvaisuuttamme vastuullisen ihmisyyden velvoittamalla tavalla.

Ps. suosittelen lukemaan tässä yhteydessä uudestaan bloggaukseni 24/09/2011 ”Ihminen on erityistä ihmisyyttä”.

Väärin ymmärretty kasvatus

Mitä on kasvatus? Kysymykseen on tietysti vaikeaa antaa yksiselitteistä ja tyhjentävää vastausta. Kasvatusfilosofina suhtaudun kysymykseen siten, että se on yhtä perustava kuin kysymykset ”mitä on ihminen” tai ”mitä arvot ovat”. Ne ovat yhtä kiistanalaisia ja kiihkeitäkin reaktioita herättäviä kuin kysymys kasvatuksen olemuksesta.

Mitä pitempään olen toiminut käytännön kasvatustoiminnassa nuorten parissa ja mitä enemmän olen kasvatusta myös filosofis-teoreettisesta näkökulmasta tutkinut, sitä vakuuttuneemmaksi olen tullut siitä, että kasvatus voidaan kiteyttää yhteen sanaan. Määritelmäni on siten: Kasvatus on rakkautta.

Käytännön kasvatuksessa varhaislapsuudesta nuoruuden kautta aikuisuuteen voidaan tarvita paljon muunkinlaisia arkijärkeen perustuvia kasvatustekoja. Ne kaikki eivät kuitenkaan riitä lapsen ja nuoren ohjaamiseen hyvään elämään, jos rakkaus ei ole kasvatuksen perustana. Kun näin väitän, mitä tarkoitan rakkaudella? Kasvatus on aina tekoja, joten on kysyttävä: Millaisia ovat rakkaudellisuuteen perustuvat kasvatusteot?

Rakkaus on lempeyttä. Eräs toimittaja nimesi minut joskus kauan sitten olleessa lehtijutussa ”väkivallan lempeäksi viholliseksi”. Lempeys on siis jo pitkään ollut kasvatusajatteluni keskiössä. Lempeys on jotain muuta kuin ankaruus, kovuus ja tylyys tai kiivaus ja äkeys. Rakkaudellinen kasvatuskaan ei siten ole leimallisesti kontrollointia, kurinpitoa, rajojen asettamista ja rankaisemista. Se ei myöskään ole huutamista, komentamista ja käskemistä. Joskus saatetaan joitakin tämäntyyppisiäkin keinoja tarvita etenkin kotikasvatuksessa, ehkä ennen kaikkea vanhemman itsensä eikä niinkään lapsen parhaaksi. Mutta ne eivät voi olla ainoa tai edes pääasiallinen keino. Missään tapauksessa tuonkaltaiset keinot eivät ole riittäviä hyvään kasvatukseen eli lapsen tai nuoren kasvattamiseen hyvään.

Lempeys ei myöskään viittaa lempi-sanaan, jota käytetään erityisesti runoudessa kuvaamaan eroottissävyistä rakkautta ja arkikielessäkin aistillista rakkautta, lemmiskelyä tai rakastelua, ”lemmenleikkejä”. Tosin lempi-sanaa käytetään myös yhdyssanoissa kuvaamaan sitä, että jokin tai joku on erityisen rakas ja mieluisa. Mutta itsestään selvää on, että vanhempien rakkaudella lapsiinsa tai kasvatuksen ammattilaisten rakkaudellisella asennoitumisella lapseen tai nuoreen ei voida tarkoittaa mitään sellaista, joka viittaa erotiikkaan.

Lempeydellä viittaan hyväntahtoisuuteen, myötämielisyyteen ja ystävällisyyteen sekä rauhallisuuteen ja tyyneyteen. Mutta ennen kaikkea tarkoitan sillä sellaista rakkaudellista suhtautumista kasvavaan ihmiseen, jossa tahdotaan kasvavalle kaikkea mahdollista hyvää. Aristoteles toteaa: “Rakkaus [philein] on hyvinä pitämiemme asioiden toivomista toiselle juuri tuon toisen eikä itsemme vuoksi sekä toimimista voimiemme mukaan niiden toteutumiseksi käytännössä.” Kasvavan rakastaminen tässä mielessä on välittämistä hänen subjektiivisesti hyvästä elämästään, onnestaan tai hyvinvoinnistaan ja kasvavassa ilmenevän hyvän arvostamista vain ja ainoastaan hänen itsensä vuoksi. Tällaista rakkautta voidaan perustellusti pitää rakkauden korkeimpana muotona.

