Brother Christmasin tuhoaminen

Helsingin Sanomissa on kirjoitettu Brother Christmas -hahmona esiintyneen Ari Koposen toiminnasta epäilyksiä herättävällä tavalla. Olen tavannut useita hyväntekeväisyyshankkeita tai -yhdistyksiä perustaneita ja johtaneita henkilöitä, jotka on lahdattu muiden toimesta. Ei mitään uutta auringon alla siis. Usein näissä järjestelmällisissä ajojahdeissa on ollut kyse siitä, että jollekin on vain ollut liikaa, että joku on menestynyt niin hyvin oman toimintansa kehittämisessä ja nopeassa kasvussa julkisesti tunnetuksi ja arvostetuksi ilmiöksi. Kaikissa näissä toiminnoissa hankkeen sielu on asettunut henkilökohtaisesti näkyväksi keulahahmoksi ja laittanut oman persoonansa ja usein elämäntarinansakin täysillä peliin. Tähän menestys myös liike-elämässä usein perustuukin, itsensä ja elämänsä likoon laittamiseen. Ja samalla kaikkien arvioitavaksi ja arvosteltavaksikin. Ja arvostelijoita yleensä löytyy runsaahkostikin ja sitä enemmän mitä suurempaa menestys on. Lopputuloksena on usein myös, että alkuperäinen idean sielu kammetaan ulos perustamastaan toiminnasta ja kaapataan se joillekin muille. Tai sitten koko toiminta tuhotaan.

Taustalla törkykampanjoiden käynnistäjillä voi olla koettu kilpailu oman toiminnan kanssa. Kilpailija pitää siis raivata pois tieltä, vaikka itsellä ei olisi edes edellytyksiä menestyä sen kummemmin kuin on siihenkään saakka menestynyt. Hesarin tapauksessa taustalla saattaa olla aiempien, mm. huumepoliisi Jari Aarnion paljastamisesta palkittujen toimittajien työstä innostuminen ja pyrkimys saada itse vastaavia huomionosoituksia tekemällä jotain paljastuksia laajasti hyviksi ja rehellisiksi koetuista ihmisistä.

Kolmas vaikutin on valitettavan usein kaunainen katkeruus siitä, ettei omassa mitättömyydessään ole kyennyt samaan, vaikka omaan erinomaisuuteen liittyvien kuvitelmien mukaisesti kyseinen henkilö olisi ansainnut kaiken saman. Vaarallisinta on, jos tällaisilla henkilöillä on suoraan tai välillisesti vaikutusvaltaa siinä määrin, että hän kykenee käynnistämään täysimääräisen ajojahdin, joka tähtää sekä henkilön että hänen käynnistämänsä toiminnan tuhoamiseen. Kutsun tällaisia ihmisiä vihaan sairastuneiksi, koska kaikki se, mitä he ovat itse arvostaneet ja johon he ovat pyrkineet siinä epäonnistuen, on kuin punainen vaate. Ja kun viha on riittävän voimakasta yhdistyneenä saatuun vaikutusvaltaan, on vihan kohde – sekä henkilö että hänen aikaansaama toimintansa – kuolemanvaarassa.

Ari Koponen on onnistunut luomaan Brother Christmasista loistavan brändin. Sen läpimurron nopeus on yllättänyt hänet itsensäkin. Hankkeen hallinnointi on harvoin näin luovien ihmisten vahvuus eikä sille halua myöskään antaa niin paljon huomiota, että se olisi pois varsinaisesta toiminnan tarkoituksen toteuttamisesta. Toivottavasti hallinnon rakenteiden muodostaminen ei ole nyt myöhäistä. Ja toivottavasti kaikki ymmärtävät, että se aiheuttaa kustannuksia, jotka kaventavat jakokelpoista rahamäärää. Eli jaetun ja saadun rahan välinen suhdeluku heikkenee väistämättä nykyisestä. Lienee selvää, että nytkin Koposen on täytynyt kyetä elättämään myös itsensä, koska pelkillä kiitoksilla ja arvostuksella eläminen on mahdotonta. Ei siis ole itsekkyyttä tai ahneutta maksaa itselleen toiminnan laajuuteen ja laatuun suhteutettua palkkaa.

Koponen on, kuten me kaikki olemme, ainutlaatuinen, mutta samalla omalla ainutlaatuisella tavallaan myös epätäydellinen ihminen. Tätä osoittavat hänen kavereilleen lähettämät viestit. Yleensä kommunikoimme toisten kanssa sellaisella kielellä, jota toinen ymmärtää ja josta toinen pitää. Julistetut viestit osoittavat mielestäni inhimillistä taipumusta mukautua toisen osapuolen ajatteluun. Viestit heijastavatkin mielestäni enemmän viestien vastaanottajien arvomaailmaa kuin Koposen itsensä. Mutta toki olemme itse kukin joskus toisia kohtaan harkitsemattomia, ennakkoluuloisia ja torjuvia.

Tiedän, että maailmankuuluja ja historiaan pysyvästi jälkensä jättäneitä suurisieluisia hyväntekijöitä, kuten Äiti Theresaa ja Mohandas (tai Mahatma eli suuri sielu) Ghandhiakin on toisinaan arvosteltu ja pyritty sen avulla mitätöimään heidän ihmiskunnan hyväksi tekemä suuriarvoinen työnsä, jolle omistautuen he uhrasivat koko henkilökohtaisen elämänsä ja elivät hyvin vähään aineelliseen tyytyen. En tunne Ari Koposta enkä pyri vertaamaan häntä näihin pyhimyksiin, pyrin vain tuomaan esille, että yleensä mikään arvokaan ja hyvän tekeminen ei riitä, kun sille tielle lähdetään. Toivon, että puolueettomat tahot selvittävät asiat siltä osin kuin jotain selvitettävää ylimalkaan on. Ja toivon, että epäilyksen varjo ei tuhoa ainakaan kaikkea sitä hyvää, mitä Brother Christmasin toiminta on ollut ja voisi edelleen olla. Toivon siis hartaasti, että peruuttamatonta vahinkoa ei ole tapahtunut. Kaikki lienevät kuitenkin yksimielisiä kaikesta siitä inhimillisesti arvokkaasta mitä toiminnalla on aikaansaatu.

Advertisement

Käsittelemättömien traumojen periytyminen

Nykyisin ymmärretään, että elämänkokemukset vaikuttavat geeneihimme muokaten niitä koko elämämme ajan. Puhutaan nk. epigenetiikasta. Se tarkoittaa sitä, että meille ei siirry vanhempiemme geenit sellaisina kuin he perivät ne omilta vanhemmiltaan. Sen sijaan geenit siirtyvät meille sellaisina miksi vanhempiemme kaikki elämänkokemukset ovat ne muokanneet ennen meidän elämämme alkua. Jos vanhempiemme elämään on sisältynyt paljon traumaattisia kokemuksia, jotka ovat jääneet käsittelemättä, siirtyvät ne meille osana heidän geeniperimäämme. Jollemme tiedosta tätä taakkasiirtymäksikin kutsuttua syvältä tiedostamattomasta tajunnastamme meihin tavalla tai toisella omien kokemistapojemme kautta välittyvää historiallista heijastumaa, emme siihen pysty myöskään mitenkään vaikuttamaan.

Sain alkuni hieman sen jälkeen, kun vanhempani ovat monta vuotta sodan takia eroon joutumisen jälkeen tavanneet jälleen toisensa. Tiedän, että molemmilla oli omalla tavallaan traumaattinen lapsuus, mutta en tiedä, miten pitkälle he olivat sen pystyneet käsittelemään. Mutta sen tiedän, että sotien aikaiset monenlaiset kokemukset vaikuttivat vahvoina heidän sisällään heitä jäytäen. Kumpikin reagoi omiin kokemuksiinsa eri tavalla. Äitini vaikutti saavuttaneet sisäisen rauhan viimeisten kymmenen elinvuotensa aikana kunnes kuoli 80-vuotiaana. Isäni ei toipunut traumoistaan ikinä. Sotien jälkeen ei tunnettu lainkaan sellaisen kuin posttraumaattisen stressihäiriön olemassaoloa tai traumaterapian tarvetta. Äitini kyllä totesi joskus paljon myöhemmin, kun vanhempani olivat jo eronneet, että koko perhe olisi ollut aikanaan terapian tarpeessa.

