Aihearkisto: vastuullisuus

Mitä on kaltoinkohtelu?

Mitä on paljon puhuttu kaltoinkohtelu? Miten se eroaa muusta henkisestä ja fyysisestä väkivallasta? Onko kaikki kaltoinkohtelu väkivaltaa?

Alle 18-vuotiaisiin ja yli 65-vuotiaisiin ihmisiin, nk. lapsiin tai vanhuksiin kohdistuvasta kaltoinkohtelusta puhutaan jatkuvasti. Joskus myös määritellään, kuka sitä on tehnyt, miten hän on sitä tehnyt ja kenelle hän on sitä tehnyt. Näiden ikäryhmien osalta kyse on yleensä luottamuksellisessa suhteessa tapahtuvista teoista tai tekemättä jättämisistä. Kyse on myös vallasta ja vastuusta.

Lasten kohdalla kaltoin kohtelijana ovat joko omat vanhemmat tai muut aikuiset, joilla on siinä tilanteessa ja hetkessä kasvatuksellista valtaa ja vastuuta lapsesta ja joiden vastuullisuuteen lapsen pitää voida luottaa. Omien vanhempien ja lapsen kanssa asuvien muiden aikuisten lisäksi kyse voi olla kodin ulkopuolisen sijaishuolto- tai sijoituspaikan aikuisista. Kaltoinkohtelua voivat kuitenkin harjoittaa myös lukemattomat muut aikuiset päivähoidossa, koulussa, harrastustoiminnassa ja loppujen lopuksi kuka tahansa, koska tahansa ja missä tahansa.

Lyhytkin kaltoinkohtelua sisältävä kohtaaminen voi haavoittaa lasta syvästi ja pitkävaikutteisesti. Me kaikki aikuiset vaikutamme kaikkiin kohtaamiimme lapsiin, halusimme sitä tai emme tai tiedostimme sitä tai emme. Pienilläkin teoilla tai tekemättä jättämisillämme voi olla enemmän tai vähemmän vaikutuksia heidän kasvuunsa ja kehitykseensä. Lasten on voitava luottaa meihin ja antamaamme kuvaan ihmisistä, ihmisten välisistä suhteista, suhteista luontoon, ja elämästä yleensä. Meidän vastuullamme on luoda lapsille toivoa siitä, että maailma on heille hyvä paikka elää. Meidän vastuullamme on antaa lapsille esimerkkejä ja malleja siitä, miten tätä elämää on hyvä elää. Vaikutusvaltamme ja vastuumme todellistuu aina silloin, kun jollain lapsella on mahdollisuus nähdä tai kuulla käyttäytymistämme, erilaisia tekojamme ja tekemättä jättämisiämme ja muuta toimintaamme.

Kaikki mikä on lapselle pahaksi hänen kasvunsa ja kehityksensä ja tulevan elämänsä kannalta on mielestäni kaltoinkohtelua. Kaltoinkohtelua on siten kaikki sellainen, jossa emme ole vastuullisia ihmisyydessämme. Nykyisessä mediakulttuurissa, jossa kaikki on sidoksissa mediaan, kaikki tulee ennen pitkää lastenkin tietoon, oli heitä tapahtumisen hetkellä paikanpäällä tai ei. Suppeita listoja kaltoinkohtelun eri ”lajeista”, ”luokista” tai ”tyypeistä” löytyy googlaamalla. Osa kaltoinkohtelusta on kriminalisoitu, osa ei. Minulle sillä ei ole mitään merkitystä, onko jokin määritelty laissa rangaistavaksi teoksi vai ei. Minulle kyse on ihmisyydestä ja vastuullisuudestamme siinä. Kyse on siis enemmän kuin laeista tai yhteiskunnallisista ja kulttuurisista moraalinormeista. Kyse on eettisyydestämme ja siihen liittyvistä kyvyistämme, taidoistamme ja tahdostamme.

Ajatuksenani oli kirjoittaa myös vanhusten kaltoinkohtelusta ja sen jälkeen myös kaikesta ihmisten välillä esiintyvästä kaltoinkohtelusta. Siis kaltoinkohtelusta hyvin laaja-laisesti ymmärrettynä, jotta kaikkien meidän vastuumme ja vaikutusvaltamme, henkilökohtaiset lukemattomat päivittäiset vaikutusmahdollisuutemme, kirkastuvat mahdollisimman selkeinä. Jatkan aiheen käsittelyä kuitenkin tuonnempana…

Jätä kommentti

Kategoria(t): Aikuiset, Eettinen kyvykkyys, eettinen tahto, Eettisyys, Fyysinen väkivalta, Henkinen väkivalta, ihmisten välinen kaltoinkohtelu, Ihmisyys, kaltoin kohtelija, kaltoinkohtelu, kaltoinkohtelun tyypit, Kasvattaja, Kasvatus, kasvatusvaikuttaminen, kasvatusvaikutus, kasvatusvastuu, kasvu, kriminalisoitu kaltoinkohtelu, lasten kaltoinkohtelu, luottamus, luottamussuhde, sijaisvanhempi, Toivo, vaikutusvalta, valta, Vanhemmat, vanhusten kaltoinkohtelu, vastuu, Vastuullinen ihmisyys, vastuullisuus, Väkivalta

Miksi suurin osa ihmisistä voi huonommin kuin koskaan?

Ärsyynnyn jatkuvasti hokemasta ”Vaikka pienellä osalla nuorista menee huonommin kuin ennen, suurin osa voi paremmin kuin koskaan”. Miksi tätä toistetaan jatkuvasti erityisesti viranomaisten puheissa? Onko kyse pyrkimyksestä vähätellä nykyisestä elämänmenosta kärsivien ihmisten jatkuvasti kasvavaa määrää ja samalla luoda perusteeton perustelu sille, että sosiaali- ja terveyspalveluja voidaan hyvällä syyllä supistaa kaavaillulla tavalla? Niin varmaankin.

Totuus on, että ”vaikka pienellä osalla suomalaisia menee paremmin kuin ennen, suurin osa voi huonommin kuin koskaan”. Mistä tämä johtuu ja mitä asialle voitaisiin tehdä varsinkin, kun tiedetään, että erilaisten julkisten palvelujen lisääminen on mahdotonta?

Yhteiskunta, jossa elämme herättää, asettaa jäsenilleen epäinhimillisiä vaatimuksia. Olemassaolon raameina ovat taloudellinen kasvu, siihen liittyvä kansainvälinen kilpailukyky ja yhteiskunnan jäsenten arvottaminen sen mukaan, miten hyödyllisiä he ovat kuluttajina ja tuottajina. On luonnollista ja tervettä, että tämä herättää ahdistusta varsinkin kaikilla niillä, joiden arvomaailmaan taloudellinen kasvu ja kulutus eivät kuulu ja jotka tahtovat olla jotain muutakin kuin kilpailukykyisiä tuotteiden ja palvelujen tuottajia.

Viktor Frankl ryhtyi puhua toisen maailmansodan jälkeisen ajan, jota edelleen elämme, joukkoneurooseista eli kaiken aikaa ihmisten keskuuteen yhä laajemmin leviävistä ahdistuneisuushäiriöistä ja niiden seurauksista. Hän kuvaili ilmiötä eksistentiaalisena ahdistuksena ja sen seurausta eksistentiaaliseksi tyhjiöksi. Siis ahdistuksena omasta olemassaolosta ja kokemusta sen tyhjyydestä. Tätä tyhjyyttä hän kuvaili myös arvottomuuden ja tarkoituksettomuuden tunteena. Tämä on terve seuraus sairaasta tilanteesta, terve reaktio sairaassa yhteiskunnassa. Tätä voisi kutsua vaikka kasvu-, kilpailu- ja kulutusyhteiskunnan oireyhtymäksi.

