Onko ihmisyyden valoon paluuta, jos on viety sen pimeään äärilaitaan?

Ihmisen tulisi pyrkiä ihmisyydessään niin korkealle kuin se on mahdollista, jos hän tahtoo elää hyvää ja onnellista elämää kaikkien toisten keskuudessa. On mahdollista ja oikeastaan välttämätöntäkin kurottautua jopa ihmisyyden rajan tuolle puolen, jos tahtoo päästä edes lähelle rajaa. Tuolla puolen ovat muun muassa universaalit arvot, jotka ovat itsessään haltuun ottamattomia, saavuttamattomia ja tietokykymme ylittäviä. Niitä kohti voi kuitenkin suuntautua ja niin pitääkin tehdä, jos tahtoo luoda maailmaan jotain kaikkia yhteisesti koskevaa sekä ajallisesti kestävää arvokasta ja hyvää.

Ihminen saattaa kuitenkin kaikista omista pyrkimyksistä riippumatta – tai joskus myös nimenomaan niiden vuoksi – joutua tilanteeseen, jossa hänet pakotetaan ihmisyyden toiselle äärirajalle, pahuuden keskelle, helvetin esikartanoon. Hänestä tulee ihminen, jonka kokemat ihmisarvon loukkaukset pitävät häntä vankina, jonka tuska ei pääty, vaikka hänen kiduttajansa olisivat kadonneet näköpiiristä jo kauan sitten. Ihmisyyden pimeälle rajalle kyydittäjät voivat edustaa täysin ennakoimatonta tahoa, vaikkapa sellaista, joka julistaa edistävänsä hyvää tahtoa ihmisten kesken.

Vallan sokaisemat sekä kaikista henkisistä ja eettisistä arvoista riisuttuun pahuuteen sairastuneet vainoajat kohdistavat mielivaltaansa sinuun, kunnes sinut on nujerrettu sekä psyykkisesti että fyysisesti. Sitä ennen he eivät lopeta. Kaikkein kuluttavinta psyykkisesti on, kun et tiedä mistä suunnasta ja koska seuraava isku tulee. Varsinkin, kun kaikki perustuu puhtaaseen mielivaltaan eikä johonkin sellaiseen, jota voisit ennakoida omien tekemistesi perusteella.

Pirullisinta on, että et voi edes tietää kyseisten vainoajien syvimpiä vaikuttimia. Ehkei heitä aja edes kyltymätön vallanhimo, taloudelliset palkkiot tai kieroutunut mielihyvä, vaan jokin heissä niin syvällä oleva, että he eivät itsekään tiedosta tai tunnista sitä. Silti heillä ei ole hyvä olla, vaan heidän sisimpäänsä kalvaa tyhjäksi ristiriita sen välillä, mitä he ovat ja mitä heidän ihmisyyden nimissä tulisi olla.

Olen alkanut käsittää, että kyse on todelliseksi tulleesta äärettömästä pahuudesta. Sen rajat ylittävät sen, mitä olemme tottuneet pitämään ihmisyyden negatiivisena äärirajana. Kyse on siis äärettömän, absoluuttisen pahuuden ilmenemisestä ihmisessä. Tällainen ihminen kykenee sellaiseen käsittämättömään toimintaan, jonka taakse kukaan toinen ei pääse käsiksi eikä siksi kykene siihen myöskään vaikuttamaan. Koska toimintaa ei voi millään tavalla ymmärtää, saa pahuus kaikessa johdonmukaisuudessaan helposti puolelleen tavallisia ihmisiä, joilla on normaalit hoksottimet, mutta ovat kuitenkin herkästi johdateltavissa vaikkapa siksi, että he ovat hyvää tahtovia ja hyvään uskovia ihmisiä. Tai sitten he ovat halukkaasti osa omaa etuaan ajavaa valtakoneistoa.

Henkilökohtaisesti olen saanut kurkottaa kohti vastuullista ihmisyyttä parinkymmenen vuoden ajan toimiessani nuorten arvo- ja väkivallattomuuskasvattajana. Toimittuani aluksi toisten järjestöjen puitteissa vapaaehtoistyöntekijänä perustin vuonna 1996 uuden nuorisokasvatusjärjestön tätä toimintaa toteuttamaan sellaisella järjestelmällisellä tavalla, johon mikään olemassa oleva taho ei osoittanut kiinnostusta. Tämä osui vaiheeseen, jossa olin henkilökohtaisesti avartanut aiempaa ahdasta maailmankatsomustani uusilla elämänarvoilla ja elämänasenteilla. Johtotähtenäni oli kokonaan uudenlainen elämänfilosofia, jota ohjasi vahva usko ihmisen perimmäiseen hyvyyteen ja rakkauden voimaan sen herättämisessä eläväksi.

