Aihearkisto: viha

Hyvä, paha aggressio

Blogikirjoituksen aihe ikäänkuin putosi syliini, kun ryhdyin selailemaan näytteenä saamaani uutta Anna-lehteä (nro 30/26.7.18). Riina-Maria Metson artikkelissa ”Oletko sinut aggressiosi kanssa” haastateltiin Heli Pruukia, jolta on kuulemma ilmestymässä yhdessä Terhi-Ketola-Huttusen kanssa kirja ”Vihainen nainen – Hyvä, paha aggressio”. Kirjasta en tiedä, mutta ainakin artikkeli oli varsinainen sekamelska, jossa erilaiset tunteet, käyttäytymismuodot, toimintatavat ja oireilut menivät herttaisesti sekaisin. En tiedä, kuka sekaannukset oli aiheuttanut, haastattelija vai haastateltava, mutta jälki oli kuitenkin harmittavan kehnoa.

Itse olen ehkä harmillisenkin tarkka käsitteiden määrittelyistä ja merkityksistä (ehkä filosofin helmasynti) ja varsinkin, kun aihepiiri oli minulle erittäin tuttu, en voinut välttyä siltä, että minussa heräsi aggression tunne. Joka oli tässä yhteydessä myönteinen, koska se sai minut kirjoittamaan tämän asioita toivottavasti selventävän artikkelin. Se johti siis suuttumukseen ja aktiiviseen toimintaan epäkohtien korjaamiseksi, mutta ei minkäänlaatuiseen vihaan mitään tai ketään kohtaan.

Artikkelissa käsiteltiin monenlaisia tunteita ristiin rastiin ja aggressiosta oli tehty jonkinlainen yläkäsite. Sitähän se ei ole, vaan yksi monista ihmisen perustunteista ja aina tunteet kietoutuvat myös muihin tunteisiin. Mikään tunne ei myöskään ole hyvä tai paha itsessään, vaan ihmiselle on sitä parempi, mitä laajempi tunnekirjo hänelle on kehittynyt ja mitä syvällisemmin hän kykee tunteita kokemaan. Eräs olennainen elämäntaito on kyky suhtautua kulloisiinkin tunteisiin rakentavalla tavalla, toisin sanoen niin, ettei niiden kokeminen johda sellaiseen toimintaan, josta aiheutuu kielteisiä seurauksia joko itselle tai toisille. Tunteiden kokeminen on siten tyystin eri asia kuin ihmisen käyttäytyminen, teot tai toiminta.

Aggressiivisella käyttäytymisellä tarkoitetaan yleisesti sellaista käyttäytymisestä, josta aiheutuu juuri kielteisiä seurauksia jo(i)llekin – yleensä jopa jollain tavalla kaikille osapuolille. Siinä ei siis ole mitään rakentavaa, vaan sen tilalle tulisi kyetä valitsemaan jokin muunlainen tapa toimia. Kun aggressiivisuus määritellään näin, rinnastetaan se silloin yleensä fyysiseen tai psyykkis-henkiseen väkivaltaan jotain toista tai itseä kohtaan. Aggressiivisella käyttäytymisellä voidaan ymmärtää myös suuttumista (tai ”vihastumista”, joka sekottuu turhan helposti vihaan) jostain epäoikeudenmukaisuudesta tai muusta epäkohdasta ja ryhtymistä johonkin – toivottavasti rakentavaan – toimintaan, jonka avulla siihen on tarkoitus puuttua tai se on tarkoitus korjata.

Minua alkaa aina suututtaa, kun vihasta puhutaan myönteiseen sävyyn tai kuten mainitussa artikkelissakin ”välttämättömänä tunteena kuin vaikkapa ilo ja suru”. Usein ihmisiä, eritoten naisia, jopa kannustetaan vihaan (ei onneksi kuitenkaan tässä artikkelissa). Viha on tuhoava voima, joka voi tyhjentää ihmisen kaikesta arvokkaasta ja hyvästä ja voi jopa tukahduttaa koko hänen elämänilonsa ja äärimmillään myös elämänhalunsa. Siksi voi jopa puhua ”vihaan sairastumisesta”, vaikkei se olekaan sairaus siinä merkityksessä, että sitä voitaisiin hoitaa joillakin lääkkeillä. Työstämistä joko omaehtoisesti, jos kyvyt siihen riittävät, tai viime kädessä terapeutin tai psykiatrin kanssa, se voi sen sijaan vaatia jopa vuosikausia. Työskentely on tarpeen, kunnes vihan aiheuttaja omassa kokemisen kokonaisuudessa eli tajunnassa ja sen elämän aikana muodostuneissa horisonteissa selviää. Sen jälkeen vihasta voi päästä eroon. Tällöin ihmiselle avautuu uudestaan mahdollisuus rakkauteen elämän keskeisimpänä voimana sekä tärkeimpänä elämänvoiman antajana ja päämääränä.

