Aihearkisto: Veli-Matti Värri

Positiivinen kasvatus on antiikin aikainen idea

Se, että kasvatus on positiivista vaikuttamista, on konkreettisesti antiikin aikainen idea, ei siis ”antiikin aikainen”, kuten jostain ikivanhasta ja hylättävästä tai hylätystä joskus todetaan. Positiiviseksi kasvatukseksi tuotteistettu ja kaupallistettu versio aiheesta on kuitenkin yhtä pinnallinen ja yksinkertaistettu kuin positiivinen psykologiakin. Kasvatuksen idea on peräisin antiikin filosofiasta ja sitä nykyaikaistettiin sekä Keski-Euroopassa että Suomessa monen kasvatusajattelijan toimesta viime vuosisadan alkuvuosikymmeninä. Lieneekö toisen maailmansodan ja sitä edeltäneenkin ajan hengen vaikutusta – erilaisine Natsi-Saksan sotilaallisine nuorisojärjestöineen – että aito ymmärrys kasvatuksesta tyhjeni. Sotien jälkeen kasvatus typistyi ja kääntyi yksipuoliseksi kurinpidoksi, rajojen asetteluksi sekä rangaistusten määräämiseksi ja täytäntöönpanoksi. Kasvatusfilosofian ja kasvatushistorian sijaan haettiin tukea uusille käytännöille kasvatuspsykologiasta ja kasvatussosiologiasta sekä niiden suppeista ihmiskuvista. Johtotähdeksi tuli lapsissa kuvitellun pahuuden hillitseminen sen sijaan, että lapsia olisi osattu oikealla tavalla houkutella ja yllyttää hyvään.

Kasvatusfilosofisiakin teoksia on julkaistu aika-ajoin. Hyvän kasvatuksen ehtoja ja viisaan kasvattajan näkökulmaa on ansiokkaasti kuvaillut kasvatusfilosofian professori Veli-Matti Värri jo klassikoksi muodostuneessa väitöskirjassaan vuodelta 1997 Hyvä kasvatus – kasvatus hyvään. Dialogisen kasvatuksen filosofinen tarkastelu erityisesti vanhemmuuden näkökulmasta. (Väitöskirjasta julkaistiin 5 painosta vuosina 1997-2004; pdf-version löydät täältä.) Värrin tutkimuksen teoreettisina lähtökohtina ovat Maurice Merleau-Pontyn eksistentiaalis-fenomenologinen filosofia ja Martin Buberin dialogisuusfilosofia. Värrin mukaan eettisesti oikeutettu kasvatus edellyttää seuraavien ehtojen hyväksymistä:

  1. todellisuus on perimmiltään mysteeri, ratkaisematon kysymys myös kasvattajalle,
  2. kasvatettava on ainutlaatuinen toinen persoona,
  3. kasvatettavalla on edessään oma tulevaisuus, joka on hänen kasvattajilleen tietymätön, transsendentti.

Kasvatuksen ehtoja selvittäessään Värri on samalla osoittanut, miksi autoritaarinen kasvatus on epäeettistä, ja miksi yksinomainen sosialisaatio ei ole lainkaan kasvatusta. Ja samalla hän on myös osoittanut, miksi kasvatus – vaikka lähestymistapa olisi kuinka positiivinen tahansa – ei ole tuotteistettavissa yksinkertaisiksi tilastollista keskivertolasta tai tyypittelyjen ja luokittelujen avulla luotuja lapsiryhmiä koskeviksi kaiken kattaviksi neuvoiksi ja ohjeiksi tai erilaisiksi vakioiduiksi keinoiksi ja menetelmiksi.

Kasvatustodellisuus, jossa kasvatus tapahtuu, on eri asia kuin psykologiset yksinkertaistetut kuvitelmat siitä, koska jokainen hetki ja tilanne on ainutkertainen. Ja kukin yksittäinen kasvatussuhde on aina myös erilainen kuin kaikkien muiden aikuisten ja lasten väliset suhteet, koska kyse on ainutlaatuisen vanhemman (tai muun aikuisen) ja ainutlaatuisen lapsen – siis kahden ainutlaatuisen persoonan – välisestä suhteesta. Jotain objektiivista, kasvatussuhteen osapuolista ja alati vaihtelevista tilanteista riippumatonta yleispätevää voidaan kasvatuksesta kuitenkin todeta. Kyse on tällöin kasvatusfilosofisista periaatteista.