Järjestö kasvoi ja kukoisti. Sekä nuoret että heidän arjessaan mukana olevat lukemattomat yhteistyötahot kiittelivät toiminnan myönteisiä vaikutuksia. Rahoittajat suhtautuivat järjestöön jopa eräänlaisena esimerkillisenä mallioppilaana, jota he esittelivät mielellään erilaisissa yhteyksissä. Täyskäännös tapahtui kolme vuotta sitten. Kaikki vahvaan luottamukseen ja avoimuuteen perustuvaa kumppanuutta kanssamme toteuttaneet henkilöt olivat siirtyneet muualle eikä kukaan tuntenut enää järjestöämme. Järkyttävintä oli, ettei kukaan ole vaikuttanut olevan edes kiinnostunut todellisesta toiminnastamme ja aikaansaannoksistamme.

Rahoittajaorganisaatioiden suuri henkilövaihtuvuus näyttää siis koituneen kohtaloksemme. Kun kukaan ei tunne meitä eikä ole puolustamassa olemassaolomme tärkeyttä, olemme joutuneet mielivaltaisen ja järjestelmällisen ajojahdin kohteeksi. Keskeisenä väittämänä on, ettei toiminnallamme ole mitään merkitystä ja taktiikkana on keskittyä etsimään toiminnastamme mitä tahansa, joka voidaan saada näyttämään kielteiseltä. Asioita käännellään ja väännellään siten kuin yleensä vain taitavin väärentäjä kykenee.

Totuus on kuitenkin, että olemme onnistuneet luomaan ainutlaatuisia myönteisiä ja ennen kaikkea pitkäkestoisia vaikutuksia niiden noin 7000 nuoren keskuudessa, jotka ovat osallistuneet kasvattajiemme ohjaamiin pitkäkestoisiin vertaisryhmiin. Jos yhden suotuisaan tulevaisuuteen ohjatun nuoren aiheuttamaksi yhteiskunnalliseksi tuotoksi lasketaan yleisesti esitetty yli miljoona euroa, eivät edes taloudelliset vaikutukset jää arvailujen varaan. Pystyn itsekin nimeään sellaisen määrän elämänsä suuntaa ratkaisevalla tavalla muuttaneita toimintaamme osallistuneita nuoria, että puhutaan vähintään sadoista miljoonista. Vielä tärkeämpää on kuitenkin kaikki inhimilliset vaikutukset nuoriin ja heidän vaikutuspiirissään oleviin ja tulevaisuudessa tuleviin ihmisiin. Vaikutukset kaikesta siitä, joissa on edetty yhdessä nuorten kanssa kohti ihmisyyden valoa.

Olen kokenut yhä lisääntyvää ahdistusta, raivoa ja uupumusta. Olen joutunut pahuuden aiheuttaman tuskan vangiksi, kiirastulen piirittämäksi. Maailmankuvani on muuttunut ratkaisevalla tavalla enkä ole enää ihmisenä ennallani. Joudun tunnustamaan, että joku voi olla absoluuttisen pahuuden vallassa ja toimia sen välikätenä. Ehkä jopa niin, että kyseessä on luonnevika, jota on mahdotonta tai ainakin erittäin vaikea korjata. Tämä horjuttaa uskoani ihmisyyteen.

En voi enkä aio jäädä loppuelämäkseni vankilaan, johon olen ajautunut. Ainoa mahdollinen suunta, joka johtaa pois tuskan pimeästä maailmasta, on toisessa ääripäässä loistava ihmisyyden valo. Vankila on lopulta itseni luoma pieni ja ahdas tila, johon voin joko jäädä tai josta voin myös lähteä pois. Rakkaus katkaisee kaikki kahleet ja murentaa kaikki muurit. Rakkaus itseäni, elämää ja kaikkia toisia kohtaan. Se, mitä minulle on tehty, ei määritä sitä, mitä olen ja mitä tahdon ja voin olla.