Viktor E. Frankl’in mukaan Max Scheler kuvaa rakkautta henkisenä liikkeenä kohti rakastetun ihmisen korkeinta mahdollista arvoa. Frankl tulkitsee tämän niin, että rakkaudessa emme näe ihmistä vain sellaisena kuin hän on, vaan myös sellaisena mitä hän voi olla ja millaiseksi hänen on mahdollista tulla. Aito rakkaus on siten ymmärrettävä laajasti toisen ihmisen henkisen persoonan, hänen todellisen olemuksensa ja arvojen luomien mahdollisuuksien näkemisenä. Tällainen rakkaus auttaa toista ihmistä todellistumaan kaikkien niiden arvojen mahdollisuuksien mukaisesti, joita rakkaudessa on tullut ja jotka ovat vain siinä voineet tulla näkyviksi. Rakkaudessa, jossa ihminen haluaa tulla kaikessa arvokkuudessaan sellaiseksi minä toinen hänet näkee, hänelle kehkeytyy edellytyksiä kohota olemassaolonsa mahdollisuuksien ääriin. Rakkauden avulla ihmiselle rakentuu perusta onnellisuudelle [eudaimonia], jolla tarkoitan kokonaisvaltaista kokemusta hyvästä elämästä.

Puhun edellisessä kappaleessa tarkoituksellisesti ihmisestä, koska kuvaamani kaltainen rakkaus on sen korkein muoto myös kaikissa parisuhteissa sekä kaikissa muissakin ihmissuhteissa. Kun Suomessakin hiljattain vieraillut Dalai-lama Tenzin Gyatso julkistaa, että ”todellinen uskontoni on lempeys”, viitannee hän juuri tämänkaltaisen rakkauden mahdollisuuksiin ratkaista maailman kaikki ihmisten keskinäiset ongelmat. Rakkauden taito on eittämättä vaikea, mutta kuten kaikkia muitakin taitoja, myyös rakkautta voi opetella ja oppia. Kyse on ennen kaikkea siitä, tahdommeko sitä riittävän voimakkaasti.

Rakkaus kasvatuksessa ei ole puhtaan vapaaehtoista, vaan se on ankara eettinen velvoite kaikille lasten vanhemmille ja työkseen lapsia ja nuoria kasvattaville ammattilaisille. Nuorten auttamis- ja kasvatustyössä toimivalle ammattilaiselle rakkauden etiikka tarkoittaa velvoitetta kasvatukselliseen rakkauteen siitä riippumatta hyväksyykö tai ymmärtääkö hän kasvatettavansa käyttäytymistä tai maailmankuvaa. Väkivaltaisesti käyttäytyvien ja muiden pahan tekijöiden parissa työskenneltäessä on haaste käytännössä suuri, muttei kuitenkaan mahdoton ainakaan ihanteena, jota kohti tulee kaikkensa ponnistellen pyrkiä. Ainoastaan tätä kautta syntyy perusteita ja aiheita (havaittavissa olevina kasvatustuloksina) arvostaa itseään hyvänä kasvattajana.

Ihmettelen kovasti, jos joku väittää, että ”pelkkä” rakkaus ei riitä mihinkään. Ainahan voi luetella, että sen lisäksi täytyy olla vastuuntuntoa, epäitsekkyyttä, empatiaa, lapsen näkökulman ja hänen hyvänsä huomioonottamista, lapsen kasvun ja kehityksen tukemista jne. Minulle nämä kaikki ja juuri nämä sisältyvät rakkauteen. Ne palautuvat (redusoituvat) kaikki siihen olematta itsessään mitään muuta kuin rakkauden ilmenemismuotoja kasvatuksessa.