Koska kyse ei ole sairaudesta, emme siis tarvitsekaan lisää mielenterveys- tai muita vastaavia palveluja. Emme me maailman tilasta kärsivät ole mielisairaita, vaan poikkeuksellisen terveistä, nykyistä arvokkaampaa ja parempaa maailmaa toivovia ja sitä kohti pyrkiviä yksilöitä. Opettaessani Viktor Frankl’n ajattelua jatkuvasti kasvaville opiskelijamäärille (ks. http://www.logoteoria.net), olen ilokseni huomannut, miten vakavasti ihmiset asennoituvat kaikkeen siihen tietoon, jota yritän heille välittää. Tietoon selviytymiskeinoista tässä tulevaisuuden uskoa ja toivoa kaiken aikaa koettelevassa maailmassa. Maailmassa, jossa todellisena uhkana on, että jatkuvasti pienenevällä osalla suomalaisia menee paremmin kuin ennen.

Kyse on henkisestä hyvinvoinnista ja sen edistämisestä etsimällä elämäänsä arvokkaita sisältöjä sekä mahdollisuuksia kokea itsensä arvokkaaksi ja merkitykselliseksi ihmisyksilöksi kaikesta siitä armottomasta, mielivaltaisesta ja mielettömästä kohtelusta huolimatta, josta joudumme kärsimään. Kyse on myös oikeudesta kokea itsensä arvokkaaksi ja elämänsä kokonaisvaltaisesti hyväksi – kaikesta huolimatta. Tehokkain tie päästä tähän on toimia vastuullisesti maailmassa, jolla Viktor Frankl tarkoittaa asennoitumista ja toimintaa, jossa tähtäimenä on kaikkien yhteinen hyvä. Yleinen hyvä, kaikkien henkinen ja eettinen hyvinvointi, joka seuraa siitä, että ajattelemme myös ja ensisijaisestikin kaikkia muita kuin itseämme tehdessämme erilaisia valintoja, päätöksiä ja ratkaisuja elämässämme.

Tämä oppimisessa ja omaksumisessa on kyse elämänpituisesta matkasta. Omaksi tehtäväkseni olen ottanut toisten matkaoppaana tai tai paremminkin matkaan saattajana toimimisen erilaisten kirjojeni ja koulutusteni sekä myös käytännön logoterapeuttina toimimisen kautta. Olla mukana edistämästä sellaisen henkisen ja eettisen kulttuurin syntymistä, jossa kaikkien on hyvä olla. Jokainen meistä voi kantaa kortensa kekoon ja automaattisena sivuvaikutuksena onnellistaa myös omaa elämäänsä ja kokemustaan sen mielekkyydestä ja tarkoituksellisuudesta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): ahdistuneisuus, ahdistus, armottomuus, arvokas elämä, arvokas ja hyvä, arvokas ja merkityksellinen, arvomaailma, arvoton, arvottomuus, eettinen hyvinvointi, eettinen kulttuuri, Eettinen toiminta, eettisesti hyvä, Eettisyys, eksistentiaalinen ahdistus, eksistentiaalinen tyhjiö, Elämän tarkoituksellisuus, epäinhimillinen, epäinhimillisyys, henkinen hyvinvointi, henkinen ja eettinen, henkinen kasvu, henkinen kulttuuri, Hyvä elämä, kansainvälinen kilpailukyky, kärsimyksen aiheuttaminen, Kärsimys, Kilpailu, kilpailukyky, kilpailuyhteiskunnan oireyhtymä, kilpailuyhteiskunta, kuluttaja, kulutus, kulutusyhteiskunta, logoteoria, logoterapia, Merkityksellinen, merkityksellisyys, Merkityksettömyys, mielenterveyden häiriöt, mielenterveys, mielenterveysongelma, mielenterveyspalvelut, mielettömyys, mielisairas, mielivalta, onnellinen elämä, Onnellisuus, taloudellinen hyvinvointi, Taloudellinen kasvu, Tarkoituksellisuus, tarkoituksettomuuden tunne, Tarkoituksettomuus, vastuu maailmasta, vastuullisuus, Yhteinen hyvä, yhteisen hyvän edistäminen, yleinen hyvä, yleisesti arvokas

Putin

Koska siellä Kremlissä joku varmaan löytää tämän artikkelini valitsemani otsikon perusteella, paljastan, että niin on tarkoituskin. Toivottavasti joku myös kääntää tämän sinulle venäjäksi. 

Rohkenen sinutella sinua judokollegana, itse muutama kuukautta vajaa 50 vuotta judoa harrastaneena ihmisenä. En tiedä, kuka sinulle on judoa opettanut ja ennen kaikkea mitä sinulle on opetettu. Toivottavasti olet kuitenkin tullut tietoiseksi judon kolmesta perusperiaatteesta, jotka lajin vuonna 1882 perustanut Jigoro Kano otti lähtökohdakseen. Jigoro Kano oli filosofian tohtori ja professori. Hän oli ennen kaikkea kasvatustieteilijä ja pedagogi ja judosta tuli hänen ansiostaan myös pakollinen oppiaine japanilaisissa kouluissa. Kano oli myös Kansainvälisen Olympiakomitean jäsen.

Professori Kano ei koskaan tarkoittanut, että judo olisi vain sarja mekaanisia temppuja, joilla harmilliset vastustajat nujerretaan, tai keino saavuttaa urheilussa kultaa ja kunniaa. Kano on järjestelmää luodessaan tarkoittanut lopulliseksi tavoitteeksi ihmisen kehittämisen kokonaisuudessaan.

Toivon siis sinun tuntevan todellisen judon periaatteet ja palauttavan ne mieleesi. Tai jollet tunne niitä, toivon, että tutustut niihin ja sitoudut niihin, jotta voit kunnialla kantaa judon mustaa vyötä. Löydät varmasti judon periaatteet googlaamalla suoraan venäjäksikin. Toistan ne kuitenkin tässä siten kuin itse olen ne aikanaan oppinut ja myös pyrkinyt elämään niiden mukaan.

Judon periaatteiden tärkeimmät osat sisältyvät jo itse sanaan JUDO. JU-tavu merkitsee joustamista, myöten antamista tai myös lempeyttä ja periksi antamista. Tavu sisältää samalla judon ensimmäisen varsinaisen periaatteen, maksimaalisen tehon periaatteen: mahdollisimman vähällä voimalla saadaan mahdollisimman paljon aikaan. DO-tavu merkitsee tietä tai periaatetta, ei yksinomaan mekaanista taitoa (jitsu tai jutsu). Täten koko sana JUDO merkitsee pehmeää tietä, joustavuuden periaatetta.