Tämä oli erittäin lyhyt katsaus aihepiiriin ja sellaisena myös pinnallinen. Toivottavasti kuitenkin joiden käsitteiden välisten merkitysten eroa havainnollistava.

 

 

Mainokset

1 kommentti

Kategoria(t): aggressiivisuus, aggressio, epäoikeudenmukaisuus, Fyysinen väkivalta, Henkinen väkivalta, perustunteet, perustuntemukset, Psyykkinen väkivalta, Rakkaus, suuttumus, tunnekirjo, Väkivalta, viha, Viha on tuhoava voima, vihaan sairastuminen, Vihainen nainen, vihastuminen

Tahdon maailman ilman sotaa – entä Sinä?

Luin juuri ajankohtaisen kirjan, Arno Gruen: Tahdon maailman ilman sotaa. Löysin siitä paljon hyviä ajatuksia, jotka ovat yhteneväisiä Viktor Frankl’n logoteorialle (eli LTEA:lle, ks. http://www.logoteoria.net).

Gruen puhuu kulttuuriin ja yhteiskuntaan liittyvästä pitkään jatkuneesta kehityksestä, joka on omiaan lisäämään väkivaltaisia purkauksia. On kuitenkin selvää, että kaikki lähtee yksilöistä, jotka ovat alttiita käyttämään väkivaltaisia keinoja ja äärimmillään murhaamaan toisia ihmisiä. Usein heitä käyttää hyväksi joku suuruudenhulluuteen sairastunut yksilö, jonka he antavat aivopestä itsensä ja jota he seuraavat kuuliaisesti aina omaan uhrautuvaan kuolemaan asti kokien olevansa hyviä ja valittuja sotureita. Harhautuneissa mielikuvissaan he kuvittelevat ihmisyyttä vastaan tekemänsä rikokset oikeutetuiksi ja kokevat itsensä arvokkaiksi ja merkityksellisiksi pahaa vastaan taistelijoiksi.

Elämää ei kuitenkaan tee elämisen arvoiseksi suuruudenhulluus, vaan myötätunto toisia kohtaan, valmius jakaa toisten ihmisten kärsimys ja tuska sekä avautuminen ihmisten keskinäiselle rakkaudelle. Myös epäinhimillisesti toimivat ihmiset kaipaavat todellisuudessa myötätuntoa ja rakkautta. Heidät on kuitenkin usein kasvatettu niin, että lapsena heidän tunteitaan ja eläytymiskykyään on halveksittu ja leimattu heikkoudeksi. Tämän takia he ovat joutuneet etääntymään itsestään, omasta todellisesta sisimmästään ja hylkäämään sen haitallisena ja epätoivottuna. Samalla he ovat hukanneet sen, mitä he olisivat voineet olla henkisesti kehittyneinä ihmisinä. Heistä on tullut sisäisesti tyhjiä, onttoja ihmistä esittäviä kuoria.

Ihmisellä on oltava tunne siitä, että hänen olemassaolollaan on merkitystä, hänellä on oma tärkeä paikkansa tässä maailmassa. Se pitää ihmisen eheänä ja luo hänen elämälleen arvopitoista ja tarkoituksentäyteistä sisältöä. Jos ihminen ei saa mahdollisuutta tällaiseen elämänsisältöön, ryhtyy hän täyttämään tyhjää sisintään vihalla ja väkivallalla. Hän on helppo saalis psykopaateille, jotka omistavat koko elämänsä erilaisten viholliskuvien luomiseen ja tällaisten vihollisten mahdollisimman näyttävään tuhoamiseen. Pahimmassa tapauksessa arvottomaksi, merkityksettömäksi ja tyhjäksi itsensä kokevasta ihmisestä itsestään kehkeytyy tuhon ja kuoleman enkeli.

