Aihearkisto: Vastuullinen ihmisyys

Mitä on kaltoinkohtelu?

Mitä on paljon puhuttu kaltoinkohtelu? Miten se eroaa muusta henkisestä ja fyysisestä väkivallasta? Onko kaikki kaltoinkohtelu väkivaltaa?

Alle 18-vuotiaisiin ja yli 65-vuotiaisiin ihmisiin, nk. lapsiin tai vanhuksiin kohdistuvasta kaltoinkohtelusta puhutaan jatkuvasti. Joskus myös määritellään, kuka sitä on tehnyt, miten hän on sitä tehnyt ja kenelle hän on sitä tehnyt. Näiden ikäryhmien osalta kyse on yleensä luottamuksellisessa suhteessa tapahtuvista teoista tai tekemättä jättämisistä. Kyse on myös vallasta ja vastuusta.

Lasten kohdalla kaltoin kohtelijana ovat joko omat vanhemmat tai muut aikuiset, joilla on siinä tilanteessa ja hetkessä kasvatuksellista valtaa ja vastuuta lapsesta ja joiden vastuullisuuteen lapsen pitää voida luottaa. Omien vanhempien ja lapsen kanssa asuvien muiden aikuisten lisäksi kyse voi olla kodin ulkopuolisen sijaishuolto- tai sijoituspaikan aikuisista. Kaltoinkohtelua voivat kuitenkin harjoittaa myös lukemattomat muut aikuiset päivähoidossa, koulussa, harrastustoiminnassa ja loppujen lopuksi kuka tahansa, koska tahansa ja missä tahansa.

Lyhytkin kaltoinkohtelua sisältävä kohtaaminen voi haavoittaa lasta syvästi ja pitkävaikutteisesti. Me kaikki aikuiset vaikutamme kaikkiin kohtaamiimme lapsiin, halusimme sitä tai emme tai tiedostimme sitä tai emme. Pienilläkin teoilla tai tekemättä jättämisillämme voi olla enemmän tai vähemmän vaikutuksia heidän kasvuunsa ja kehitykseensä. Lasten on voitava luottaa meihin ja antamaamme kuvaan ihmisistä, ihmisten välisistä suhteista, suhteista luontoon, ja elämästä yleensä. Meidän vastuullamme on luoda lapsille toivoa siitä, että maailma on heille hyvä paikka elää. Meidän vastuullamme on antaa lapsille esimerkkejä ja malleja siitä, miten tätä elämää on hyvä elää. Vaikutusvaltamme ja vastuumme todellistuu aina silloin, kun jollain lapsella on mahdollisuus nähdä tai kuulla käyttäytymistämme, erilaisia tekojamme ja tekemättä jättämisiämme ja muuta toimintaamme.

Kaikki mikä on lapselle pahaksi hänen kasvunsa ja kehityksensä ja tulevan elämänsä kannalta on mielestäni kaltoinkohtelua. Kaltoinkohtelua on siten kaikki sellainen, jossa emme ole vastuullisia ihmisyydessämme. Nykyisessä mediakulttuurissa, jossa kaikki on sidoksissa mediaan, kaikki tulee ennen pitkää lastenkin tietoon, oli heitä tapahtumisen hetkellä paikanpäällä tai ei. Suppeita listoja kaltoinkohtelun eri ”lajeista”, ”luokista” tai ”tyypeistä” löytyy googlaamalla. Osa kaltoinkohtelusta on kriminalisoitu, osa ei. Minulle sillä ei ole mitään merkitystä, onko jokin määritelty laissa rangaistavaksi teoksi vai ei. Minulle kyse on ihmisyydestä ja vastuullisuudestamme siinä. Kyse on siis enemmän kuin laeista tai yhteiskunnallisista ja kulttuurisista moraalinormeista. Kyse on eettisyydestämme ja siihen liittyvistä kyvyistämme, taidoistamme ja tahdostamme.

Ajatuksenani oli kirjoittaa myös vanhusten kaltoinkohtelusta ja sen jälkeen myös kaikesta ihmisten välillä esiintyvästä kaltoinkohtelusta. Siis kaltoinkohtelusta hyvin laaja-laisesti ymmärrettynä, jotta kaikkien meidän vastuumme ja vaikutusvaltamme, henkilökohtaiset lukemattomat päivittäiset vaikutusmahdollisuutemme, kirkastuvat mahdollisimman selkeinä. Jatkan aiheen käsittelyä kuitenkin tuonnempana…

Jätä kommentti

Kategoria(t): Aikuiset, Eettinen kyvykkyys, eettinen tahto, Eettisyys, Fyysinen väkivalta, Henkinen väkivalta, ihmisten välinen kaltoinkohtelu, Ihmisyys, kaltoin kohtelija, kaltoinkohtelu, kaltoinkohtelun tyypit, Kasvattaja, Kasvatus, kasvatusvaikuttaminen, kasvatusvaikutus, kasvatusvastuu, kasvu, kriminalisoitu kaltoinkohtelu, lasten kaltoinkohtelu, luottamus, luottamussuhde, sijaisvanhempi, Toivo, vaikutusvalta, valta, Vanhemmat, vanhusten kaltoinkohtelu, vastuu, Vastuullinen ihmisyys, vastuullisuus, Väkivalta

Onko ihmisyyden valoon paluuta, jos on viety sen pimeään äärilaitaan?

Ihmisen tulisi pyrkiä ihmisyydessään niin korkealle kuin se on mahdollista, jos hän tahtoo elää hyvää ja onnellista elämää kaikkien toisten keskuudessa. On mahdollista ja oikeastaan välttämätöntäkin kurottautua jopa ihmisyyden rajan tuolle puolen, jos tahtoo päästä edes lähelle rajaa. Tuolla puolen ovat muun muassa universaalit arvot, jotka ovat itsessään haltuun ottamattomia, saavuttamattomia ja tietokykymme ylittäviä. Niitä kohti voi kuitenkin suuntautua ja niin pitääkin tehdä, jos tahtoo luoda maailmaan jotain kaikkia yhteisesti koskevaa sekä ajallisesti kestävää arvokasta ja hyvää.

Ihminen saattaa kuitenkin kaikista omista pyrkimyksistä riippumatta – tai joskus myös nimenomaan niiden vuoksi – joutua tilanteeseen, jossa hänet pakotetaan ihmisyyden toiselle äärirajalle, pahuuden keskelle, helvetin esikartanoon. Hänestä tulee ihminen, jonka kokemat ihmisarvon loukkaukset pitävät häntä vankina, jonka tuska ei pääty, vaikka hänen kiduttajansa olisivat kadonneet näköpiiristä jo kauan sitten. Ihmisyyden pimeälle rajalle kyydittäjät voivat edustaa täysin ennakoimatonta tahoa, vaikkapa sellaista, joka julistaa edistävänsä hyvää tahtoa ihmisten kesken.

Vallan sokaisemat sekä kaikista henkisistä ja eettisistä arvoista riisuttuun pahuuteen sairastuneet vainoajat kohdistavat mielivaltaansa sinuun, kunnes sinut on nujerrettu sekä psyykkisesti että fyysisesti. Sitä ennen he eivät lopeta. Kaikkein kuluttavinta psyykkisesti on, kun et tiedä mistä suunnasta ja koska seuraava isku tulee. Varsinkin, kun kaikki perustuu puhtaaseen mielivaltaan eikä johonkin sellaiseen, jota voisit ennakoida omien tekemistesi perusteella.

Pirullisinta on, että et voi edes tietää kyseisten vainoajien syvimpiä vaikuttimia. Ehkei heitä aja edes kyltymätön vallanhimo, taloudelliset palkkiot tai kieroutunut mielihyvä, vaan jokin heissä niin syvällä oleva, että he eivät itsekään tiedosta tai tunnista sitä. Silti heillä ei ole hyvä olla, vaan heidän sisimpäänsä kalvaa tyhjäksi ristiriita sen välillä, mitä he ovat ja mitä heidän ihmisyyden nimissä tulisi olla.

Olen alkanut käsittää, että kyse on todelliseksi tulleesta äärettömästä pahuudesta. Sen rajat ylittävät sen, mitä olemme tottuneet pitämään ihmisyyden negatiivisena äärirajana. Kyse on siis äärettömän, absoluuttisen pahuuden ilmenemisestä ihmisessä. Tällainen ihminen kykenee sellaiseen käsittämättömään toimintaan, jonka taakse kukaan toinen ei pääse käsiksi eikä siksi kykene siihen myöskään vaikuttamaan. Koska toimintaa ei voi millään tavalla ymmärtää, saa pahuus kaikessa johdonmukaisuudessaan helposti puolelleen tavallisia ihmisiä, joilla on normaalit hoksottimet, mutta ovat kuitenkin herkästi johdateltavissa vaikkapa siksi, että he ovat hyvää tahtovia ja hyvään uskovia ihmisiä. Tai sitten he ovat halukkaasti osa omaa etuaan ajavaa valtakoneistoa.