Kasvatuksella on aina päämääränsä, jotta kyse olisi kasvatuksesta. Rakkaus on pyrkimystä tekoihin ja toimintaan, joka suuntautuu ihmisen ainutlaatuiseen olemukseen henkisenä ja eettisenä persoonana, hänen henkiseen ja eettiseen ytimeensä ja syvimpään sisimpäänsä. Kasvatus on siten rakkautta ja rakkaus on kasvatusta, toisen ihmisen henkisen ja eettisen kasvun tulemista.

(Aristotelesta, Frankl’ia ja Scheleriä koskevat viittaukset ovat peräisin omasta väitöskirjastani ”Väkivaltaisesta nuoruudesta vastuulliseen ihmisyyteen”.)

Pahuus on hyvyyden puutosta

Hyvyys on äärettömän paljon enemmän kuin vain pahuuden puuttumista, mutta pahuus ei ole mitään muuta kuin hyvyyden puuttumista. Filosofi Epiktetos (55-n.135 j.Kr.) toteaa: ”Niin kuin maalitaulua ei aseteta siksi, että ammuttaisiin ohi, ei ole myöskään luontaista pahuutta.” Epiktetos vaikuttaa siis edustavan sellaista näkökantaa, että pahuutta itsessään ei ole olemassa. Pahuus on vain jonkinlaista epäonnistumista hyvyyden toteutumisessa, maalin ohi menemistä vastoin tarkoitusta. Kukaan vanhempi tuskin pyrkii kasvattamaan lapsestaan pahaa, mutta lopputulos voi silti olla puutteellinen siten, että lapsen persoonallisuudesta jää puuttumaan hyvää siinä määrin, että pahuus vaikuttaa vallitsevalta ominaisuudelta. Riittävän hyvyyden puuttuminen näyttäytyy siten pahuutena.

Valitsin väitöstutkimukseni motoksi seuraavan otteen Eino Leinon eettisesti jalosta runosta Hymyilevä Apollo:
Ei paha ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,
vaikk’ ei aina esille loista.
Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi!
Miks emme me kaikki yhtyä vois?
Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois.

Olen viime aikoina toistuvasti esittänyt, että tämän hetkinen arvoton ja armoton maailmamme on niin haasteellinen meille kaikille, että siitä selviytyminen vaatii suunnatonta tahdon voimaa. Suurin osa lapsista on herkkiä ja haavoittuvaisia ja siitä syystä maailma pystyy vahingoittamaan heitä vanhempien hyvistä pyrkimyksistä huolimatta. Väitän, että vain 20 prosenttia lapsista on synnynnäisesti niin vahvoja, että he pärjäävät sillä kotikasvatuksella, minkä he vanhemmiltaan saavat. Lopuissa 80 prosentissa jää vaarallisen paljon hyvää toteutumatta. Siis siitä huolimatta, kuinka paljon vanhemmat ponnistelevat lapsensa kasvattamiseksi kohti hyvää.

Kasvatukseen tarvitaan siksi meitä kaikkia yhdessä. Jokainen meistä aikuisista kohtaa lukuisia lapsia päivittäin ja jokaisella kohtaamisella on vaikutuksensa siihen, millainen lapsesta tulee. Omalla esimerkillämme on merkittävä vaikutus seuraavaan sukupolveen eli kaikkiin kasvaviin ja heidän tuleviin suuntiinsa elämässä. Meidän aikuisten, joilla on siis yhteinen vastuu seuraavan sukupolven kasvatuksesta ja suuntautumisesta hyvään tai pahaan, on osoitettava suorastaan intohimoa hyvän ajattelemiseen, siitä puhumiseen ja sen toteuttamiseen.

Paha ja pahuus ovat ylimainostettuja. Yhteisön tehtävänä voikin vain olla vastustaa, rajoittaa ja ehkäistä pahuutta sen eri muodoissaan – kuten viime aikoina esillä ollutta vihapuhetta, rasismia jne. Olen kuitenkin sitä mieltä, että yksilöiden, meidän kaikkien tärkein tehtävänä on pitää mielessä, mikä on se varsinainen kysymys, jota tulee pohtia ja vaikka vatvoa loputtomiin. Se on hyvä. Siitä on siis lähdettävä liikkeelle kaikessa ajattelussa ja kaikissa ponnisteluissa. Tämä tulee näkyä myös erilaisten kansalaisjärjestöjen toiminnassa. Edustamani järjestö, Non Fighting Generation ry, ei suinkaan ehkäise nuorisoväkivaltaa, vaan pyrkii auttamaan ja tukemaan nuoria kasvamaan väkivallattomiksi. Järjestön tehtävänä on siis nuorten väkivallattomuuskasvatus. Minut valittiin tällä viikolla myös RASMUS ry:n (Rasismin ja muukalaispelon vastainen yhdistys) varapuheenjohtajaksi. Toivon, että tämäkin yhdistys suuntaa toimintansa hyvän edistämiseen eikä vain pahuuden vastustamiseen. Ongelmien poistaminen ei ole sama asia kuin hyvän luominen ihmisten keskuuteen. Pelkkä pimeydestä puhuminen ei voi valaista kenenkään tietä kohti hyvää!