Synnyin, kun vanhempani olivat 34-vuotiaita. Äidillä kesti siis vielä saman verran aikaa ennen kuin hän toipui kokemuksistaan ja sai elää kymmenkunta vuotta sellaista elämää, jota voi kutsua hyväksi, arvopitoiseksi ja tarkoituksentäyteiseksi, joka ilmeni hänessä rakkaudellisena asennoitumisena kaikkia ja kaikkea kohtaan. Kummankin akuutit traumat kuitenkin siirtyivät minuun silloin kun synnyin. Oma elämäni kulki niin, että poikani syntyi, kun hänen äitinsä ja minä olimme 25-vuotiaita. Minulla kesti siitä vielä runsaat 15 vuotta ennen kuin löysin varsinaisen itseyteni, jota menneisyyden varjot eivät enää seuranneet siinä määrin, että ne olisivat vaikuttaneet kaikkeen olemiseen, kuten siihen asti.

Miten löysin itseni eli sen arvokkaan ja hyvän, joka meissä kaikissa potentiaalisena on? Tarina on pitkä, mutta tärkeimpänä oli se, että suurisieluinen ystävä, joka otti minut sydämelleen, sai minut ymmärtämään rakkauden merkityksen elämän hyvyydelle. Tai paremminkin hän auttoi minua löytämään sen uudestaan siten kuin äitini oli siitä jo lapsuudessaan minulle puhunut. Ja ennen kaikkea löytämään sen sisältäni, jossa se tiedostamattani oli kaiken aikaa uinunut. Luin paljon aihepiiriin liittyvää kirjallisuutta ja aloin soveltamaan oppeja käytäntöön. Päätin, että toista palveleva rakkaus tulee olemaan kaikkien tulevien seurustelu- ja parisuhteitteni perusta, vaikkeivat ne jostain syystä jatkuisikaan lopun elämää. Ja sen sijaan, että olisin etsinyt rinnalleni ”sitä oikeaa”, ryhdyin työskentelemään itseni kanssa tullakseni itse ”siksi oikeaksi”. Eli kasvaakseni henkisesti kaiken sen arvokkaan mahdollistamalla tavalla, joka minussakin piilee. Olen ja tulen olemaan epätäydellisenä ja keskeneräisenä tällä matkalla kuolemaani saakka, jolloin olen siinä määrin valmis kuin millaiseksi olen kehkeytyvä. Paljon vaativaa työskentelyä itseni kanssa on tehtävänä siihen saakka tullakseni sellaiseksi kuin parhaimmillaan toivon.

Poikani on perinyt minulta paljon menneisyyden taakkoja, paljon huonoa ainesta, joka piilee jossain hänen psyykkisissä rakenteissa. Hänessä on kuitenkin olemuksellisesti myös kaikki arvokas, mitä ihmisessä synnynnäisesti on. Äitini vietti paljon aikaa lastenlastensa kanssa välittäen heille rakkauttaan ja herättäen heissä piilevän rakkauden omalla esimerkillään. Poikani on itsekin pohtinut omaa taustaansa ja itseänsä suhteessa siihen. Uskon, että hän on vapautunut kaikesta siitä perimän kautta siirtyneestä, joka olisi saattanut vaikeuttaa hänen elämäänsä ja ennen kaikkea hänen olemistaan vaimonsa puolisona ja tyttärensä isänä. Luulen, että oli onni, että hän tuli isäksi vasta 37-vuotiaana ehdittyään kehkeytyä siihen mennessä sellaiseksi palvelevan rakkauden ilmentäjäksi, mitä hän on sekä työssään että kotona. Olen isänä erittäin ylpeä hänestä ja onnellinen siitä, että menneisyyden taakat on saatu pois vaikuttamasta tulevaisuuteen ylimääräisenä painolastina. Itselläni on vielä paljon sisäistettävää äitini esimerkistä ja jo paljon sellaista myös poikani elämäntavassa näkyvää, jota en voi kuin ihailla.

Teoria, käytäntö ja viisaus ammattitaidon perustana

Viime aikoina huomioni on kiinnittynyt erityisesti kahteen kiisteltyyn ja voimakkaita mielipiteitä herättäneeseen keskusteluun. Kyse on ensinnäkin varhaiskasvattajan ja toisaalta psykoterapeutin kelpoisuusehdoista. Oman kantani taustalla on kauppatieteiden maisterin (1973-76) ja (kasvatus)filosofian tohtorin (2005-11) tutkinnot sekä yli 40 vuoden käytännön kokemus työelämästä, jossa tehtäväni ovat painottuneet ihmisten valintaan ja valmentamiseen.

Usein erilaisten korkeakoulututkintojen merkitystä vähättelevät – joskus jopa vihamielisesti – eniten ne, joilta sellainen puuttuu. Ja toisaalta niiden merkitystä suorastaan ylikorostavat ne, jotka sellaisia ovat suorittaneet. Varsinkin, kun joku on suorittanut sellaisen koulutuksen, jonka takia hän on tehnyt suuria taloudellisia uhrauksia, saattaa se johtaa kovinkin kiihkeään koulutuksensa puolustamiseen ainoana oikeana ja autuaaksi tekevänä. Oma aikomukseni ei ole vähätellä tai korostaa tutkintojen merkitystä, mutta haluan esitellä omaan kokemukseeni perustuvan näkemykseni siitä, mihin ne niin sanotusti valmistavat tai pätevöittävät. Tai paremminkin, miten ne yksin eivät valmista tai pätevöitä vielä kovin paljon mihinkään.

Yritän tiivistää ja yksinkertaistaa asioita, koska aiheesta voisi saman tien kirjoittaa vaikka kirjan. Ydinkysymys kuuluu, mihin riittävä ammattitaito mielestäni perustuu ja mistä se muodostuu. Mitkä ovat siis olennaisimmat kelpoisuusehdot määrätyn alan ammattilaisena toimimiselle pätevimmällä mahdollisella tavalla. Eli mistä se paljon puhuttu ammattitaito todellisuudessa rakentuu.

Korkeakoulutasoinen koulutus on Suomessa aina teoriapainotteista silloinkin, kun siihen sisältyy ohjattua käytännön harjoittelua. Se muodostaa siis hyvän lähtökohdan – niin, mille? Sille, että opiskelija on oppinut etsimään ja käsittelemään tulevaan ammattiinsa liittyvää tietoa ja samalla ymmärtänyt, että hänen on etsittävä sitä lopun elämäänsä, koska kaikki tieto vanhenee nykymaailmassa yhä nopeammin. Parhaimmillaan opiskelijassa on herännyt jatkuva jano, positiivinen riippuvuus ammattiinsa liittyvään tietoon. Opiskeluaikana opittu tieto vanhenee nopeasti ja kaikkein olennaisinta ja ammatillisen tulevaisuuden kannalta arvokkainta teoreettisen tiedon osalta on etsiä jatkuvasti uusinta tietoa ja soveltaa sitä käytäntöön.

Tieto on kuitenkin aina universaalia (yleistävää) ja siksi käytännön kannalta myös teoreettista. Yleistasoisen tiedon soveltaminen liittyy siihen, kuinka toimia tietyissä yksittäistapauksissa, ainutlaatuisiin ihmisiin liittyvissä ainutkertaisissa tilanteissa. Puhun siis kaiken aikaa nimenomaan auttavasta, joko kasvatuksellisesta ja/tai hoidollisesta ihmistyöstä, esimerkkeinä varhaiskasvatus ja psykoterapia. Koulutuksessa on mahdollista oppia tulevaan ammattiin liittyvän toiminnan periaatteita ja sääntöjä. Mutta niiden soveltaminen todellisuuteen eli kaikissa mahdollisissa käytännön tilanteissa, joita joutuu kohtaamaan ja joihin ei ole mitenkään voinut varautua ennalta, vaatii kaiken aikaa karttuvaa käytännön kokemusta. Sitä voidaan kuvailla kyvyksi individualisoida (yksilöllistää), improvisoida (jonkin luomista sillä hetkellä) ja käyttää intuitiotaan (henkistä kykyä oivaltaa tilanteen vaatimukset aiemman kokemuksensa perusteella).

Uusin tieto ja vankka käytännön kokemus ovat hyvä yhdistelmä ja itse kunkin oman ammattitaidon perusta. Ei siis niinkään alkuperäinen tutkinto ja sen oppisisällöt. Ihmistyössä korostuu kuitenkin kaikkein tärkeimpänä ammatillisen pätevyyden kriteerinä sitä tekevän ihmisen persoonallisuus ja hän tahtonsa ja kykynsä kehittää sitä koko elämän jatkuvan henkisen kasvun kautta. Kyse ei ole vain sosiaalisista taidoista tai siihen liittyvästä teoriatiedosta, vaan ihmisestä itsestään, hänen syvimmästä ytimestään. Itse puhun usein tunnusasenteiden ratkaisevasta merkityksestä. Eli sen sisäistämisestä, että kaikki toisiin ihmisiin vaikuttamisen pyrkimysten tuloksellisuus riippuu siitä, osaammeko kunnioittaa, rakastaa ja arvostaa toista ihmistä. Hänen ihmisarvoaan ja kaikkea sitä arvokasta ja hyvää, joka hänessä samoin kuin kaikissa meissä ainakin potentiaalisena piilee. Sellaisena mahdollisuutena, joka voi alkaa todellistua toisessa, kun se osataan herättää ja tehdä kaikki voitava sen vahvistumiseksi niin, että alkaa ilmetä hänessä niin voimakkaasti kuin suinkin.

