Aihearkisto: yleinen hyvä

Miksi suurin osa ihmisistä voi huonommin kuin koskaan?

Ärsyynnyn jatkuvasti hokemasta ”Vaikka pienellä osalla nuorista menee huonommin kuin ennen, suurin osa voi paremmin kuin koskaan”. Miksi tätä toistetaan jatkuvasti erityisesti viranomaisten puheissa? Onko kyse pyrkimyksestä vähätellä nykyisestä elämänmenosta kärsivien ihmisten jatkuvasti kasvavaa määrää ja samalla luoda perusteeton perustelu sille, että sosiaali- ja terveyspalveluja voidaan hyvällä syyllä supistaa kaavaillulla tavalla? Niin varmaankin.

Totuus on, että ”vaikka pienellä osalla suomalaisia menee paremmin kuin ennen, suurin osa voi huonommin kuin koskaan”. Mistä tämä johtuu ja mitä asialle voitaisiin tehdä varsinkin, kun tiedetään, että erilaisten julkisten palvelujen lisääminen on mahdotonta?

Yhteiskunta, jossa elämme herättää, asettaa jäsenilleen epäinhimillisiä vaatimuksia. Olemassaolon raameina ovat taloudellinen kasvu, siihen liittyvä kansainvälinen kilpailukyky ja yhteiskunnan jäsenten arvottaminen sen mukaan, miten hyödyllisiä he ovat kuluttajina ja tuottajina. On luonnollista ja tervettä, että tämä herättää ahdistusta varsinkin kaikilla niillä, joiden arvomaailmaan taloudellinen kasvu ja kulutus eivät kuulu ja jotka tahtovat olla jotain muutakin kuin kilpailukykyisiä tuotteiden ja palvelujen tuottajia.

Viktor Frankl ryhtyi puhua toisen maailmansodan jälkeisen ajan, jota edelleen elämme, joukkoneurooseista eli kaiken aikaa ihmisten keskuuteen yhä laajemmin leviävistä ahdistuneisuushäiriöistä ja niiden seurauksista. Hän kuvaili ilmiötä eksistentiaalisena ahdistuksena ja sen seurausta eksistentiaaliseksi tyhjiöksi. Siis ahdistuksena omasta olemassaolosta ja kokemusta sen tyhjyydestä. Tätä tyhjyyttä hän kuvaili myös arvottomuuden ja tarkoituksettomuuden tunteena. Tämä on terve seuraus sairaasta tilanteesta, terve reaktio sairaassa yhteiskunnassa. Tätä voisi kutsua vaikka kasvu-, kilpailu- ja kulutusyhteiskunnan oireyhtymäksi.

Koska kyse ei ole sairaudesta, emme siis tarvitsekaan lisää mielenterveys- tai muita vastaavia palveluja. Emme me maailman tilasta kärsivät ole mielisairaita, vaan poikkeuksellisen terveistä, nykyistä arvokkaampaa ja parempaa maailmaa toivovia ja sitä kohti pyrkiviä yksilöitä. Opettaessani Viktor Frankl’n ajattelua jatkuvasti kasvaville opiskelijamäärille (ks. http://www.logoteoria.net), olen ilokseni huomannut, miten vakavasti ihmiset asennoituvat kaikkeen siihen tietoon, jota yritän heille välittää. Tietoon selviytymiskeinoista tässä tulevaisuuden uskoa ja toivoa kaiken aikaa koettelevassa maailmassa. Maailmassa, jossa todellisena uhkana on, että jatkuvasti pienenevällä osalla suomalaisia menee paremmin kuin ennen.

Kyse on henkisestä hyvinvoinnista ja sen edistämisestä etsimällä elämäänsä arvokkaita sisältöjä sekä mahdollisuuksia kokea itsensä arvokkaaksi ja merkitykselliseksi ihmisyksilöksi kaikesta siitä armottomasta, mielivaltaisesta ja mielettömästä kohtelusta huolimatta, josta joudumme kärsimään. Kyse on myös oikeudesta kokea itsensä arvokkaaksi ja elämänsä kokonaisvaltaisesti hyväksi – kaikesta huolimatta. Tehokkain tie päästä tähän on toimia vastuullisesti maailmassa, jolla Viktor Frankl tarkoittaa asennoitumista ja toimintaa, jossa tähtäimenä on kaikkien yhteinen hyvä. Yleinen hyvä, kaikkien henkinen ja eettinen hyvinvointi, joka seuraa siitä, että ajattelemme myös ja ensisijaisestikin kaikkia muita kuin itseämme tehdessämme erilaisia valintoja, päätöksiä ja ratkaisuja elämässämme.

Tämä oppimisessa ja omaksumisessa on kyse elämänpituisesta matkasta. Omaksi tehtäväkseni olen ottanut toisten matkaoppaana tai tai paremminkin matkaan saattajana toimimisen erilaisten kirjojeni ja koulutusteni sekä myös käytännön logoterapeuttina toimimisen kautta. Olla mukana edistämästä sellaisen henkisen ja eettisen kulttuurin syntymistä, jossa kaikkien on hyvä olla. Jokainen meistä voi kantaa kortensa kekoon ja automaattisena sivuvaikutuksena onnellistaa myös omaa elämäänsä ja kokemustaan sen mielekkyydestä ja tarkoituksellisuudesta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): ahdistuneisuus, ahdistus, armottomuus, arvokas elämä, arvokas ja hyvä, arvokas ja merkityksellinen, arvomaailma, arvoton, arvottomuus, eettinen hyvinvointi, eettinen kulttuuri, Eettinen toiminta, eettisesti hyvä, Eettisyys, eksistentiaalinen ahdistus, eksistentiaalinen tyhjiö, Elämän tarkoituksellisuus, epäinhimillinen, epäinhimillisyys, henkinen hyvinvointi, henkinen ja eettinen, henkinen kasvu, henkinen kulttuuri, Hyvä elämä, kansainvälinen kilpailukyky, kärsimyksen aiheuttaminen, Kärsimys, Kilpailu, kilpailukyky, kilpailuyhteiskunnan oireyhtymä, kilpailuyhteiskunta, kuluttaja, kulutus, kulutusyhteiskunta, logoteoria, logoterapia, Merkityksellinen, merkityksellisyys, Merkityksettömyys, mielenterveyden häiriöt, mielenterveys, mielenterveysongelma, mielenterveyspalvelut, mielettömyys, mielisairas, mielivalta, onnellinen elämä, Onnellisuus, taloudellinen hyvinvointi, Taloudellinen kasvu, Tarkoituksellisuus, tarkoituksettomuuden tunne, Tarkoituksettomuus, vastuu maailmasta, vastuullisuus, Yhteinen hyvä, yhteisen hyvän edistäminen, yleinen hyvä, yleisesti arvokas