Inhimillisyyden perusta on uskossa ihmisen perimmäiseen hyvyyteen. Logoteoriassa opetetaan, että kaikki se, mitä teemme toisille, palautuu tavalla tai toisella takaisin itseemme. Lauri Rauhala ilmaisee asian niin, että kun tajuamme, että olemme kaikki sidoksissa toisiimme ja riippuvaisia toisistamme, väkivalta käy mahdottomaksi. Ja Dalai Lama toteaa, että ihminen ei voi auttaa itseään parempaan elämään, jollei hän ole valmis auttamaan myös kaikkia lähimmäisiään, maailmassa olevia kanssaihmisiään. Dalai Lama korostaa myös, että lajimme säilymisen perusta on siinä, että pidämme huolta rakkaudesta ja myötätunnosta – kyvystämme lähestyä toista ihmistä hänen kärsimyksissään ja jakaa sen hänen kanssaan.

Kun luovumme itsekkäistä, nykyajan kahlitsevista ajatuspakoista ja vapautamme itsemme kilpailusta vallasta, menestyksestä ja rahasta, voimme löytää tien siihen, mitä olemuksellisesti olemme. Jokaisella syntyvällä lapselle on tieteellisten tutkimustenkin mukaan omasta takaa valmius jakaa toisille omastaan ja jollei tätä synnynnäistä kykyä tuhota hänessä, voi hän edetä elämässään rakkauden eikä väkivallan suuntaan. Me kaikki aikuisetkin voimme koska tahansa luopua vanhoista, ulkopuoleltamme omaksumistamme ajatuksista, ja ryhtyä luomaan maailmasta itsellemme ja toisille paremman paikan elää kuin mitä se on tällä hetkellä.

Lähteenä käytetty kirjaa: Arno Gruen. 2008. Tahdon maailman ilman sotaa. Helsinki: Like.

2 kommenttia

Kategoria(t): Arvokas, arvokkuus, arvopitoinen elämä, arvopitoisuus, Arvot, arvoton, arvottomuus, eläytymiskyky, epäinhimillisyys, halveksia, heikkous, Hyvyys, Inhimillisyys, Itsekkyys, kanssaihminen, Kärsimys, Kilpailu, kuolema, kuoleman enkeli, lähimmäinen, logoteoria, logoterapia, menestys, merkityksellisyys, Merkityksettömyys, merkitys, murha, myötätunto, paikka maailmassa, psykopaatti, raha, Rakkaudellinen kasvatus, Rakkaudellisuus, Rakkaudettomuus, Rakkaus, rikos ihmisyyttä vastaan, soturi, suuruudenhulluus, Tarkoituksellisuus, tarkoituksentäyteinen, tarkoituksentäyteinen elämä, tarkoituksentäyteisyys, tarkoituksettomuuden tunne, Tarkoituksettomuus, tarkoitus, tuho, tuska, tyhjyys, valta, Väkivalta, viha, vihollinen, viholliskuva, Viktor Frankl

Kaikkea ei voi antaa anteeksi

Ajaessani eilen illalla kotiin kuulin radio-ohjelman toimittajan sanovan, että on olemassa asioita, joita ei voi antaa anteeksi. Joudun viimeaikaisten elämäni tapahtumien valossa olemaan samaa mieltä toimittajan kanssa, vaikka tähän saakka olenkin tahtonut nähdä anteeksiannon olevan aina mahdollista. Anteeksiannon periaate on ylevä ja jokaisen arvokkaaseen ja hyvään pyrkivän ihmisen tulisi pyrkiä siihen aina kun se suinkin on mahdollista. Silloinkin, kun ihminen kokee kärsineensä. Jotain täytyy kuitenkin tapahtua ennen kuin anteeksianto on mahdollista. Jonkinlainen tunne oikeudenmukaisuuden tapahtumisesta.

Niin kauan kuin epäoikeudenmukaisen kohtelun uhriksi joutunutta ihmistä hallitsevat sen kaltaiset vihan ja koston sävyttämät ajatukset kuin ”saat vielä kärsiä”, hän ylläpitää samalla myös omaa kärsimystään. Pakonomaisista ja väkivaltaisista kostoajatuksista on syytä vapautua tavalla tai toisella, koska ne voivat pahentaa sitä psyykkistä vahinkoa, joka ihmiselle on jo epäoikeudenmukaisen kohtelun seurauksena tapahtunut. Pahimmillaan ihminen sairastuu psyykkisesti niin, ettei hän koskaan enää toivu ennalleen.