Aloitan siis jälleen uuden kehitysvaiheen elämässäni, eläkkeelle jäämiseni kynnyksellä. Maailmankatsomukseni on rikastunut ja olen yhä väkevämmin kiinnittynyt ja sitoutunut taistelemaan totuuden ja oikeudenmukaisuuden puolesta kaikkea mielivaltaa, väkivaltaa ja muita ihmisarvon loukkauksia vastaan. Pahuutta vastaan hyvyyden ja rakkauden puolesta. Vaikkei ihmisyyden rajan ylittäviä absoluuttisen pahuuden hyökkäyksiä voikaan antaa anteeksi – ihmisen kyvyt ovat siihen riittämättömät – voi kuitenkin kääntyä absoluuttisen rakkauden puoleen ja liittoutua taistelemaan sen soturina paremman maailman puolesta.

On siis oltava kiitollinen kaikille niille, jotka ovat auttaneet minua ottamaan tiikerinloikan kohti aiempaa avarampaa maailmankuvaa sekä löytämään aiempaa suuremman ja moniulotteisemman maailman. Kiitos, etten enää usko siihen, että hyvää tekeville ihmisille koituu aina hyvää tai että paha saa aina palkkansa. Kiitos, että olette havainnollistaneet minulle konkreettisesti, miten totaalisesta sodasta onkaan kysymys. Olen teidän avullanne ymmärtänyt, että elämme yhä Auschwitzissa ja että on olemassa ihmisiä, jotka toiminnallaan vievät meitä arkisessa arjessamme yhtä pitkälle kuin ihmisyyden tuhoamisleireissä tapahtui.

Kiitos, että olette opettaneet minut elämään sovussa menetysten ja luopumisten sekä masennuksen ja vihan kanssa ja tehneet minusta aiempaakin vahvemman. Kiitos, että olette myötävaikuttaneet siihen, että minusta on tullut yhä pelottomampi vapaustaistelija oikeudenmukaisemman ja väkivallattomamman maailman puolesta. Uutena tavoitteenani on edetä vielä pitemmälle myönteisen ihmisyyden rajalle kuin minne olen vielä koskaan tähän saakka päässyt.

Advertisement

Kodin kuri ja kylmyys lisäävät rikollisuutta

Lueskelin vuoden 2013 kriminologian palkinnon saaneen, Cambridgen professori David Farringtonin, juhlapuheen yhteenvetoa (Riikka Koistiainen, Haaste-lehti 3/2013). Hänen aiheenaan oli varhaisiän rikoksentorjuntaohjelmien vaikuttavuus. Farrington toi esille lapsen perheessä tapahtuvaan kasvatukseen liittyviä seuraavia riskejä: heikko valvonta, kova kuri ja kylmä tai hyljeksivä suhtautuminen lapseen.

Tulkitsen näiden kolmen tekijän kietoutuvan toisiinsa siten, että lähtökohtana on kylmä tai hyljeksivä suhtautuminen lapseen. Toisin sanoen rakkaudettomuus, joka ilmenee välipitämättömyytenä ja piittaamattomuutena sekä tunnekylmyytenä ja kylmäkiskoisuutena. ”Heikko valvonta” kuvaa juurikin välinpitämättömyyttä ja piittaamattomuutta. ”Ihan sama missä olet ja mitä teet” merkitsee lapsen hylkäämistä vastaamaan yksin itsestään sellaisessa iässä, jossa hän tarvitsisi ohjausta vastuulliseen vapauteen. Lapsen läheisyyden tarpeen ja koko lapsen huomiotta jättäminen, hylkääminen epätoivottuun yksinäisyyteen, voivat sammuttaa sekä lapsen tunteiden kokemiskyvyn että hänen oman-arvon-tuntonsa. Jos elät sellaisessa kodissa, jossa tuntuu, että olisi parempi, jos olisit näkymätön tai että sinua ei olisi ollenkaan, sinusta ei kovinkaan helposti tule rakkautta, iloa ja onnellisuutta kokemaan kykenevää aikuista.