Ihminen on ihme

Nykysuomen etymologisen sanakirjan mukaan sanan ihminen alkuperää ei ole kyetty määrittelemään. Yksi ehdotus on ollut ihme, mutta se on kuitenkin torjuttu epätodennäköisenä. Mielestäni se tulkinta kuvastaa kuitenkin oivallisesti, mistä ihmisenä olemisessa ja koko elämässä on kysymys.

Vaikka tiede etsii epätoivon vimmalla kaiken selitystä kehoomme kuuluvasta puolestatoista kilosta solumassaa, eli aivoistamme, ihmisen arvoitus ei tule ratkeamaan koskaan – varsinkin, kun koko tutkimuskohde on väärä eli kysymyksessä on kategoriavirhe. Kategoriavirhe on virhe, jossa jostakin asiasta – tässä tapauksessa aivoista – käytetään sellaisia käsitteitä, jotka soveltuvat ainoastaan johonkin täysin toista tyyppiä (kategoriaa) olevaan asiaan – tässä tapauksessa tajuntaan, tietoisuuteen tai mieleen. Kategoriavirheessä siis jokin ominaisuus – tajunnallisuus, tietoisuus, mielellisyys – liitetään sellaiseen asiaan – pelkkiin aivoihin – jolla ei voi olla tätä ominaisuutta.

Sama kohtalo koskee avaruuteen ja taivaankappaleisiin kohdentuvaa tutkimusta, joka pyrkii löytämään selityksen kaiken olemassaololle ja erityisesti elämän synnylle. Ihmisen on jostain syystä vaikea sietää avoimeksi jääviä, suuria kysymyksiä, joita filosofot ovat kautta aikojen pohtineet tietoisina niiden ratkaisemattomuudesta. Filosofit, totuuden etsijät, eivät koskaan oleta löytävänsä sellaisia vastauksia, joiden jälkeen ei jäisi kysyttävää

Kaikki tähän maailmaan syntyvät lapset ovat ihmelapsia. Tapasin juuri yhden sellaisen, poikani Okon ja hänen vaimonsa Johannan maailmaan ja perheeseensä vastaanottaman ihmeen. Pienen suloisen tyttölapsen, pikku-Purjon, idun, josta on tullut jo pieni taimi. Ja jota tulee ravita ja rikastaa kaikella mahdollisella arvokkaalla ja hyvällä. Uskon vanhempiensa kykenevän täyttämään tämän ”rakkauden viljelytehtävänsä” erinomaisesti. Vaarina olen uudessa roolissani myös innostunut tästä uudesta purjoilun muodosta 🙂

Jokainen ihminen on arvokas omalla ainutkertaisella ja ainutlaatuisella tavallaan – kaikkine epätäydellisyyksineen, vajavaisuuksineen ja keskeneräisyyksineen. Olemme kaikki täydellisen epätäydellisiä ihmisiä ja sellaisena ehdottoman, täyden rakkauden osaksemme ansaitsevia. Jokaiseen ihmiseen sisältyvällä ihmisyydellä on itseisarvo, jota edustamme pelkästään olemalla ihminen.

Ihmisarvo on etiikan peruskäsite, joka korostaa, että jokaisen ihmispersoonan yksilöllinen olemassaolo on yhteisönkin kannalta loukkaamaton perusarvo, jota tukee suojella ja vaalia. Kyse on siis siitä, että tunnustetaan ja kunnioitetaan sekä lasten että kaikkien muidenkin ikäisten ihmisten luonnollisia oikeuksia, heidän ihmisoikeuksiaan. Pyyteetön rakkaus on eräs tällainen ihmisoikeus. Voidaan puhua myös lähimmäisenrakkaudesta sekä suppeassa että laajassa mielessä. Tämän päivän globaalissa maailmassa olemme yhä lähempänä toisiamme saadessamme monenlaista tietoa ja ymmärrystä vaikkapa toisella puolella maailmaa elävistä ihmisistä. Vastuullamme ja luonnollisena velvollisuutenamme on joka tapauksessa tunnustaa ja antaa rakkauttamme sekä sanoin että teoin kaikkein lähimmäisimmille ihmisille, lapsillemme ja kaikille perheenjäsenillemme. Mitä eettisesti herkempi ihminen on, sitä laajemmalle hänen rakkautensa ulottuu.

Ihminen ei ole makkara, jolla on alku- ja loppupää. Vaikka pieni vaipoissa oleva lapsi hieman sellaista saattaa ulkoisesti muistuttaakin 😉 Ihminen on sen sijaan osa pitkää tapahtumasarjaa, menneiden ja tulevien sukupolvien jatkumoa. Olemme osa elämän virtaa, jossa me itse ihmisinä samoin kuin itse virtakin eli elämä on kaiken aikaa liikkeessä, muutoksessa. Mikä on yksittäisen ihmisen elämän tarkoitus? Stefan Einhorn luonnehtii sitä kirjassaan Ihmisen tehtävä seuraavasti:

Minä ja sinä emme tietenkään voi yksin ratkaista kaikkia suuria kysymyksiä, mutta se ei estä meitä toimimasta niin kuin koko maailman kohtalo olisi harteillamme. Tämän näkemyksen mukaan jokaisen on kannettava oma osuutensa vastuusta maailmasta. Meidän on aloitettava itsestämme ja ymmärrettävä tehtäväksemme, että jätämme maailman jonakin päivänä vähän parempana kuin se oli tullessamme.