Judo sisältää fyysistä kasvatusta, mutta sitä voidaan käyttää myös älyllisen ja eettisen kyvykkyyden ja voiman kohentamiseen. Todellinen judo sisältää siis myös henkisen kasvatuksen. Judossa oppii nopeasti, ettei hermostuminen kannata. Joten judon yksi tarkoitus on kasvattaa itsehillintää. Lisäksi judoa voidaan käyttää ruokavalion, vaatetuksen, asumisen, sosiaalisen (eettisen!) kanssakäymisen ja liike-elämän (eettisten!) menetelmien oppimiseen. Näin judo sisältää (eettiseen!) elämään oppimisen taitoja.

Kaikesta edellisestä nouseva keskeinen periaate voidaan muotoilla vaikka näin: älä koskaan vastaa hyökkäykseen hyökkäyksellä, koska se on kaikkein tehottomin tapa pyrkiä voittamaan toinen. Voimaa käyttäen voi voittaa vain itseään heikompia, mutta joustamalla voi selvitä lähes mistä tahansa – jopa niin, että molemmat kokevat voittaneensa. Eli kyse on nykyisinkin paljon puhutusta win-win-periaatteesta. Tätä kutsutaan judossa yhteisen hyvän periaatteeksi tai yhteisen hyvinvoinnin ja hyödyn periaatteeksi.

Judoa ei voi harjoitella yksin. Koska yhdessä lajia harjoittelevat pyrkivät samaan päämäärään, sekä fyysiseen että henkiseen kasvuun, kehittävät he kaiken aikaa toinen toisiaan. Judo kehittää vastuulliseksi toisia ja yhteiskuntaa kohtaan, koska judon harrastaja oppii luottamaan toiseen ja olemaan toisen luottamuksen arvoinen.

Judon hallitsee vasta se, joka soveltaa judon periaatteita jokapäiväiseen elämään. On opittava sovelletamaan kaikkiin elämän alueisiin judon avulla saavutettua itsensä fyysistä ja henkistä hallintaa sekä joustavuutta ja eettistä kyvykkyyttä, jolloin judoka on hyödyksi koko ympäristölleen.

Vladimir, ole todellinen JUDOKA!

Toivoo Timo, filosofian tohtori, kasvatuksen asiantuntija ja mustan vyön judoka – ja jopa ikätoverisi 🙂

Jätä kommentti

Kategoria(t): eettinen hyvinvointi, Eettinen kasvatus, eettinen kasvu, Eettinen kyvykkyys, Eettinen toiminta, elämäntaidot, henkinen hyvinvointi, henkinen kasvu, Henkiset kyvyt, Hyvinvointi, itsehillintä, joustavuus, judo, judon musta vyö, luottamus, musta vyö, Vastuullinen ihmisyys, vastuullisuus, Yhteinen hyvä, yhteisen hyvän edistäminen

Rajojen puuttumista vai sittenkin jotain muuta?

Ärsyynnyn nykyisin yhä herkemmin erilaisista kirjoituksista, jotka alkavat sanoilla Rajojen puuttuminen…. Kommentoin tällaisia väittämiä ”blaa, blaa, blaa” eli samoin sanoin kuin lastenpsykiatri Jari Sinkkonen kommentoi hiljattain hallituksen keinotekoisia perusteluja rakenneuudistuspäätöksille. Lauantaina 31.8. YLEn Uutisten nettisivuilla kerrottiin, että ”Rajojen puuttuminen vie nuoren lastenkotiin – Ilmiö on yleistynyt. Nuoret päätyvät lastenkotiin monesta eri syystä. Nykyään ongelmaksi nousee usein se, että nuori on tehnyt kotona vallankaappauksen ja kasvaa ilman rajoja.” Juupa juu. Pohditaanpa asiaa hieman.

Oletetaan, että lasta on ohjattu pienestä pitäen rakkaudellisella asenteella kohti arvokasta ja hyvää. Mitä kaikkea siihen voidaan katsoa kuuluvan?

Lasta on kunnioitettu eli häneen on alusta alkaen suhtauduttu siten, että hänessä on mahdollisuuksia arvokkaaseen ja hyvään aivan samalla tavalla kuin kaikissa ihmisiksi syntyneissä olennoissa on. Koska hän on yhtä paljon ihminen kuin hänen vanhempansakin, he ovat olleet ihmisiksi hänen kanssaan ja kohdelleet häntä kohteliaasti, jollaista kohteliasta kohtelua kaikilla samanarvoisin ihmisoikeuksin syntyneillä ihmisillä on oikeus vaatia toisiltaan. Lapsen vanhemmat ovat myös uskoneet ja luottaneet lapsessaan oleviin mahdollisuuksiin kasvaa ja kehittyä hänessä piilevien yksilöllisten arvokkaiden ja hyvien ainestensa mukaiseksi persoonallisuudeksi. Vanhemmat ovat myös kohdelleet lastaan keskustelukumppanina, jonka kanssa voi olla vastavuoroisessa vuorovaikutussuhteessa. Vanhemmat ovat toki ymmärtäneet lapsen erityisyyden siinä, että hän ei vielä voi pohtia aikuisen tavoin aikuisten olennaisina pitämiä kysymyksiä, mutta hän voi ajatella niitä lapselle ominaisella tavalla. Vanhemmat ovat myös oivaltaneet, etteivät he voi tuntea nuoren käsitejärjestelmää ja kokemismaailmaa ja siksi he ovat asennoituneet häneen kanssaihmettelijänä ja kumppaninaan sellaisen yhteyden etsinnässä, joka mahdollistaa keskinäisen ymmärryksen. Vanhemmat ovat saaneet lapsen kiinnostumaan haluamastaan asiasta osoittamalla kiinnostusta lapseen itseensä ja innostuneisuutta kyseiseen asiaan. He ovat ottaneet lapsen esittämät väittämät vakavasti ehdolle päteviksi väittämiksi, jotka edellyttävät yhteistä arviointia.

Mitä vanhemmaksi lapsi on tullut, sitä yleisemmin on tunnustettu, että hänellä on kokemuksia elämästä ja katsomus maailmasta sekä ajatuksia, jotka ovat kuulemisen arvoisia. Tämän perusteella häneltä on voitu myös edellyttää arvostelukykyisyyttä ja autonomista järjenkäyttöä. Nuori on siis käsitetty itsenäiseksi ajattelijaksi ja toimijaksi, jolloin häntä on kohdeltu arvostelukykyisenä kommunikaatiokumppanina.

Rakkaudessaan lapseen hänen vanhempansa eivät ole nähneet häntä vain sellaisena kuin hän on, vaan myös sellaisena mitä hän voi olla ja millaiseksi hänen on mahdollista tulla. He ovat auttaneet lastaan näkemään itsekin kaiken sen arvokkaan ja hyvän, mitä hänessä piilee, ja jota hän usein ei itse ole itsessään tiedostanut. Kun lapsen vanhemmat ovat uskoneet lapsensa perimmäiseen olemukseen ja sen luomiin mahdollisuuksiin elää kokonaisvaltaisesti hyvää ja onnellista elämää, he ovat auttaneet lasta itseään myös luottamaan siihen ja toteuttamaan sen luomat mahdollisuudet elämässään. Rakkaudessaan lapsen vanhemmat ovat tahtoneet voimakkaasti, että lapsi tulisi siksi, mitä hän olemuksessaan piilevien ainesten mukaisesti voi olla, ja he ovat tehneet kaiken voitavansa auttaakseen lastaan toteuttamaan kaiken sen arvokkaan ja hyvän.