Hyvä kasvatus on kasvatusta hyvään eli kasvatuksella on määrätty suunta ja päämäärä, jonka on aina oltava jotain arvokasta ja hyvää edustavaa. Kasvatuksen on myös tapahduttava arvokkaalla ja hyvällä tavalla. Omassa väitöskirjassani (pdf ladattavissa täältä) eriytinkin hyvän kasvatuksen kahteen osaan: a) kasvattamiseksi hyvällä ja b) kasvatukseksi suuntautumaan kohti hyvää. Pohdin erikseen hyvällä kasvattamista ja hyvän laatuja siinä. Sen jälkeen otin vielä haasteellisemman tehtävän yrittäessäni määritellä, mitä on se hyvä, johon suuntautumiseen nuorta pyritään kasvattamaan. Olen myös jatkanut aiheesta kirjoittamista yhdessä toisten kanssa esimerkiksi kirjassa Kasvatus arvoihin – arvoa kasvatukseen sekä kirjassani Arvot ovat ihmisen toiminnan perusta. Jo kirjojen nimetkin kuvastavat sitä, mitä itse olen sekä kasvatuksen tutkijana että käytännön nuorisokasvattajana parin vuosikymmenen ajan ymmärtänyt.

Ensinnäkään lapsi ei ole mikään pelottava ja uhkaava luonnonvoima, jota pitää rajata (vrt. aidata, erottaa osa pois, reunustaa jonkin elämänalueen sisään, viivoittaa, ympyröidä, rajoittaa), hallita (vrt. määrittää, määrätä…) ja kesyttää (vrt. sitoa…). Kasvatuksessa ei myöskään ole kysymys lapsen käyttäytymiseen puuttumisesta, vaan hänen persoonallisuutensa suotuisan kehittymisen, henkisen kasvun edistämisestä. Käyttäytyminen on vain automaattinen sivuvaikutus lapsen persoonallisuudesta ja hänen omaksumastaan maailmankuvasta.

Hyvän kasvatuksen keinona ei ole asettaa rajoja lapsen ulkopuolelta kurina, hillintänä, hallintana tai muulla tavalla, vaan keskeisenä tavoitteena on luoda rajat lapsen sisälle arvotajuntaan ja tunnetajuntaan kohdistuvan vaikuttamisen avulla. Tähän kuuluu se, että lapselle välitetään tietoa ja ymmärrystä arvoista, eli tietoa siitä mikä on arvokasta elämässä sekä vanhempien oman esimerkin kautta myös ymmärrystä siitä, miten tätä tietoa sovelletaan käytäntöön omassa toiminnassa elämän erilaisissa tilanteissa.

Kasvatus suuntautuu siten arvoihin ja kasvatusvaikuttamisen tavoitteena on arvojen mukaisten päämäärien mukainen elämä. Toisin sanoen, kasvatuksen toivottuna tuloksena on, että lapsi tietää aikuisuuteen siirtyessään, miten hän voi elää hyvää ja onnellistavaa elämää. Tämän hän tietää sen avulla, että hänelle on selvinnyt henkilökohtainen vastaus vielä perustavampaan kysymykseen, joka on: miksi elän? Toisin sanoen lapsi on aikuistumiseensa mennessä ymmärtänyt: mikä on minun elämäni tarkoitus.

Jätä kommentti

Kategoria(t): aikuistuminen, Aikuisuus, Arvokas, arvokas ja hyvä, Arvokasvatus, Arvot, Arvot ovat ihmisen toiminnan perusta, arvotajunta, autoritaarinen kasvatus, dialogifilosofia, dialogisuusfilosofia, eksistentiaalinen fenomenologia, Elämän tarkoitus, elämänarvot, henkinen kasvu, Hyvä elämä, hyvä ja onnellinen elämä, Hyvä kasvatus, Hyvä kasvatus - kasvatus hyvään, hyvään yllyttäminen, kasvatuksen idea, kasvatuksen päämäärä, kasvatuksen tarkoitus, kasvatuksen tulos, Kasvatus, Kasvatus arvoihin - arvoa kasvatukseen, Kasvatus hyvään, kasvatus hyvällä, Kasvatusfilosofia, kasvatushistoria, Kasvatusmenetelmä, kasvatusneuvo, Kasvatuspäämäärä, kasvatuspsykologia, kasvatussosiologia, Kasvatussuhde, Kasvatustilanne, kasvatustodellisuus, kasvatusvaikuttaminen, kasvatusvaikutus, Maailmankuva, Martin Buber, Maurice Merleau-Ponty, mikä on elämäni tarkoitus, mikä on minun elämäni tarkoitus?, miksi elän, Natsi-Saksa, nuorisokasvattaja, Nuorisokasvatus, nuorisotutkija, onnellinen elämä, persoonallisuus, positiivinen kasvatus, positiivinen psykologia, sosialisaatio, tunnetajunta, Veli-Matti Värri, yllyttää hyvään

Mitä on hyvä kasvatus?