Epäoikeudenmukaisuutta ei pidä hyväksyä. Parhaimmillaan sen voi antaa tekijälle anteeksi, mutta unohtaa sitä ei voi eikä edes kannattaisi, vaikka voisi. ”Positiivinen kosto” on myönteinen tapa kanavoida oma vääryyden kokemuksensa johonkin arvokkaaseen ja hyvään. Tällöin omakohtaisesti koetusta epäoikeudenmukaisuudesta voi kehkeytyä jopa ihmistä aktivoiva ja voimaannuttava muutos. Ihminen voi suhtautua kokemaansa kutsuna ryhtyä vastustamaan epäoikeudenmukaisuutta ja taistelemaan oikeudenmukaisemman maailman puolesta.

Sivistyneessä yhteiskunnassa olemme luovuttaneet koston oikeusjärjestelmälle eikä kenenkään kuulu ottaa oikeutta omiin käsiinsä. Uhri voi kokea yhteiskunnallisen koston palauttavan kokemansa epäoikeudenmukaisuuden tasapainoon. Toisinaan hän ei kuitenkaan kykene tai tahdo kokea näin ja varsinkin silloin anteeksianto on vaikeaa. Sen sijaan, että uhri jatkaisi kostoajatuksiaan vaikka toivomalla väärintekijälle tapahtuvan jotain riittävän pahaa, on hänen oman toipumisensa takia syytä vapautua tällaisista ajatuksista – tarvittaessa terapiaan turvautumalla.

Oma kysymyksensä on, millainen yhteiskunnallisen ”koston” tulisi olla. Silmä silmästä ja hammas hampaasta vai tekijän velvoittamista korvaamaan pahat tekonsa tekemällä hyviä tekoja tulevaisuudessa joko alun perin vahingoittamalleen ihmiselle tai vaihtoehtoisesti joillekin muille ihmisille tai vaikkapa kaikille ihmisille yleisesti. Tällaisia vaihtoehtoja on pohdittukin liitettäväksi osaksi oikeusjärjestelmää, ja joitakin keinoja on otettu jo käyttöönkin. On selvää, että ne eivät sovellu kaikkiin rikoksiin, mutta osaan hyvinkin.

Mutta anteeksianto. Onko olemassa jokin raja, milloin se ei ole mahdollista. Uskon, että raja kulkee ihmisen sydämessä, kuten Aleksandr Solženitsyn on ilmaissut hyvyyden ja pahuuden rajasta. Joillekin ihmisille kaiken anteeksi antaminen on mahdollista. Jotkut toiset eivät anna anteeksi mitään kokemaansa vääryyttä. Jälkimmäisten osalta uskon, että he eivät pysty elämään onnellista elämää kieriskellessään kaiken aikaa kaunassa ja katkeruudessa.

Itseäni on aina ohjannut totuuden ja oikeudenmukaisuuden universaalit arvot. Kun näitä arvoja loukataan tietoisesti ja tahallaan, anteeksianto on vaikeaa. Mitä ilmeisempi tällainen loukkaus on, mitä suurempaa joukkoa viattomia ihmisiä se koskee ja mitä pitkävaikutteisempiä vahingoittavia vaikutuksia sillä on, sitä vaikeammaksi anteeksianto muodostuu. Sydämeni ei ole niin suuri, että voisin antaa anteeksi mitä vain. Tuskin koskaan. Mutta koska aion elää elämääni arvopitoisesti ja tarkoituksentäyteisesti, tulen aiempaakin aktiivisemmin keskittymään valheellisuuden ja epäoikeudenmukaisuuden vastustamiseen. Tai paremminkin totuudellisuuden ja oikeudenmukaisuuden puolustamiseen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): anteeksianto, Arvokas, arvokas ja hyvä, arvopitoinen elämä, arvopitoisuus, epäoikeudenmukaisuus, hammas hampaasta, Hyvä, hyvä teko, katkeruus, kauna, Kärsimys, kosto, kostoajatus, Oikeudenmukaisuus, oikeusjärjestelmä, positiivinen kosto, silmä silmästä, tarkoituksentäyteinen elämä, tarkoituksentäyteisyys, Totuus, uhri, valheellisuus, väärintekijä, vääryys, viha, yhteiskunnallinen kosto

”Hyvä ettei itku tullut”