Kyse on siis toisen henkisen kasvun edistämisestä omien henkisten kykyjen ja persoonallisuuden avulla. Tässä onnistumista voidaan kutsua viisaudeksi, joka kehittyy pitkäaikaisen käytännön kokemuksen kautta, jos silloinkaan. Toisin sanoen, se vaatii sen ymmärtämistä ja hyväksymistä, miten vähän kulloinkin vasta ymmärtää ja miten paljon omaksuttavaa ja sisäistettävää on vielä edessä. Se vaatii sietokykyä, että ei ymmärrä kaikkea, ja henkistä joustavuutta ja avoimuutta kaikkea eteen tulevaa kohtaan. Kyse on vaativasta ponnistelusta kehittyäkseen omassa ammattitaidossaan kaiken aikaa paremmaksi. Aristoteles kutsui tätä käytännölliseksi järjeksi tai viisaudeksi ja se oli hänen mukaansa yksi ihmisen neljästä perushyveestä.

Ehkä vastasinkin jo edellä mitä mieltä olen siitä, että johonkin määrättyyn viitekehykseen perustuvaa teoreettista koulutusta pidetään kaikkein olennaisimpana tietyssä ammatissa menestymisen kannalta. Minusta se on kaikkein vähämerkityksisintä. Moninaiset polut voivat johtaa käytännölliseen viisauteen ja keskeistä on kyky ja tahto kasvaa ja kehittyä omassa ihmisyydessään. Tätä ei voi missään oppilaitoksessa oppia, vaan se edellyttää aktiivista, koko elämän jatkuvaa määrätietoista itsekasvatusta. Joillakin tahto tähän on riittävän voimakas, useilla valitettavasti kovin vähäinen. Tärkeintä on siis ymmärtää, että mistään oppilaitoksesta ei ”valmistu” mihinkään ammattiin, vaan ainoastaan käytäntö ja oma henkinen ja eettinen kasvu valmistavat ihmistä toimimaan siinä mahdollisimman viisaasti eli tässä yhteydessä kelvollisesti ja pätevästi.

Rasistit, maahanmuuttokriittiset ja suvakit

Meissä kaikissa piilee jonkinasteinen rasisti – sekä ”maahanmuuttokriittisissä” että ”suvakeissa” samoin kuin kaikissa niiden välimaastoon sijoittuvissa suomalaisissa. Tämän päivän (7.7.2017) Hesarissa julkistettiin tulokset kyselystä, jonka aiheena oli, mihin tänne muuttavien ulkomaalaisten tulisi vähintäänkin sopeutua Suomessa. Liekö joku kesätoimittaja tai muu juhannustunnelmissa ollut toimittaja (kysely toteutettiin aivan juhannuksen alla) laatinut kysymykset, niin absurdeja osa niistä oli.  Kolme vähiten kannatusta saanutta kysymystä olivat: ”Jääkiekon seuraaminen kuuluu kansalaisvelvollisuuksiin”, ”Jokaisen olisi syytä osata valmistaa karjalanpaisti” ja ”Jokaisen olisi osattava hiihtää”. Ensimmäisestä vaatimuksesta oli täysin samaa mieltä 2 % vastaajista ja osittain samaa mieltä 5 %. Toisessa luvut olivat 4 ja 10 % ja kolmannessa jo 7 ja 13 %. Siis 20 % eli joka viidennes piti hiihtotaitoa maahanmuutajalle asetettavana vähimmäisvaatimuksena ainakin jossain määrin. Pitäisikö kaikkien maahanmuuttajien siis osoittaa hiihtotaitonsa ennen kuin heidän hakemuksiaan otetaan minkäänlaiseen muuhun käsittelyyn? Mahtaisiko omakaan hiihtotaitoni enää läpäistä testin – taisin hiihtää viimeksi silloin, kun juuri 40 vuotta täyttänyt poikani oli pieni lapsi. Karjalanpaistia en osaa valmistaa – en ole koskaan edes yrittänyt – ja jääkiekkoa en todellakaan seuraa yhtä vähän kuin muitakaan urheilulajeja, joissa ihannoidaan väkivaltaa. Jos kiinnostaa, muut kysymykset ja niihin vastanneiden suhteelliset osuudet löytyvät Hesarin uutisesta.

Hesarin juttuun oli haastateltu myös kehittämispäällikkö Annika Forsanderia työ- ja elinkeinoministeriön kotouttamisen osaamiskeskuksesta. Hän toteaa, että maahanmuuttajat ovat erittäin monimuotoinen ryhmä ja siksi takia johtopäätöksiä esimerkiksi maahanmuuttajien arvoista on vaikeaa tehdä. Viime aikoina on useissa yhteyksissä korostettu sitä, että myös suomalaiset ovat monimuotoinen kansa, ja herätetty kysymys siitä, mitä suomalaisuus ylimalkaan on ja onko sitä edes olemassa jonkinlaisessa yhtenäisessä muodossa. Kulttuuritaustammekin on hyvin moninainen koostuen Venäjän ja Ruotsin vallan aikaisista erilaisista vaikutteista itse kunkin perimään ja tapoihin puhumattakaan siitä, että periydymme itse asiassa kaikki tänne eri puolilta maailmaa muuttaneista kantavanhemmistamme. Monasti on todettukin, että pelkästään esimerkiksi länsi- ja itä-suomalaisten väliset erot ovat suurempia kuin kahdessa eri maassa asuvien ihmisten väliset erot. Puhumattakaan siitä, että mitään länsi- ja itä-suomalaisuutta ei sittenkään puhtaana ole olemassakaan eli ainoa mitä todellisuudessa on olemassa, ovat ainutkertaiset ja ainutlaatuiset ihmisyksilöt. Kaikki erilaisia, mutta samanarvoisia ihmisinä. 

Hiljattain ilmestyneessä Jani Sinokin toimittamassa kirjassa Rasismi ja filosofia esitetään selkeä ja melko tyhjentävä rasismin määritelmä, joka kuuluu: 1) ihmisryhmän, johon rasistinen ajattelu kohdistuu, oletetaan olevan suhteellisen tarkkarajainen ja sisäisesti yhdenmukainen, 2) asennoituminen tuohon ryhmään on normatiivista eli jonkun ominaisuuden perusteella rajatun ihmisryhmän edustajien käsitetään olevan ”tietynlaisia”, ja 3) ihmisryhmän käsitetään muodostuvan rodun, etnisyyden tai kulttuuritaustan tai niihin läheisesti liittyvien ominaisuuksien, esimerkiksi uskonnon tai kielen, perusteella. Rasismissa keskitytään siis ihmisryhmiin liitettyihin tekijöihin ja sivuutetaan ihmisyksilöiden henkilökohtaiset ominaisuudet.

Väitän, että kaikissa meissä piilee pieni rasisti. Rasismin käsitteen tunteminen auttaa meitä kaikkia tunnistamaan rasistisia ajatuksiamme, tunteitamme ja käyttäytymistämme ja jos niin tahdomme, myös välttämään niitä parhaamme mukaan. Kuten Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia -kampanjan sloganissakin todettiin, voimme itse olla se muutos, jonka tahdomme nähdä toteutuvan maailmassa. Omasta itsestämme – totuudellisesta asennoitumista itseemme ja pyrkimyksestämme kasvaa ja kehittyä ihmisyydessämme – kaikki lähtee.

 

Vanhuuteen ei voi kuolla, pitää kuolla diagnoosiin

Geriatrian erikoislääkäri Markku Halme totesi Helsingin Sanomissa 4.5.2017 olleessa mielipidekirjoituksessaan:

”Säännösten mukaan ihminen ei voi kuolla vanhuuteen, raihnauteen, kuihtumiseen, gerasteniaan. Pitää kuolla diagnoosiin eli tautiin.”

Absurdia. En ollut tiedostanutkaan, että medikalisaatio – erilaisten tavanomaisten elämäntapahtumien ja ihmisille ominaisen erilaisuuden lääketieteellistäminen – on edennyt näin pitkälle.

