Viktor Frankl edelläkävijänä ja tiennäyttäjänä

Terveisiä Viktor Frankl maailmankongressista Wienistä, jossa sain jälleen tavata sekä Viktor Frankl’n alkuperäisiä oppilaita että logoteorian opiskelunsa vasta aloittaneita oppilaita. Ja monia muitakin sekä omaa elämänfilosofiaansa pohtivaa että toisia siinä avustavaa kollegaa. Kongressin järjestäjät lopettivat laskemisen siinä vaiheessa, kun 500 rekisteröityneen osallistujan määrä oli täyttynyt. Maita, joissa logoteoriaa aktiivisesti opetetaan ja opiskellaan, oli edustettuna lähes 40 (muutamasta maasta ei tällä kertaa ollut osanottajia). Edustettuna olleiden Wienin akkreditoimien instituuttien ja yhdistysten määrää en tiedä, mutta yhteensähän meitä on yli 130, Suomen Viktor Frankl Instituutti mukaan lukien.

Oli mukava kuulla jälleen tulkintoja niistä ajatuksista, joita Viktor Frankl alkoi kehittelemään jo 1920-luvulla ja joita hän levitti henkilökohtaisesti pitkin maailmaa sekä yliopistoissa että yleisötilaisuuksissa ja monissa kymmenissä kirjoissaan ja sadoissa artikkeleissaan vuonna 1997 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka. Ja kuten totesin, meitä sanansaattajia, jotka toimimme eräänlaisina Wienin Viktor Frankl Instituutin lähettiläinä, on lukematon määrä eri puolilla maailmaa – kaikissa maanosissa lännestä itään ja pohjoisesta etelään.

Monen suulla korostettiin Viktor Frankl’n filosofian syvyyttä moniin nykyisiin psykologisiin ja elämäntaito-oppeihin verrattuna. Monissa niissä osoitetaan jopa tieteellisin tutkimuksin todeksi niitä keskeisiä väittämiä, jotka Viktor Frankl loi osaksi oppiaan jo lähes 100 vuotta sitten. Mikäpä sen mukavampaa sinänsä, mutta valitettavaa on näiden muiden esittämien ajatusten pinnallisuus ja irrallisuus siitä filosofisesta perustasta, jolle kaiken pitäisi kiinnittyä. Tarkoitan erityisesti Viktor Frankl’n holistista, kokonaisvaltaista ja ihmisen kaikki olemuspuolet kattavaa ihmiskäsitystä.

Keskeistä Viktor Frankl’n ihmiskäsityksessä on kaikkien olemuspuolien samanaikainen yhdessäoleminen ja sen huomioiminen kaikessa. Toisin sanoen, fyysisen, psyykkisen, henkisen ja situationaalisen olemuspuolemme yhteenkietoutuneisuuden huomioiminen joka hetki kaikessa olemisessamme. Vaikka kaikki olemuspuolet vaikuttavat toisiinsa siten, että yhdessä olemuspuolessa tapahtuva vaikuttaa samalla kaikkiin toisiin olemuspuoliin, ovat elämämme laadun kannalta kaikkein keskeisimmät oma henkinen tajunnallisuutemme kaikkine kykyineen ja voimineen ja toisaalta kaikki se, mihin kulloinkin olemme suhteutuneita ja suhteissa eli maailmasuhteemme, jota myös situationaalisuudeksi kutsutaan. Ihminen on siis avoimessa suhteessa maailmaan ja kaikki maailmassa tapahtuva, johon hän kehollisesti ja tajunnallisesti joutuu tai hakeutuu suhteisiin, vaikuttaa häneen perustavalla tavalla. Ilman maailmasuhdetta meillä ei edes olisi tajuntaamme.

Esimerkiksi kaikki onnellisuuden aiheet löytyvät maailmasta, kaikesta siitä, mikä on jotain toista tai jokin toinen kuin minä itse. Näitä aiheita Viktor Frankl kutsui tarkoituksiksi, joiksi hän nimesi kaiken sen arvokkaan ja merkityksellisen, jota teemme jollekin toiselle kuin itsellemme. Vain tällaisten tarkoitusten toteuttaminen elämässämme voi johtaa kestävään hyvinvointiin ja onnellisuuteen – jota kokonaisvaltaista kokemusta hyvästä elämästä antiikin kreikkalaiset kutsuivat eudaimoniaksi. Kuten Viktor Frankl totesi – siis jo 100 vuotta sitten – oikotietä onneen ei ole.

Kaikkein ylevin tapa toteuttaa tarkoitustamme maailmassa on asennoitua rakkaudellisesti kaikkeen ja toimia sen mukaisesti. Tämä on mahdotonta meille epätäydellisille ihmisille, mutta päämääränä ja toimintamme ohjenuorana se on mahdollinen. Mitä useammin onnistumme asennoitumaan ja toimimaan rakkaudellisesti toisia kohtaan, sitä useammin ja voimakkaammin voimme kokea onnellisuutta elämässämme. Toisia ei merkitse vain toisia ihmisiä, vaan kaikkea, joka on jotain muuta kuin minä itse omine kehoineni ja tajuntoineni. Tämän havainnollistamiseksi tarvitsemme situationaalisuuden käsitettä, josta hiljattain edesmennyt suuri suomalainen filosofi Lauri Rauhala on kirjoittanut suomenkielellä koko kirjallisessa tuotannossaan. Viimeisimpänä teoksenaan kirjassaan ”Ihminen kulttuurissa – kulttuuri ihmisessä”.