Eräs äiti kertoi ilahtuneensa pojaltaan tai tytöltään saamastaan kiitollisuuden osoituksesta niin paljon, että ”hyvä ettei itku tullut”. Eikä ollut hyvä, vaan mielestäni oli erittäin huonoa, ettei äiti näyttänyt tunteitaan lapselleen! Jyväskylän yliopiston varhaiskasvatuksen professori Marja-Leena Laakso totesi mtv3.fi-sivuilla 15.3., että ihmisen tulisi oppia kohtaamaan ja käsittelemään tunteita jo lapsena. Lapset tarvitsevat aikuisten apua erilaisten tunnekokemustensa hyväksymiseen, sietämiseen ja järjestämiseen. Lapset tarvitsevat tunnekasvatusta ja tunnetusti esimerkki on paras kasvattaja. Tunteiden kieltäminen tai tukahduttaminen voi kostautua jopa ahdistuneisuutena, masentuneisuutena tai väkivaltaisena käyttäytymisenä myöhemmin elämässä. Lapsesta voi kasvaa aikuinen, joka joutuu turvautumaan usein masennus- tai ahdistuslääkkeisiin, kun sisällä on tunteita, joiden kanssa ei tiedä, miten toimia. Laakson mukaan kohtaamatta ja käsittelemättä jääneet tunteet voivat kerryttää vihaa ja katkeruutta, joka voi myöhemmin purkautua hyvinkin väkivaltaisena käytöksenä, kuten meillä ja maailmalla on nähty.

Tunteet pitää huomioida ja ne pitää ottaa tosissaan. Sen sijaan, että tunteisiin suhtauduttaisiin välinpitämättömästi tai ne jopa kiellettäisiin, pitää aikuisen suorastaan rohkaista lasta ilmaisemaan tunteensa. Aikuisen on siis toimittava lapsen tunteiden tukijana ja tulkkina. Missään tapauksessa lasta eikä myöskään itseään pidä syyllistää, jos itku tulee – oli sen aiheena sitten ilo tai suru.

Olin lapsena herkkä ja haavoittuva – kuten käsittääkseni suurin osa lapsista ainakin varhain ovat. Muistini mukaan ainakaan isäni ei koskaan ilmaissut omia tunteitaan edessäni – paitsi vihaa ja ehkä katkeruuttakin huutamalla. Itku oli kiellettyä ja aina kun purskahdin itkuun, pilkkasi isäni minua sanomalla, että pitääköhän lähteä hametta ostamaan. Lopulta kätkin tunteeni jonnekin niin syvälle, että kadotin ne vuosikymmeniksi. Vihaa olin kyllä oppinut ilmaisemaan väkivallalla tai turruttamaan epämääräisen pahan oloni alkoholilla.

Isälleni olen antanut anteeksi jo kauan sitten ja olen iloinen siitä, että ehdin tehdä sen ennen hänen kuolemaansa – tosin henkisen kommunikaation tasolla ilman ääneen lausuttuja sanoja, koska hän oli silloin jo dementoitunut. Tunne-elämäni ei myöskään ollut kokonaan mennyt piloille isäni kasvatusvirheistä huolimatta. Tunteitteni uudelleen löytäminen vaati kuitenkin elämän kriiseistä toiseen kulkemisen kunnes vihdoin ymmärsin, mistä oli kysymys. Sydänystäväksi ryhtyneen ”enkelin” avulla löysin tunteeni uudestaan.

Ilosta en ole vielä oppinut itkemään, mutta surusta kylläkin. Kun suru on pakahduttanut rinnan kuristaen kurkkua ja salvaten hengityksen, on ollut erittäin vapauttavaa itkeä kovaa vollottaen ja hartiat täristen. Tällaisia suuria hetkiä koin monasti sen jälkeen, kun rakas äitini oli kuollut. Rakensin varta vasten alttarin, jonka eteen saatoin mennä seisomaan ja ”meditoimaan”, kunnes itku purkautui. Ahdistus helpotti sen jälkeen taas joksikin aikaa, kunnes oli seuraavan kierroksen aika. Nyt en enää tarvitse mitään ulkoisia itkemään innoittavia esineitä tai paikkoja. Yhteys sydämessä oleviin menetettyihin rakkaisiin riittää voimakkaisiin tunnekokemuksiin.