Muistan kyllä hämmästelleeni, kun kuulin vuonna 2012, että Yhdysvaltain psykiatrisen liiton (APA) tekeillä olevaan uuteen luetteloon (DSM-5) mielenterveyden häiriöistä oltiin suunniteltu lisättäväksi mm. menetyksen aiheuttama suru, ujous tai apaattinen käytös. Ne oli siis tarkoitus luokitella mielenterveyden häiriöiksi. Ehdotus herätti onneksi voimakasta vastarintaa mielenterveysalan ammattilaisten keskuudessa eikä mennyt sellaisenaan läpi. Vaikka luettelon aiemmissakin painoksissa mielitautien tai -sairauksien määrä oli kasvanut räjähdysmäisesti useisiin satoihin, oltiin monien alan ammattilaistenkin mielestä ylittämässä kriittinen raja. Psykiatrian piiriä oltiin laajentamassa täysin pidäkkeettömästi ja radikaalisti normaaliuden ja yksilöllisen erilaisuuden alueelle. Miljoonia täysin terveitä ihmisiä uhkasi psykiatrinen diagnoosi ja siihen perustuva leimautuminen mielisairaaksi.

Läheisensä menetystä surevat, synnynnäiseltä temperamentiltaan ujot, valtavirrasta erityisellä tavalla poikkeavat ym. olisivatkin yhtäkkiä sairaita. Ihmiselle ominainen ainutlaatuisuus tai normaaliin elämänmenoon kuuluvien tapahtumien aiheuttamien  tunteiden kokeminen olisi siis kiellettyä mielisairaaksi leimaamisen uhalla. Mitä George Orwell kirjoittikaan vuonna 1949 tulevaisuusfiktiossaan Vuonna 1984? Jos emme käyttäydy järjestelmän määrittelemän keskiarvoihmisen tavoin, meidät tuomitaan.

Juuri suru mielisairautena oli se esimerkki, johon kiinnitin aikanaan huomiota, koska se vaikutti niin absurdilta. Surun syyt voidaan sivuuttaa, kun oireet täsmäävät tautiluokituksen kriteereihin. Sen jälkeen aloitetaan mielialalääkitys. Ja kun tauti on luokittelujärjestelmässä, alkaa lääketeollisuus kehittää suruun myös täsmälääkkeitä. Lopputuloksena ihmisten todelliset ongelmat jäävät kohtaamatta ja vieläkin useammin terveitä aletaan hoitaa ikään kuin heillä olisi jotain lääketieteellisiä ongelmia. Terveistä tehtaillaan sairaita ja rahavirta lääkäreille ja lääketeollisuudelle sen kuin kasvaa kasvamistaan.

Vaikka Suomessa on käytössä WHO:n kehittämä kansainvälinen tautiluokitusjärjestelmä ICD-10, ei sekään ole ongelmaton ja epävarmana odottelen mitä uusi, vuonna 2018 julkaistava ICD-11 pitää sisällään. Olen huolissani, millaisia perusteettomia tai  suorastaan järjettömiä, vaarallisia ja epäinhimillisiä uusia tauteja mahtaa olla lisätty sen piiriin. Pikemminkin nykyisestäkin voitaisiin ja pitäisi poistaa huomattava osa enemmän tai vähemmän asiattomina.

Tästä päästään tapaus Trumpiin. Itsekin olen peukuttanut Facebookissa mielipiteitä, joissa hänet on leimattu mielisairaaksi, milloin mitäkin mielenterveyden häiriötä potevaksi. Ennen vanhaan luettiin lääkärikirjaa ja verkosta löytyy mykyisinkin sen vastineita sekä lisäksi monen monituista muuta sivustoa, joita riittävästi googlaamalla löytää varmasti omiin senhetkisiin oireisiinsa sopivan sairauden. Jollei suoraan, niin erilaisia kuvauksia tarkoitushakuisella tavalla yhdistäen. Jotain samaa oli yleiseksi harrastukseksi levinneessä Trumpin leimaamisessa sairaaksi. Erilaisista diagnostisista kategorioista saattoi poimia monia häneen sopivia kriteerejä, mutta todennäköisesti jokainen onnistuu löytämään niistä runsaasti myös omaan luonteeseen tai käyttäytymiseen sopivia piirteitä.

Tätä nykyä olen päätynyt siihen, että kyse ei ole ensisijaisesti Trumpin, vaan hänen valinneen järjestelmän patologiasta. Siitä Yhdysvalloissa kehkeytyneestä mielipideilmastosta ja toisaalta demokratiavajeesta sekä vaalijärjestelmästäkin, jotka nostivat Trumpin valtaan kaikkien hänen puheidensa perusteella. Puheiden, jotka perustuivat samankaltaiseen retoriikkaan ja ajatteluun, jossa oli kaikuja historiasta tuttujen diktaattorien ajoilta. Sisällöt ja keinot olivat lähes identtisiä niiden kanssa, joita Hitler, Stalin ja muut heidän kaltaisensa nationalistisia ja fasistisia  yhteiskuntajärjestelmiä ajaneet hirmuhallitsijat käyttivät. Ja joiden harjoittama politiikka johti ennen pitkää käsittämättömään inhimilliseen kärsimykseen sekä heidän omien maidensa kansalaisten keskuudessa, että niissä maissa, jotka olivat heidän  vihollisuuksiensa kohteina.

Edellä esitetystä kehityksestä ja sen suunnattomista uhista pitäisi olla paljon enemmän huolissaan kuin Trumpin mielenterveydestä. Vaikka Trumpiin sopivatkin monenlaisten luokiteltujen tautien kriteerit, ei hän vaikuta siltä, että hän kokisi itse minkäänlaista kärsimystä. Toisin sanoen, että hänellä olisi jonkinasteista sairauden tuntua ja että hän kokisi tarvitsevansa sen lieventämiseen lääketieteellistä hoitoa. Tähänastisella urallaan hän on ollut häikäilemätön liikemies, joka on ajanut omia etujaan itsekkäästi ja muista piittaamatta. Hänen maailmankuvansa ja uskomusjärjestelmänsä ei välttämättä ole kovin harvinainen yksipuolisesti rahaa ja valtaa tavoittelevien ihmisten keskuudessa. Kuten eivät valheisiin ja vääristelyyn, ”vaihtoehtoisiin totuuksiin” perustuvat keinotkaan. Eivätkä varsinkaan edellä viittaamieni yksinvaltiaiden ja heidän apureidensa joukossa. Totuudenjälkeisen ajan arkkityyppi oli Hitlerin propagandaministeri Joseph Goebbels samoin kuin lukuisat muut juutalaisvihaa kansalaisille perustelleet Hitlerin kätyrit.

Trumpia on syytä arvioida terveys-sairaus-akselille sijoittumisen sijaan hyvyys-pahuus-akselin avulla. Kaikki merkit viittaavat siihen, että hän edustaa sitä pientä vähemmistöä ihmisistä, joita voidaan pitää jonkinlaisina absoluuttisen pahuuden ruumiillistumina. Pahuus on eri asia kuin sairaus tai hulluus. Pahuus on jotain sellaista, joka on kaikkinaisen hyvyyden tuolla puolen. Ja siksi se on vaarallista kaikille, joihin tällaisella ihmisellä on valtaa vaikuttaa. Kaikkein vaarallisinta ihmiskunnalle on, jos pahuuden täyttämät ihmiset pääsevät kansakuntien vallanpitäjiksi.

Palaan vielä varsinaiseen aiheeseeni eli sairauksiin ja tautiluokituksiin. Jatkuvasti laajenevan tautiluokitusjärjestelmän haitallinen sivuvaikutus on, että yhä useammalle kehkeytyy harhaluuloinen uskomus siitä, että potee yhtä tai useampaa sairautta. Siitä huolimatta, että tosiasiassa kuuluisi laajaan enemmistöön eli ”pitkäaikaisterveiden” joukkoon. Uskomukset siitä, että on jollain tavalla sairas, tarttuvat meihin sekä eri medioiden levittämän informaation välityksellä että lääkärien meille asettamien diagnoosien kautta.

Lääketieteen sanastossa ”tauti” on eri asia kuin ”sairaus”. Tauti on se, mitä luokitellaan tautiluokitusjärjestelmän kategorioiden ja niihin liittyvien kriteerien avulla. Tautiluokitukset ja potilaiden oireet eivät välttämättä kohtaa. Vastaavuus voi olla heikkoa ja diagnoosin asettaminen epävarmaa ja hankalaa. Määrätyt lääkkeet voivat pahimmillaan olla vaarallisia ja potilasta jopa pysyvästi vahingoittavia.

Sairaudella käsitetään puolestaan ihmisen subjektiivista kokemusta omasta olotilastaan. Toki ihmisellä voi olla jokin tauti ilman, että hänellä olisi minkäänlaista sairauden tuntua. Toisaalta ihminen voi tuntea itsensä sairaaksi, vaikka hänen oireitaan ei kyetä sovittamaan mekaanisesti tautiluokituksiin, jotka perustuvat aina suuresta ihmisjoukosta pelkistettyihin keskiarvomääritelmiin.