Siteeraankin lopuksi Rauhalan lausumaa: ”Maailmassa voisi tapahtua paljon suotuisaa kehitystä, jos yleisesti käsitettäisiin, että situaatio on osa ihmistä.” Erityisesti Viktor Frankl’ia ajatellen, joka nimesi ja määritteli ihmisen keskeiset henkiset kyvyt, voisi myös todeta, että mikäli ihmiset käsittäisivät, miten tärkeää henkinen kasvu on ja etenkin, miten sitä tehdään ja mitä siinä tulisi tapahtua, eläisimme paljon paremmassa maailmassa.

Advertisement

Ihminen on erityistä ihmisyyttä

Erik Ahlmanin (1892-1952) kuoleman jälkeen ilmestynyt Ihmisyyden probleemi -teos (1953) on hänen ihmisyyttä, arvoja ja moraalia koskevan tuotantonsa eräänlainen huipentuma. Ahlmanilta paljon vaikutteita ottaneen, mutta tätä arvostetumman ja näkyvämmän Sven Krohnin (1903-1997) pääteos oli puolestaan Ihminen, luonto ja logos (1981). Hänen myöhäistuotantoonsa kuuluva Etsin ihmistä (1996) on ehkä sittenkin tärkeämpi.

Mitä erityistä ihmisessä on varsinkin eläimiin verrattuna? Ahlman luonostelee kysymystä vertaamalla hevosta ja ihmistä toisiinsa. Sivumennen sanoen, kerroin 50-vuotishaastattelussa suunnittelevani väitöskirjaa, jossa vertailisin hevosten ja ihmisten laumakäyttäytymistä toisiinsa erityisesti väkivaltarikoksista tuomittujen nuorten aikuisten auttamistoiminnan yhteydessä. Ahlmania en silloin ollut lukenut, mutta olin tehnyt vankityötä useita vuosia ja toisaalta kuunnellut vaimoni kertomaa hevosten käyttäytymisestä.

Ahlman toteaa, että ihminen voi olla enemmän tai vähemmän ihminen, kun taas hevonen on biologisena tosiasiana hevonen ja sillä siisti. Ihminen ei ole vain tosiasia, vaan hän on myös päämäärä. Ihminen voi tietysti vain vegetoidakin, oleilla maailmassa – ajelehtia ja hengailla päämäärättömästi kuin peräsimetön laiva tai laiva ilman kapteenia aavalla merellä. Ihmisen olemassaolon tarkoitus on kuitenkin paljon enemmän. Ihmisen on tarkoitus tulla ihmiseksi, joka on ihmisyyttä tai inhimillisyyttä.

Ihminen on tietysti myös tosiasia, mutta lisäksi ihmisyyteen kuuluu velvoite ja vaatimus kehittyä ja kasvaa inhimilliseksi. Yksinkertaisia tapa ajatella inhimillisyyttä on pohtia, mikä kaikki on epäinhimillistä ja siten selkeästi jotain muuta kuin inhimillisyyttä. Kun vaadimme inhimillistä kohtelua tai inhimillisiä olosuhteita joillekin ihmisille tai useimmiten joillekin ihmisryhmille, ajattelemme useimmiten vain epäinhimillisyyden poistamista tai vähentämistä. Ajattelutapa on kuitenkin hyvin suppea. Hedelmällisempää ja eettisempää on pohtia ihmisen ihannetta ja siihen olemuksellisesti kytkeytyviä arvoja.

Sven Krohn puhuu ”ydinihmisestä” tai ”varsinaisesta minästä”, jotka kuulostavat minulle jonain turhan mystisenä. Ikäänkuin ihminen olisi jonkinlainen moneen osaan jakautunut persoonallisuus, josta itselleni herää mielikuva jopa mieleltään sairastuneesta ihmisestä. Näistä minun mielestäni hieman harhaanjohtavista ja siksi epäonnistuneista käsitteistä huolimatta Krohn on ihmisyyden ytimessä – josta olisikin parempi puhua selkeyden vuoksi – todetessaan, että siihen kuuluu keskeisesti omatunto ja toisaalta hyvyyden, totuuden ja kauneuden arvot. Viktor E. Frankl määrittelee omantunnon nimenomaan ihmisen sellaiseksi olemukselliseksi osaksi, joka ohjaa ihmistä suuntautumaan kunakin hetkenä kohti näitä ydinarvoja tai varsinaisia arvoja. Kun ihminen elää tällä tavalla todeksi ihmisyyden ihannetta ja siihen kytkeytyviä perimmäisiä arvoja, toteutuu myös hänen elämänsä ja maailmassa olemisensa tarkoitus.

(Blogini perustuu Eero Ojasen Järjen valossa -kirjan herättämiin ajatuksiin.)