Henkilökohtaisesti olen saanut kurkottaa kohti vastuullista ihmisyyttä parinkymmenen vuoden ajan toimiessani nuorten arvo- ja väkivallattomuuskasvattajana. Toimittuani aluksi toisten järjestöjen puitteissa vapaaehtoistyöntekijänä perustin vuonna 1996 uuden nuorisokasvatusjärjestön tätä toimintaa toteuttamaan sellaisella järjestelmällisellä tavalla, johon mikään olemassa oleva taho ei osoittanut kiinnostusta. Tämä osui vaiheeseen, jossa olin henkilökohtaisesti avartanut aiempaa ahdasta maailmankatsomustani uusilla elämänarvoilla ja elämänasenteilla. Johtotähtenäni oli kokonaan uudenlainen elämänfilosofia, jota ohjasi vahva usko ihmisen perimmäiseen hyvyyteen ja rakkauden voimaan sen herättämisessä eläväksi.

Järjestö kasvoi ja kukoisti. Sekä nuoret että heidän arjessaan mukana olevat lukemattomat yhteistyötahot kiittelivät toiminnan myönteisiä vaikutuksia. Rahoittajat suhtautuivat järjestöön jopa eräänlaisena esimerkillisenä mallioppilaana, jota he esittelivät mielellään erilaisissa yhteyksissä. Täyskäännös tapahtui kolme vuotta sitten. Kaikki vahvaan luottamukseen ja avoimuuteen perustuvaa kumppanuutta kanssamme toteuttaneet henkilöt olivat siirtyneet muualle eikä kukaan tuntenut enää järjestöämme. Järkyttävintä oli, ettei kukaan ole vaikuttanut olevan edes kiinnostunut todellisesta toiminnastamme ja aikaansaannoksistamme.

Rahoittajaorganisaatioiden suuri henkilövaihtuvuus näyttää siis koituneen kohtaloksemme. Kun kukaan ei tunne meitä eikä ole puolustamassa olemassaolomme tärkeyttä, olemme joutuneet mielivaltaisen ja järjestelmällisen ajojahdin kohteeksi. Keskeisenä väittämänä on, ettei toiminnallamme ole mitään merkitystä ja taktiikkana on keskittyä etsimään toiminnastamme mitä tahansa, joka voidaan saada näyttämään kielteiseltä. Asioita käännellään ja väännellään siten kuin yleensä vain taitavin väärentäjä kykenee.

Totuus on kuitenkin, että olemme onnistuneet luomaan ainutlaatuisia myönteisiä ja ennen kaikkea pitkäkestoisia vaikutuksia niiden noin 7000 nuoren keskuudessa, jotka ovat osallistuneet kasvattajiemme ohjaamiin pitkäkestoisiin vertaisryhmiin. Jos yhden suotuisaan tulevaisuuteen ohjatun nuoren aiheuttamaksi yhteiskunnalliseksi tuotoksi lasketaan yleisesti esitetty yli miljoona euroa, eivät edes taloudelliset vaikutukset jää arvailujen varaan. Pystyn itsekin nimeään sellaisen määrän elämänsä suuntaa ratkaisevalla tavalla muuttaneita toimintaamme osallistuneita nuoria, että puhutaan vähintään sadoista miljoonista. Vielä tärkeämpää on kuitenkin kaikki inhimilliset vaikutukset nuoriin ja heidän vaikutuspiirissään oleviin ja tulevaisuudessa tuleviin ihmisiin. Vaikutukset kaikesta siitä, joissa on edetty yhdessä nuorten kanssa kohti ihmisyyden valoa.

Olen kokenut yhä lisääntyvää ahdistusta, raivoa ja uupumusta. Olen joutunut pahuuden aiheuttaman tuskan vangiksi, kiirastulen piirittämäksi. Maailmankuvani on muuttunut ratkaisevalla tavalla enkä ole enää ihmisenä ennallani. Joudun tunnustamaan, että joku voi olla absoluuttisen pahuuden vallassa ja toimia sen välikätenä. Ehkä jopa niin, että kyseessä on luonnevika, jota on mahdotonta tai ainakin erittäin vaikea korjata. Tämä horjuttaa uskoani ihmisyyteen.

En voi enkä aio jäädä loppuelämäkseni vankilaan, johon olen ajautunut. Ainoa mahdollinen suunta, joka johtaa pois tuskan pimeästä maailmasta, on toisessa ääripäässä loistava ihmisyyden valo. Vankila on lopulta itseni luoma pieni ja ahdas tila, johon voin joko jäädä tai josta voin myös lähteä pois. Rakkaus katkaisee kaikki kahleet ja murentaa kaikki muurit. Rakkaus itseäni, elämää ja kaikkia toisia kohtaan. Se, mitä minulle on tehty, ei määritä sitä, mitä olen ja mitä tahdon ja voin olla.

Aloitan siis jälleen uuden kehitysvaiheen elämässäni, eläkkeelle jäämiseni kynnyksellä. Maailmankatsomukseni on rikastunut ja olen yhä väkevämmin kiinnittynyt ja sitoutunut taistelemaan totuuden ja oikeudenmukaisuuden puolesta kaikkea mielivaltaa, väkivaltaa ja muita ihmisarvon loukkauksia vastaan. Pahuutta vastaan hyvyyden ja rakkauden puolesta. Vaikkei ihmisyyden rajan ylittäviä absoluuttisen pahuuden hyökkäyksiä voikaan antaa anteeksi – ihmisen kyvyt ovat siihen riittämättömät – voi kuitenkin kääntyä absoluuttisen rakkauden puoleen ja liittoutua taistelemaan sen soturina paremman maailman puolesta.

On siis oltava kiitollinen kaikille niille, jotka ovat auttaneet minua ottamaan tiikerinloikan kohti aiempaa avarampaa maailmankuvaa sekä löytämään aiempaa suuremman ja moniulotteisemman maailman. Kiitos, etten enää usko siihen, että hyvää tekeville ihmisille koituu aina hyvää tai että paha saa aina palkkansa. Kiitos, että olette havainnollistaneet minulle konkreettisesti, miten totaalisesta sodasta onkaan kysymys. Olen teidän avullanne ymmärtänyt, että elämme yhä Auschwitzissa ja että on olemassa ihmisiä, jotka toiminnallaan vievät meitä arkisessa arjessamme yhtä pitkälle kuin ihmisyyden tuhoamisleireissä tapahtui.

Kiitos, että olette opettaneet minut elämään sovussa menetysten ja luopumisten sekä masennuksen ja vihan kanssa ja tehneet minusta aiempaakin vahvemman. Kiitos, että olette myötävaikuttaneet siihen, että minusta on tullut yhä pelottomampi vapaustaistelija oikeudenmukaisemman ja väkivallattomamman maailman puolesta. Uutena tavoitteenani on edetä vielä pitemmälle myönteisen ihmisyyden rajalle kuin minne olen vielä koskaan tähän saakka päässyt.

Jätä kommentti

Kategoria(t): absoluuttinen pahuus, absoluuttinen rakkaus, ahdistus, ajojahti, arvo- ja väkivallattomuuskasvatus, arvokas ja hyvä, Arvokasvatus, avoimuus, elämänarvot, elämänasenteet, elämänfilosofia, helvetin esikartano, Hyvä elämä, hyvä tahto, hyvää tahtova, hyvään uskova, Hyvyys, ihmisarvon luokkaus, Ihmisyys, järjestörahoittaja, kiduttaja, kiirastuli, kumppanuus, luonnevika, luottamus, mielihyvä, mielivalta, NFG, Non Fighting Generation, nuorisokasvatusjärjestö, ohjattu vertaisryhmä, onnellinen elämä, Onnellisuus, Pahuus, rahoittajaorganisaatio, raivo, Rakkaus, tuhoamisleiri, tuska, universaalit arvot, uupumus, vainoaja, vallanhimo, valtakoneisto, vanki, Vankila, vapaaehtoistyö, Vastuullinen ihmisyys, Väkivallattomuuskasvatus, Väkivalta, vertaisryhmä

Tunnustan olevani suvaitsematon

On paljon asioita, joita en suvaitse missään tapauksessa. On myös paljon asioita, joihin suhtautumiseni on ihan jotain muuta kuin pelkkää suvaitsemista – eli paljon enemmän kuin vain sietämästä, sallimista tai hyväksymistä. Olenko siis suvaitsematon ihminen?

En suvaitse minkäänlaisia rikoksia ihmisyyttä vastaan, täysin siitä riippumatta, kuka niitä tekee, ja millä tahansa verukkeella tekojansa perustelee. Israelin ja Gazan välillä käytävä sota on hyvin konkreettinen ajankohtainen esimerkki – mitenkään unohtamatta ja vähättelemättä kaikkia muita tapahtuvia ja menneisyydessä tapahtuneita tekoja, joissa ihmisyyden raja on jyrkällä tavalla ylitetty.

En suvaitse sotilaallista sekaantumista toisen maan asioihin enkä kansainvälisen oikeuden rikkomista. Venäjän toimesta tapahtunut Krimin haltuunotto ja Ukrainassa sotiminen ovat karkeita ja tuoreita esimerkkejä tällaisesta toiminnasta.