En ilosta itke, en surusta itke, jos itken, niin itken muuten vaan… Miksihän Juice Leskisen ”Syksyn sävel” on niin suosittu? Johtuukohan se meidän suomalaisten niin runsaista itkemättömistä kyyneleistä ja kaipuusta saada lupa itkeä vaikka muiden nähden ja vaikka ihan muuten vaan?

Jätä kommentti

Kategoria(t): ahdistuneisuus, ahdistus, alkoholi, anteeksianto, äiti, enkeli, haavoittuva, herkkä, Ilo, isä, itku, kasvatusvirhe, katkeruus, kriisi, masennus, masentuneisuus, paha olo, suru, sydänystävä, tunnekasvatus, tunnekokemus, tunteet, tunteiden kieltäminen, tunteiden tukahduttaminen, Väkivalta, väkivaltainen käyttäytyminen, viha

Kiusaaminen, viha ja väkivalta

Viikon uutisia: V*tutukseen kuolee (Iltalehti), Syrjäytynyt vaeltaa varjoissa yksin (Helsingin Sanomat), Raaka väkivalta kuvattiin (Iltalehti).

En yleensä osta iltapäivälehtiä, mutta viime viikolla sorruin ostamaan ja lukemaan niitä käydessäni pikaisella lounaalla kesken työpäivää. Olo oli epätodellinen lukiessani V*tutukseen kuolee -otsikoitua juttua. Alaotsikkona oli, että ketutus lyhentää elämää 15,7 vuotta. Viimeistään siinä vaiheessa ryhdyin pohtimaan, onko tänään Aprillipäivä vai onko kyseessä nk. mätäkuun juttu, kun jutussa kerrottiin, että ”Suomalainen lääkäriseura Duodecim laatii parhaillaan kansalaisille digitaalista terveystarkastusta, jonka avulla voi mitata omaa v-käyräänsä”. Jutussa kerrottiin myös, että peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardson sanoo, että kansanterveyttä ja terveysasioita pitää katsoa ihan uudesta näkökulmasta. Varmasti niin onkin, onhan kyse 130.000 ihmistä kattavasta kyselytutkimuksesta.

Hesarin jutussa kerrottiin, että Itä-Suomen yliopisto ja Helsingin Diakonissalaitos ovat haastatelleet 150 laitoksen asumispalveluyksikön asukasta – siis henkilöitä, joilla on taustallaan asunnottomuutta ja pitkäaikaisia päihdeongelmia – heidän kokemastaan hyvinvoinnista. Yksi kysymys oli ”Tunnen itseni vihaiseksi”, jota oli tarkennettu suluissa olevalla selvennyksellä ”ns. vittuuntuneeksi”. Osin tai täysin samaa mieltä -vastanneiden osuus oli yli puolet.

Iltalehden toisessa uutisessa kerrottiin väkivallasta, jonka uhriksi noin 25-vuotias mies oli joutunut kahdesti. Juttua tutkinut rikoskomisario – siis erittäin pitkään poliisina toiminut ammattilainen – totesi, että tapaus oli poikkeuksellisen raaka. Niin raaka, ettei hän ole vastaavaan törmännyt koskaan aikaisemmin. Muistan lukeneeni viime aikoina yhä useammin tämänkaltaisista kokeneiden poliisien lausunnoista.

Mikä on näiden kolmen lehtiuutisen välinen yhteys? Kaikissa oli kyse v*tutuksesta eli vihasta ja sen seurauksista. Seurauksena on joko fyysinen sairastuminen (josta kirjoitin myös edellisessä blogikirjoituksessani) tai itsetuhoinen käyttäytyminen ja niiden aiheuttama ennenaikainen kuolema. Tai seurauksena on psyykkinen sairastuminen ja sen aiheuttama äärimmäisen epäinhimillinen väkivaltaisuus toisia ihmisiä kohtaan.