Vanhemmat ovat antaneet itsestään kaikenlaista arvokasta ja hyvää sekä näyttämällään omalla esimerkillä että monenlaisilla lapseen kohdistuvilla teoillaan. He eivät ole vain passiivisena toivoneet parasta, vaan aktiivisilla teoillaan osoittaneet, mitä arvokas ja hyvä on käytännössä. He eivät myöskään ole tehneet tekojaan itseään varten, esimerkiksi voidakseen kehua itseään hyväksi vanhemmaksi ja kasvattajaksi tai saadakseen vastaavasti jotain yhtä arvokasta ja hyvää lapsiltaan. He ovat sen sijaan antaneet itsestään kaiken sen, mitä heillä on ollut rakkaudellisessa suhteessaan lapsiinsa annettavanaan, juuri tuon lapsen itsensä vuoksi.

Itsestään antamisella tarkoitan sitä, mitä ihmisenä olemme, en sitä, mitä meillä mahdollisesti on esimerkiksi rahana, tavaroina tai omaisuutena. Rakkaudellisen kasvatuksen idea ei siis ole vain kasvattaa lapsia rakkaudella, vaan myös rakkauteen kaikkia ja kaikkea kohtaan. Siis siihen, että autamme kaikki toinen toisiamme saamaan itsestämme arvokkaimmat ja parhaat puolemme esille toinen toistemme hyväksi.

Kasvatus on kunnioitusta ja rakkautta, mutta myös arvostusta. Tyhjästä on turha kiittää ja varsinkaan jostain sellaisesta, josta lapsi vain itse hyötyy tai saa hyvää. Mutta varsinkin silloin, kun lapsi edistää myös muiden hyvää omasta vapaasta tahdostaan, on näkyvän huomioimisen, jopa jonkinlaisen juhlahetken paikka. ”Kiitos” on tietysti hyvä sanoa myös silloin, kun lapsi täyttää ne velvollisuudet, mitkä hänelle perheyhteisön jäsenenä kuuluvat. Mutta arvostuksen saaminen on ansaittua vain silloin, kun lapsen vapaaehtoinen aikaansaannos on hyödyksi muiden – erityisesti siis kodin ulkopuolisten – ihmisten ja muidenkin luontokappaleiden hyvinvoinnille. Pedagogisesti on tärkeää antaa myönteistä palautetta myös pelkästä parhaansa yrittämisestä, vaikka lapsen aikaansaannos olisi keskinkertainen tai epäonnistunut.

Arvostuksen osoittamisen perustana on siis yleisen hyvän, tai myös muiden kuin oman hyvän, edistäminen. Tällä tavoin kasvattava vanhempi tunnustaa, että lapsi kykenee edistämään muiden hyvää. Tämä puolestaan vahvistaa lapsen käsitystä siitä, että hän on tärkeä, eli hän voi ja saa olla joku jollekin toiselle – ei vain pelkkä tyhjä, näennäinen ”Joku”. Kasvattajan tunnustama arvostus antaa lapselle varmistuksen siitä, että häntä pidetään vastuullisena persoonana, ”hyvänä ihmisenä”. Sen seurauksena hänestä voi myös tulla vastuullinen persoona ja ”hyvä ihminen” – tai ihminen, joka pyrkii olemaan niin hyvä kuin kulloisessakin tilanteessa osaa.

Mahdollisuuksien ja konkreettisten tilaisuuksien luominen on aluksi kokonaan kasvattavan vanhemman vastuulla. Kun kasvattaja suhtautuu kiinnostuneesti ja innostuneesti lapseen ja hänen hyviin aikaansaannoksiinsa, on hänen mahdollista saada myös nuori itse innostumaan ottamaan vastuuta arvokkaista teoistaan. Lasta on myös kannustettava ja rohkaistava vastuullisena olemiseen antamalla hänelle vähitellen uusia, aiempaa hieman tärkeämpiä vastuutehtäviä. Kun lapsi saa kokea olevansa tarpeellinen muille, saavansa aikaan jotakin toisille hyvää, hyödyllistä tai iloa tuottavaa, hän myös ponnistelee etsiäkseen tilaisuuksia, joissa hän voi edistää yleistä, yhteistä hyvää.

Toisten arvio jonkun ihmisen kykyjen tai saavutusten arvosta yhteisölle on itsearvostuksen keskeinen perusta. Toisaalta pysyvä itsearvostus voi perustua vain siihen, että ihminen pyrkii edistämään omasta vapaasta tahdostaan muiden ja kaikkien yhteistä hyvää. Vain kasvattajan tunnustuksen kautta lapselle aukeaa mahdollisuus itsensä ja muiden kunnioittamiseen, rakastamiseen ja arvostamiseen. Arvostetuksi tuleminen on yksi ulottuvuus, jotta jollain olisi sosiaalisessa elämässä täysi asema persoonana. Ja vain olemalla näillä tavoilla persoona, hänellä on perusedellytykset lähteä suuntautumaan kohti arvopitoista ja tarkoituksentäyteistä elämää. Hyvällä itsearvostuksella varustettu ihminen kykenee vähitellen ottamaan yhä itsenäisemmin vastuuta toisten hyvästä, ihmisten keskinäisestä sovusta ja koko yhteisön, yhteiskunnan ja kulttuurin yhteisestä hyvästä.

Mikä oli kirjoitukseni ”pihvi” tai tarinan ”opetus”? Se oli tämä: tällä tavalla kasvatettu lapsi ei koe rajojen puutetta, vaikka hän kasvaa ilman sellaisia ”rajoja”, joita blaa-blaa-blaa puheessa yleensä peräänkuulutetaan. Hän ei myöskään kaappaa valtaa kotona eikä hänen tiensä vie lastenkotiin. Mutta hän voi toimia väkivallattoman vastarinnan periaatteella toimivana marssijana ja tiennäyttäjänä muille, jotka tahtovat yhdessä hänen kanssaan muuttaa maailmaa hieman paremmaksi paikaksi elää.

Pelkkä rakkaus siis riittää, koska se on kaikki, mitä maailmassa tarvitaan.

4 kommenttia

Kategoria(t): arvoihin suuntautuminen, Arvokas, arvokas ja hyvä, Arvokasvatus, arvopitoinen elämä, arvopitoisuus, arvostelukyky, Hyvä, Hyvä elämä, Hyvä kasvatus, hyvä teko, Hyvän tekeminen, hyvät teot, hyvinvoinnin edistäminen, hyvinvoinnin lisääminen, Hyvinvointi, Hyvyys, Ihmisarvo, ihmisen olemus, ihmisen perusolemus, ihmisoikeudet, Ihmisoikeus, Ihmisyys, Itsearvostus, Kasvattaja, Kasvatuksellinen rakkaus, Kasvatus, Kasvatus hyvään, Kasvatussuhde, kasvatusteot, kiitos, kohteliaisuus, Kohtelu, luottamus, onnellinen elämä, Persoona, persoonallisuus, rajat, rajojen puuttuminen, Rakkaudellinen kasvatus, Rakkaus, Samanarvoisuus, tahto, tarkoituksentäyteinen, tarkoituksentäyteinen elämä, tarkoituksentäyteisyys, Toivo, Uncategorized, Vastuullinen ihmisyys, vastuullisuus, Yhteinen hyvä, yhteisen hyvän edistäminen, yleinen hyvä, yleisesti arvokas

Työyhteisön johtaja likakaivona

Ihmiset, jotka purkavat omaa pahaa mieltään muihin ihmisiin, ovat valitettavan usein itsekkäitä, tunnetaidottomia, empatiakyvyttömiä ja epäoikeudenmukaisia. Monilla ihmisillä, ehkä suurimmalla osalla meistä, on erilaisia ongelmia elämänsä eri alueilla. Minun ongelmani ei kuitenkaan ole sinun syysi, jollet juuri Sinä ole sen alkuperäinen aiheuttaja. Siksi minun ei myöskään pidä siirtää omaa vastuutani omien ongelmieni ratkaisemisesta Sinun, ongelmiini syyttömän ihmisen niskaan. Tämä on kuitenkin yleinen käytäntö, varsinkin työelämässä.