Kuten Epiktetos jo aikanaan oivalsi, hyvä on varmasti olemassa. Pahuudesta on tarpeetonta sen enempää vatvoa ja ainakin me yksilöt voimme jättää yhteiskunnan tutkimaan erilaisia ongelmia ja pyrkimään poistamaan niitä. Vaikka kyllä osa niistäkin suunnattomista voimavaroista voitaisiin käyttää myös hyvän edistämiseen. Mutta ainakin kansalaiset ja kansalaisjärjestöt voivat ja niiden myös tulisi ehdottomasti asettaa hyvän pyrkimyksekseen ja tavoitteekseen, johtavaksi päämääräkseen. Kuten Aristoteles totesi, hyvä on toiminnan tai pyrkimyksen yleinen päämäärä. Ja Epiktetoksen mukaan se on siis myös kaiken olevaisen sisäinen suunta ja rakenne. Pahuus on toissijainen, epäolennaisempi asia.

En ryhdy jahkailemaan, mikä on hyvää ja mikä ei. On liian helppoa jättää asiat siihen, että todetaan, että hyvästä on hyvin paljon erilaisia mielipiteitä ja jopa perusteltuja käsityksiä. Ratkaisevaa ei ole, miten määrittelemme hyvän tai asiat, jotka ovat joko hyviä tai eivät sitä ole. Olennaista on, että pyrimme kohti hyvää. Varmasti pystymme pyrkimystemme tuloksista ennen pitkää hahmottamaan, oliko suunta oikea. Ja ainahan voimme pohtia keskenämme, näyttääkö siltä, että osuimmeko maaliin vai ammuimmeko ohi. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin toteuttaa hyvää parhaan ymmärryksemme mukaisesti. Mitä enemmän harjoittelee, sitä useammin myös osuu kohteeseensa.

(Lähteenä olen käyttänyt Eero Ojasen teosta Järjen valossa varsinkin Epiktetoksen ja Aristoteleen sitaattien osalta.)

Kasvatustaide ja kasvatustieteet

Kaikessa kasvatuksessa kasvattaja itse on tärkein kasvatus”välineensä”. Tästä syystä kasvattajan tärkein menetelmätieto on hänen itsetiedostuksensa. Voidaan perustellusti sanoa, että itsetiedostus on kasvatustaidon välttämätön ehto. Itsetiedostus on Lauri Rauhalan mukaan kaikkein perustavin ja tärkein henkisyyden tunnusmerkki. Henkisyys tarkoittaa tässä yhteydessä ihmisen tajunnan tietoista ja korkeampaa toimintatasoa merkityksineen (alempaa tasoa kutsutaan vastaavasti psyykkisyydeksi). Inhimillinen toiminta ja teot, joissa tietoisesti tavoitellaan jotain – esim. kasvatustoiminta ja -teot – on suunniteltava tajunnan henkisessä. Itsetiedostuksen avulla ihminen voi ymmärtää sekä omaa kehollista ja tajunnallista tapahtumistaan että kaikkea sitä, mitä kasvatustilanteessa ja kasvutapahtumassa kehkeytyy.