Todellisuus on aina monimuotoisempi kuin mitkään tautiluokitukset voivat koskaan tavoittaa. Maailmassa on noin 7,5 miljardia ainutlaatuista ihmisyksilöä omine yksilöllisine epätäydellisyyksineen, joihin kuuluu kaikki se erityisyys, jolla hän rikastaa ihmiskuntaa ja maailmaa. Epätäydellisyyteen kuuluvat myös erilaiset sairaudet, joita elämämme aikana ehkä podemme, itse kukin aina omalla henkilökohtaisella tavallamme. Ainoa eettisesti perusteltu tapa diagnosoida ihmisen sairauden olemassaolo tai sen puuttuminen on riittävän perusteellinen dialogi lääkärin ja potilaan välillä. Tautiluokitukset voivat olla siinä vain apuvälineen asemassa, eivät etukäteen lukkoon lyötynä lähtökohtana. Tautiluokitusjärjestelmä voi olla hyvä renki, mutta isäntänä se on huono.

Ihmisen ainutlaatuisuutta tulisi kunnioittaa paitsi lääkärin ja potilaan suhteessa, myös kaikessa hoitoon, korvauksiin ym. liittyvässä päätöksenteossa. Ennen sitä lääkärien kädet ovat osittain sidotut eikä heillä ole riittäviä mahdollisuuksia potilaiden eettiseen kohteluun. Jopa siihen, että perusterveet ihmiset saavat kuolla vanhuuteen eikä heidän elämänkertansa viimeiseksi kohdaksi tarvitse kirjata järjestelmää varten jotain määrättyyn tautiin liittyvää diagnoosia.

 

 

 

Köyhyyteen voi vaikuttaa

”Niukkuus typistää näköaloja, muttei sulje ovia” oli kuvatekstinä Tiede-lehden 5/2017 artikkelissa, jonka otsikkona oli Köyhyyden voi voittaa. Artikkelin sanomana oli, että vaikea alku ei ole väistämätön kohtalo: moni on onnistunut asenteella, tuella ja työllä. Artikkelissa ei millään tavoin pyritty kiistämään, että suomalaisetkaan eivät elä täydellisessä mahdollisuuksien tasa-arvossa: ”Jos elämä olisi juoksukilpailu, lähtötelineet sijoitettaisiin eri etäisyyksille maalista tai toisille lapsille pantaisiin punnukset jalkaan.” Ilpo Suoniemen tutkimuksessa todettiin, että tulotaso periytyy sukupolvelta toiselta kaikkein eniten sekä tulotason ylä- että alapäässä. Myös Outi Sirniön väitöstutkimuksessa todettiin, että vaihtelua on enemmän keskituloisten perheiden lasten keskuudessa kuin köyhien tai rikkaiden vanhempien lapsilla. Onneksi meillä on Suomessa hyvin laaja ’keskiluokka’, vaikka harjoitetun politiikan seurauksena molemmat ääripäät ovatkin jatkuvasti kasvaneet.

Johanna Kallio totesi Tiede-lehden artikkelissa myös, että geenit selittävät vain hyvin pienen osan huono-osaisuuden periytymisestä. Mekanismiin vaikuttaa sen sijaan merkittävästi ns. ympäristötekijät eli se, millaiseen perheeseen, sukuun ja asuinalueeseen lapsi syntyy. Kukaan lapsi ei pysty valitsemaan, millaiseen perheeseen hän syntyy, ja tosiasia on kuitenkin, että lähtökohtaisesti lapsuuden perhe rajaa sitä, millaisia mahdollisuuksia elämässä on avoinna.

Lapsuus ei kuitenkaan ole väistämätön kohtalo, johon tarvitsisi tyytyä, vaan elämänsä kulkuun voi vaikuttaa monin tavoin. Esimerkiksi Viktor Frankl kertoo elämänfilosofisessa opissaan (tarkoituskeskeisessä filosofiassaan eli nk. logoteoriassa), millä tavalla ihminen voi ja miten hänen tulisi itseään kehittää, jos hän tahtoo kokea elävänsä arvokasta ja tarkoituksellista elämää. Myös käytännössä on lukemattomia esimerkkejä ihmisistä, jotka ovat ylittäneet lähtökohtiinsa liittyvät haasteet, vaikeudet ja vastoinkäymisetkin ja löytäneet oman tiensä hyvään ja onnelliseen elämään.

Tiede-lehdessä kuvaillussa Havaijilla tehdyssä pitkittäistutkimuksessa seurattiin kaikkien vuonna 1955 syntyneiden lasten elämää. Joka kolmas vaikeisiin oloihin syntyneistä lapsista kasvoi tutkimuksen johtajan Emmy Wernerin mukaan ”päteväksi, itseensä luottavaksi ja välittäväksi aikuiseksi”. Kukaan heistä ei ollut 40-vuotiaana työtön eikä ollut joutunut koskaan elämänsä aikana turvautumaan toimeentulotukeen.

Millaiset tekijät voisivat vaikuttaa siihen, että vielä useampi voisi päästä elämässä hyvin selviytyvien joukkoon? Hallituksen toimet keskittyvät tällä hetkellä siihen, että kaikki nuoret pakotetaan hakemaan opiskelu- tai työpaikkoja erilaisten sosiaalitukien menettämisen uhalla. Pakko ja pelottelu ei tunnetusti ole koskaan johtanut hyvään lopputulokseen, vaan sen sijaan kannustaminen ja rohkaiseminen. Kyse on nuorelle annetusta riittävästä tuesta, huolenpidosta ja välittämisestä. Nuori voi tarvita paljonkin tukea omien kykyjensä ja voimavarojensa löytämiseen ja hyödyntämiseen omaksi parhaakseen. Nuorta on autettava kehittämään elämäntaitojaan – ennen kaikkea elämänarvojaan ja elämänasenteitaan.

Pullonkaulana voi usein olla nuoren kielteiset asenteet itseä, toisia ja elämää kohtaan sekä  nuoren tahdonvoiman heikkous. Paras keino edistää sekä nuoren asenteiden muuttumista että hänen tahtonsa vahvistumista on se, että nuori kokee, että hänestä välitetään ja että hänellä on väliä. Nuoren pitää saada kokea itsensä arvokkaaksi osaksi yhteisöä ja yhteiskuntaa, hänen on voitava löytää maailmasta oma paikkansa ja elämäntehtävänsä. Kun nuoren asenteet ovat muuttuneet myönteisemmiksi ja hänen tahdonvoimansa on vahvistunut riittävästi, ei mikään tai kukaan voi estää häntä ponnistelemaan elämässään kasvaakseen ja kehittyäkseen kaikkien hänelle tarjoutuvien mahdollisuuksien mukaisesti. Jopa itsensä ja kaikki rajat ylittäen.

Jokainen meistä voi olla nuorelle se ihminen, joka saa hänet kokemaan, että hänestä välitetään. Jokainen voi tunnustaa nuoren ihmisarvon, kohdata ja kohdella häntä kunnioittavasti ja rakastavasti sekä osoittaa hänelle arvostusta kaikista niistä hyvistä teoista, joihin hän ryhtyy. Arvostettavissa teoissa on ennen kaikkea kyse kaikesta sellaisesta, missä nuori luo tai aikaansaa jotain arvokasta ja hyvää maailmaan. Kaikista ei tarvitse eikä voikaan tulla Suomen kansainvälistä kilpailukykyä edistäviä huippuyksilöitä. Paljon olennaisempaa ja kokonaisuudenkin kannalta arvokkaampaa on, kun nuori löytää sellaisen paikan ja elämäntehtävän, jossa hän saa kokea olevansa arvokas ja merkityksellinen jollekin toiselle ja jopa kaikille yhteisesti. Olevansa ihminen ihmisille ja inhimillinen muillekin olioille ja tulla hyväksytyksi juuri sellaisenaan omassa ainutlaatuisessa erityisyydessään. Tällaisena huippuyksilönä olemiseen pitää kaikilla olla mahdollisuus.

Miten löydän tarkoitusta työstä?

Viktor Frankl on todennut, että työ ja rakkaus ovat yleisiä pääreittejä, joiden kautta ihmisen on mahdollista kokea elämänsä tarkoitukselliseksi. Työn avulla ihminen voi toteuttaa olemassaolonsa tarkoitusta luomalla tai aikaansaamalla jotain arvokasta. Jotta työn tarjoama tarkoitusmahdollisuus toteutuisi, tulisi työssä kehkeytyä jotain sellaista, joka on arvokasta ja merkityksellistä jollekin tai joillekin muille kuin työn tekijälle itsellensä. Kun työn tekijä kokee näin tapahtuvan, tuntee hän itsensä arvokkaaksi ja merkitykselliseksi osaksi yhteisöä ja koko sitä yhteiskuntaa, jossa hän elää. Myös hän on henkilökohtaisesti tärkeä yhteisen hyvän kerryttäjä.