Jari Ehrnrooth esittää Helsingin Sanomissa 10.1.2015 olleessa, Jaakko Lyytisen tekemässä haastattelussa Havaintoja nollatilasta oman näkemyksensä:

Kunnioita ja rakasta lapsiasi niin, että kauan eläisit heissä kuolemasi jälkeen, ja että he voisivat kehittyä paremmiksi ihmisiksi kuin sinun on koskaan suotu tulla.

Hyviä elämänohjeita sekä itsellemme omaa elämäämme varten että lastemme kasvatusta silmällä pitäen. En usko, että koskaan tulen saavuttamaan sitä ihmisyyden tasoa, jota äitini edusti, mutta uskon vahvasti siihen, että poikani Okko tulee ylittämään kaiken sen, mihin tulen itse pääsemään (ilman, että otan siitä eli Okon saavutuksista elämässään minkäänlaista ansiota itselleni). Okon ja Johannan vastuulla on puolestaan, mitä pikku-Purjosta kehkeytyy. Ja jos suinkin voin tehdä jotain hänen elämänsä hyvyyden eteen, lupaan yrittää parhaani…

Ihminen on arvoitus. Ihminen on aina arvoitus myös itsellensä ja mitä tietoisemmaksi itsestämme tulemme, sitä useimmin joudumme ihmettelemään – sekä myönteisesti yllättyen että myös pettyen verrattuna odotuksiimme – mitä kaikkea voimmekaan olla. Kokototuus itsestämme samoin kuin läheisimmistä ihmisistämmekään ei paljastu koskaan. Tietoisuus itsestämme paljastuu meille elämämme aikana vähä vähältä, mutta joudumme ennen pitkää nöyrinä tunnustamaan, että keskeneräisyys on meidän samoin kuin kaikkien muidenkin ihmisten osa. Tilanne on samankaltainen jokaisella ihmisellä, joka joutuu tekemään elämäksi kutsuttua matkaansa joka päivä ja tyytymään siihen, että vasta kuolemansa hetkellä hän saattaa tietää, mitä hän ihmisenä ja persoonana oli ja minkä laatuisena hänen täällä maailmassa olemisensa toteutui. Kysymykseen kukin voikin vastata vain pyrkimällä elämään mahdollisimman hyvin sekä itsensä, kaikkien toisten että koko ihmiskunnan ja lopulta koko maailmankaikkeuden kannalta. Vaikka osuutemme on ehkä – kuten minulle eräs kyyninen ihminen joskus totesi – kuin kärpäsen surina avaruudessa, on sillä kuitenkin oma merkityksensä osana kokonaisuutta, koska miljardien kärpästen parvi vaikuttaa jo olennaisella tavalla maailman kulkuun. Hyvässä ja pahassa – riippuen siitä, kumman edistämisen vuoksi me kärpäset tai ihmisoliot elämämme elämme.

Keskeneräisyys on kohtalomme, mutta samalla se merkitsee jatkuvaa mahdollisuutta muuttua paremmaksi, kasvaa ja kehittyä kohti kaikkea arvokasta ja hyvää. Voimme myös sekä paikata omia aiempia tekemisiämme ja ennen kaikkea tekemättä jättämisiämme, mutta myös aiempien sukupolvien huonoja tekoja. Edetä askel kerrallaan avoimena kaiken aikaa uudelle, inhimillisemmälle. Ja pyrkien saavuttamaan oman – vain itselleen kuuluvan – olemuksensa ilmentymän humanisoitumisena (lajinsa kaltaiseksi tulemisena), ihmiseksi kehittymisenä, ihmisyyden toteuttajana ja täydellistäjänä. Tällaisen omalle keskeneräisyydelle avoimuuden perusteella ihminen ymmärtää itsensä arvoja vastaanottavana ja itse arvostavana, tuntevana ja toimivana. Ihmisessä kehkeytyvät myös ilmeisimmin inhimilliset – eli henkiset ja eettiset – tunteet ja arvot, kuten hyvyys, kauneus, rakkaus, totuus, kunnioitus ja kiitollisuus. (Ks. Salomaa, J. E. 1943. Yleinen kasvatusoppi. Helsinki: WSOY.)

Salomaa korostaa myös ihmisen yksilöllisen näkökannan suhteellisuutta. Tällä hän tarkoittaa, että yksilö voi kasvaa omanlaatuisekseen ja henkisesti eläväksi vain yhteisössä, yhteisön taholta tulevien vaikutusten ja sen asettamien tehtävien piirissä. Vastaavasti yhteisöä voidaan pitää sanan perimmäisessä merkityksessä yhteisöllisenä vain, kun siitä ei muodostu homogeeninen joukko, vaan selväpiirteisesti yksilöllisten ihmisten keskinäisen yhteenkuulumisen ilmentymä. Yksilö jää siten kaikkine yksilöllisine, henkisine ja eettisine rikkauksineen ja erityisyyksineen arvottomaksi, jollei hän elä ja toimi yhteisön olennaisena, henkistä ja eettistä kulttuuria rakentavana ja kehittävänä jäsenenä. Yksilö onkin siksi kasvatettava pelkkää yksilöllisyyttään ylemmäksi, persoonallisuudeksi, johon sisältyy olemuksellisesti se, että hän on erikoislaatuisuuksineen yhteisön arvokas, sen henkistä ja eettistä kulttuuria rakentava jäsen. Toisin sanoen kasvatus ei ole vain yksilön yksilöllisen henkisen kehityksen auttamista – eikä myöskään ihmiskunnan kulttuuriperinnön siirtämistä kasvatettavaan, eli sosialisaatiota – vaan kasvatettavan yksilöllisen henkisen kehityksen integroimista yhteisöllisen henkisen kulttuurielämän kehittymiseen arvopitoisella tavalla.