Kasvattajan itsekasvatus on siksi keskeisin keino rikastuttaa omaa kasvatusvälineistöään. Tämä ei sulje pois sitä, että tarvitaan myös erilaista kasvatustietoa. Tällaista perustavaa tietoa ovat mm. tieto kasvatuspäämääristä, kasvatusmenetelmistä ja kasvatustilanteesta. Nämä kaikki ovat aristoteelisessa mielessä kasvattajan käytännöllistä tietoa, joka ohjaa hänen kasvatustoimintaansa. Antiikin jälkeiselle tiedon kehitykselle on ollut ominaista, että tieto on irtaantunut ja vieraantunut käytännön toiminnasta erilaisiksi tieteiksi. Siinä yhteydessä on myös kasvatustiedon ja kasvatustieteiden suhde vääristynyt. Suurin vääristymä näyttää omien havaintojeni mukaan tapahtuneen siinä, että on tultu tiedottomiksi siitä, että tieto perustuu vain inhimilliseen tietoisuuteen ja on olemassa vain siinä. Siksi korostin edellä kasvattajan itsetiedostuksen merkitystä. Väitänkin, että vastauksia kasvatustietoon on turha etsiä kasvatuspsykologian, kasvatussosiologian tai vastaavien pirstaloituneiden oppien parista, koska ne eivät tavoita inhimillisen toiminnan erityistä luonnetta ja sille ominaista tietoista, tarkoituksellista ja luovaa tapahtumista. Sosiologia ei edes yritä saada otetta yksittäisen ihmisen toiminnan luonteesta ja psykologia on sivuuttanut inhimillisen tapahtumisen erityisyyden verrattuna luonnontapahtumiseen ja sille tyypillisiin lainalaisuuksiin.

Tyhjentäviä vastauksia ihmisen arvoitukseen on ylimalkaan turha etsiä. Hyviä kysymyksiä voi sen sijaan löytää filosofian parista. Kysymykset kasvatuspäämääristä kuuluvat kasvatusfilosofian ja arvofilosofian alaan. Kasvatuksen kannalta täysin perustava kysymys on, mitkä ovat ihmisen oleelliset olemistavat ja mikä on niiden olemuksellinen luonne. Klassiselle kasvatusfilosofialle oli ominaista selvittää peruskäsitystä ihmisestä eli filosofista ihmiskäsitystä loogisena lähtökohtana kaikeille kasvatustiedolle. Kasvatuspsykologian yksinkertaistettuihin oppeihin uskottaessa on tämä keskeinen perusta unohtunut kokonaan. Kun kasvatuksen päämääräksi asetetaan kasvuvirikkeiden luominen kasvuun kohti ihanteellista ihmisyyttä, katkeaa yhteys kasvatustodellisuuteen, mikäli tätä ihmisen ihannetta hänen eri olemispuolien osalta ei ole lainkaan määritelty. (Ihmisen olemispuolia, kuten kehollisuus, psyykkis-henkinen tajunnallisuus ja situationaalisuus, on kasvatuksen kannalta tarkasteltu esim. omassa väitöskirjassani.)

Toinen kasvatuspäämäärän pohdintaan liittyvä taso on hyvin konkreettinen. Kasvattajan on tiedostettava, miten yleinen ihmisyys voi toteutua hänen kohtaamiensa lasten ja nuorten erityisten edellytysten pohjalta. Tämän tiedon kasvattaja voi saavuttaa vain välittömässä kanssakäymisessä kasvavien yksilöiden kanssa ja siinä tehtyjen omien havaintojensa avulla. Kyse on tällöin erilaisten käsitysten soveltamisesta omiin havaintoihin ja yleisten käsitysten tavoittamisesta havaituista ilmiöistä. Tämä edellyttää käytännössä karttuneen kokemuksen kehittämää tai kasvattajalla luonnostaan olevaa hyvää havainnointikykyä tosiasiallisesta tilanteesta.