Yhä enemmän puhutaan työpaikkakiusaamisesta. Olen ollut sen uhrina niin pitkään, että olen tehnyt oman osani, kantanut oman korteni kekoon muiden ihmisten pahan olon kohteena olijana. Olen lopullisesti kyllästynyt olemaan likasankona tai laskiämpärinä, kuten sitä lapsuudessani nimitettiin. Kärsivällisyyspussini – johon olen siis kerännyt kärsivällisesti minun kannettavaksi siirrettyä muiden kärsimystä – yksinkertaisesti täyttyi niin, että se räjähti. Tämä tapahtui eräänä iltana muutama kuukautta sitten, tarkalleen 28.3. Silloin kirjoitin viestin perustamani järjestön hallitukselle ja pyysin sitä vapauttamaan minut tästä toiminnanjohtajuuteni näköjään luontaisetuna kuuluvasta ikeestä, koska en yksinkertaisesti jaksa kantaa sitä enää. Tahdon viettää edessä olevan 60-vuotispäiväni vapaana kaikesta siitä syyllisyyden taakasta, joka niskaani on ilman omaa osallisuuttani muiden toimesta kasattu.

”Työn orjat sorron yöstä nouskaa” laulettiin joskus hyvin perustein. Tänä päivänä on pakko kysyä, kuka sortaa ketä työelämässä ja millä oikeudella. Kuka on kaikkein lainsuojattomin, jota voidaan kohdella yleisesti hyväksytysti täysin ihmisarvoa alentavalla tavalla? Oman pitkäaikaisen kokemuksen perusteella ihmisoikeuksien kannalta kaikkein sorretuin henkilöstöryhmä on työyhteisöjen johto. Tällä en siis missään tapauksessa tarkoita sitä, ettei työpaikkakiusaamista, erilaatuista oikeuksien polkemista ja muuta epäoikeudenmukaisuutta tapahtuisi monella muullakin tasolla erilaisissa organisaatioissa. Enkä varsinkaan miltään osin puolusta kaikkea sitä vallan väärinkäyttöä, mielivaltaa ja oman edun tavoittelua, jota on häpeällisen ja halveksuttavan paljon ylimmissä yhteiskunnallisissa asemissa olevien keskuudessa. Se ei kuitenkaan oikeuta teilaamaan ja lahtaamaan kaikkia, jotka ovat erilaisista syistä johtuen suostuneet ylimmiksi päätöksentekijöiksi ja samalla viimekätisiksi vastuunkantajiksi erilaisissa organisaatioissa.

Jostain syystä oman pahan olon kaataminen toisen niskaan on muutenkin jotenkin niin upeaa suomalaista kansalaishuvia, että! Muiden mollaaminen keventää jollain ihmeellisellä tavalla omaa pahaa oloa. Kaikki erilaisissa palveluammateissa ja asiakaspalvelutehtävissä toimivat kokevat tämän huvittelun muodon päivittäin – tosin välineellisessä roolissa eli he joutuvat olemaan niinä huvipuistolaitteina tai vastaavina esineinä, joiden avulla toiset saavat mielihyvää tai ainakin mielipahan lievennystä.

Muiden virheiden, vikojen ja itselle pahaa oloa aiheuttaneiden syiden keksimisessä suomalaiset ovat harvinaisen luovaa kansaa. Muilla alueilla – jotain yksittäistä Rovio Oy:n kaltaista esimerkkiä lukuun ottamatta – luovuus ei viime aikoina oikein näytä olleen mainitsemisen arvoisin luonteenpiirteemme. Monasti on puhuttu tämän päivän arvokadosta, traditioiden, perinteiden katoamisesta. Ei hätää, uusi kansanperinne on löytynyt! Yhä useammin ja yleisemmin puhutaan yleisenä tosiasiana suomalaisesta huonosta johtamisesta. Kukaan ei ole niin huono ja kyvytön ihminen kuin se, joka on minkälaisella taustalla tahansa suostunut muiden johtajaksi. Että osaakin olla kelvoton yksilö tuo suomalainen johtaja, koko suomalaisen työelämän ja itse asiassa meidän kaikkien muussakin elämässämme kokemamme pahoinvoinnin aiheuttaja. Yöks, mikä epäihminen! No, sylkykuppina, vessanpönttönä ja likaviemärinä ehkä juuri ja juuri kelvollinen.

Olen vuonna 1977 vastaanottanut ensimmäisen esimiestehtäväni ja vuonna 1979 ryhtynyt ensimmäistä kertaa toimitusjohtajaksi. Vuosien 1979 ja 1998 välillä toimin kahden vuosikymmenen ajan liikkeenjohdon ylimmissä tehtävissä, milloin toimitusjohtajana tai muuna ylimmän operatiivisen johdon jäsenenä, milloin hallituksen puheenjohtajana tai muuna jostain osa-alueesta erityistä vastuuta kantavana jäsenenä. Aivan loppuvuosina toimin enää liikkeenjohdon konsulttina ja kouluttajana. Vuonna 1996 perustin liike-elämän arvoihin perustavalla tavalla kyllääntyneenä yleishyödyllisen yhdistyksen, joka toimii hyväntekeväisyysjärjestönä. Kuvittelin siirtyväni myös itselleni inhimillisempään maailmaan. Kuinka väärässä olinkaan!

Ensin olin hämmentynyt, tällä hetkellä olen lähinnä pettynyt – ja ennen kaikkea koen itseni kaltoin kohdelluksi, joku voisi puhua myös psyykkisesti pahoinpidellyksi joutumisesta. Suurimmaksi osaksi ovat kokemukseni tästä työstä toki myönteisiä. Varsinkin niistä kymmenistä tai sadoista nuorista on tallentunut ikuinen elämänvoimaa antava jälki sydämeeni, joilta olen vastaanottanut myönteistä palautetta heihin jättämästäni pysyvästä vaikutuksesta tai joita olen itse huomannut saaneeni auttaa elämässään askeleen eteenpäin kohti arvokasta ja hyvää. Ja olen kiitollinen niistä monista tuhansista muistakin nuorten kohtaamisista, joilla uskon kaikilla olleen ainakin sinapinsiemenen verran merkitystä meille molemmille. Samoin olen kiitollinen kaikesta siitä yhdessä kasvamisen ja kehittymisen ilosta, jota olen ollut etuoikeutettu kokemaan yhdessä niiden lukemattomien järjestössämme työskennelleiden loistavien kasvattajien kanssa, jotka ovat kanssani ihmetelleet ihmisenä olemisen arvoituksellisuutta.