Jos ainoa huomio, mitä lapsi saa, on kova kuri ja hyytävän kylmällä tavalla kehoon ja mieleen pureutuvat rangaistukset, ei realistisin odotus myöskään ole, että hänestä kehittyy itsestään rakkaudella ja lempeydellä itseä ja toisia kohteleva aikuinen. Sen sijaan on kovin helppoa kuvitella mielessään tällainen lapsi katu- ja kouluväkivallan sekä seurustelu- ja lähisuhdeväkivallan tekijänä. Rakkaudettomuuden kokemuksen kierrätys toimii tehokkaasti. Lapsi saattaa myöhemmin kostaa jopa vanhemmilleen. Tällaisia henkirikoksiakin on tapahtunut, viimeksi viime talvena. Olen myös vankiloissa tavannut nuoria aikuisia, joista heijastuu kylmäverisyys, järkkymättömyys ja pelottomuus toisen ihmisen edessä. Kun en näe mitään hyvää peilissä, vaan ainoastaan tyhjyyden, niin vastaantulijatkin vaikuttavat samanlaisilta. Maahan hakattuna epämääräiseltä lihamössöltä. Kuten eräs väkivaltarikostuomiotaan istuva nuori mies – muiltakin Raaka-Arska kutsumanimen saanut – totesi: ”tuntui hyvältä, kun toinen meni ihan muusiksi”.

En millään tavoin usko kohtalonomaisuuteen. Ihmisellä on joka päivä mahdollisuus aloittaa loppuelämänsä ensimmäinen päivä sekä alkaa elää arvopitoista ja tarkoituksentäyteistä elämää. Toisia ihmisiä se kuitenkin tarvitsee, joskus moniakin ja pitkän aikaa. Ja valitettavasti myös muita uhreja matkan varrella kuin asianomainen itse.

Keskeinen sanoma, mitä Farrington esitti, oli, että ennen kaikkea olisi syytä vahvistaa rikoksilta suojaavia tekijöitä. Tämä ei leimaa lasta ja luo optimismia paremmasta yhteiskunnasta. Toisaalla samassa lehdessä oli artikkeli, jossa kerrottiin erilaisten toteutettujen rikoksentorjuntahankkeiden vaikutuksista. Parhaissa hankkeissa tavoiteltiin hyvinvoinnin ja sosiaalisten olojen parantamista, mutta niiden keskeisenä tuloksena oli rikoshaittojen väheneminen.

Päinvastainen esimerkki oli nuorten pelotteluohjelma, jossa heidät vietiin käymään vankilassa, jossa joukko vankeja pelotteli heitä ja sai heidät tajuamaan vankilaolosuhteiden ankeuden Tavoitteena oli, että nuoret pyrkisivät kaikin keinoin välttämään vankilaan joutumista ja pidättäytymään rikoksista. Kuinka ollakaan, tällaisiin ohjelmiin osallistuneilla nuorilla oli huomattavasti suurempi riski syyllistyä rikoksiin kuin sellaisiin osallistumattomilla verrokeilla. Erään arvion mukaan yhdellä vankilavierailulla saatiin aikaan 11 000 dollarin haitta veronmaksajille ja rikosten uhreille. Muistan myös aikanaan katsomani ohjelman Amerikassa nuorille toteutetuista nk. alokasleireistä, jotka perustuivat äärimmäisen kovaan kuriin. Tämä rikostenedistämismuoto kiellettiin sittemmin. Muistan myös aivan hiljattain nähneeni tv-ohjelmatiedoissa, että Suomessakin on järjestetty – ja jopa julkisesti televisiossa – vankilan ja sillä pelottelun ideaan perustuva tv-ohjelmasarja, ensin pojille ja myöhemmin tytöille. Koska en katsele televisiosta pornoa – sosiaalipornoa tai näyteltyäkään – en ole itse ohjelmaa koskaan välittänyt katsoa.

Johtopäätös on jälleen sama, jonka olen todennut jo kauan kaikissa yhteyksissä, joissa olen puhunut tai kirjoittanut lasten ja nuorten kasvatuksesta. Nuoren niin kutsutun pahuuden hillitseminen on tehotonta ja jopa haitallista. Nuoren yllyttäminen hyvään on riskitöntä ja hyvin usein myös vaikutuksiltaan erittäin myönteistä. Rakkaus rulettaa, sanoivat kyynisesti – tai kylmästi ja tunteettomasti – lapsiin ja nuoriin sekä elämään suhtautuvat ihmiset mitä tahansa 🙂

Kakola ei opeta

Runsas vuosi sitten televisiossa alkoi tv-sarja Kakola, jossa pääosassa olivat rikoksiin syyllistyneet pojat. Nyt on alkamassa vastaava ohjelma, jossa pääosassa on kuusi tyttöä. Ennen tällaisia ohjelmia kutsuttiin arvostelevasti sosiaalipornoksi, nykyisin ihannoivaan sävyyn tosi-tv:ksi. Kakola-ohjelman eettisyys herätti mediassa jonkin verran keskustelua, johon myös itse osallistuin. Aluksi tohtoreiden Elina Pekkarinen ja Timo Harrikari mielipide Helsingin Sanomissa 6.11.2010.