Ymmärrän Salomaan tarkoittavan sitä, että inhimillisen kasvun päämääränä on, että kasvatusvaikuttamisen piirissä oleva yksilö, lapsi ja nuori, toimii aikuistuessaan tien rakentajana yhteisen kulttuurin kehitykselle ja sen nousulle aiempaa korkeampien henkisten ja eettisten arvojen tasolle. Tämä edistää myös yksilön omaa hyvää, hänen yksilöllistä hyvinvointiaan sitä kautta, että hän toteuttaa omaa elämisen tarkoitustaan edistämällä toisten ja kaikkien yleistä hyvää. Tämän on todettu lukuisissa tutkimuksissa olevan myös ainoa tapa lisätä kestävästi, pysyvästi omaa hyvinvointiaan.

Ihmiselle jää ikuisesti vapaus ajatella yli rajojen. Ajatella ajatuksia, jotka jättävät avoimiksi lukuisia, ennakoimattomia teitä. Ihmisellä riittää siis ikuisesti ajateltavaa. Hyvä niin. Jäämme kaikki epätietoiseksi ainakin elämän ja ihmisenä olemisen perimmäisen tarkoituksen osalta. Elämämme ja olemassaolemisemme loppu jäävät vastausta vaille, avoimeksi. Kaikki voinevat kuitenkin kokea hämäryyden ja hämmentyneisyyden lisäksi syvää kunnioitusta sen edessä mitä maailmasta ja ihmisestä jää arvoitukseksi. Sietäkäämme ja mieluiten hyväksykäämme keskeneräisyyden ja avoimuuden. Hylätkäämme turhan ihmisen kaikkivoipaisuuteen ja tiedeuskoon perustuvan tavoitteeemme kaiken selittäviin ja yksinkertaisiin vastauksiin sellaisissa ikuisissa ja mutkikkaissa kysymyksissä, joille ihmisinä emme voi löytää vastausta. Viimeisin sana on yksinkertaisesti ihmetys.

Jätä kommentti

Kategoria(t): aivot, aivotutkimus, arvokas ja hyvä, eettinen kulttuuri, eettisesti herkkä, Elämän tarkoitus, elämän virta, Etiikka, henkinen kasvu, henkinen kehitys, henkinen kulttuuri, Hyvinvointi, Hyvyys, ihmelapsi, ihminen on arvoitus, Ihmisarvo, ihmisen arvoitus, ihmisen olemus, ihmisenä oleminen, ihmisoikeudet, ihmispersoona, Ihmisyys, Inhimillisyys, itseisarvo, itsetiedostus, itsetietoisuus, kaiken selitys, kategoriavirhe, Kauneus, keskeneräisyys, kiitollisuus, Kunnioitus, lapsi, lapsi ihmeenä, lähimmäisenrakkaus, mielellisyys, mieli, perimmäinen tarkoitus, Persoona, persoonallisuus, perusarvo, pyyteetön rakkaus, Rakkaus, tajunnallisuus, tajunta, tiedeusko, tietoisuus, tietoisuus itsestä, Totuus, yleinen hyvä

Miehet päiväkotiin

Äitiyslomalla olevalta työntekijältämme kuulin päiväkotien äiti-lapsi-viikosta. Päiväkodissa aloittavan lapsen vanhemman kuuluu olla siellä viikon ajan yhdessä lapsensa kanssa. Käytännössä siellä ovat äidit lapsineen. Tästä tulikin mieleeni, että…

Miksei isille mahdollistettuihin vapaisiin kytketä tätä samaa ajatusta. Isät voisivat kukin olla päiväkodissa viikon tai pitemmänkin ajan lapsensa kanssa vaikka vanhempainvapaan loppupuolella, jonka jälkeen lapsi jää päiväkotiin vanhempien töissäolon ajaksi. Tästä koituisi paljon hyvää eikä vähiten siinä muodossa, että päiväkodeissa olisi myös aikuisia miehiä, joita siellä muuten ei juurikaan ole. Lapsi voisi silloin heijastella ihmisenä olemista sekä mies- että naispuoliseen aikuiseen – toivottavasti mahdollisimman hyväksi esimerkiksi kelpaavaan. Tämä olisi erinomaista kaikille lapsille, mutta ei vähiten niille, joiden isät eivät juurikaan ole kotona tai niille, joiden kotona ei lainkaan asu isää (biologista tai muutakaan). Tarvitsemme kaikki mahdollisimman monipuolisen mallin ihmisenä olemisesta silloin, kun itse olemme vasta ottamassa ensiaskeleita yksilöitymisen ja personoitumisen tiellä. Kirjo ja sen mukainen kasvatusvaikutus senkuin paranee, jos nämä arkiset esikuvat edustavat muita kulttuureja kuin omat vanhemmat. Miten loistavaa kasvatusta suvaitsevaisuuteen ja solidaarisuuteen!

Yhä useammin kuulee, kuinka päiväkotien työntekijät ovat helisemässä joidenkin kovin tarvitsevien lasten kanssa. Päiväkodissa päivystävä isä (tai äitikin) voisi hyvin keskittyä vaikka kokonaan tällaiseen yksittäiseen lapseen ja hänen yksilöllisiin tarpeisiinsa sillä aikaa, kun päiväkodin henkilökunnan on huolehdittava muusta ryhmästä. Tai sitten niin, että vapaaehtoispäivystäjät tukevat yhtä henkilökuntaan kuuluvaa muiden kanssa olemisessa sillä aikaa kun yksi koulutettu ammattihenkilö omistautuu yhden erityistä huolenpitoa ja tukea vaativan lapsen tarpeisiin.