Palaan jälleen aivan perusteisiin, joista aloitin tammikuussa nämä bloggaukseni. Kysyn siis jälleen, mitä on kasvatus – tai mitä on sellainen kasvatus, jota voidaan perustellusti luonnehtia hyväksi ja eettisesti oikeutetuksi. Veli-Matti Värrin jo klassikoksi muodostuneessa väitöskirjassa vuodelta 1997 todetaan, että hyvä kasvatus on kasvatusta hyvään.

Väitöstiedote vuodelta 1997 on yhdenlainen kiteytys Värrin näkemyksistä, ks. http://www.uta.fi/laitokset/kirjasto/vaitokset/1997/11.html:

Värrin mukaan eettisesti oikeutettu kasvatus edellyttää seuraavien ehtojen hyväksymistä:
1. todellisuus on perimmiltään mysteeri, ratkaisematon kysymys myös kasvattajalle,
2. kasvatettava on ainutlaatuinen toinen persoona,
3. kasvatettavalla on edessään oma tulevaisuus, joka on hänen kasvattajilleen tietymätön, transsendentti.

Värri on arvioinut näiden ehtojen näkökulmasta erilaisten kasvatus- ja sosialisaatiosuhteiden ominaispiirteitä ja eroja sekä hyvän kasvatuksen ehtoja ja esteitä erilaisissa kasvatussuhteissa. Avainasemassa on ollut vanhemmuuden vastuun perusteiden kuvaus. Vanhemmuus alkaa välittömänä auttamisvastuuna, jonka ulottuvuuksia ovat lapsen elämän ehtojen turvaaminen, maailmaan orientoiminen ja olemisen mysteeriin vastaaminen. Värri on rinnastanut ja vertaillut vanhemmuutta niihin kasvatus- ja sosialisaatiosuhteisiin, joiden oikeutus perustuu ammattirooliin, asiantuntijuuteen ja määrättyyn yhteiskunnalliseen tehtävään. Tällä perusteella erilaiset kasvatus- ja sosialisaatiosuhteet jäsentyvät 1 . välittömänä auttamis- ja kasvatusvastuuna (vanhemmuus), 2. rooliperustaisena suhteena (esimerkiksi opettajuus) ja 3. käskyvaltaisena suhteena, joka edustaa yksinomaista sosialisaatiota (tyyppiesimerkkinä sotilaskoulutus).

Kasvatuksen ehtoja selvittäessään Värri on samalla osoittanut, miksi autoritaarinen kasvatus on epäeettistä, ja miksi yksinomainen sosialisaatio ei ole lainkaan kasvatusta.

Edellisessäkin tiedotteessa oli jo paljon suuntaa antavia kannanottoja siitä, millainen kasvatus on eettistä. Kovin selkeästi siinä ei kuitenkaan hahmoteltu, mitä kasvatuksella hyvään tarkoitetaan. Värri toteaa väitöskirjassaan kasvatuksen perustavaksi paradoksiksi sen, että lasta on kasvatettava hyvään, vaikkei kasvattaja voikaan tietää, mitä hyvä on. Tällä hän viittaa Platonin teoksissa esitettyyn Menonin paradoksiin, joka on siis vieläkin, n. 2400 vuotta myöhemmin, kasvatuksen tärkein ongelma. Toinen kasvatuksen perustilanne on Immanuel Kantin pedagoginen paradoksi, jonka mukaan uskotaan lapsessa oleviin mahdollisuuksiin, hänessä piilevään potentiaaliin, mutta samalla tiedostetaan, että nämä mahdollisuudet eivät toteudu luonnostaan.

Kasvatuksen tulisi johtaa kasvatettavan hyvään elämään, jota voidaan luonnehtia nykykäsittein hyvinvoinniksi tai antiikin ajoista puheena olleeksi kokonaisvaltaiseksi onnellisuudeksi. Koska emme kasvattajina kuitenkaan voi tietää, mitä onnellisuus kokonaisvaltaisena kokemuksena hyvästä elämästä on kullekin ainutlaatuiselle persoonalle, kasvatuksen keskeiseksi tavoitteeksi on asetettava kasvatettavan eettis-moraalisen itsetiedostuksen kehittyminen. Tästä syystä kasvatuksen tärkein tehtävä on ihmisen kasvattaminen eettisesti toimintakykyiseksi persoonallisuudeksi.

Ihminen tarvitsee kasvatusta kehittyäkseen parhaimpien kykyjensä mukaisesti siksi, mitä hänen on mahdollista olla yksilönä ja yhteiskunnan jäsenenä. Ihminen on siis kasvatustehtävä, joka tarvitsee kasvattajan esimerkkiä, suunnan näyttämistä ja rajojen osoittamista. Kasvattajan on myös kasvatettavan varttuessa luotava kaiken aikaa edellytyksiä kasvatettavan itsenäistymiselle, koska kasvatettavan itsenäistyminen kasvattajan vallasta on kasvatussuhteen keskeinen tavoite. Tällä tähdätään siihen, että kasvatettavista kehittyy moraalisubjekteja, jotka kykenevät ylittämään nykyisen elämänmuodon ja uudistamaan arvoja kohti inhimillisempää yhteiseloa.