En suvaitse ylimalkaan sotimista enkä minkäänlaista väkivaltaisuutta toisia kohtaan. En myöskään, vaikka sitä kutsuttaisiin vähättelevää käsitettä käyttäen kiusaamiseksi.

En suvaitse väkivaltaa myöskään eläimiä, kasveja ja ylimalkaan luontoa ja muuta luomakuntaa kohtaan. Vaikka ymmärrän, että ihmisen tulee voida hyödyntää luontoa pysyäkseen hengissä, en kuitenkaan hyväksy luonnon törkeää pahoinpitelyä ja raiskaamista. Surettava, lähellä itseäni kotikunnassani Lopella tapahtunut esimerkki oli, kun kotimme viereinen metsikkö tuhottiin kokonaan avohakkuin. En halaile puita enkä ole edes puiden kaatamista vastaan, mutta tällainen raju väkivalta sotatannerta muistuttavine jälkineen on täysin sietämätöntä. Mitä kaikkia luontoarvoja siinä tuhottiinkaan, metsässä, josta osan olivat asiantuntijat arvioineet metsien monimuotoisuutta turvaavaan kansalliseen METSO-toimintaohjelmaan sopivaksi. Kun käväisin entisessä metsässä, jouduin poistumaan sieltä kiireesti saadakseni salpaantuneen hengitykseni palautumaan normaaliksi. Henkisesti en ole tilanteesta palautunut enkä usko, että tulen koskaan tästä kokemuksesta palautumaankaan, koska en sitä edes tahdo; en tahdo unohtaa tätä. Itseni suojelemiseksi olen kuitenkin päättänyt olla astumatta jalallanikaan kyseiselle tuhoalueelle koko loppuelämäni aikana.

Listaa voisi vielä jatkaa ja siitä voisi lopulta tulla kovinkin pitkä. Olenko siis jotenkin erityisen suvaitsematon ihminen? En usko olevani. Enkä usko, että suurin osa muistakaan ihmisistä pitää minua kovinkaan suvaitsemattomana ihmisenä, ehkä jopa päinvastoin keskimääräistä suvaitsevaisempana. Suvaitsevaisuuden käsite on kuitenkin ongelmallinen. Olen pohtinut sitä aiemminkin, mm. parin vuoden takaisessa blogikirjoituksessani Mitä on suvaitsevaisuus? ja myös kolmisen vuotta sitten blogiini kirjoittamassani artikkelissa Samankaltaisuus samanarvoisuuden perustana .

Suvaitkaamme siis suvaitsevaisuutta silloin, kun se on vastuullista ihmisyyttä puolustavaa, ja olkaamme jyrkän suvaitsemattomia kaikkea sellaista kohtaan, jolla kaikille maailman ihmisille itseisarvoisesti kuuluvaa ihmisarvoa ja siihen liittyviä ihmisoikeuksia loukataan. Ja olkaamme valppaita myös siinä, miten ihmiset kohtelevat kaikkea muuta luotua, eli luontoa. (Ja yrittäkäämme olla täsmällisiä käyttäessämme erilaisia käsitteitä, vaikka ne olisivat kuinka vakiintuneita kielenkäyttöömme.)

Jätä kommentti

Kategoria(t): avohakkuu, Ihmisarvo, ihmisoikeudet, ihmisyyden raja, Ihmisyys, itseisarvo, kansainvälinen oikeus, kiusaaminen, Luomakunta, luonnon monimuotoisuus, luonnon pahoinpitely, luonnon raiskaaminen, luonto, luontoarvot, rikos ihmisyyttä vastaan, sota, sotiminen, suvaitsemattomuus, Suvaitsevaisuus, Vastuullinen ihmisyys, Väkivalta, väkivaltaisuus

Putin

Koska siellä Kremlissä joku varmaan löytää tämän artikkelini valitsemani otsikon perusteella, paljastan, että niin on tarkoituskin. Toivottavasti joku myös kääntää tämän sinulle venäjäksi. 

Rohkenen sinutella sinua judokollegana, itse muutama kuukautta vajaa 50 vuotta judoa harrastaneena ihmisenä. En tiedä, kuka sinulle on judoa opettanut ja ennen kaikkea mitä sinulle on opetettu. Toivottavasti olet kuitenkin tullut tietoiseksi judon kolmesta perusperiaatteesta, jotka lajin vuonna 1882 perustanut Jigoro Kano otti lähtökohdakseen. Jigoro Kano oli filosofian tohtori ja professori. Hän oli ennen kaikkea kasvatustieteilijä ja pedagogi ja judosta tuli hänen ansiostaan myös pakollinen oppiaine japanilaisissa kouluissa. Kano oli myös Kansainvälisen Olympiakomitean jäsen.

Professori Kano ei koskaan tarkoittanut, että judo olisi vain sarja mekaanisia temppuja, joilla harmilliset vastustajat nujerretaan, tai keino saavuttaa urheilussa kultaa ja kunniaa. Kano on järjestelmää luodessaan tarkoittanut lopulliseksi tavoitteeksi ihmisen kehittämisen kokonaisuudessaan.

Toivon siis sinun tuntevan todellisen judon periaatteet ja palauttavan ne mieleesi. Tai jollet tunne niitä, toivon, että tutustut niihin ja sitoudut niihin, jotta voit kunnialla kantaa judon mustaa vyötä. Löydät varmasti judon periaatteet googlaamalla suoraan venäjäksikin. Toistan ne kuitenkin tässä siten kuin itse olen ne aikanaan oppinut ja myös pyrkinyt elämään niiden mukaan.

Judon periaatteiden tärkeimmät osat sisältyvät jo itse sanaan JUDO. JU-tavu merkitsee joustamista, myöten antamista tai myös lempeyttä ja periksi antamista. Tavu sisältää samalla judon ensimmäisen varsinaisen periaatteen, maksimaalisen tehon periaatteen: mahdollisimman vähällä voimalla saadaan mahdollisimman paljon aikaan. DO-tavu merkitsee tietä tai periaatetta, ei yksinomaan mekaanista taitoa (jitsu tai jutsu). Täten koko sana JUDO merkitsee pehmeää tietä, joustavuuden periaatetta.

Judo sisältää fyysistä kasvatusta, mutta sitä voidaan käyttää myös älyllisen ja eettisen kyvykkyyden ja voiman kohentamiseen. Todellinen judo sisältää siis myös henkisen kasvatuksen. Judossa oppii nopeasti, ettei hermostuminen kannata. Joten judon yksi tarkoitus on kasvattaa itsehillintää. Lisäksi judoa voidaan käyttää ruokavalion, vaatetuksen, asumisen, sosiaalisen (eettisen!) kanssakäymisen ja liike-elämän (eettisten!) menetelmien oppimiseen. Näin judo sisältää (eettiseen!) elämään oppimisen taitoja.

Kaikesta edellisestä nouseva keskeinen periaate voidaan muotoilla vaikka näin: älä koskaan vastaa hyökkäykseen hyökkäyksellä, koska se on kaikkein tehottomin tapa pyrkiä voittamaan toinen. Voimaa käyttäen voi voittaa vain itseään heikompia, mutta joustamalla voi selvitä lähes mistä tahansa – jopa niin, että molemmat kokevat voittaneensa. Eli kyse on nykyisinkin paljon puhutusta win-win-periaatteesta. Tätä kutsutaan judossa yhteisen hyvän periaatteeksi tai yhteisen hyvinvoinnin ja hyödyn periaatteeksi.

Judoa ei voi harjoitella yksin. Koska yhdessä lajia harjoittelevat pyrkivät samaan päämäärään, sekä fyysiseen että henkiseen kasvuun, kehittävät he kaiken aikaa toinen toisiaan. Judo kehittää vastuulliseksi toisia ja yhteiskuntaa kohtaan, koska judon harrastaja oppii luottamaan toiseen ja olemaan toisen luottamuksen arvoinen.

Judon hallitsee vasta se, joka soveltaa judon periaatteita jokapäiväiseen elämään. On opittava sovelletamaan kaikkiin elämän alueisiin judon avulla saavutettua itsensä fyysistä ja henkistä hallintaa sekä joustavuutta ja eettistä kyvykkyyttä, jolloin judoka on hyödyksi koko ympäristölleen.

Vladimir, ole todellinen JUDOKA!

Toivoo Timo, filosofian tohtori, kasvatuksen asiantuntija ja mustan vyön judoka – ja jopa ikätoverisi 🙂

Jätä kommentti

Kategoria(t): eettinen hyvinvointi, Eettinen kasvatus, eettinen kasvu, Eettinen kyvykkyys, Eettinen toiminta, elämäntaidot, henkinen hyvinvointi, henkinen kasvu, Henkiset kyvyt, Hyvinvointi, itsehillintä, joustavuus, judo, judon musta vyö, luottamus, musta vyö, Vastuullinen ihmisyys, vastuullisuus, Yhteinen hyvä, yhteisen hyvän edistäminen

Rajojen puuttumista vai sittenkin jotain muuta?