Erittäin yllättynyt – nimenomaan negatiivisesti – olen kuitenkin ollut siitä, miten jotkut järjestössämme eri tavoin mukana olleet ihmiset ovat katsoneet oikeudekseen kohdella minua. Enkä todellakaan tarkoita sitä suurta enemmistöä elämänsä erilaisten vaiheiden kautta ihmisten ymmärtäjiksi sivistyneitä ihmisiä, jotka ovat valmiit omistautumaan toisille ihmisille ja antamaan itsestään kaiken mahdollisen hyvän, mitä he ovat saaneet omaksi osakseen elämässään. Sen sijaan puhun auttamisen pimeästä, tunnistamattomasta ja tunnustamattomasta sekä peitellystä puolesta. Miksi auttaja ei osaa auttaa itseään erilaisissa elämänsä kriiseissä. Miksi omat, usein suurten mullistusten, esimerkiksi noin kolmenkymmenen vuoden iässä perhettä perustamisvaiheessa, esiintyvät vaikeudet ja vastoinkäymiset vain kaadetaan täysin vastuuttomasti helpoimman uhrin niskaan? Pitäisihän auttajan tietää, ettei sen kaltainen toiminta helpota pysyvästi kenenkään ihmisen omaa pahaa oloa eikä varsinkaan ratkaise hänen henkilökohtaista tilannettaan. Ratkaisu on yksin hänen vastuullaan yhdessä niiden kanssa, joita asia koskee.

Eräs aikamme suurista suomalaisista ajattelijoista, edesmennyt Martti Lindqvist pohti useissa teoksissaan auttajan roolia, osaa ja taakkaa – sekä ennen kaikkea vastuuta itsestään, autettavistaan ja kanssaihmistään, olivat he sitten perheenjäseniään, kollegoitaan tai niin kutsuttuja esimiehiään. Suosittelen lämpimästi kaikille auttajille ja ihmistyön tekijöille Lindqvistin viisaiden kirjojen lukemista. Aloittaa voi vaikkapa kirjoista ”Ammattina ihminen, hoidon etiikasta ja arvoista” ja ”Auttajan varjo”.

Auttajana tai muussakin ihmistyössä toimiminen on tavanomaistakin ihmisenä olemista vastuullisempi rooli tai identiteetti. Sekä autettavan, auttajan itsensä että kaikkien hänen kollegojensa kohtelussa – joihin auttamis- ja ihmistyössä kuuluu samanarvoisena myös ”esimies” tai miksi viimekätistä vastuun taakaan kantajaa ikinä kutsutaankaan – luulisi inhimillisyyden olevan itsestäänselvyys. Siis sen, että kunnioitan sekä autettavieni, mutta myös kollegojeni – kantoivat he millaisia organisaatiorakenteiden pakottamia rooleja ja niiden mukaisia velvoitteita tahansa – ja kaikkien muidenkin ihmisten arvoa. Kukaan ei ole ”ansainnut” sitä, että muut käyttävät häntä hyväksi kiusaamisen, psyykkisen väkivallan tai muilla keinoilla toteutetun toimintansa kohteena, joka epäinhimillistää toisen ja jonka itsekkäänä tarkoituksena on oman ties mistä kumpuavan pahan olonsa lieventäminen.

Mielenkiintoinen kokeilu olisi, jos esimies ja hänen alaistensa voisivat vaihtaa paikkoja vaikkapa vuodeksi kerrallaan. Esimerkiksi asianajo- ja tilintarkastustoimistoissa melko yleinen menettelytapa on, että itse kukin uhrautuu vuoden ajaksi toimimaan toimitusjohtajana. Kaikki palaavat sen jälkeen yleensä erittäin huojentuneina omiin asiantuntijatehtäviinsä. Ja ehkäpä myös kohtelevat seuraavaa toimitusjohtajaa eri tavoin kuin olisivat ymmärtäneet kohdella ennen kuin ovat itse olleet siinä asemassa. Ehkäpä jopa puheet ”huonosta johtamisesta” ovat unohtuneet kahvihuonekeskustelujen asialistalta. Sen tilalla on saatettu ennemminkin ryhtyä keskustelemaan siitä, miten itse kukin voisivat kohdella toisiaan inhimillisesti ja oikeudenmukaisesti, jotta kaikki jaksaisivat ponnistella kohti yhteisesti sovittuja päämääriä.

Jatkan tästä joissakin seuraavista blogikirjoituksistani. Tarkoitukseni on ottaa kantaa ketään unohtamatta – ylintä johtoa, välitason esimiehiä ja kaikkia muita kuin esimiestyötä tekeviä – millä tavoin voisimme rakentaa kaikki toinen toisillemme inhimillisemmän työelämän. Jos työyhteisössä on vaikkapa 100 ihmistä, voi työn tekemisen iloon ja tarkoituksellisuuden kokemukseen vaikuttaa tasan 100 ihmistä. Voi tietysti olla, että joku tai jotkut eivät ymmärrä omaa vaikutusmahdollisuuttaan ja -velvollisuuttaan. Tällaisen ihmisen on parempi hakeutua jonnekin muualle, jossa hän voi jatkaa entisellä tyylillään. Todennäköisesti tai ainakin toivottavasti seinä tulee jossain muualla joskus vastaan niin, että hän joutuu kasvamaan ja kehittymään ihmisenä. Varsinkin, jos seinässä sattuu olemaan taikapeili, josta hän voi nähdä mahdollisesti kovinkin ruusuisten kuvitelmiensa läpi todellisen itsensä omine ainutlaatuisine vajavaisuuksineen ja epätäydellisyyksineen. Ja todettakoon selvyyden vuoksi, että työyhteisöstä riippuen tämä ihminen voi olla yhtä hyvin se yksi ylin johtaja, joku muu johtaja tai esimies tai joku/jotkut niistä monista kymmenistä, jotka eivät ole johtavassa tai esimiesasemassa.

Tänään – ja joka vuosi tästä eteenpäin niin kauan kuin elän – vietän Vapautumisen Päivää syntymäpäiväänikin tärkeämpänä merkkipäivänä. Tämän jälkeen en enää aio keneltäkään ottaa vastaan minkäänlaisia syytöksiä heidän elämänsä omista henkilökohtaisista ongelmista, joiden aiheutumiseen en ole ollut millään tavoin osallinen. En myöskään jää märehtimään menneitä, vaan suuntaan elämässäni eteenpäin antautuen ja omistautuen erilaisille arvokkaille ja onnellisuutta aikaansaaville hankkeille. Näihin kuuluu edelleen myös työskentely kehittämis- ja hallitustehtävissä perustamassani järjestössä, mutta ei enää toiminnanjohtajana. Toivottavasti minut hyväksytään kaikkien muiden työntekijöiden joukkoon tasavertaisena, yksilöllisellä tavallani epätäydellisenä ihmisenä, jollaisia kaikki maailman ihmiset ovat. Vain silloin saan aidosti olla ihminen ihmiselle. Mitään muuta en ole koskaan osannut ja halunnutkaan olla.