Käynnissä on voimakkain ja kokonaisvaltaisin työn olemuksen muutos sitten 1700- ja 1800-lukujen taitteessa Britanniasta alkaneen teollisen vallankumouksen, joka on edennyt useina eri aaltoina ensin Euroopassa ja Yhdysvalloissa (1800- ja 1900-lukujen taitteessa) ja seuraavaksi Japanissa, Kiinassa ja muuallakin Aasiassa (1900-luvun lopusta alkaen). Kehitys on jatkunut käytännössä tauotta. 

Olemme kuitenkin siirtyneet uuteen vaiheeseen, jota voidaan kutsua tietokoneiden vallankumoukseksi. Tietokoneet ja robotit kehittyvät huimaa vauhtia ja muuttavat maailmaa yhä kiihtyvään tahtiin. Älykkäät järjestelmät ja tekoäly korvaavat jo korkeakoulutettujen ammattilaistenkin töitä. Toisin sanoen muutos ei kohdistu aiempaan tapaan vain fyysisen työn korvaamiseen koneilla ja automaatiolla, vaan se koskee yhä enenevässä määrin myös henkistä työtä laajentuen koko ajan uusille teollisuuden, kaupan ja palvelujen aloille. Vaikutukset ulottuvat työn lisäksi kaikille muillekin elämän alueille.

Muutos on ollut nopea ja arvaamaton, ja vieläkin vaikeampaa on ennustaa tulevaisuudessa tapahtuvaa. Asiantuntijat ovat kuitenkin melko yksimielisiä siitä, että kehitys jatkuu sen kaltaisena, että robotit korvaavat yhä lisääntyvän osan siitä työstä, mitä ihminen on tehnyt aiemmin. Samalla syntyy uutta työtä, jossa tarvitaan ihmistä ja jota robotit tai tietokoneet eivät voi tehdä. Ainakaan minä en usko niihin utopioihin, joissa kuvitellaan, että robotit saavuttaisivat kaiken sen korkeimman henkisen kyvykkyyden, joka on elävien olioiden keskuudessa ominaista vain ihmiselle. Tällainen ajattelu osoittaa puutteellista ymmärrystä ihmistajunnasta ja edustaa ihmisen kykyjen ja voimavarojen väheksymistä.

Kukaan ei oikein osaa ennakoida, millaista tulevaisuudessakin tarvittava ihmisten tekemä työ on. Varsinkaan tämän hetken koululaiset eivät voi lainkaan tietää, millaisia ammatteja heille on tarjolla tulevaisuudessa ja kukaan meistä ei voi tietää lyhemmälläkään tähtäyksellä, millaisia uusia taitoja pian tarvitaan. Moni joutuu todennäköisesti toteamaan, että tähän asti opitut taidot eivät vastaa uusia tarpeita. Jostain olisi saatava uusia taitoja. Toisin sanoen syntyy valtavasti uusia tarpeita sekä peruskoulutuksen sisällöille että lyhyille täydennys-, jatko- ja uudelleenkoulutuspoluille.

Lienevätkö työttömille jatkuvasti uusia pakotteita keksivät päättäjät tiedostaneet alkuunkaan, mitä maailmassa on tapahtumassa. Vanhanaikaiset työt ja työpaikat sekä yleisemminkin perinteinen palkkatyö on suurimmaksi osaksi katoamassa. Pitkäaikaistyöttömien kiusaamisen sijaan pitäisi keskittyä niihin moninaisiin toimenpiteisiin, joilla ihmisille luodaan edellytyksiä elää yhteiskunnassa, jossa ihmistyö jakautuu aiempaa epätasaisemmin ja jossa myös sen kokonaismäärä vähenee. Kansalaispalkan ym. köyhyyttä ehkäisevien järjestelmien luomisen lisäksi tarvittaisiin kaiken sellaisen edistämistä, jonka avulla ihmiset voivat säilyttää mahdollisuutensa luoda ja aikaansaada jotain arvokasta maailmaan. Kyse on paljosta muustakin kuin esimerkiksi yrittäjyysvalmiuksien luomisesta osana lasten peruskoulutusta ja aikuisten täydennyskoulutusta.

Työ on iso osa ihmisen identiteettiä, mutta useimmille palkkatyö ei voi enää olla ainoa tai edes keskeinen tarkoitusreitti. Onkin kysyttävä Mitä on työ?, Mikä on työpaikka? ja Mikä on työsuhde? Työ on jonkin tekemättömän työn tekoa, ehkä jotain sellaista, jota kukaan ei ole vielä keksinyt tehdä. Tällaisen löytämiseen tarvitaan luovaa ajattelua ja se edellyttää puolestaan, että meitä rohkaistaan ja kannustetaan lapsesta lähtien luovaan aikaansaamiseen. Kyse on uusien ideoiden löytämisestä ja niitä voi löytää ainoastaan sellainen ihminen, joka osaa ihmetellä, kysellä ja kyseenalaista kaikenlaista tutulta ja totutulta vaikuttavaa. Kyse on enemmän pienistä arkisista oivalluksista kuin jostain suurista, kaiken mullistavista ahaa-elämyksistä. Siis sellaisesta, johon periaatteessa kuka tahansa voi olla kykenevä. Ja joista voi kuitenkin kehkeytyä jotain riittävän suurta yhdelle ihmiselle myös taloudelliseksi toimeentuloksi. Sen perustulon päälle.

Työpaikka on vastaavasti kaikki ne paikat, joissa teen työtäni. Olkoon työpaikkana aluksi vaikkapa olohuoneen nurkkaus tai vaatekomero. Tai se perinteinen autotalli (tai yhtä hyvin mikä tahansa varastotila), josta on saanut alkunsa moni suuri menestystarina. Entäpä työsuhde? Mitkä ovat työntekoni suhteet, toisin sanoen kaikki ne suhteet, joissa olen työtäni tehdessäni? Mitkä ovat ne tahot, joita palvelen, asiat, joita edistän, olennot tai ihmiset, joita palvelen? Kaikki ne toiset, joiden hyväksi luon tai aikaansaan jotain arvokasta ja merkityksellistä.

Työn tulevaisuus näyttää parhaimmillaan erittäin valoisalta. Mahdollisuudet oman olemassaolon tarkoituksen toteuttamiseen työssä voivat olla paremmat kuin koskaan. Kun teknologia korvaa saman toistamiseen ja rutiineihin perustuvaa osaa työstä, luo se mahdollisuuksia työn (laadulliseen, arvokasta luovaan) tarkoitukseen keskittymiselle. Olemassa olevaa työtä voidaan tehdä tarkoituksellisemmalla tavalla ja monenlaista nykyisin tekemättä olevaa työtä voidaan ryhtyä tekemään.

Vaikka monet nykyiset ammatit lakkaavat kokonaan, syntyy uusia ammatteja, tarkoitusmahdollisuuksia, joita itse kukin voi löytää ja alkaa luomaan niistä työpaikkaa ja työsuhteita itsellensä. Vaikka monien nykyisten ammattien sisällöt ja vaatimukset muuttuvat, voi se merkitä myös aivan uusia mahdollisuuksia tehdä niihin liittyvää työtä arvopitoisemmalla ja tarkoituksentäyteisemmällä tavalla. Ehkä tulevaisuudesta on kehkeytymässä todellinen palveluyhteiskunta, jossa palvelemme toinen toisiamme ja lisäämme kaikki yhteisesti arvokasta ja hyvää maailmaan. On myös syytä tiedostaa, että tarkoituksellisuuden näkökulmasta vapaaehtoistyö – tai suomalaisittain talkootyö – voi olla kaikkein arvokkain työn muoto.

 

Lumevaikutusta vai henkisten kykyjen ansiota

Ostin juuri joulun alla National Geographic -lehden, jonka kannessa luki ”Usko voi parantaa”. Sisällysluettelossa artikkelin sisältöä kuvailtiin näin: ”Vahva usko hoidon toimivuuteen voi oikeasti parantaa. Tutkijat yrittävät selvittää, mitkä mekanismit saavat aivot tuottamaan kipua lievittäviä kemikaaleja pelkkien odotusten voimalla.” Itse kirjoituksen otsikko oli ”Henki voittaa aineen” ja kuvatekstissä luki mm. ”Lääkärit eivät tiedä, missä määrin mahdolliset positiiviset tulokset perustuvat hoitoon ja missä määrin lumevaikutukseen.” Nimeltä mainittu neurologi totesi myös: ”Raja hoidon ja lumehoidon välillä käy yhä hämärämmäksi.”