Ja mikä ehkä kaikkein parasta, tällainen isien ja vanhempien päivystys päiväkodissa parantaisi varmasti ainakin joiltakin osin kotien ja päiväkotien välistä kasvatusyhteistyötä. Siis samansuuntaista lasten ohjausta kohti arvokasta, hyvää ja onnellista elämää.

Ajatusta voisi kehitellä vielä eteenpäinkin ja mahdollistaa tällainen vanhempien – siis kumman tahansa – osallistuminen myös esikoulun ja peruskoulun aloitusvaiheessa. Mutta miksei myös silloin tällöin myöhemminkin. Olen itse valmis kannattamaan lämpimästi tällaisia työelämän joustoja, jotka tarkoittaisivat mahdollisuutta vanhemmille panostaa siihen, mikä on lopulta kaikkein tärkeintä: tulevan sukupolven henkisen ja eettisen kasvun ja kehityksen tukemiseen ja ohjaamiseen. Siis ei vain oman lapsen parhaaksi toteutettavaan ponnisteluun, vaan laajemminkin koko seuraavan sukupolven yhteiseksi hyväksi ja samalla maailman yleiseksi hyväksi koituvaan toimintaan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvokas, arvokas elämä, arvokas ja hyvä, arvokkuus, eettinen kasvu, henkinen ja eettinen, henkinen kasvu, Hyvä elämä, kasvatusvaikutus, onnellinen elämä, Onnellisuus, päiväkoti, Solidaarisuus, Suvaitsevaisuus, vanhempainvapaa, Yhteinen hyvä, yleinen hyvä

Rajojen puuttumista vai sittenkin jotain muuta?

Ärsyynnyn nykyisin yhä herkemmin erilaisista kirjoituksista, jotka alkavat sanoilla Rajojen puuttuminen…. Kommentoin tällaisia väittämiä ”blaa, blaa, blaa” eli samoin sanoin kuin lastenpsykiatri Jari Sinkkonen kommentoi hiljattain hallituksen keinotekoisia perusteluja rakenneuudistuspäätöksille. Lauantaina 31.8. YLEn Uutisten nettisivuilla kerrottiin, että ”Rajojen puuttuminen vie nuoren lastenkotiin – Ilmiö on yleistynyt. Nuoret päätyvät lastenkotiin monesta eri syystä. Nykyään ongelmaksi nousee usein se, että nuori on tehnyt kotona vallankaappauksen ja kasvaa ilman rajoja.” Juupa juu. Pohditaanpa asiaa hieman.

Oletetaan, että lasta on ohjattu pienestä pitäen rakkaudellisella asenteella kohti arvokasta ja hyvää. Mitä kaikkea siihen voidaan katsoa kuuluvan?

Lasta on kunnioitettu eli häneen on alusta alkaen suhtauduttu siten, että hänessä on mahdollisuuksia arvokkaaseen ja hyvään aivan samalla tavalla kuin kaikissa ihmisiksi syntyneissä olennoissa on. Koska hän on yhtä paljon ihminen kuin hänen vanhempansakin, he ovat olleet ihmisiksi hänen kanssaan ja kohdelleet häntä kohteliaasti, jollaista kohteliasta kohtelua kaikilla samanarvoisin ihmisoikeuksin syntyneillä ihmisillä on oikeus vaatia toisiltaan. Lapsen vanhemmat ovat myös uskoneet ja luottaneet lapsessaan oleviin mahdollisuuksiin kasvaa ja kehittyä hänessä piilevien yksilöllisten arvokkaiden ja hyvien ainestensa mukaiseksi persoonallisuudeksi. Vanhemmat ovat myös kohdelleet lastaan keskustelukumppanina, jonka kanssa voi olla vastavuoroisessa vuorovaikutussuhteessa. Vanhemmat ovat toki ymmärtäneet lapsen erityisyyden siinä, että hän ei vielä voi pohtia aikuisen tavoin aikuisten olennaisina pitämiä kysymyksiä, mutta hän voi ajatella niitä lapselle ominaisella tavalla. Vanhemmat ovat myös oivaltaneet, etteivät he voi tuntea nuoren käsitejärjestelmää ja kokemismaailmaa ja siksi he ovat asennoituneet häneen kanssaihmettelijänä ja kumppaninaan sellaisen yhteyden etsinnässä, joka mahdollistaa keskinäisen ymmärryksen. Vanhemmat ovat saaneet lapsen kiinnostumaan haluamastaan asiasta osoittamalla kiinnostusta lapseen itseensä ja innostuneisuutta kyseiseen asiaan. He ovat ottaneet lapsen esittämät väittämät vakavasti ehdolle päteviksi väittämiksi, jotka edellyttävät yhteistä arviointia.

Mitä vanhemmaksi lapsi on tullut, sitä yleisemmin on tunnustettu, että hänellä on kokemuksia elämästä ja katsomus maailmasta sekä ajatuksia, jotka ovat kuulemisen arvoisia. Tämän perusteella häneltä on voitu myös edellyttää arvostelukykyisyyttä ja autonomista järjenkäyttöä. Nuori on siis käsitetty itsenäiseksi ajattelijaksi ja toimijaksi, jolloin häntä on kohdeltu arvostelukykyisenä kommunikaatiokumppanina.

Rakkaudessaan lapseen hänen vanhempansa eivät ole nähneet häntä vain sellaisena kuin hän on, vaan myös sellaisena mitä hän voi olla ja millaiseksi hänen on mahdollista tulla. He ovat auttaneet lastaan näkemään itsekin kaiken sen arvokkaan ja hyvän, mitä hänessä piilee, ja jota hän usein ei itse ole itsessään tiedostanut. Kun lapsen vanhemmat ovat uskoneet lapsensa perimmäiseen olemukseen ja sen luomiin mahdollisuuksiin elää kokonaisvaltaisesti hyvää ja onnellista elämää, he ovat auttaneet lasta itseään myös luottamaan siihen ja toteuttamaan sen luomat mahdollisuudet elämässään. Rakkaudessaan lapsen vanhemmat ovat tahtoneet voimakkaasti, että lapsi tulisi siksi, mitä hän olemuksessaan piilevien ainesten mukaisesti voi olla, ja he ovat tehneet kaiken voitavansa auttaakseen lastaan toteuttamaan kaiken sen arvokkaan ja hyvän.