2 kommenttia

Kategoria(t): arvokato, auttaja, auttajan rooli, auttamisen pimeä puoli, elämän kriisit, empatiakyvyttömyys, epäoikeudenmukaisuus, esimies, Henkinen pahoinpitely, huono johtaminen, Ihmisarvo, ihmisarvon alentaminen, ihmisoikeudet, Ihmistyö, Itsekkyys, kaltoin kohdeltu, kiusaaminen, kriisi, laskiämpäri, likakaivo, likasanko, likaviemäri, mielivalta, oman edun tavoittelu, paha mieli, paha olo, pahoinpidelty, päätöksentekijä, Pettymys, Psyykkinen pahoinpitely, Psyykkinen väkivalta, sylkykuppi, syyllisyyden taakka, tunnetaidottomuus, työpaikkakiusaaminen, uhri, vaikeudet, vallan väärinkäyttö, vastoinkäymiset, vastuullisuus, vastuunkantaja, vastuuttomuus, vessanpönttö

Miksi tavallinen elämä on pettymys?

Mikä meitä ihmisiä vaivaa, kun haluamme aina vaan enemmän ja parempaa. Miksi mikään ei riitä? Johtuuko se siitä, että mikään ei tunnu miltään? Olen tulkinnut tilanteen siten, että jollain tavalla aikaamme leimaa sellainen sisäinen, tiedostamaton asennoituminen, että millään ei ole mitään arvoa tai syvempää ja laajempaa merkitystä.

Valtiosihteeri Raimo Sailas kuvasi hiljattain (Uusi Suomi 6.4.) karusti suomalaista todellisuutta:
– Mikä hyvinvointivaltio se sellainen on, jossa huostaanottojen määrä kasvaa rajusti, jossa alkoholinkäyttö on aivan ylenmääräistä nuortenkin kohdalla, jossa jäädään työkyvyttömyyseläkkeelle erittäin laajasti? Ei tämä nyt mitään hyvinvointia ole, Sailas sanoi.
Sailas sanoi saaneensa maailmankuvansa ja oppinsa lapsuudestaan, jonka hän vietti vaatimattomissa oloissa. Sailaksen vanhempi veli oli kuollut ennen hänen syntymäänsä, joten Sailas oli vanhin elossa oleva perheen kuudesta lapsesta. Minkälaista vastuuta nuoremmista sisaruksistaan ja koko perheen hyvinvoinnista Sailas on mahtanutkaan joutua kantamaan? Sen lisäksi, että hän on vastannut omista tekemisistään sillä lopputuloksella, että hänestä on tullut yhteiskunnallinen vaikuttaja, joka voi tyytyväisenä jäädä eläkkeelle puolentoista vuoden kuluttua. Yhteiskunnalliseen keskusteluun hän aikoo osallistua sen jälkeenkin.

Helsinkiläinen rap-artisti Pyhimys eli Mikko Kuoppala on Malminkartanon lähiön kasvatti. Hän muistelee (Uusi Suomi 8.4.) nuoruuttaan:
-Mulla on tosi vahvoja muistikuvia siitä, kun olen tavannut ihmisiä, jotka tällä hetkellä ovat syrjäytyneitä, monet narkomaaneja. Jo silloin 12-vuotiaana tunsi, että olemme eri lähtökohdista ja menossa eri suuntaan. Heikot lähtökohdat näkyivät nuorissa esimerkiksi vastuuntunnon puutteena. Yhteisvastuun käsite oli hukassa monelta. Nämä nuoret saattoivat olla koulun käytävän kuninkaita fyysisen voiman turvin. Luokkahuone oli vaikeampi paikka, työelämä jo mahdoton.
-Myöhemmässä elämässä, kun ne keinot eivät enää riitä, nämä tyypit eivät ehkä ole pärjänneet, Kuoppala pohtii.
Niitä tuttuja, jotka ovat päätyneet yhteiskunnan laitamille, yhdisti Kuoppalan mielestä ainakin yksi asia.
-Joillain ei mun mielestä ollut silloin nuorenakaan intohimoja tai sellaisia asioita, jotka olisi kiinnostaneet tosi paljon. Mekin tehtiin tyhmiä juttuja, sotkettiin seiniä, mutta meillä oli aina joku juttu, mitä me haluttiin tehdä ja missä halusimme oppia paremmiksi, Kuoppala kuvailee.
Kuoppala vilauttaa nuorisotutkimuksesta tuttua termiä mahdollisuustietoisuus. Tiivistettynä termi tarkoittaa nuorille näyttäytyvien tulevaisuuden mahdollisuuksien ja unelmien lisääntymistä. Kuoppala uskoo, että nykynuorilla on liikaa vaihtoehtoja ja liian suuret unelmat. Mediassa näkyvät unelmista vain toteutuneet.
-Ne vaihtoehdot, jotka olisivat realistisia, eivät tunnu mielenkiintoisilta. Elämä tavallisessa ammatissa tuntuu vähemmän merkitykselliseltä kuin mediassa näkyvien ihmisten elämät, Kuoppala sanoo.
Kun elämä ei ole unelmien näköistä, ei jaksa käydä töissä tai koulussa. Pettymys on Kuoppalan mielestä syrjäytymisen avainsana.
-On vaikea löytää syrjäytynyttä, joka ei olisi pettynyt.
Artisti uskoo lähipiirinsä tapahtumien perusteella, että myös ”hyvien perheiden” lapsilla on nykyisin entistä suurempi riski jäädä kyydistä.

Hiljattain Helsingin Sanomat julkaisi mielipidekirjoituksen, jossa ”Ihan tavallinen nuori”-nimimerkin haltija kertoi solidaarisuusveron leikanneen hänen kuukausirahaansa 200 eurosta 150 euroon. Nuori oli siis kovin pettynyt. Eräässä toisessa perheessä 12-vuotias vaati viime syksynä viikkorahaansa heti 2,4 prosentin korotusta ja myöhemmin vielä 1,9 prosenttia lisää. Hän oli lukenut lehdestä raamisopimusuutisia ja perusteli korotustarvetta sillä, että vanhemmat saavat saman verran lisää palkkaa. Hieman näkökulmaa asiaan (mtv3.fi 9.4.):
Nordean viime vuonna julkaiseman tutkimuksen mukaan Suomessa yli puolet lapsista ei saa ollenkaan säännöllistä viikko- tai kuukausirahaa. Nuorimmista 6–8-vuotiaista vain kaksi kymmenestä saa säännöllistä taskurahaa ja 9–11-vuotiaista alle neljä kymmenestä. Myös 15–17-vuotiaista vain hieman yli puolet saa säännöllistä taskurahaa.
Viikkorahaa pienimmät saavat keskimäärin 2 euroa, 9–11-vuotiaat saavat 4 euroa, 12–14-vuotiaat 7 euroa ja 15–17-vuotiaat 17 euroa. Kahdentoista vuoden ikä näyttää olevan rajapyykki, jonka jälkeen suurempi osa lapsista saa kuukausirahaa kuin viikkorahaa. Kuukausirahaa nauttivat 12–14-vuotiaat saavat vanhemmiltaan keskimäärin 28 euroa ja 15–17-vuotiaat jo 57 euroa kuukaudessa. Aika kaukana siis alussa mainitusta 200 eurosta tai 150 eurostakin…

Miksi tavallinen elämä on siis pettymys? Eikä pelkästään tavallinen, vaan myös tavallista ”parempi”, kun hyvinvointia mitataan vain rahan avulla. Varmaankin siksi, ettemme osaa arvostaa tavallista elämää, jota elämä väistämättä kuitenkin on ainakin meille tavallisille ihmisille, joihin kuuluu 90-98 prosenttia kaikista ihmisistä. Emme osaa iloita pienistä kauniista tai hyvistä asioista, joita kuitenkin tapahtuu muodossa tai toisessa jokaiselle ihmiselle lähes päivittäin. Ja jollei muuten tapahdu, voimme helposti tehdä asialle jotain. Helpoin ja kestävin tapa lisätä omaa onnellisuutta on tehdä jotain, joka on jollain tavalla arvokasta ja hyvää eli siis jotain merkityksellistä jollekin toiselle. Samalla tavalla voi kokea iloa siitä, että tekee sellaista, joka aikaansaa jotain myönteistä meille kaikille yhteisesti.