Ärsyynnyn nykyisin yhä herkemmin erilaisista kirjoituksista, jotka alkavat sanoilla Rajojen puuttuminen…. Kommentoin tällaisia väittämiä ”blaa, blaa, blaa” eli samoin sanoin kuin lastenpsykiatri Jari Sinkkonen kommentoi hiljattain hallituksen keinotekoisia perusteluja rakenneuudistuspäätöksille. Lauantaina 31.8. YLEn Uutisten nettisivuilla kerrottiin, että ”Rajojen puuttuminen vie nuoren lastenkotiin – Ilmiö on yleistynyt. Nuoret päätyvät lastenkotiin monesta eri syystä. Nykyään ongelmaksi nousee usein se, että nuori on tehnyt kotona vallankaappauksen ja kasvaa ilman rajoja.” Juupa juu. Pohditaanpa asiaa hieman.

Oletetaan, että lasta on ohjattu pienestä pitäen rakkaudellisella asenteella kohti arvokasta ja hyvää. Mitä kaikkea siihen voidaan katsoa kuuluvan?

Lasta on kunnioitettu eli häneen on alusta alkaen suhtauduttu siten, että hänessä on mahdollisuuksia arvokkaaseen ja hyvään aivan samalla tavalla kuin kaikissa ihmisiksi syntyneissä olennoissa on. Koska hän on yhtä paljon ihminen kuin hänen vanhempansakin, he ovat olleet ihmisiksi hänen kanssaan ja kohdelleet häntä kohteliaasti, jollaista kohteliasta kohtelua kaikilla samanarvoisin ihmisoikeuksin syntyneillä ihmisillä on oikeus vaatia toisiltaan. Lapsen vanhemmat ovat myös uskoneet ja luottaneet lapsessaan oleviin mahdollisuuksiin kasvaa ja kehittyä hänessä piilevien yksilöllisten arvokkaiden ja hyvien ainestensa mukaiseksi persoonallisuudeksi. Vanhemmat ovat myös kohdelleet lastaan keskustelukumppanina, jonka kanssa voi olla vastavuoroisessa vuorovaikutussuhteessa. Vanhemmat ovat toki ymmärtäneet lapsen erityisyyden siinä, että hän ei vielä voi pohtia aikuisen tavoin aikuisten olennaisina pitämiä kysymyksiä, mutta hän voi ajatella niitä lapselle ominaisella tavalla. Vanhemmat ovat myös oivaltaneet, etteivät he voi tuntea nuoren käsitejärjestelmää ja kokemismaailmaa ja siksi he ovat asennoituneet häneen kanssaihmettelijänä ja kumppaninaan sellaisen yhteyden etsinnässä, joka mahdollistaa keskinäisen ymmärryksen. Vanhemmat ovat saaneet lapsen kiinnostumaan haluamastaan asiasta osoittamalla kiinnostusta lapseen itseensä ja innostuneisuutta kyseiseen asiaan. He ovat ottaneet lapsen esittämät väittämät vakavasti ehdolle päteviksi väittämiksi, jotka edellyttävät yhteistä arviointia.

Mitä vanhemmaksi lapsi on tullut, sitä yleisemmin on tunnustettu, että hänellä on kokemuksia elämästä ja katsomus maailmasta sekä ajatuksia, jotka ovat kuulemisen arvoisia. Tämän perusteella häneltä on voitu myös edellyttää arvostelukykyisyyttä ja autonomista järjenkäyttöä. Nuori on siis käsitetty itsenäiseksi ajattelijaksi ja toimijaksi, jolloin häntä on kohdeltu arvostelukykyisenä kommunikaatiokumppanina.

Rakkaudessaan lapseen hänen vanhempansa eivät ole nähneet häntä vain sellaisena kuin hän on, vaan myös sellaisena mitä hän voi olla ja millaiseksi hänen on mahdollista tulla. He ovat auttaneet lastaan näkemään itsekin kaiken sen arvokkaan ja hyvän, mitä hänessä piilee, ja jota hän usein ei itse ole itsessään tiedostanut. Kun lapsen vanhemmat ovat uskoneet lapsensa perimmäiseen olemukseen ja sen luomiin mahdollisuuksiin elää kokonaisvaltaisesti hyvää ja onnellista elämää, he ovat auttaneet lasta itseään myös luottamaan siihen ja toteuttamaan sen luomat mahdollisuudet elämässään. Rakkaudessaan lapsen vanhemmat ovat tahtoneet voimakkaasti, että lapsi tulisi siksi, mitä hän olemuksessaan piilevien ainesten mukaisesti voi olla, ja he ovat tehneet kaiken voitavansa auttaakseen lastaan toteuttamaan kaiken sen arvokkaan ja hyvän.

Vanhemmat ovat antaneet itsestään kaikenlaista arvokasta ja hyvää sekä näyttämällään omalla esimerkillä että monenlaisilla lapseen kohdistuvilla teoillaan. He eivät ole vain passiivisena toivoneet parasta, vaan aktiivisilla teoillaan osoittaneet, mitä arvokas ja hyvä on käytännössä. He eivät myöskään ole tehneet tekojaan itseään varten, esimerkiksi voidakseen kehua itseään hyväksi vanhemmaksi ja kasvattajaksi tai saadakseen vastaavasti jotain yhtä arvokasta ja hyvää lapsiltaan. He ovat sen sijaan antaneet itsestään kaiken sen, mitä heillä on ollut rakkaudellisessa suhteessaan lapsiinsa annettavanaan, juuri tuon lapsen itsensä vuoksi.

Itsestään antamisella tarkoitan sitä, mitä ihmisenä olemme, en sitä, mitä meillä mahdollisesti on esimerkiksi rahana, tavaroina tai omaisuutena. Rakkaudellisen kasvatuksen idea ei siis ole vain kasvattaa lapsia rakkaudella, vaan myös rakkauteen kaikkia ja kaikkea kohtaan. Siis siihen, että autamme kaikki toinen toisiamme saamaan itsestämme arvokkaimmat ja parhaat puolemme esille toinen toistemme hyväksi.

Kasvatus on kunnioitusta ja rakkautta, mutta myös arvostusta. Tyhjästä on turha kiittää ja varsinkaan jostain sellaisesta, josta lapsi vain itse hyötyy tai saa hyvää. Mutta varsinkin silloin, kun lapsi edistää myös muiden hyvää omasta vapaasta tahdostaan, on näkyvän huomioimisen, jopa jonkinlaisen juhlahetken paikka. ”Kiitos” on tietysti hyvä sanoa myös silloin, kun lapsi täyttää ne velvollisuudet, mitkä hänelle perheyhteisön jäsenenä kuuluvat. Mutta arvostuksen saaminen on ansaittua vain silloin, kun lapsen vapaaehtoinen aikaansaannos on hyödyksi muiden – erityisesti siis kodin ulkopuolisten – ihmisten ja muidenkin luontokappaleiden hyvinvoinnille. Pedagogisesti on tärkeää antaa myönteistä palautetta myös pelkästä parhaansa yrittämisestä, vaikka lapsen aikaansaannos olisi keskinkertainen tai epäonnistunut.

Arvostuksen osoittamisen perustana on siis yleisen hyvän, tai myös muiden kuin oman hyvän, edistäminen. Tällä tavoin kasvattava vanhempi tunnustaa, että lapsi kykenee edistämään muiden hyvää. Tämä puolestaan vahvistaa lapsen käsitystä siitä, että hän on tärkeä, eli hän voi ja saa olla joku jollekin toiselle – ei vain pelkkä tyhjä, näennäinen ”Joku”. Kasvattajan tunnustama arvostus antaa lapselle varmistuksen siitä, että häntä pidetään vastuullisena persoonana, ”hyvänä ihmisenä”. Sen seurauksena hänestä voi myös tulla vastuullinen persoona ja ”hyvä ihminen” – tai ihminen, joka pyrkii olemaan niin hyvä kuin kulloisessakin tilanteessa osaa.

Mahdollisuuksien ja konkreettisten tilaisuuksien luominen on aluksi kokonaan kasvattavan vanhemman vastuulla. Kun kasvattaja suhtautuu kiinnostuneesti ja innostuneesti lapseen ja hänen hyviin aikaansaannoksiinsa, on hänen mahdollista saada myös nuori itse innostumaan ottamaan vastuuta arvokkaista teoistaan. Lasta on myös kannustettava ja rohkaistava vastuullisena olemiseen antamalla hänelle vähitellen uusia, aiempaa hieman tärkeämpiä vastuutehtäviä. Kun lapsi saa kokea olevansa tarpeellinen muille, saavansa aikaan jotakin toisille hyvää, hyödyllistä tai iloa tuottavaa, hän myös ponnistelee etsiäkseen tilaisuuksia, joissa hän voi edistää yleistä, yhteistä hyvää.