Mistä (vi)ha-(v*)tutus eli hatutus saa alkunsa. Sitä voidaan kutsua kaiken aikaa enemmän esillä olevaksi kiusaamiseksi eli joka puolella esiintyväksi ihmisten huonoksi kohteluksi. Tai voidaan puhua vielä paljon täsmällisemmin siitä, mistä ilmiöstä pohjimmiltaan on kyse. Hegel ja kauan sitä ennen jo Platonkin puhui thymoksesta, ihmiseen luonnostaan kuuluvasta tahdosta tulla kunnioitetuksi, rakastetuksi ja arvostetuksi. Toisin sanoen, perustavasta ihmisen tarpeesta tulla tunnustetuksi merkitykselliseksi muiden silmissä. Jokainen ihminen haluaa olla tärkeä ja olla osa jotain tärkeää. Jokainen haluaa olla joku jollekin toiselle, kuten Viktor E. Frankl on asian ilmaissut. Jos tämä tarve ei toteudu, vaan ihminen suljetaan pois tästä mahdollisuudesta sysäämällä hänet syrjään muiden joukosta, hän sairastuu fyysisesti tai ryhtyy tuhoamaan itseään monenlaisin keinoin. Näistä keinoista runsas päihteiden käyttö on kaiketi kaikkein yleisin. Ihminen siis kokee itsensä niin arvottomana, että se kalvaa hänen sisintään aiheuttaen erilaisia sairauksia tai hän lakkaa huolehtimasta omasta hyvinvoinnistaan. Toinen perusvaihtoehto on, että hän laittaa vahingon kiertämään eli ryhtyy kohtelemaan muita ihmisiä täysin ihmisarvon vastaisesti julmaa psyykkistä tai fyysistä väkivaltaa käyttäen. Ja koska hän ei tunnista itsessään mitään arvoa, ei hän tunnusta sitä muissakaan, jolloin hän kykenee tekemään toiselle ihmiselle aivan mitä tahansa.

Kuka tämän kierteen käynnistää? Kuka on syyllinen kaikkeen tähän? Minä, sinä, hän, me, te, he, tämä, tuo, se, nämä, nuo ja ne. Siinä ne kai kaikki persoonapronominit olivat. Entä kuka voi vaikuttaa kehityksen suunnan muuttumiseen? Minä, sinä, hän… jne. Miksi siis kohtelemme toisiamme kaiken aikaa huonommin kuin meidän kaikkien ihmisarvo edellyttäisi? Kukaan ei kai tosissaan voi väittää, ettei olisi ainakin joskus kohdellut jotain toista ihmistä huonosti. Ja varsinkaan kukaan meistä ei ole toiminut toisia ihmisiä kohtaan hyvin kuin olisi ollut mahdollista. Voisimmeko kaikki yrittää olla enemmän ihmisiksi toinen toisillemme – kunnioittaen, rakastaen ja arvostaen kaikkia lähimmäisiämme eli maailmassa eläviä kanssaihmisiämme sekä lähellä että kauempanakin. Ja myös tulevia sukupolvia, jotka eivät ole vielä syntyneetkään. Vain tähän voi toivo ihmisen suotuisasta tulevaisuudesta perustua.

Mitä odotamme? Jos joskus pitää aloittaa, miksi se ei olisi yhtä hyvin tänään. Jos jonkun pitää aloittaa, miksen se olisi yhtä hyvin minä.

3 kommenttia

Kategoria(t): Arvostus, Ihmisarvo, kiusaaminen, Kohtelu, Kunnioitus, Rakkaus, tunnustus, Väkivalta, viha, vitutus

Viha tuhoaa ihmisen

Viha on krooninen sairaus, joka vaatii psykiatrista hoitoa. Tähän johtopäätökseen voidaan päätyä Tampereen yliopiston psykologian professori Martti Tuomiston haastattelun perusteella, jonka luin Aikalainen-lehdestä. Haastattelussa käsiteltiin Tuomiston yhdessä Lauri Parkkisen kanssa julkaisemaa kirjaa Lauri Parkkinen ja Martti T. Tuomisto: Viha, vihaisuus, hyvinvointi ja terveys: Vihaisuuden merkitys, arviointi, diagnostiikka ja hoito. Suomen Käyttäytymistieteellinen Tutkimuslaitos 2011.

Olen pitkään ollut sitä mieltä, että viha on krooninen tila, jota ei pidä sekoittaa suuttumuksen tunteeseen tai lyhyen ajan kestävään vihastumiseen. Viha estää ihmistä pääsemään yhteyteen koko siihen tunnekirjoon, jonka ihminen voi laajimmillaan kokea. Lopulta viha estää kokonaan kokemasta tunteita, ihmisestä tulee tunnetaidoton tai jopa tunnekuollut. Samoin käy arvojen. Vihan vallassa oleva ihminen ei näe itsessään eikä maailmassa kaikkea sitä hyvää ja arvokasta, joka meissä kaikissa on. Sen sijaan hänen arvomaailmansa kapeutuu yksipuoliseksi ja vääristyy negatiiviseksi.