Vanhemmat ovat antaneet itsestään kaikenlaista arvokasta ja hyvää sekä näyttämällään omalla esimerkillä että monenlaisilla lapseen kohdistuvilla teoillaan. He eivät ole vain passiivisena toivoneet parasta, vaan aktiivisilla teoillaan osoittaneet, mitä arvokas ja hyvä on käytännössä. He eivät myöskään ole tehneet tekojaan itseään varten, esimerkiksi voidakseen kehua itseään hyväksi vanhemmaksi ja kasvattajaksi tai saadakseen vastaavasti jotain yhtä arvokasta ja hyvää lapsiltaan. He ovat sen sijaan antaneet itsestään kaiken sen, mitä heillä on ollut rakkaudellisessa suhteessaan lapsiinsa annettavanaan, juuri tuon lapsen itsensä vuoksi.

Itsestään antamisella tarkoitan sitä, mitä ihmisenä olemme, en sitä, mitä meillä mahdollisesti on esimerkiksi rahana, tavaroina tai omaisuutena. Rakkaudellisen kasvatuksen idea ei siis ole vain kasvattaa lapsia rakkaudella, vaan myös rakkauteen kaikkia ja kaikkea kohtaan. Siis siihen, että autamme kaikki toinen toisiamme saamaan itsestämme arvokkaimmat ja parhaat puolemme esille toinen toistemme hyväksi.

Kasvatus on kunnioitusta ja rakkautta, mutta myös arvostusta. Tyhjästä on turha kiittää ja varsinkaan jostain sellaisesta, josta lapsi vain itse hyötyy tai saa hyvää. Mutta varsinkin silloin, kun lapsi edistää myös muiden hyvää omasta vapaasta tahdostaan, on näkyvän huomioimisen, jopa jonkinlaisen juhlahetken paikka. ”Kiitos” on tietysti hyvä sanoa myös silloin, kun lapsi täyttää ne velvollisuudet, mitkä hänelle perheyhteisön jäsenenä kuuluvat. Mutta arvostuksen saaminen on ansaittua vain silloin, kun lapsen vapaaehtoinen aikaansaannos on hyödyksi muiden – erityisesti siis kodin ulkopuolisten – ihmisten ja muidenkin luontokappaleiden hyvinvoinnille. Pedagogisesti on tärkeää antaa myönteistä palautetta myös pelkästä parhaansa yrittämisestä, vaikka lapsen aikaansaannos olisi keskinkertainen tai epäonnistunut.

Arvostuksen osoittamisen perustana on siis yleisen hyvän, tai myös muiden kuin oman hyvän, edistäminen. Tällä tavoin kasvattava vanhempi tunnustaa, että lapsi kykenee edistämään muiden hyvää. Tämä puolestaan vahvistaa lapsen käsitystä siitä, että hän on tärkeä, eli hän voi ja saa olla joku jollekin toiselle – ei vain pelkkä tyhjä, näennäinen ”Joku”. Kasvattajan tunnustama arvostus antaa lapselle varmistuksen siitä, että häntä pidetään vastuullisena persoonana, ”hyvänä ihmisenä”. Sen seurauksena hänestä voi myös tulla vastuullinen persoona ja ”hyvä ihminen” – tai ihminen, joka pyrkii olemaan niin hyvä kuin kulloisessakin tilanteessa osaa.

Mahdollisuuksien ja konkreettisten tilaisuuksien luominen on aluksi kokonaan kasvattavan vanhemman vastuulla. Kun kasvattaja suhtautuu kiinnostuneesti ja innostuneesti lapseen ja hänen hyviin aikaansaannoksiinsa, on hänen mahdollista saada myös nuori itse innostumaan ottamaan vastuuta arvokkaista teoistaan. Lasta on myös kannustettava ja rohkaistava vastuullisena olemiseen antamalla hänelle vähitellen uusia, aiempaa hieman tärkeämpiä vastuutehtäviä. Kun lapsi saa kokea olevansa tarpeellinen muille, saavansa aikaan jotakin toisille hyvää, hyödyllistä tai iloa tuottavaa, hän myös ponnistelee etsiäkseen tilaisuuksia, joissa hän voi edistää yleistä, yhteistä hyvää.

Toisten arvio jonkun ihmisen kykyjen tai saavutusten arvosta yhteisölle on itsearvostuksen keskeinen perusta. Toisaalta pysyvä itsearvostus voi perustua vain siihen, että ihminen pyrkii edistämään omasta vapaasta tahdostaan muiden ja kaikkien yhteistä hyvää. Vain kasvattajan tunnustuksen kautta lapselle aukeaa mahdollisuus itsensä ja muiden kunnioittamiseen, rakastamiseen ja arvostamiseen. Arvostetuksi tuleminen on yksi ulottuvuus, jotta jollain olisi sosiaalisessa elämässä täysi asema persoonana. Ja vain olemalla näillä tavoilla persoona, hänellä on perusedellytykset lähteä suuntautumaan kohti arvopitoista ja tarkoituksentäyteistä elämää. Hyvällä itsearvostuksella varustettu ihminen kykenee vähitellen ottamaan yhä itsenäisemmin vastuuta toisten hyvästä, ihmisten keskinäisestä sovusta ja koko yhteisön, yhteiskunnan ja kulttuurin yhteisestä hyvästä.

Mikä oli kirjoitukseni ”pihvi” tai tarinan ”opetus”? Se oli tämä: tällä tavalla kasvatettu lapsi ei koe rajojen puutetta, vaikka hän kasvaa ilman sellaisia ”rajoja”, joita blaa-blaa-blaa puheessa yleensä peräänkuulutetaan. Hän ei myöskään kaappaa valtaa kotona eikä hänen tiensä vie lastenkotiin. Mutta hän voi toimia väkivallattoman vastarinnan periaatteella toimivana marssijana ja tiennäyttäjänä muille, jotka tahtovat yhdessä hänen kanssaan muuttaa maailmaa hieman paremmaksi paikaksi elää.