Mitä jutusta – jossa oli toki paljon muutakin sisältöä – voidaan näiden otteiden perusteella päätellä? Mieleeni tulee lähinnä reduktionismi, jossa jokaisella ihmisellä olevia henkisiä kykyjä yritetään selittää aineen, eli ihmisen biologiaan kuuluvien aivojen avulla ymmärtämättä, että kyse on kahdesta täysin eri tavoin vaikuttavasta ilmiöstä. Tätä ymmärtämättömyyttä kuvasti myös alaotsikko, jossa todettiin: ”Ihminen ei ole vain sitä mitä hän syö, tekee tai ajattelee. Ihminen on myös sitä, mihin hän uskoo.” Palaan tämän sitaatin epäloogisuuteen tuonnempana (viittaan syömisen ja ajattelemisen yhteismitattomuuteen sekä siihen, että myös uskominen on ajattelua ja siten osa henkisyyttä).

Ihmisen elintoiminnot kuuluvat biologian alaan, johon luonnontieteet ja niihin kuuluva lääketiede perustuu. Neurologia eli hermotautioppi on lääketieteen osa-alue, joka tutkii ja hoitaa keskus- ja ääreishermoston sairauksia, poikkeavuuksia ja vammoja (ks. Wikipedia). Fyysinen kehomme, kuten aivot ja hermosto, ovat elävänä ollessaan juuri lääketieteen erikoisalaan kuuluvien biologisten prosessien alaisuudessa. Mutta ihmisen tajuntaan kuuluvien psyykkisten toimintojen avulla vasta tajuamme fyysisiä kokemuksiamme, kuten kipua. Ja tajunnan korkeimmat, henkiset toimintomme ohjaavat ja suuntaavat sekä elävää kehoa että kokevaa psyykkisen tason tajuntaamme.

Aivomme, hermostomme tai kehomme kokonaisuutenakin ei tajua mitään, vaan kaikki siinä tapahtuva on tajutonta. Psyykkisen tajunnallisuutemme tapahtuminenkin on suurimmaksi osaksi tiedostamatonta, jolloin emme voi suoraan juurikaan vaikuttaa siihen. Sen sijaan esimerkiksi kaikki tietoinen ajattelumme on henkistä kyvykkyyttämme samoin kuin kaikki tahtomiseen, uskomiseen ym. kuuluvat toimintommekin.

Vaikka vuonna 1835 julkaistussa Kalevalassa todetaankin ”Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi lähteäni laulamahan, saa’ani sanelemahan, sukuvirttä suoltamahan, lajivirttä laulamahan”, on kyse samanlaisesta muinaissuomalaisesta tarinaperinteestä kuin Kalevalan alussa olevassa luomismyytissä, jonka mukaan maailma syntyi sotkan munasta. Tosiasiassa aivomme eivät kykene minkäänlaiseen ajatteluun eikä nk. mielemme sijaitse aivoissamme, vaan tajunnassamme. Kun ajattelemme jotain, jota meidän tekee mieli tai johon tahdomme uskoa, käynnistää tämä tajunnallinen toimintamme reaktioita myös aivoissamme ja niihin välittömässä yhteydessä olevassa hermostossamme.

Vihdoinkin yhä useampi tieteenharjoittaja alkaa tunnustaa, että ihmisen mieli eli tajunta ei todellakaan sijaitse aivoissa eikä ole rajoittunut muuhunkaan kehoon, kuten aivotutkijat ja neurotieteilijät vieläkin itsepintaisesti väittävät. Lauri Rauhala osasi erottaa nämä kaksi eri olemuspuolta toisistaan jo kauan sitten samoin kuin useimmat muutkin filosofit jo antiikin ajoista lähtien (nykyiset aivotutkimukseen hurahtaneet nk. mielenfilosofit edustavat tästä karkeaa poikkeusta).

Viktor Frankl, joka oli sekä neurologian (kehon biologisiin prosesseihin keskittyvä) että psykiatrian (tajunnan psyykkisiin eli mielellisiin prosesseihin keskittyvä) erikoislääkäri, oli lisäksi ja ennen kaikkea myös filosofi. Siksi hän ymmärsi, että ihminen on varsinaisimmillaan henkinen olento, joka ohjaa ja suuntaa itseään kohti sitä, mitä hän tahtoo, mihin hän uskoo ja mitä hän toivoo. Ja kaikkein syvällisimmillään ihminen suuntautuu kohti kaikkea sellaista, mitä hän voi ja tahtoo rakastaa. Viktor Frankl perustikin ajattelunsa lääketieteen ylittävään kokonaisvaltaiseen ja ihmisen eri olemuspuolet yhdistävään ihmiskäsitykseen, jonka keskiössä ovat ihmisen henkiset kyvyt ja voimavarat.

Lääkäreiden ihmettelemä lumevaikutus ei olekaan mitään muuta kuin ihmisen henkisten kykyjen ja voimavarojen vaikutusta. Tällaisiksi Frankl nimesi muun muassa tahdon voiman, henkisen uhmavoiman ja kaikkein korkeimman ja suurimman, rakkauden voiman. Kaikkiin näihin sisältyy myös enemmän tai vähemmän uskoa ja toivoa. Jos ihminen ei käytä henkisiä kykyjään, vaan jättäytyy kehollisten ja psyykkisten tapahtumisiensa mukana olemiseen, kuten epätoivoisiin tunnelmiin, voi lumevaikutusten sijaan toteutua nk. pahennevaikutuksia. Tästä syystä olisi olennaisen tärkeää, että ihminen tiedostaisi jo ennen mahdollisia sairastumisiaan tai muita vastoinkäymisiään kaikki ne henkiset kyvyt, joita hänessä piilee, ja olisi myös harjoittanut ja voimistanut niitä arkisessa elämässään, jotta hän voisi tarpeen vaatiessa saada käyttöönsä niiden voimavarat mahdollisimman täysimääräisesti.

Vääriä johtopäätöksiä positiivisuudesta ja onnellisuudesta

Kaksi otsikkoa tältä päivältä: ”Suomessa on ahdistavaa, sanoo 80 % kansalaisista (Uusi Suomi)” ja ”Turha vatvominen sairastuttaa, mutta ratkaisu voi löytyä huoliajasta (Yle uutiset)”. Mikä on näitä kahta uutista yhdistävä asia? Väärin. Vaan sen sijaan, molemmissa on kyse asenteiden laadusta. Ja ennen kaikkea kyse on siitä, mitä arvokasta ihminen voi tehdä ahdistuksen ja pessimismin vähentämiseksi sekä mielekkyyden ja onnellisuuden tunteiden lisäämiseksi.

Ahdistuneisuus on terve reaktio sellaisissa olosuhteissa olemista kohtaan, jota ei voi pitää mielekkäänä. Ensimmäisen uutisen lopussa kysytään: ”Mitä sitten itse kukin voi tehdä, jotta Suomen ilmapiiri olisi vähemmän ahdistava?” Tutkija Oula Silvennoinen vastaa: ”Avaamalla suunsa. Jos joku räyhää bussissa vääränväriselle, niin silloin tulee todeta, että tällainen ei käy. Parempi ilmapiiri syntyy, kun ihmiset rohkenevat tulla esiin. Että emme halua tällaista. – – Kenenkään ei kannata jättäytyä toimettomaksi omien ahdistuksen tunteidensa edessä. Tämä on meidän yhteiskunta ja se on juuri sellainen, millainen me siitä tehdään.”

Toisessa uutisessa puhuttiin siitä, kuinka turhaa ja haitallista asioiden vatvominen, murheissa rypeminen, on. Jatkuva tukevista murehtiminen ja tapahtuneiden asioiden märehtiminen voi olla terveydelle vaarallistakin, jollei siihen liity samanaikaisesti myös ratkaisujen aktiivista hakemista. Kirjoituksen asiantuntija Antti S. Mattila yhdistää taipumuksen asioiden murehtimiseen negatiiviseen, pessimistiseen elämänasenteeseen sekä niiden kielteisen vaikutuksen onnellisuuteen. Sitten seuraa neuvo: ”Optimistisen elämänasenteen aloittamiseksi kannattaa miettiä joka päivä kymmenen viikon ajan kolme hyvää asiaa, jotka ovat tapahtuneet sinulle. Jos niitä pohtii tämän ajan, niin siitä kehittyy tapa. Mieliala kohoaa ja asiat näyttävät valoisimmilta.” Valitettavan pinnallinen ja hyödytön neuvo. Parempia ovat sen sijaan: ”Ne asiat joihin ei voi vaikuttaa, kannattaa jättää omaan arvoonsa. Myös oman elämäntilanteen vertailu toisiin kannattaa lopettaa.”