Tuomiston mukaan viha on yhtä yleinen ongelma kuin masennus ja ahdistus, mutta sitä ei ole tutkittu läheskään niin paljon eikä varsinkaan hoidettu asianmukaisesti. Suomessakin käytetään hyvin usein täysin käsittämätöntä ja harhaanjohtavaa sanaparia ”positiivinen viha”, jota jonkun mukaan tulisi jopa rakastaa. Vihassa ei ole mitään positiivista tai rakastettavaa, vaan päinvastoin se tuhoaa ihmisen kyvyn kokea asioita myönteisesti sekä rakastaa ja ottaa vastaan rakkautta. Viha on krooninen pitkäaikaissairaus, joka altistaa psyykkisen pahoinvoinnin lisäksi erilaisiin fyysisiin sairauksiin, kuten sydän- ja verisuonisairauksiin. Tuomistoa lainaten, viha on myrkyllisin sydän- ja verisuonisairauksiin liittyvä emootio. Viha voi siis pahimmillaan johtaa sydäninfarktiin ja jopa tappaa siihen sairastuneen ihmisen. Tommy Hellsten puhui aikanaan ihmisen sairastumisesta vahvuuteen ja samalla tavalla voidaan siis perustellusti puhua ihmisen sairastumisesta vihaan. Molemmat vaativat asianmukaista pitkäaikaista psykoterapeuttista hoitoa. Psykoterapeuttien koulutuksessa on vihan hoito otettukin erityishuomion kohteeksi. Viha on Tuomiston mukaan valittu kohteeksi sen takia, että se antaa monipuolisemman kuvan ihmisen ongelmatiikasta kuin se, että sitä hoidettaisiin vain masennuksena, ahdistuksena tai muuna diagnosoituna mielenterveyshäiriönä.

Toistan siis vielä, että vihaa ei pidä rinnastaa suuttumukseen tai ”vihastumiseen”, joka on huono sana, koska se voi johtaa sekaannuksiin. Aggression ja suuttumuksen tunne ovat välttämättömiä voimia, jotta voisimme rakentaa maailmasta oikeudenmukaisempaa ja parempaa paikkaa elää. Suuttumus ja siihen perustuva ongelmien kohtaaminen rakentavassa ilmapiirissä luo myös pohjaa hyville ja kestäville ihmissuhteille. En siis puhuisi tässäkään yhteydessä ”rakentavasta riitelystä”, vaan mieluummin asioiden rakentavasta kohtaamisesta ja käsittelemisestä. Toistuva ja pitkäaikainen ongelmien piilottelu ja kieltäminen voi vähitellen johtaa katkeruuteen sekä tuhoavaan vihaan, joka ilmenee väkivaltana, itsetuhoisuutena tai molempina.

Kokonainen kansakuntakin voi sairastua vihaan. Tämän päivän Uudessa Suomessa kerrottiin ulkomaailmalle vihamielisestä perulaisesta heimosta, joka hyökkää väkivaltaisesti kaikkia heidän maillaan kulkevia ihmisiä vastaan. Viimeksi eräs toisen heimon edustaja, joka oli yrittänyt kahden vuosikymmenen ajan saada kontaktia heimoon, kuoli heidän ampumaan myrkkynuoleen. Suomeenkin rantautuneet koulu- ja kauppakeskusmurhat, parin viime vuoden aikana lisääntyneet paloittelusurmat, jälleen viime vuonna entisestäänkin lisääntyneet pahoinpitelyt, yleistynyt vihapuhe erilaisia kohtaan jne. Emme kai ole etenemässä samaan suuntaan kuin mainittu perulaisheimo? Ensimmäiseksi olisi vastatoimet aloitettava siitä, että vihalta riisuttaisiin kaikki myönteiset myytit ja alettaisiin puhua asioista avoimesti ja rehellisesti niiden todellisen luonteen mukaisesti.

6 kommenttia

Kategoria(t): aggressio, ahdistus, diagnoosi, Itsetuhoisuus, kauppakeskusmurha, koulumurha, krooninen sairaus, krooninen tila, masennus, pahoinpitely, pahoinvointi, paloittelusurma, pitkäaikaissairaus, positiivinen viha, rakentava riitely, Rakkaus, sairaus, suuttumus, sydän- ja verisuonisairaus, sydäninfarkti, tunnekuollut, tunnetaidoton, Väkivalta, viha, vihapuhe, vihastuminen