Pelkkä rakkaus siis riittää, koska se on kaikki, mitä maailmassa tarvitaan.

4 kommenttia

Kategoria(t): arvoihin suuntautuminen, Arvokas, arvokas ja hyvä, Arvokasvatus, arvopitoinen elämä, arvopitoisuus, arvostelukyky, Hyvä, Hyvä elämä, Hyvä kasvatus, hyvä teko, Hyvän tekeminen, hyvät teot, hyvinvoinnin edistäminen, hyvinvoinnin lisääminen, Hyvinvointi, Hyvyys, Ihmisarvo, ihmisen olemus, ihmisen perusolemus, ihmisoikeudet, Ihmisoikeus, Ihmisyys, Itsearvostus, Kasvattaja, Kasvatuksellinen rakkaus, Kasvatus, Kasvatus hyvään, Kasvatussuhde, kasvatusteot, kiitos, kohteliaisuus, Kohtelu, luottamus, onnellinen elämä, Persoona, persoonallisuus, rajat, rajojen puuttuminen, Rakkaudellinen kasvatus, Rakkaus, Samanarvoisuus, tahto, tarkoituksentäyteinen, tarkoituksentäyteinen elämä, tarkoituksentäyteisyys, Toivo, Uncategorized, Vastuullinen ihmisyys, vastuullisuus, Yhteinen hyvä, yhteisen hyvän edistäminen, yleinen hyvä, yleisesti arvokas

Kilpailuyhteiskunta inhimillisyyden tuhoajana

Olen monissa yhteyksissä aktiivisesti arvostellut kilpailuyhteiskuntaa, jossa ihmiset valjastetaan jo varhaislapsuudessa taistelemaan toisiaan vastaan. En siis väitä, että kilpailu sinänsä on yksinomaan pahasta. Kilpailua, kuten muitakin asioita, voi tarkastella joko oman itsekkään edun tai kaikkien yhteisen hyvän näkökulmasta.

Kun ihminen lähtee kauppaan, katsoo hän yleensä ensin lehdestä (tai Internetistä tms.) tarjoukset tai valitsee kaupan sen käsityksen perusteella, että kyseessä on edullinen ostospaikka. Ja kaupassakin hän valitsee eri vaihtoehdoista hinnaltaan halvimman. Näin osan meistä on pakkokin tehdä rahatilanteensa takia ja jopa pohdittava, voinko tänään tai tällä viikolla lähteä kauppaan lainkaan. Silloin on tietysti hyvä, että löytyy edullisia ostospaikkoja ja halpoja tuotteita. Ja se on enimmäkseen kilpailun ansiota.

Ihmiset, joilla on varaa tehdä valintoja hieman väljemmin, voivat ottaa myös eettisen näkökulman huomioon. He voivat pohtia, menevätkö he läheiseen pikkukauppaan, jossa yrittäjä pyrkii joka päivä saamaan kasaan perheensä toimeentulon. Ja jossa yritteliäitä työntekijöitäkin ymmärretään arvostaa. He voivat myös päättää, ostavatko he kyseisessä kaupassa ehkä myös pienyrittäjien tuotteita tai sellaisia tuotteita, joista voi olettaa, että niitä valmistavia työntekijöitä kohdellaan eettisesti. Vaihtoehtona voi olla, että niin kutsuttu ”kuluttaja” tai ”asiakas” menee johonkin ketjuun kuuluvaan ja etäältä talouslukujen perusteella johdettuun kauppaan, jossa otetaan työntekijöistä kaikki tehot irti. Jopa senkaltaisin keinoin, että työntekijöillä on vaipat housuissaan, koska heillä ei ole lupaa käydä WC:ssä työpäivän aikana, muista lepotauoista puhumattakaan. Ja joissa he saavat lisäksi vielä paljon huonompaa palkkaa kuin muissa kaupoissa, joihin he eivät jostain syystä ole päässeet töihin.

Eettisesti eli epäitsekkäästi ajatteleva ihminen ei tuijota pelkkää hintaa, vaan saa hyvän mielen maksaessaan hieman enemmän, mutta voidessaan edistää jonkun toisen hyvää tai meidän kaikkien yhteistä hyvää. Jälkimmäinen voi toteutua sitä kautta, että markkinoilta joutuvat kokonaan poistumaan sellaiset yritykset ja tuotteet, joiden tuotanto perustuu ihmisten epäeettiseen kohteluun. Tällaista kohtelua on pahimmillaan mekanistinen suhtautuminen työntekijöihin pelkkinä helposti korvattavina tuotantovälineinä, joita ei kannata huoltaa, jos toimintahäiriöitä alkaa ilmetä. Ikääntyvät koneet ovat kaikista pahimpia ja ne pitää johdonmukaisesti korvata tuottavammilla ja toimintavarmemmilla malleilla.

Kysymys on myös laadusta. Olenko valmis maksamaan hieman enemmän tuotteesta, jossa on panostettu laatuun vai valitsenko aina vain halvimman. Laadulla en tarkoita niinkään sitä, että tuotteessa on jotain silmää hivelevää muotoilua tms., vaan sitä, että esimerkiksi elintarvikkeeseen ei ole lisätty epäterveellisiä tai keinotekoisia aineita hinnan puristamiseksi mahdollisimman alhaiseksi. Ja sitä, että tuotanto eli elintarvikkeissa sekä työntekijöiden että eläinten, luonnon ym. kohtelu on ollut mahdollisimman eettistä.