Kakola-ohjelma rikkoo lapsen oikeuksien sopimusta

Yle TV2 on aloittanut ihmiskokeen panemalla kuusi rikoksiin syyllistynyttä alaikäistä poikaa Kakolan vankilaan kurinpalautuskouluun. Katsojat seuraavat, miten lapsia riisutaan, painostetaan ja puhutellaan.

Tuomariston jäsenet – vankilan johtaja, nuorisotyöntekijä ja psykologi – kertovat pojille, kuinka väärä heidän asenteensa on ja miten vastedes kannattaisi käyttäytyä.

Ohjelma on epäeettinen ja lapsia stigmatisoiva. On haitallista, että angloamerikkalaisista maista omaksuttua pelottelua sovelletaan lasten rikollisuuden hoidossa. Tutkimukset osoittavat aukottomasti, että vankilaympäristö on nuorille rikoksentekijöille vahingollinen. Heistä kahdeksan kymmenestä palaa vankilaan.

Suomessa alaikäiset lainrikkojat tulisi ohjata sosiaalihuollon asiakkaiksi, jossa työ perustuu aina lapsen edun periaatteelle. Lapsille ei ole rangaistuslaitoksia. Erityistä huolenpitoa antavien laitosten toiminta on tarkoin lailla säädeltyä. Suomalaisissa lastensuojelulaitoksissa julkinen rankaisu ja häpäisy kiellettiin vuosikymmeniä sitten.

Tutkimukset osoittavat, että sopeutumattomat nuoret tarvitsevat ensisijaisesti korjaavia kokemuksia, luottamuksellisia ihmissuhteita ja huolenpitoa; heillä on tavallisesti ollut monella tapaa vaurioittava lapsuus. Usein he ovat ajautuneet yhteisöjen ulkopuolelle.

Poikien stigmatisoituminen epäonnistuneiksi on pitkällä, ja siihen lyödään julkinen lisäleima. On vaara, että he hyväksyvät pysyvästi rikollisen identiteetin.

Ohjelmaformaatti rikkoo räikeästi lapsen oikeuksien sopimusta. Sen mukaan jokaisella lapsella, jonka väitetään syyllistyneen rikokseen, on oikeus tulla kohdelluksi tavalla, joka edistää ihmisarvoa ja arvokkuutta ja vahvistaa lapsen kunnioitusta muiden ihmisoikeuksia ja perusvapauksia kohtaan.

Lisäksi on pyrittävä edistämään lapsen yhteiskunnallista sopeutumista ja rakentavan roolin omaksumista yhteiskunnassa. Sopimuksessa edellytetään, että rikoksen tehneen lapsen yksityisyyttä kunnioitetaan täydellisesti. Kakola-ohjelma rikkoi sopimuksen jokaista mainittua kohtaa, joita yksityisoikeudelliset sopimukset eivät ohita.

Toivoa sopii, että julkisuuden mukanaan tuoma noste ehkäisee ohjelman muita kielteisiä vaikutuksia poikien hyvinvoinnille. Toive ei kuitenkaan riitä. Ohjelman esittäminen tulisi kansainvälisten ihmisoikeussopimusten, kansallisen lapsilainsäädännön nojalla ja lisävahinkojen ehkäisemiseksi keskeyttää.

Elina Pekkarinen
valtiotieteiden tohtori
Timo Harrikari
yhteiskuntatieteiden tohtori
lastensuojelun asiantuntijoita
Helsingin hallinto-oikeus

Oma mielipidekirjoitukseni aiheesta oli Helsingin Sanomissa 15.11.2010.