Syvällisin näkemys ja varsinainen totuus seuraavat kuitenkin artikkelin lopussa: ”Antti S. Mattila kehottaa ihmisiä pyörimään vähemmän oman napansa ympärillä. Hänen mukaansa toisten ihmisten auttamisen pitäisi olla keskeinen asia ihmisen elämässä. – Vapaaehtoistyöhön osallistuvat ovat vähemmän pessimistisiä ja he ovat myös onnellisempia.” Kuten Viktor Frankl ryhtyi puhumaan jo 1920-luvulla, positiivisuus ja optimisuus eivät löydy omiksi asenteiksi niitä opettelemalla tai onnellisuus omaksi perusvireeksi sen perässä juoksemalla. Ne ovat sen sijaan automaattisia sivuvaikutuksia siitä, että ihminen tekee toisille mahdollisimman paljon erilaista arvokasta ja hyvää. Maailma alkaa yhtäkkiä vaikuttaa paljon mielekkäämmältä paikalta elää eikä negatiivisuus tai pessimismikään pyöri mielessä enää samalla tavalla. Siitäkin huolimatta, että elämässä on aina myös murheita ja monenlaisia ongelmia ratkottaviksi.

Utopia inhimillisistä roboteista

Ihastuin Helsingin Sanomissa 28.11.2016 olleeseen Lauri Tähtisen ja Antti Törmäsen Vieraskynä-kirjoitukseen ”Robotit eivät voi vastata kaikkiin kysymyksiimme”. He kirjoittavat:

On ainakin kolmenlaisia ongelmia. Joidenkin ratkaisemiseen on jo olemassa kaava. Toisiin on ensin kehitettävä kaava, josta ratkaisu johdetaan. Lisäksi on ongelmia, joihin ei voi luoda kaavaa. Ne ovat liian monimutkaisia ja sisältävät vaikeasti määriteltäviä vuorovaikutussuhteita.

Robotisaatio merkitsee, että ihmistä ei tarvita kaavamaiseen työhön. Niinpä kahdessa ensimmäisessä ongelmatyypissä ihmisen tehtäväksi jää luoda koneäly, joka pystyy ratkaisemaan sekä kaavan että ongelman. Kaavattomien ongelmien ratkaisu jää ihmisen vastuulle.

Näitä ongelmia, joiden ratkaisemiseen ei ole mahdollista luoda kaava, he kuvailevat seuraavasti:

Miksi sodimme, miten yhteiskunnallista eripuraa voi ehkäistä, mikä on kaunista tai millainen talousfilosofia vastaa ihmiskäsitystämme? Nämä ovat kysymyksiä, joihin kaava tai robotti ei vastaa.

Varsinkin kaikki arvoja ja arvottamista sekä elämän mielekkyyttä, omaa merkityksellisyyttä maailmassa ja oman toiminnan tarkoituksellisuutta koskevat kysymykset jäävät roboteille opetettavissa olevien asioiden ulkopuolelle. Jonkin asian tai jonkun ihmisen – oman tai jonkun toisen – toiminnan eettisen hyvyyden arviointi tulee ikuisesti jäämään ihmisen itsensä tehtäväksi. Ja eivätkö juuri tällaiset kysymykset ole kaikkein tärkeimpiä sekä ihmiskunnan että koko maailman tulevaisuuden kannalta. Alkaen kaikkein pienimmistä arkisista teoista joita jatkuvasti teemme ja niiden vaikutusten eettisyyden arvioinnista.

Käytännössä kyse on siitä, että ihmisen tajunta on monitasoinen. Filosofisessa ihmiskäsitysajattelussa puhutaan yleensä kahdesta tasosta, alemmasta psyykkisestä ja korkeammasta henkisestä. Molemmat ovat osa inhimillistä tajuntaa ja ne ovat myös riippuvuussuhteessa toisiinsa ja jatkuvassa vuorovaikutuksessa.

Psyykkinen, josta psykologiassa käytetään nimitystä psyyke, toimii kausaalisten syy-seuraussuhteiden mukaisesti. Nämä kausaaliset syy-seuraussuhteet noudattavat yleisiä lainalaisuuksia joiden mukaisesti ensimmäinen ilmiö aiheuttaa toisen. Tällöin voidaan olettaa, että joidenkin edeltävien olosuhteiden eli syiden vallitessa siitä seuraa välttämättä jokin määrätty seuraus. Kyse on siis edellä mainitusta kaavamaisuudesta, jonka mukaisesti siis myös tajuntamme alempi psyykkinen taso toimii. Kaikkeen siihen, mitä voimme psyykkisestä tapahtumisestamme tiedostaa, on jo olemassa kaava, ja kaikkeen siihen, mikä on tiedostamatonta psyykkisessä tapahtumisessamme, voidaan todennäköisesti kehittää jokin kaava. Ja kaikki tämä voidaan siis myös ohjelmoida robottien ”tekoälyyn”.

Robottien kehittäjät näyttävät yleisesti uskovan, että ihmisen tajunnassa kaikki asiat tapahtuvat vääjäämättä ilman, että tapahtumien kulkuun pystyy millään tavalla vaikuttamaan. Kaikki, mikä tapahtuu, tapahtuu siis välttämättä niin kuin tapahtuu, eikä mikään voisi tapahtua toisin. Olisimme sen mukaisesti täysin vailla minkäänlaista omaa tahtoa, joka on täysin käsittämätön ajatus. Tällaiseen näkemykseen perustuvassa maailmassa jokainen ihmisen tekemä teko olisi väistämätön eikä hän voisi valita mitä hän tekee eri tilanteissa.

Ihminen on kuitenkin arkijärkeenkin perustuvan ymmärryksen mukaisesti perusolemukseltaan olento, jolla on myös valinnan ja tahdon vapaus, jonka perusteella hän kykenee riippumattomasti ja vapaasti ottamaan kantaa sisäisiin (biologisiin ja psykologisiin) ja ulkoisiin (sosiologisiin) elämänsä ehtoihin ja edellytyksiin. Ihmisellä on näin ollen aina määrätty vapausaste tai liikkumavara, jonka rajoissa hän voi vapaasti muokata omaa elämäänsä kulloinkin tarjolla olevien mahdollisuuksien mukaisesti. Tämä vapaus perustuu ihmisen henkiseen ulottuvuuteen. Koska se on välttämättömästi vapaa tehdessään ratkaisuja ja valintoja, ei sitä voidaan teknologian kaikkivoipaisuuden nimiin vannovien utooppisista haavekuvista huolimatta koskaan ohjelmoida millään tavalla.

Ihmisen henkinen tajunnallinen taso on ennen kaikkea arvottava, se kaikkein inhimillisin ihmispersoonassa, jonka avulla ihmisestä voi tulla eettinen subjekti ja vastuullinen persoona. Se edustaa siis ihmisessä sitä, mitä ihminen varsinaisimmillaan on. Ja sitä, mikä tulee erottamaan ihmisen aina roboteista ja muista teknologian mekaanisista aikaansaannoksista.

Viime aikoina on puhuttu paljon palveluroboteista, joista kehittyneimpiä kutsutaan jopa ihmiseen viittaavasti humanoideiksi. Niiden yhdeksi ominaisuudeksi on kerrottu, että ne osaavat tunnistaa käyttäjän tunnetiloja. Varmasti osaavatkin, koska ihmisen erilaiset perustuntemuksiin liittyvät tunnevireet, hyvään ja pahaan oloon tai tyytyyväisyyteen ja tyytymättömyyteen liittyvät tuntemukset, ovat olemukseltaan psyykkisiä. Joten ne toimivat kausaalisten syy-seuraussuhteiden mukaisesti eli siten kaavamaisesti, että ne on robottiinkin ohjelmoitavissa. Sen sijaan arvottavat tunteet, kaikkinainen arvojen ymmärtäminen, soveltaminen ja niihin suuntautuminen, tapahtuvat sellaisten olemukseltaan henkisten kykyjen avulla, joista ei voida millään keinoilla luoda mitään kaavaa. Ihmisen vapaa tahto ja tahto suuntautua kohti jotain arvokasta ja tarkoituksellista, eivät ole ohjelmoitavissa.

Mainitsemani artikkelin kirjoittajat toteavat tekstinsä lopuksi: ”Humanismi on robotisoidun tulevaisuuden salasana”. Mikään ei voi korvata ihmistä siinä tehtävässä, mikä ihmisellä maailmassa on. Ja se tehtävä on toteutettavissa ainoastaan ihmispersoonien henkisten kykyjen ja voimavarojen avulla.

Jos aihe kiinnostaa Sinua, tule ilmaisiin yleisötilaisuuksiin Helsingissä 10.1.2017 ja Jyväskylässä 11.1.2017. Viktor Franklin elämäntyö kohdistui siihen, mitä kaikkia arvokkaita henkisiä kykyjä ja voimavaroja meissä kaikissa piilee. Perustietoa näistä löydät myös kirjastani Mielekäs, merkityksellinen ja tarkoituksellinen elämä (2. laajennettu painos).