Toisten arvio jonkun ihmisen kykyjen tai saavutusten arvosta yhteisölle on itsearvostuksen keskeinen perusta. Toisaalta pysyvä itsearvostus voi perustua vain siihen, että ihminen pyrkii edistämään omasta vapaasta tahdostaan muiden ja kaikkien yhteistä hyvää. Vain kasvattajan tunnustuksen kautta lapselle aukeaa mahdollisuus itsensä ja muiden kunnioittamiseen, rakastamiseen ja arvostamiseen. Arvostetuksi tuleminen on yksi ulottuvuus, jotta jollain olisi sosiaalisessa elämässä täysi asema persoonana. Ja vain olemalla näillä tavoilla persoona, hänellä on perusedellytykset lähteä suuntautumaan kohti arvopitoista ja tarkoituksentäyteistä elämää. Hyvällä itsearvostuksella varustettu ihminen kykenee vähitellen ottamaan yhä itsenäisemmin vastuuta toisten hyvästä, ihmisten keskinäisestä sovusta ja koko yhteisön, yhteiskunnan ja kulttuurin yhteisestä hyvästä.

Mikä oli kirjoitukseni ”pihvi” tai tarinan ”opetus”? Se oli tämä: tällä tavalla kasvatettu lapsi ei koe rajojen puutetta, vaikka hän kasvaa ilman sellaisia ”rajoja”, joita blaa-blaa-blaa puheessa yleensä peräänkuulutetaan. Hän ei myöskään kaappaa valtaa kotona eikä hänen tiensä vie lastenkotiin. Mutta hän voi toimia väkivallattoman vastarinnan periaatteella toimivana marssijana ja tiennäyttäjänä muille, jotka tahtovat yhdessä hänen kanssaan muuttaa maailmaa hieman paremmaksi paikaksi elää.

Pelkkä rakkaus siis riittää, koska se on kaikki, mitä maailmassa tarvitaan.

4 kommenttia

Kategoria(t): arvoihin suuntautuminen, Arvokas, arvokas ja hyvä, Arvokasvatus, arvopitoinen elämä, arvopitoisuus, arvostelukyky, Hyvä, Hyvä elämä, Hyvä kasvatus, hyvä teko, Hyvän tekeminen, hyvät teot, hyvinvoinnin edistäminen, hyvinvoinnin lisääminen, Hyvinvointi, Hyvyys, Ihmisarvo, ihmisen olemus, ihmisen perusolemus, ihmisoikeudet, Ihmisoikeus, Ihmisyys, Itsearvostus, Kasvattaja, Kasvatuksellinen rakkaus, Kasvatus, Kasvatus hyvään, Kasvatussuhde, kasvatusteot, kiitos, kohteliaisuus, Kohtelu, luottamus, onnellinen elämä, Persoona, persoonallisuus, rajat, rajojen puuttuminen, Rakkaudellinen kasvatus, Rakkaus, Samanarvoisuus, tahto, tarkoituksentäyteinen, tarkoituksentäyteinen elämä, tarkoituksentäyteisyys, Toivo, Uncategorized, Vastuullinen ihmisyys, vastuullisuus, Yhteinen hyvä, yhteisen hyvän edistäminen, yleinen hyvä, yleisesti arvokas

Uskonnollinen etiikka

Elämme itsekeskeisyyden aikaa. Suuri(n?) osa ihmisistä ajattelee ja tavoittelee vain omaa etuaan. Toisin sanoen ihmiset tahtovat kaikkea mahdollista hyvää, mutta vain itselleen ja välittämättä lainkaan, onko se samalla joltain toiselta pois.

On syytä tähdentää, että kyse ei ole yksilöllisyydestä, vaan silkasta ahneudesta ja itsekkyydestä. Yksilöllistyminen on keskeinen lapsuuden kehitystehtävä. Vain sitä kautta, että lapsesta on kehittynyt vanhemmistaan eriytynyt yksilö, voi hänestä tulla persoona. Se on puolestaan edellytys sille, että hänelle voi kehkeytyä eettinen persoonallisuus, joka pystyy arvioimaan tekojensa hyvyyttä ja huonoutta (tai pahuutta) sekä ohjaamaan itseään tietoisesti suuntautumaan kohti arvokasta ja hyvää sekä toisten ihmisten kannalta oikeaa. Palaan tähän aiheeseen joskus tuonnempana (näitä asioita olen käsitellyt myös väitöskirjassani vuodelta 2010). Selvää kuitenkin on, että tarvitaan sellaista kasvatusta, joka kehittää lasten ja nuorten eettistä kyvykkyyttä ja saa heidät pohtimaan itsekeskeisyyden oikeutusta osana vastuullista ihmisyyttä.

Koulujen uskonnon, elämänkatsomustiedon ja filosofian opetuksen yhtenä päätehtävänä on edistää kaikissa maailman uskonnoissa ja eettisissä opeissa esiintyvän nk. ”kultaisen säännön” käyttöä kaiken aikaa globalisoituvassa maailmassa. Professori Hans Küng toteaa kirjassaan Global Resposibility, että maailmallamme ei ole eloonjäämisen mahdollisuutta ilman maailmanlaajuista etiikkaa, maailmaneetosta, jonka hyväksyvät niin uskonnolliset kuin ei-uskonnollisetkin ihmiset. Kultainen sääntö ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää se heille” tai ”Älä tee toisille sellaista, mitä et tahdo tehtävän itsellesi” esiintyy hieman eri muodoissa lähes kaikissa uskonnoissa ja filosofisissa ajatussuunnissa. Se muodostaa eräänlaisen pienimmän yhteisen nimittäjän, johon sekä eri uskontojen edustajat että uskonnottomat voivat sitoutua.

Kultainen sääntö on luonnollisesti vain ydin, jonka aito ymmärtäminen ja omaksuminen edellyttävät paljon muuta. ”Luuytimen” ympärille tarvitaan koko ”luuranko” ja sen ympärille myös ”lihaa” pitämään sitä koossa. Kouluihin tarvitaan siis kokonaisvaltaista, holistista arvotajuntaa kehittävää kasvatusta. Tämän lisäämistä luvattiin myös nykyisen hallituksen ohjelmassa. Näyttää siltä, että opetussuunnitelmaa koskevat tuoreet päätökset tähtäävät vain oppilaiden sosiaalistamiseen yhteiskunnan rattaiksi Suomen kansainvälistä kilpailukykyä edistävään koneistoon. Siis osallistujiksi siihen toisiaan vastaan kilpailuun ja pudotuspeliin ulkoisesta menestyksestä, jossa vain harvat voivat voittaa. Eivätkä hekään kuin häviä, kun ajatellaan heidän sisällään kalvavaa pahoinvointia sekä arvokatoa ja tyhjyyttä.

Koulujen uskonnonopetusta vähennettiin, joka tarkoittanee vastaavasti myös elämänkatsomustiedon opetuksen supistamista. Filosofiaa tai etiikkaa ei kouluissa juurikaan ole edes opetettu kuin lyhyinä tietoiskumaisina kursseina. Ihmisen arvot kehittyvät vain hitaan tajunnallisen prosessin kautta, jossa uusien asioiden syvällinen ymmärtäminen edellyttää paljon ”ahaa-elämyksiä” ja oivalluksia. Ja tarvitaan ennen kaikkea aikaa niiden omaehtoiseen syntymiseen lapsen tai nuoren tajunnassa. Hyvä esimerkki siitä, mitä tällainen opetus voisi pitää sisällään – kutsuttiin sitä sitten uskonnoksi, elämänkatsomustiedoksi, arvokasvatukseksi tai etiikaksi – on Rauhankasvatusinstituutin Maailmankoulu-projektin sivuilla http://www.maailmankoulu.fi/node/57. Asialistan ei luulisi herättävän kenessäkään mitään muita tunteita kuin korkeintaan ihastusta ja innostusta.

Ei voi muuta sanoa kuin, että maailma ei muutu tulevaisuudessa kenellekään ainakaan paremmaksi paikaksi elää tällaisten ajattelemattomien ja vastuuttomien päätösten kautta. Kaikenlaista löysää puhetta yhteisöllisyyden, yhteisvastuun yms. edistämisestä kuulee päättäjien suusta aina kun jotain suuria tragedioita tapahtuu. Kun on käytännön tekojen aika, tehdään täysin päinvastaisia päätöksiä. Eläköön siis itsekeskeisyys sekä kilpailu- ja kulutusyhteiskunnan arvottomat ja epäeettiset ihanteet!