Kasvatusmenetelmien odotetaan yleensä olevan ikään kuin apteekin hyllyltä löytyviä reseptilääkkeitä, joiden avulla voidaan pätevästi hoitaa jokainen tilanne. Filosofia auttaa kuitenkin ymmärtämään, että jokainen ihminen on ainutkertainen ja jokainen kasvatussuhde on ainutlaatuinen. Kasvatuksen menetelmätiedolla ei siten tarkoiteta vain jotain tempputietoa eikä myöskään pedagogiikkaa tai didaktiikkaa – kasvatusoppia tai opetusoppia – näiden sanojen ahtaassa merkityksessä. Menetelmiin kuuluvat siten kaikki ne kasvuvirikkeet, jotka ovat kasvattajan käytettävissä kussakin konkreettisessa, ainutlaatuisessa tilanteessa. Hänellä on oltava tietoa siitä, mitkä menetelmät ovat yleensä tehokkaita ja mitkä puolestaan tehottomia, mutta kasvattajan on muodostettava käytännön ratkaisut luovasti sen mukaisesti miten hän voi säädellä kasvuvirikkeitä konkreettisessa kasvatustilanteessa. Vaikka etukäteen laaditut ohjeelliset menetelmät ovat hyviä suunnitelmia kasvutapahtuman toteuttamiseksi, on niitä osattava soveltaa luovasti kunkin yksilöllisen kasvatustapahtuman mahdollistamalla tavalla. Valmiit toimintareseptit tekevät harvoin oikeutta kunkin tilanteen ainutlaatuisuudelle.

Kun kasvatuksen päämäärätieto kohdistuu kasvutapahtumalla tavoiteltavaan vaikutukseen, niin tieto kasvatustilanteesta kohdistuu senhetkiseen kasvatustodellisuuteen. Vallitsevassa tosiasiallisessa tilanteessa toimiminen edellyttää todellisuudessa tapahtuvan luovaa tajuamista. Tällaista todellisuuden välitöntä kokemista oleellisissa laaduissaan ja vivahteissaankin pohtii 1950-luvulta lähtien kehitetty toiminnan filosofia. Tämän filosofian juuret ovat Aristoteleen filosofiassa ja konkreettisesti se on kehittynyt Ludvig Wittgensteinin innoittamana vastaliikkeeksi käyttäytymistieteille. Toiminnan filosofian mukaan kasvatus pelkän tieteellisen tiedon varassa ilman todellisuuden tajua jää tyhjän päälle, siis vaille käytännön kohdetta, johon tietoa ei voidakaan soveltaa.

Toiminnan filosofiassa olennaisinta on kasvatuksen luovan luonteen ymmärtäminen. Tämä tarkoittaa käytännössä mm. sitä, että kasvatuspäämäärän toteutumisen mahdollisuutta on arvioitava erikseen kussakin yksilöllisessä kasvatustilanteessa. Toisin sanoen tavoitteiden tasoa ja niiden toteutumisen vaatimaa aikaa on jatkuvasti mukailtava joustavasti. Tilanteen mukaisen kasvatuskeinon käyttäminen ja käyttäminen on luova teko, joka edellyttää toiminnallista mielikuvitusta. Tällainen kyky tarkoittaa, että kasvattaja pystyy tiedossaan olevista virikkeiden tarjoamisen mahdollisuuksien paljoudesta muodostamaan kuhunkin tilanteeseen sellaisen, joka sopii juuri siihen ainutlaatuiseen tilanteeseen.

Hyvää kasvattajuutta voidaan kaiken esittämäni perusteella pitää enemminkin kasvatustaiteellisena kykynä kuin kasvatustieteellisiin oppeihin perustuvana hankittuna tietämyksenä. Mitä enemmän kasvattajaksi kasvamisen intressi lähestyy todellista konkreettista kasvatustoimintaa ja sen elämänmakuisia käytännön tilanteita, sitä enemmän kyse on kasvuvirikkeiden luomisen taiteesta. Koska kasvatustieteiden eritasoisilla opiskelijoilla on hyvin praktinen tiedonintressi, kannattaisi tiedon hankintakin keskittää sellaisiin suuntiin, mistä käytännön kasvatustaitoon voi saada parhaat eväät maailman, elämän ja ihmisen ymmärtämiseen ja tulkitsemiseen. Kun tavoitteena ei ole yleistävien lainalaisuuksien löytäminen, vaan ihmisten ainutlaatuisen toiminnan ymmärtäminen, ei liene muuta varteenotettavaa vaihtoehtoa kuin ryhtyä perehtymään kasvatusfilosofiaan ja filosofiaan yleisemminkin.

(Olen käyttänyt bloggaukseni virikeaineistona Reijo Wileniuksen kirjaa Kasvatuksen ehdot – Kasvatusfilosofian luonnos.)