Eettiseksi persoonallisuudeksi kasvamisen ydin, jota kutsun vastuulliseksi ihmisyydeksi, onkin juuri siinä, että yksilön hyvä samaistuu yhteiskunnan hyvään. Kun yksilö edistää yhteistä hyvää, kasvaa hänen kokemuksensa omasta hyvästä elämästä ainoalla mahdollisella kestävällä tavalla. Ja samalla kun yhteinen hyvä lisääntyy, kasvavat toistenkin mahdollisuudet hyvään elämään. Ja ihmiset, jotka ovat saanut osakseen jotain eettisesti arvokasta ja hyvää, ovat usein halukkaita jakamaan sitä myös muille. Tätä voidaan kutsua vaikkapa hyvän kierrättämiseksi. Toivon näköalana on nykyistä arvopitoisempi ja eettisempi maailma, joka on kaikille nykyistä parempi paikka elää.

(Olen lainannut tähän otteita Veli-Matti Värrin artikkelista ”Välineajattelusta hyvään kasvatukseen – kasvatuksen arvonäkökulmat”, joka on julkaistu Jarno Paalasmaan 2011 toimittamassa teoksessa ”Lapsesta käsin”.)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Eettinen kasvatus, Eettisyys, Hyvä elämä, Hyvä kasvatus, Kasvatus hyvään, Onnellisuus, Vastuullinen ihmisyys, Veli-Matti Värri, Yhteinen hyvä

Mitä on kasvatus?

Väitöskirjassani olen rohjennut ehdottaa jopa mitä on hyvä kasvatus eräänlaisena jatkokehitelmänä sille, miten kasvatusfilosofian professori Veli-Matti Värri aikanaan määritteli asiaa tunnetussa väitöskirjassaan ”Hyvä kasvatus – kasvatus hyvään”. Aivan jatkuvasti havahdun kuitenkin ihmettelemään pelkästään sitä, miksi kasvatuksesta ilmiönä vallitsee niin omituisia käsityksiä. Olisiko Wikipedialla jokin osuutensa asiaan? Törmäsin nimittäin siellä asiakirjaan Kasvatus. Se alkaa näin (http://fi.wikipedia.org/wiki/Kasvatus, luettu 27.1.11): ”Kasvatus on käsite, joka viittaa tavoitteelliseen toimintaan, jonka tarkoituksena on muuttaa yksilön ominaisuuksia haluttujen päämäärien mukaisesti. Laajan näkemyksen mukaan kasvatus kattaa kaikki kasvattajan tahalliset ja tahattomat toiminnot, jotka vaikuttavat halutusti yksilön kehittymiseen. Suppeampi näkemys rajaa kasvatuksen tietoiseen vähintään kahden ihmisen vuorovaikutukseen.”

Jaahas. Miten tuo pitäisi tulkita? Muuttaa yksilön ominaisuuksia? Kaikki kasvattajan tahalliset ja tahattomat toiminnot, jotka vaikuttavat halutusti yksilön kehittymiseen? Rajaa kasvatuksen tietoiseen vähintään kahden ihmisen vuorovaikutukseen?

Laajempi ja suppeampi näkemys eivät juuri poikkea toistaan. Kaikki tietoinen, tahallinen ja tahaton toiminta on kasvatusta, jos se sattuu vaikuttamaan yksilön kehittymiseen tahtomallamme tavalla. Siis toimimalla tahattomasti, tahtomatta mitään, tahtomme toteutuu. Siis tahtomme toteutuu tahdostamme riippumatta. Ja tämä on siis tavoitteellista, aivan tiettyihin päämääriin suuntautuvaa toimintaa. Nyt meni kyllä metafysiikan puolelle tai ainakin minun tajunnallisten horisonttieni yli!

Ja mitä ominaisuuksia on tarkoitus muuttaa? Entä millaisiksi ja kenen vuoksi? Vasenkätisyyskö muutetaan oikeakätisyydeksi, jollaisen pakottamisen kohteeksi lapsuudessani itseni lisäksi moni luonnostaan vasenkätinen lapsi joutui. Siis kasvatusko on tällaista?

Tässäpä oli hieman alkua. Jatkan kasvatuksen pohtimista vielä moneen otteeseen. Ehkä kirjoitan sitä ennen tuon Wikipedian artikkelin uusiksi 😉

2 kommenttia

Kategoria(t): Kasvatus, Veli-Matti Värri