Kysymys kilpailun hyvyydestä ja pahuudesta vaatisi vielä paljon lisääkin pohdintaa, mutta korostan, että vastauksen kuhunkin yksittäiseen kilpailuun liittyvään kysymykseen voi löytää tavanomaisen eettisen arvioinnin avulla. Silloin punnitaan suurempaa hyvää pienempään ja myös yhteistä tai toisen hyvää omaan itsekkääseen hyvään. Jos tahdon ihmisenä toimia eettisesti, asetan aina suuremman tai yhteisen hyvän omani edelle. Itsestäni antaen ja itsekeskeiseen näkökulmaan perustuvasta parhaastani sillä hetkellä ja siinä asiassa luopuen. Vastaavasti, kun punnitsen pienempää ja suurempaa pahaa, valitsen eettisenä ihmisenä sen pienemmän.

Kilpailuyhteiskunnalla viittaan huippuyksilöiden seulomiseen esille muiden joukosta ja heidän suosimiseensa kaikkien muiden kustannuksella. Voittaja saa koko kakun omakseen ja muille jäävät pöydältä putoavat muruset keskenään jaettavaksi. Alfauroksen tai -naaraan asemasta käytävä, heti syntymän jälkeen alkava ja usein lapsen omien vanhempien tarkasti ohjelmoima kiihkeä kilpailu ruokkii ihmisen itsekeskeisyyttä eli oman edun tavoittelua, menestyksen myötä lisääntyvää ahneutta ja epärehellisyyttä. Kukaan ei ajattele, että tämänlainen pudotuspeli hajottaa koko yhteiskuntaa pirstaleiksi sen sijaan, että sitä pitäisi jatkuvasti eheyttää, jotta voimavarat voitaisiin keskittää yleisen hyvän edistämiseen. Vain näin edettäisiin kaikkien kannalta parempaa tulevaisuutta kohti.

Sairas saaliin-, kunnian- ja rahanhimo johtaa vain sairastumiseen. Kilpailu koukuttaa kuin huume, jota on saatava hinnalla millä hyvänsä. Annoksia pitää lisätä kaiken aikaa edes saman kiihottavan vaikutuksen aikaansaamiseksi. Ennen pitkää oma terveys ja hyvinvointi uhrataan armottoman kilpailun alttarille. Puhumattakaan siitä, että matkan varrella monet muut ”heikoimmiksi lenkeiksi” todetut ovat jääneet kärsimään ylitallotuksi ja pois potkituksi joutumisen seurauksista. ”Heikot sortuvat elon tiellä ja jätkät sen kuin porskuttaa” – ainakin niin kauan kuin suorituskykyä ylläpitävä turboahdin toimii tai kunnes tapahtuu kiinni jääminen vilpillisestä kilpailusta ja siitä seuraava maineen korjaamaton menetys.

Yhtä voittajaa kohden on aina suuri määrä häviäjiä. Ennen voiton hetkeä kaikki muut ovat vihollisia, joita vastaan käydään armotonta sotaa keinoja kaihtamatta. Toisen maailmansodan aikana puhuttiin ”totaalisesta sodasta” silloin, kun ketään, kaikkein viattomintakaan sivullista eli siviiliä ei säästetty. Yhtä hävinnyttä ”isänmaan puolesta kaatunutta” kohden on monta muuta – esimerkiksi hänestä riippuvaiset perheenjäsenet – joiden hyvinvoinnin edellytykset on ehkä lopuksi elämää hävitetty. Mutta eihän omilla kilpailukyvyillään ”ansaitusti” monimiljonäärin asemaan päässeen tarvitse hävinneistä ja heidän läheistensä kohtaloista välittää. Eikä hänellä ole kykyäkään ymmärtää tavallisten ihmisten elämää. Vähiten hän käsittää niitä, jotka eivät alun alkaenkaan tahtoneet lähteä mukaan kilpailuun ja jatkuvasti näköpiiristä etääntyvien, yhä kiristyvien tehokkuusvaatimusten takaa-ajoon.

Voittamisen pakko ja häviämisen pelko alkaa kalvaa voittajaa sitä enemmän mitä häiriintymättömänä ja pitempään voittokulku on jatkunut. Hyytävästä häviämisen pelosta kiteytyy jäätynyt vihan kerros, joka peittää alleen kaikki inhimilliset tunteet ja kyvyn kokea yleisinhimillisesti arvokasta ja hyvää. Kun rahan ja vallan huume saa kestävän otteen, tulee huumeen saannista ainoa asia, jolla on merkitystä. Viimeistään tällöin niin kutsutun voittajankin perheenjäsenistä ja muista läheisistä tulee hävinneitä ”veriuhreja”.

Haluammeko todella aggression, vihan ja vallan kyllästämän vai sittenkin keskinäistä sopua, solidaarisuutta ja yhteistä hyvää vaalivan yhteiskunnan? Jollei meidän, vähitellen taustalle väistyvien aikuisten, ratkaisujen avulla enää ole paljon tehtävissä, nykyisillä lapsilla ja nuorilla on vielä silmiensä lähes ääretön mahdollisuuksien tähtitaivas. Meitä kaikkia kuitenkin tarvitaan, myös aikuisia ja vanhuksiakin ohjaamaan nuoria näkemään kirkkaasti ja selkeästi valinnan vaihtoehtonsa ja eri valintojen vaikutukset. Valittavina lopputuloksina ovat enemmistön pahoinvointi tai kaikkien yhteinen hyvinvointi. Parhaiden mahdollisten valintojen tekeminen ja niiden seurausten mukaisessa maailmassa eläminen jää nuoremman sukupolven edustajien vastuulle.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Ahneus, alfanaaras, alfauros, arvokas ja hyvä, asiakas, Eettisyys, epärehellisyys, heikoin lenkki, huippuyksilö, Hyvinvointi, hyvinvointiyhteiskunta, Inhimillisyys, itsekeskeisyys, Kilpailu, kilpailukyky, kilpailuyhteiskunta, kuluttaja, oman edun tavoittelu, pahoinvointi, pahoinvointiyhteiskunta, pudotuspeli, Solidaarisuus, Yhteinen hyvä, yleinen hyvä