Kakola-ohjelman tulokset nähdään vuosien kuluttua

Kakola-ohjelmasta käydyssä keskustelussa on ollut esillä erityisesti kaksi vastakkaisina nähtyä näkökulmaa, nuorten ihmisoikeudet ja heidän auttamisensa.

On itsestään selvää, että väkivallantekijöitä tulee auttaa. Avun saaminen on perustava ihmisoikeus. Sen sijaan ihmisten julkinen hyväksikäyttö on täysin epäeettistä. Julkisuuskynnyksen on oltava tavallistakin korkeampi, kun kyse on alaikäisestä tai vielä aktiivisimmassa identiteettinsä muodostumisvaiheessa olevasta nuoresta aikuisesta.

Niiden useiden tuhansien nuorten, joiden maailmankuvaan olen työni puitteissa tutustunut, eräs keskeinen tavoite on saada muiden suosiota. Jollei sitä muuten saada, hankitaan se kyseenalaisin keinoin. Siksi pidän mahdollisena, että ohjelmassa esiintyvät nuoret ovat suostuneet mukaan vahvistaakseen edelleen koviksen mainettaan ja siihen perustuvaa suosiotaan.

Olen myös varma siitä, että nuoret tulevat todistamaan ohjelman jälkeen, miten suuresti ohjelma on auttanut heitä. Jostain syystä nuoret toimivat usein näin, ehkä halutessaan miellyttää heitä auttaneita aikuisia. Totuus nuorten ohjelmaan osallistumisen motiiveista ja tuloksista paljastuu vasta vuosien kuluttua heidän aikuisuudessaan.

Toivon sydämestäni, että nuoret ovat mukana vilpittömin mielin ja että he saavat sellaista apua, joka tukee heidän hyvää elämäänsä. Vaikka kaikki menisi hyvin, en silti voi hyväksyä tällaista tapaa toimia heidän kanssaan.

Timo Purjo
nuorten väkivaltatyön ammattilainen
Non Fighting Generation ry

Uuttakaan Kakola-ohjelmaa ei voida pitää sen opettavaisempana kuin edellistäkään. Eikä yhtään sen vähempää epäeettisenä tai vähintäänkin eettisesti arveluttavana. Vankiloiden maailma on minulle sinänsä tuttu, koska ohjasin niissä kahdeksan vuotta elämäntaidollisia keskusteluryhmiä väkivaltarikoksista tuomituille nuorille vangeille. Ehkä siksi olen myös ollut kiinnostunut vankeinhoidon toiminnasta ja varsinkin siitä puolesta, jonka on tarkoitus opettaa jotain. Vankilakokemus ei sinänsä opeta juuri kenellekään mitään muuta kuin ulkopuolisuutta yhteiskunnasta, katkeruutta ja kostonhimoa. Vankilalla tai muillakaan rikosten seuraamuksilla pelottelu ei myöskään tee kenestäkään ihmisestä aiempaa parempaa. Kuten Pekkarinen ja Harrikari toteavat, on erilaiset rikoksista kiinni jääneiden nuorten kurinpalautusleirit ja vankiloissa toteutetut pelotteluistunnot kielletty USA:ssa siksi, että ne ovat vaikuttaneet sekä kielteisesti että vahingoittavasti kyseisiin nuoriin. Niiden tarkoitus on siis kääntynyt itseään vastaan.

Uuteen Kakola tv- ja radio-ohjelmaan on kytketty Kakola opettaa -nettisivusto, jossa on mukana – itseäni hieman hämmästyttäen ja mielestäni kaikilta huonoa harkintaa osoittaen – opetushallitus, Väestöliitto ja Suomen Vanhempainliitto. Parempi tietysti, että epäeettistä tuotosta yritetään paikata kuin että tällaista sivustoakaan ei olisi. Se ei kuitenkaan pyhitä itse ohjelmaa.

On oltava asiallisempia ja vähemmän kyseenalaisia keinoja herättää keskustelua nuorten ja muunkin ikäisten ihmisten väkivaltaisuudesta toisiaan kohtaan. Ja olemassa on todella paljon parempia menetelmiä ja käytäntöjä ohjata nuoria kohti nykyistä parempaa elämää. Elämäntaidollis-eettiset keskusteluryhmät nuorille on eräs vakiintunut toimintamuoto, jonka avulla tuhansia nuoria on yli vuosikymmenen ajan autettu kasvamaan kohti hyvää ja onnellista elämää.