1 kommentti

Kategoria(t): Ahneus, arvokas ja hyvä, Arvokasvatus, arvokato, arvotajunta, arvottomuus, Eettinen kyvykkyys, eettinen oppi, elämänkatsomustieto, Epäeettisyys, Etiikka, Filosofia, globalisoituva maailma, Hyvyys, itsekeskeisyys, Itsekkyys, Kasvatus, Kilpailu, kilpailukyky, kilpailuyhteiskunta, kultainen sääntö, kulutusyhteiskunta, lapsuuden kehitystehtävä, oikea, oma etu, Pahuus, Persoona, persoonallisuus, pudotuspeli, sisäinen pahoinvointi, sosiaalistaminen, suuri tragedia, tyhjyyden tunne, ulkoinen menestys, uskonnonopetus, uskonto, Vastuullinen ihmisyys, Yhteisöllisyys, Yhteisvastuu, yksilöllistyminen, yksilöllisyys

Seuraa minua ja menesty

…oli otsikko HS:n Nyt-liitteessä olevassa jutussa, jonka punaisena lankana on EVA:n johtaja Matti Apusen toivomus siitä, että nuoret aikuiset alkaisivat taas tavoitella rahaa ja valtaa. ”Ura on mahtavaa! Rikastuminen on mahtavaa!” mies – Matti Apunen – valkoisessa kauluspaidassaan viittoilee kädellään ravintolassa järjestetyssä tapahtumassa, jota myös toimittaja Anu Silfverberg on mukana seuraamassa ennen tulevaa haastattelua. ”Sikarikastuminen on sikamahtavaa” toteaa Apunen, kun toinen Downshiftaus-aiheisen väittelyn osallistuja on kertonut, kuinka hän lapsensa kanssa maalasi jätelavalta löytyneen kirjahyllyn ihanuudeksi, joka ei edes maksanut mitään. Apunen heittää vielä pökköä pesään tokaisemalla iänikuisen ja kuluneen vertauskuvan avulla kuinka hän mieluummin viettää laatuaikaa Alfa Romeossa kuin Ladassa. Ilmeisesti tässä vuonna 1907 perustetussa nykyään Alfa Romeo -nimellä tunnetussa automerkissä on siis jotain erityistä ihmisarvoa lisäävää, joka jokaisen sivistyneen ihmisen tulisi ymmärtää. Tältä osin (monen muun tähän rinnastettavan asian ohessa) tunnustaudun täysin sivistymättömäksi ihmiseksi. Jutun mukaan tilaisuuden yleisö kuitenkin nauroi ääneen tälle ”sukkeluudelle”.

Varsinainen haastattelu tehdään myöhemmin baarissa, jossa ehkä on myös niitä, jotka ovat päättäneet tehdä vähemmän töitä ja rahaa, mutta enemmän jotain muuta. Downshiftausta. Johon Apunen sanoo. ”Tarkoituksellista työn määrän vähentämistä tai sen arvon väheksymistä.” Apunen lisää vielä vettä myllyyn kysymällä ”tekevätkö ne downshiftaajat sen henkilökohtaisesta mukavuudesta, vai liittyykö siihen joku maailmankatsomus, että markkinatalous on ’väärin’?” Kysymys on kompa, koska kumpikin näkemys on Apusen mukaan väärä: ”Jos ne sanovat, että markkinatalous on väärin, haluan tietää, mikä on vaihtoehto. Jos syy on henkilökohtainen mukavuus, se on hemmotellun lapsen käytöstä, ja sanon, että menkää takaisin töihin.” Mielenkiintoisia kysymyksiä, jotka ansaitsevat paljon enemmän ja syvällisempää pohdintaa kuin Apunen vaikuttaa olevan valmis niihin uhraamaan omassa suoraviivaiselta vaikuttavassa ajattelussaan. Hän toteaakin oman logiikkansa yksinkertaiseksi perustaksi oivalluksensa vuodelta 1993, jonka mukaan ”jotta olisi jotain jaettavaa, pitää ensin tuottaa jotain, mistä jakaa”.

Täysin vastaansanomatonta onkin, että mitään materiaalista ei voida jakaa, mitä ei olisi ensin tuotettu. Kokonaan toinen asia on, voidaanko kuitenkin luoda jotain, josta on saman tien jaettavaa kaikille muillekin. Voidaanko luoda sellaista hyvinvointia ja kokemusta hyvästä elämästä, mikä ei perustu markkinatalouden tuotoksiin, vaan jonkinlaiseen muuhun hyvän luomiseen sekä omaksi että yleiseksi eli kaikkien yhteiseksi hyväksi? Onko jotain muutakin ja ehkä paljon arvokkaampaa kuin raha ja valta? Ainakaan minun ei tarvitse kahta kertaa kysyä itseltäni päätyäkseni yksiselitteiseen vastaukseen ”on”. Ja päätyäkseni myös siihen, että tämän ymmärtäminen voi ja sen myös pitää olla kaiken tulevan kehityksen arvoperustana, jotta mahdollisimman monet ihmiset voivat elää sellaista elämää, jota voidaan kutsua hyväksi ja onnellisuuden kokemusta luovaksi.

Vastaus Apuselle voisi olla kysymys: Miten paljon lisää kaikenlaista sellaista pitää tuottaa, mihin ihmisellä ei ole minkäänlaista luontaista tarvetta? Miten vähällä voisimme tulla toimeen, jotta siitä, mihin maailmamme luonnonvarat riittävät, riittäisi jaettavaa mahdollisimman monille, vaikkei edes nykyisinkään enää kaikille? Miten paljon ja miten pitkälle voisimme downshiftata omassa elämässämme muun ihmiskunnan hyväksi? Onko suomalaisen kansallisen kilpailukyvyn eteen ponnistelevien huippuyksilöiden tuottaminen vastaus näihin vastuulliseen ihmisyyteen liittyviin kysymyksiin?

Edelleen voidaan kysyä, mitä on työn arvo, jota Apunen väittää downshiftaajien väheksyvän. Mistä muodostuu työn arvo? Sen tekemiseen liittyvästä kokemuksesta, että tekee jotain, joka luo merkitystä muiden ihmisten elämään? Sillä tavalla tekemisestä, joka aikaansaa hyvän olon kokemusta muille? Vai mahdollisimman paljon samanlaisen tuottamisesta mahdollisimman lyhyessä ajassa mahdollisimman pienin kustannuksin? Minun mielestäni työllä on oltava arvoa sekä sen tekijälle että sille, jota varten työtä tehdään. Onko työn laatu sittenkin suurempi ja kestävämpi arvo kuin työn määrä? Olisiko tämän oivaltaminen voinut pelastaa jopa Nokian nykyiseltä uppoamiselta? Viimeksi mainitulla ihmetykselläni en kuitenkaan missään tapauksessa yritä olla jotenkin paremmin tietävä liittyen siihen jälkiviisastelijoiden sankkaan joukkoon, joka tuomitsee kaikki silloiset päätöksentekijät ihmisinä jotenkin täysin kelvottomiksi ja yleisen halveksunnan kohteeksi. Mutta kaiketi voisimme jotain syvällisen pohdinnan kautta oppia myös viimeaikaisessa taloushistoriassamme merkityksellisestä ”case Nokiastakin”.

Heitänpä vielä lopuksi kommenttini Apusen esittämälle vaatimukselle esittää vaihtoehtoja hänen kuvittelemalle väittämälle siitä, että markkinatalous olisi downshiftaajien mielestä ”väärin”. Väärin ja oikein lienevät jonkinlaisia kovin abstrakteja äärilaitoja. Niiden välissä on lukematon määrä erilaisia totuuksia, realistisia vaihtoehtoja. ”Markkinatalouttakin” – tai miksi tiettyjä talouteen liittyvää hyvin yksinkertaiseen ymmärrykseen perustuvaa lainalaisuutta jakokelpoisessta yhteisestä tuotantoprosessista kunakin aikana kutsutaankin – voidaan elää monella eri tavalla. Mielikuva jossain paikassa järjestettävistä markkinoista, joilla jokainen yrittää vedota siellä kuljeskeleviin kansalaisiin omalla ainutlaatuisella kiinnostusta herättävällä tavallaan, on kiehtova. Markkina-sanalla on siten myös vahva historiallinen arvolataus.

2 kommenttia

Kategoria(t): arvoperusta, downshiftaus, hemmoteltu lapsi, huippuyksilö, Hyvä elämä, Hyvinvointi, Ihmisyys, kilpailukyky, kokemus hyvästä elämästä, markkinatalous, Onnellisuus, raha, rikastuminen, tuotos, työn arvo, työn laatu, työn määrä, ura, valta, Vastuullinen ihmisyys

Pettymysten tuottaminen ei ole kasvatusta

Istuin lentokoneessa kahden erittäin kovalla äänellä asioistaan keskustelevan naisen vieressä. Vaikka yritin keskittyä lukemaan kirjaa, en voinut välttyä sekä yksityiskohtien että keskustelun yleissävyn kuulemiselta. Sävy oli varsin synkkä. Molemmilla oli pääaiheena perheensä ja erityisesti tyttäriensä ongelmat. Naiset kertoivat tyttäriensä syvistä elämäntaidollisista ongelmista, psyykeen lääkityksistä ja psykiatrisista hoidoista. Toinen siteerasi ”erästä arvostettua kasvatuksen asiantuntijaa”, jonka mukaan vanhempien tärkein kasvatustehtävä on pettymysten tuottaminen lapselle. Nainen totesi, että ”me ollaan oltu tosi hyviä siinä”. En kuullut hänen äänessään minkäänlaista ironista sävyä, naurahdusta tms., joten nainen oli ilmeisesti ylpeä siitä, että he olivat miehensä kanssa onnistuneet erinomaisesti tässä keskeisessä kasvatustehtävässään. Asiat olivat vain menneet niin kuin olivat menneet kaikesta loistavasta kasvatustaidosta huolimatta. No, niinkin voi tietysti tapahtua. Mutta…

Uskon tietäväni, kenestä tunnetusta nuorisotyöntekijästä naiset puhuivat, vaikkeivät hänen nimeään maininneetkaan. Koska tunnen hänet hyvin, uskon, että hän tarkoittaa neuvollaan hyvää. Ohje ei kuitenkaan osoita kovinkaan hyvää kasvatuspsykologista asiantuntijuutta. Ja se on ennen kaikkea eettisesti arveluttava. Varsinkin siksi, että ihmiset ottavat yleensä kasvatusneuvot erittäin kirjaimellisesti. Mutta myös siksi, että ohjeella ei ole mitään tekemistä kasvatuksen idean kanssa.