Kaikki tämä edellyttää tietysti, että ihminen on kiinnostunut jostain muustakin pelkästä omasta hyvästään ja sen jatkuvasta lisäämisestä. Koska itsekäs ja ahne ihminen on kyltymätön, mikään ei ole riittävästi ja siksi hän ei myöskään koskaan osaa aidosti iloita saavutuksistaan, vaan janoaa aina vain lisää. Onni karkaa siis kaiken aikaa ulottumattomiin.

Kasvatuksen – sekä kotona, kouluissa, nuorisotyössä ja kaikkialla muuallakin – tulisi opettaa solidaarista ja yhteisvastuullista elämää yhteiskunnan jäsenenä. Jokaisen tulisi oppia näkemään oma arvokas ja korvaamaton paikkansa yhteiskunnassa sekä se, miten hän voi kokea yhteisönsä, yhteiskuntansa ja kulttuurinsa omakseen, erottamattomaksi osaksi häntä itseään. Tällaisen kasvatuksen päämääränä olisi kaikkien onnellisuus. Ei mikään huono tavoite, varsinkaan, kun se voisi toteutuakin juuri siten, että kaikki ajattelisivat ja toimisivat kaikkien yhteiseksi parhaaksi. Tällaista elämäntapaa kutsutaan yksinkertaisesti vastuulliseksi ihmisyydeksi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Ahneus, Arvo, Arvokas, Halu, Hyvä, Hyvä perhe, Hyvinvointi, Hyvinvointivaltio, Ilo, Itsekkyys, Kaunis, Kulttuuri, Merkityksellinen, merkityksellisyys, Merkityksettömyys, Oma hyvä, Onnellisuus, Onni, Pettymys, Solidaarisuus, Solidaarisuusvero, Syrjäytyminen, Syrjäytynyt, Tavallinen elämä, Unelma, Vastuullinen ihmisyys, vastuullisuus, Vastuuntunne, Yhteinen hyvä, Yhteisö, Yhteiskunta, Yhteisvastuu

Nytkö historian turvallisin aika?

Hesarissa 24.1.2012 (toimittaja Niko Kettunen) kirjoitettiin yhdysvaltalaisen psykologian professorin Steven Pinkerin julmuuden historiaa koskevista tutkimuksista. Jutussa todettiin, että tilastojen mukaan yhä harvempi kuolee sotien, kansanmurhien ja muunkin väkivallan seurauksena. Historian tapahtumia on tällöin tarkasteltu suhteessa silloisiin maapallon väkilukuihin. Sen perusteella historian pahin teurastus on tapahtunut 700-luvulla Kiinassa, jolloin sisällissota tuhosi kuudesosan koko maailman ihmisistä. Tällöin tapettiin absoluuttisestikin niin paljon ihmisiä, että samaan tasoon ovat yltäneet vain kiinalaisen Mao Tse-tungin ja mongolivalloittaja Tšingis-kaanin toteuttamat verilöylyt Aasiassa. Neljän kärkeen voidaan sisällyttää myös toisen maailmansodan aikaiset uhrit kokonaisuutena.

Pinker kuvailee väkivaltaisten kuolemien lisäksi eri aikojen julmuuksia ja toteaa tilanteen kehittyneen niiltäkin osin myönteiseen suuntaan. Vaikka Guantánamon ja Abu Ghraibin kaltaisia ilmiöitä on edelleen – ehkä laajemmin kuin yleisesti tiedetäänkään – eivät kidutus ja muut julmuudet ole enää arkipäiväisiä rangaistuskeinoja sillä tavalla kuin aiempina vuosisatoina ja -tuhansina.

Jokainen meistä tuntee parhaiten sen ajan, jota on ollut mukana kokemassa. Nykyajan tapahtumat näyttäytyvätkin ihmismielessä paljon pahempina kuin pölyisissä historiankirjoissa kuvatut menneisyyden julmuudet. Nykyinen media tuo väkivallan koteihimme ja maailma voi sen takia vaikuttaa erittäin turvattomalta paikalta elää. Mutta onko maailma myöskään niin hyvä kuin ehkä haluamme uskotella ja jonka suuntaisesti myös Pinker pyrkii argumentoimaan? Eikö väkivaltaisten kuolemien lisäksi pitäisi tutkia myös muuta fyysistä väkivaltaa sekä psyykkisenkin väkivallan ilmenemistä? Olemmeko todella niin empaattisia sekä muiden kärsimyksistä ja ihmisoikeuksista välittäviä kuin Pinker antaa ymmärtää? Kunnioitammeko elämän ja ihmisen arvoa universaalisti, maailmanlaajuisesti, tai edes kotoisessa Suomessamme siinä määrin kuin voisimme tehdä ja meidän pitäisi tehdä? Onko kaikki auvoisen hyvin?

Pari uutisotsikkoa eilispäivältä: ”Paloittelusurmien määrä on lisääntynyt parina viime vuotena.” ”Helsingin seudun bussikuljettajat saavat turvanapin.” Juupa juu, kuulostaapa turvalliselta… Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkijan Martti Lehden mukaan aikaisemmin paloittelusurmista ovat vastanneet ammattirikolliset, mutta parina viime vuotena ”tavalliset rikolliset”. Paloittelusurmien määrä on jo n. 5 % kaikista henkirikoksista. Tulee väkisin mieleen keskiajan brutaali kulttuuri ja sen ajan esimerkit julmuuksista… Turvanappi, turvaohjaamo, turvakamera jne. – hienoa, että bussikuskien turvallisuuteen panostetaan, mutta entä panostukset matkustajiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemiseen ja ihmisten keskinäiseen yleiseen asenneilmapiiriin?

Mielettömät teot ovat siten myös tätä päivää. Järjettömyys ja tunteettomuus rehottaa – itsekkyydestä ja toisista ihmisistä piittaamattomuudesta puhumattakaan. Vastuullisuus ja inhimillisyys eivät todellakaan ole vallalla edes meidän kulttuurissamme, joistakin muista tältä osin vielä kehittymättömämmistä kulttuureista puhumattakaan. Ihmisen ihmistämiseksi on vielä ponnisteltava pitkään ennen kuin maailmaa voidaan pitää mielekkäänä. Tavoitteena tulisi olla elämän merkityksellistäminen. Ihanteeksi voitaisiin asettaa maailma, jonka kaikki voisivat kokea olevan täynnä sellaisia hyviä ja arvokkaita sisältöjä, jotka mahdollistaisivat elämän kokemisen tarkoituksentäyteiseksi ja sitä kautta onnelliseksi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): ammattirikollinen, henkirikos, Inhimillisyys, julmuus, kansanmurha, merkityksellistäminen, merkityksellisyys, mielekkyys, mielettömyys, Onnellisuus, paloittelusurma, rikollinen, sota, Tarkoituksellisuus, turvallisuus, turvanappi, vastuullisuus, Väkivalta