Jos kasvatuksen yhteydessä halutaan käyttää mekanistis-teknistä tuottaminen-sanaa, totean omana näkemyksenäni, että kasvatuksen tehtävänä on rakkauden tuottaminen. Lapset ovat tunnetusti ensimmäisessä uhmaiässään n. 2-3 vuoden iässä. Siinä iässään he oppivat ilmaisemaan omaa tahtoaan. Kasvatustehtävänä ja lapsen kehittymistehtävänä on kuitenkin myös sen oppiminen, että kaikkea tahtomaansa ei voi saada. Ja sen jälkeen on opittava myös, että vaikka jotain voikin saada, ei välttämättä tässä ja nyt, vaan mahdollisesti joskus myöhemmin. Pettymysten tuottamisen ajatus kuuluu siis 2-3-vuotiaiden pikkulasten kasvatukseen. Tosin silloinkaan niitä tuskin tarvitsee tuottamalla tuottaa, vaan lapsi saa oppimiskokemuksia pettymyksien muodossa varsin riittävästi muutenkin. Kunhan vanhemmat eivät suostu kaikkeen, mitä lapsi tahtoo. Mutta se tuskin on kenenkään kohdalla mahdollista. Tärkein vanhempien tehtävä lapsen tässä iässä on läsnäolo ja lohdutus pettymyksiä aiheuttavissa tilanteissa.

Noin 3-5-vuotiaasta lähtien vanhempien tärkein kasvatustehtävä on lapsen kasvatus arvokkaaseen ja hyvään. Tehtävä jatkuu tästä niin pitkään kuin lapsi, nuori tai nuori aikuinen on vanhempiensa kasvatusvaikuttamisen piirissä. Lapsen arvotajunta herää – tai se on herätettävissä ja myös kasvatusteoilla herätettävä – välittömästi uhmaikää seuraavana vaiheena eli noin 3-vuotiaasta alkaen. Kyky rakkauden vastaanottamiseen ja antamiseen perustaa kaiken muun arvoihin suuntautumisen. Arvokasvatuksessa on keskeisesti kyse siitä, että lapsi alkaa käyttää tahtoaan hyvän tahtomiseen ennemmin ja toimii myös sen mukaisesti. Tämä edellyttää hyvien ja huonojen tekojen seurausten oivaltamista eli tekojen ja niiden välisten vaikutusten välisen yhteyden vähittäistä ymmärtämistä yhä kirkkaammin. Kyse on myös siitä, että lapsi oppii erottamaan hyvän huonosta sekä alkaa kunnioittaa ja arvostaa kaikkea hyvää enemmän kuin huonoa. Mallin tähän antavat vanhemmat alkaen siitä, että kunnioittavat, rakastavat ja arvostavat lastaan ainutkertaisena ja ainutlaatuisena, arvokkaaseen ja hyvään kykenevänä persoonana. Siitä ne elämän eväät, elämäntaidot ja eettinen kyvykkyys sekä vastuullinen ihmisyys, alkavat rakentua.

3 kommenttia

Kategoria(t): 2-3-vuotias, 3-5-vuotias, Ainutkertaisuus, Ainutlaatuisuus, arvoihin suuntautuminen, Arvokas, arvokas ja hyvä, Arvostus, arvotajunta, Eettinen kyvykkyys, eettisesti arveluttava, huono, huonot teot, Hyvä, hyvän tahtominen, hyvät teot, kasvatuksen idea, Kasvatus, kasvatusneuvo, kasvatuspsykologia, kasvatusteot, kasvatusvaikuttaminen, Kunnioitus, läsnäolo, lohdutus, oppimiskokemus, Pettymys, pettymysten tuottaminen, rakkauden antaminen, rakkauden tuottaminen, rakkauden vastaanottaminen, Rakkaus, seuraukset, tahto, uhmaikä, vaikutukset, Vanhemmat, Vastuullinen ihmisyys

Miksi tavallinen elämä on pettymys?

Mikä meitä ihmisiä vaivaa, kun haluamme aina vaan enemmän ja parempaa. Miksi mikään ei riitä? Johtuuko se siitä, että mikään ei tunnu miltään? Olen tulkinnut tilanteen siten, että jollain tavalla aikaamme leimaa sellainen sisäinen, tiedostamaton asennoituminen, että millään ei ole mitään arvoa tai syvempää ja laajempaa merkitystä.

Valtiosihteeri Raimo Sailas kuvasi hiljattain (Uusi Suomi 6.4.) karusti suomalaista todellisuutta:
– Mikä hyvinvointivaltio se sellainen on, jossa huostaanottojen määrä kasvaa rajusti, jossa alkoholinkäyttö on aivan ylenmääräistä nuortenkin kohdalla, jossa jäädään työkyvyttömyyseläkkeelle erittäin laajasti? Ei tämä nyt mitään hyvinvointia ole, Sailas sanoi.
Sailas sanoi saaneensa maailmankuvansa ja oppinsa lapsuudestaan, jonka hän vietti vaatimattomissa oloissa. Sailaksen vanhempi veli oli kuollut ennen hänen syntymäänsä, joten Sailas oli vanhin elossa oleva perheen kuudesta lapsesta. Minkälaista vastuuta nuoremmista sisaruksistaan ja koko perheen hyvinvoinnista Sailas on mahtanutkaan joutua kantamaan? Sen lisäksi, että hän on vastannut omista tekemisistään sillä lopputuloksella, että hänestä on tullut yhteiskunnallinen vaikuttaja, joka voi tyytyväisenä jäädä eläkkeelle puolentoista vuoden kuluttua. Yhteiskunnalliseen keskusteluun hän aikoo osallistua sen jälkeenkin.

Helsinkiläinen rap-artisti Pyhimys eli Mikko Kuoppala on Malminkartanon lähiön kasvatti. Hän muistelee (Uusi Suomi 8.4.) nuoruuttaan:
-Mulla on tosi vahvoja muistikuvia siitä, kun olen tavannut ihmisiä, jotka tällä hetkellä ovat syrjäytyneitä, monet narkomaaneja. Jo silloin 12-vuotiaana tunsi, että olemme eri lähtökohdista ja menossa eri suuntaan. Heikot lähtökohdat näkyivät nuorissa esimerkiksi vastuuntunnon puutteena. Yhteisvastuun käsite oli hukassa monelta. Nämä nuoret saattoivat olla koulun käytävän kuninkaita fyysisen voiman turvin. Luokkahuone oli vaikeampi paikka, työelämä jo mahdoton.
-Myöhemmässä elämässä, kun ne keinot eivät enää riitä, nämä tyypit eivät ehkä ole pärjänneet, Kuoppala pohtii.
Niitä tuttuja, jotka ovat päätyneet yhteiskunnan laitamille, yhdisti Kuoppalan mielestä ainakin yksi asia.
-Joillain ei mun mielestä ollut silloin nuorenakaan intohimoja tai sellaisia asioita, jotka olisi kiinnostaneet tosi paljon. Mekin tehtiin tyhmiä juttuja, sotkettiin seiniä, mutta meillä oli aina joku juttu, mitä me haluttiin tehdä ja missä halusimme oppia paremmiksi, Kuoppala kuvailee.
Kuoppala vilauttaa nuorisotutkimuksesta tuttua termiä mahdollisuustietoisuus. Tiivistettynä termi tarkoittaa nuorille näyttäytyvien tulevaisuuden mahdollisuuksien ja unelmien lisääntymistä. Kuoppala uskoo, että nykynuorilla on liikaa vaihtoehtoja ja liian suuret unelmat. Mediassa näkyvät unelmista vain toteutuneet.
-Ne vaihtoehdot, jotka olisivat realistisia, eivät tunnu mielenkiintoisilta. Elämä tavallisessa ammatissa tuntuu vähemmän merkitykselliseltä kuin mediassa näkyvien ihmisten elämät, Kuoppala sanoo.
Kun elämä ei ole unelmien näköistä, ei jaksa käydä töissä tai koulussa. Pettymys on Kuoppalan mielestä syrjäytymisen avainsana.
-On vaikea löytää syrjäytynyttä, joka ei olisi pettynyt.
Artisti uskoo lähipiirinsä tapahtumien perusteella, että myös ”hyvien perheiden” lapsilla on nykyisin entistä suurempi riski jäädä kyydistä.

Hiljattain Helsingin Sanomat julkaisi mielipidekirjoituksen, jossa ”Ihan tavallinen nuori”-nimimerkin haltija kertoi solidaarisuusveron leikanneen hänen kuukausirahaansa 200 eurosta 150 euroon. Nuori oli siis kovin pettynyt. Eräässä toisessa perheessä 12-vuotias vaati viime syksynä viikkorahaansa heti 2,4 prosentin korotusta ja myöhemmin vielä 1,9 prosenttia lisää. Hän oli lukenut lehdestä raamisopimusuutisia ja perusteli korotustarvetta sillä, että vanhemmat saavat saman verran lisää palkkaa. Hieman näkökulmaa asiaan (mtv3.fi 9.4.):
Nordean viime vuonna julkaiseman tutkimuksen mukaan Suomessa yli puolet lapsista ei saa ollenkaan säännöllistä viikko- tai kuukausirahaa. Nuorimmista 6–8-vuotiaista vain kaksi kymmenestä saa säännöllistä taskurahaa ja 9–11-vuotiaista alle neljä kymmenestä. Myös 15–17-vuotiaista vain hieman yli puolet saa säännöllistä taskurahaa.
Viikkorahaa pienimmät saavat keskimäärin 2 euroa, 9–11-vuotiaat saavat 4 euroa, 12–14-vuotiaat 7 euroa ja 15–17-vuotiaat 17 euroa. Kahdentoista vuoden ikä näyttää olevan rajapyykki, jonka jälkeen suurempi osa lapsista saa kuukausirahaa kuin viikkorahaa. Kuukausirahaa nauttivat 12–14-vuotiaat saavat vanhemmiltaan keskimäärin 28 euroa ja 15–17-vuotiaat jo 57 euroa kuukaudessa. Aika kaukana siis alussa mainitusta 200 eurosta tai 150 eurostakin…

Miksi tavallinen elämä on siis pettymys? Eikä pelkästään tavallinen, vaan myös tavallista ”parempi”, kun hyvinvointia mitataan vain rahan avulla. Varmaankin siksi, ettemme osaa arvostaa tavallista elämää, jota elämä väistämättä kuitenkin on ainakin meille tavallisille ihmisille, joihin kuuluu 90-98 prosenttia kaikista ihmisistä. Emme osaa iloita pienistä kauniista tai hyvistä asioista, joita kuitenkin tapahtuu muodossa tai toisessa jokaiselle ihmiselle lähes päivittäin. Ja jollei muuten tapahdu, voimme helposti tehdä asialle jotain. Helpoin ja kestävin tapa lisätä omaa onnellisuutta on tehdä jotain, joka on jollain tavalla arvokasta ja hyvää eli siis jotain merkityksellistä jollekin toiselle. Samalla tavalla voi kokea iloa siitä, että tekee sellaista, joka aikaansaa jotain myönteistä meille kaikille yhteisesti.

Kaikki tämä edellyttää tietysti, että ihminen on kiinnostunut jostain muustakin pelkästä omasta hyvästään ja sen jatkuvasta lisäämisestä. Koska itsekäs ja ahne ihminen on kyltymätön, mikään ei ole riittävästi ja siksi hän ei myöskään koskaan osaa aidosti iloita saavutuksistaan, vaan janoaa aina vain lisää. Onni karkaa siis kaiken aikaa ulottumattomiin.

Kasvatuksen – sekä kotona, kouluissa, nuorisotyössä ja kaikkialla muuallakin – tulisi opettaa solidaarista ja yhteisvastuullista elämää yhteiskunnan jäsenenä. Jokaisen tulisi oppia näkemään oma arvokas ja korvaamaton paikkansa yhteiskunnassa sekä se, miten hän voi kokea yhteisönsä, yhteiskuntansa ja kulttuurinsa omakseen, erottamattomaksi osaksi häntä itseään. Tällaisen kasvatuksen päämääränä olisi kaikkien onnellisuus. Ei mikään huono tavoite, varsinkaan, kun se voisi toteutuakin juuri siten, että kaikki ajattelisivat ja toimisivat kaikkien yhteiseksi parhaaksi. Tällaista elämäntapaa kutsutaan yksinkertaisesti vastuulliseksi ihmisyydeksi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Ahneus, Arvo, Arvokas, Halu, Hyvä, Hyvä perhe, Hyvinvointi, Hyvinvointivaltio, Ilo, Itsekkyys, Kaunis, Kulttuuri, Merkityksellinen, merkityksellisyys, Merkityksettömyys, Oma hyvä, Onnellisuus, Onni, Pettymys, Solidaarisuus, Solidaarisuusvero, Syrjäytyminen, Syrjäytynyt, Tavallinen elämä, Unelma, Vastuullinen ihmisyys, vastuullisuus, Vastuuntunne, Yhteinen hyvä, Yhteisö, Yhteiskunta, Yhteisvastuu

Yksilöllisyys, yhteisöllisyys ja yhteenkuuluvuus

Ihastuin hiljattain käsitteeseen ”yhteenkuuluvuus”. Sanaa ”yhteisöllisyys” on käytetty viime vuosina paljon, mutta yleensä vain sananhelinänä vailla minkäänlaista kiinnitystä johonkin arvopohjaan. Yhteisöllisyys voi siis olla yhtä hyvin jotain hyvin huonoa ja arvotonta edistävää kuin johonkin hyvään ja arvokkaaseen suuntautuvaa. Toisaalta yhteisöllisyyden voi ymmärtää hyvinkin arvolatautuneesti siten, että sillä tarkoitetaan vaikkapa koulu- tai työyhteisöä, joille joku on määritellyt arvostukset, joita kaikkien yhteisöön kuuluvien pitää noudattaa. Tämä joku tai jotkut käyttävät suurta valtaa päättäessään muiden puolesta arvokkaana pidettävistä asioista ja niiden noudattamisen kontrolloinnista. Kyse voi silloin olla hyvinkin epädemokraattisesta ja harvainvaltaan perustuvasta asetelmasta.

Edellä esitettyyn vääristyneeseen yhteisöllisyyteen liittyviä esimerkkejä voi luetella helposti. Mieleen tulee vaikkapa ammatti- ja taparikollisten yhteisöt, joissa vallitsee äärimmäisen tiukka valtahierarkia ja sen mukainen käskyvalta ja yhteisöön kuuluvan yksilön kontrolli. Vastaava asetelma näkyy yleensä myös vankilayhteisöissä. Mutta ei ilmiö ole mitenkään harvinainen tavanomaisemmissakaan yhteyksissä, päinvastoin. Vääristynyttä, yksittäisten ihmisten ja ihmisryhmien oikeuksia sortavaa yhteisöllisyyttä ilmenee jopa kokonaisissa yhteiskunnissa. Tästähän on ollut kyse myös monessa sellaisessa maassa, jossa kansa on noussut vastustamaan vallanpitäjiä ja vaatinut arvostusten tarkistamista. Eivätkä asiat ole aivan viattomalla tavalla meillä Suomessakaan…

Mitä parempaa yhteenkuuluvuuden käsite voisi tuoda keskusteluun? Filosofisesti ajatellen se tuo mieleen sen, että kuulumme väistämättömästi yhteen. Kuulumme maailmaan ja maailma kuuluu meihin. Kuulumme yhteen eläinten, kasvien ja muun elollisen luonnon ja omalla tavallaan myös kaiken elottoman olemassaolevan kanssa. Muiden ihmisten kanssa kuulumme yhteen aivan erityisellä tavalla. Meistä ei edes voi tulla varsinaisia ihmisiä ilman muita ihmisiä. Kaikkien meidän olemassaolo on siten kietoutunut yhteen monin eri tavoin. Tällä perusteella ei myöskään mitään pelkästään omaa hyvää tai itselle arvokasta ole olemassa. Toisin sanoen hyvän tai arvokkaan kriteeriksi ei riitä, että jokin on pelkästään meille tärkeää. Hyvän ja arvokkaan on väistämättä oltava yhteisesti hyvää ja arvokasta, jotta se voisi olla ylimalkaan olla hyvää ja arvokasta. Näin ajatellen on yhteenkuuluvuuden käsitteellä hyvin syvällinen eettinen ulottuvuus. Yhteenkuuluvuuden ymmärtäminen ja hyväksyminen ohjenuoraksi velvoittaa meidät kaikessa ajattelemaan aina yhteistä hyvää. Ja koska tällainen aidosti hyvä on yhteistä kaikille, se on hyvää myös minulle itselleni.

Facebook-profiilissani kerron poliittisen kantani olevan politeia. Kannatan politeiaa, joka oli Aristoteleen mukaan ihanteellisin valtiomuoto. En kannata demokratiaa, jossa enemmistö hallitsee vain enemmistön hyväksi. Kannatan sen sijaan politeiaa, jossa enemmistö toimii kaikkien yhteiseksi hyväksi. Näin toteutamme yhteenkuuluvaisuuttamme vastuullisen ihmisyyden velvoittamalla tavalla.

Ps. suosittelen lukemaan tässä yhteydessä uudestaan bloggaukseni 24/09/2011 ”Ihminen on erityistä ihmisyyttä”.

2 kommenttia

Kategoria(t): Arvokas, Arvostus, Eettinen, Eettisyys, Epädemokraattinen, Harvainvalta, Hyvä, Kontrolli, Vastuullinen ihmisyys, Yhteenkuuluvuus, Yhteinen hyvä, Yhteisöllisyys