Aihearkisto: Vanhemmat

Mitä on kaltoinkohtelu?

Mitä on paljon puhuttu kaltoinkohtelu? Miten se eroaa muusta henkisestä ja fyysisestä väkivallasta? Onko kaikki kaltoinkohtelu väkivaltaa?

Alle 18-vuotiaisiin ja yli 65-vuotiaisiin ihmisiin, nk. lapsiin tai vanhuksiin kohdistuvasta kaltoinkohtelusta puhutaan jatkuvasti. Joskus myös määritellään, kuka sitä on tehnyt, miten hän on sitä tehnyt ja kenelle hän on sitä tehnyt. Näiden ikäryhmien osalta kyse on yleensä luottamuksellisessa suhteessa tapahtuvista teoista tai tekemättä jättämisistä. Kyse on myös vallasta ja vastuusta.

Lasten kohdalla kaltoin kohtelijana ovat joko omat vanhemmat tai muut aikuiset, joilla on siinä tilanteessa ja hetkessä kasvatuksellista valtaa ja vastuuta lapsesta ja joiden vastuullisuuteen lapsen pitää voida luottaa. Omien vanhempien ja lapsen kanssa asuvien muiden aikuisten lisäksi kyse voi olla kodin ulkopuolisen sijaishuolto- tai sijoituspaikan aikuisista. Kaltoinkohtelua voivat kuitenkin harjoittaa myös lukemattomat muut aikuiset päivähoidossa, koulussa, harrastustoiminnassa ja loppujen lopuksi kuka tahansa, koska tahansa ja missä tahansa.

Lyhytkin kaltoinkohtelua sisältävä kohtaaminen voi haavoittaa lasta syvästi ja pitkävaikutteisesti. Me kaikki aikuiset vaikutamme kaikkiin kohtaamiimme lapsiin, halusimme sitä tai emme tai tiedostimme sitä tai emme. Pienilläkin teoilla tai tekemättä jättämisillämme voi olla enemmän tai vähemmän vaikutuksia heidän kasvuunsa ja kehitykseensä. Lasten on voitava luottaa meihin ja antamaamme kuvaan ihmisistä, ihmisten välisistä suhteista, suhteista luontoon, ja elämästä yleensä. Meidän vastuullamme on luoda lapsille toivoa siitä, että maailma on heille hyvä paikka elää. Meidän vastuullamme on antaa lapsille esimerkkejä ja malleja siitä, miten tätä elämää on hyvä elää. Vaikutusvaltamme ja vastuumme todellistuu aina silloin, kun jollain lapsella on mahdollisuus nähdä tai kuulla käyttäytymistämme, erilaisia tekojamme ja tekemättä jättämisiämme ja muuta toimintaamme.

Kaikki mikä on lapselle pahaksi hänen kasvunsa ja kehityksensä ja tulevan elämänsä kannalta on mielestäni kaltoinkohtelua. Kaltoinkohtelua on siten kaikki sellainen, jossa emme ole vastuullisia ihmisyydessämme. Nykyisessä mediakulttuurissa, jossa kaikki on sidoksissa mediaan, kaikki tulee ennen pitkää lastenkin tietoon, oli heitä tapahtumisen hetkellä paikanpäällä tai ei. Suppeita listoja kaltoinkohtelun eri ”lajeista”, ”luokista” tai ”tyypeistä” löytyy googlaamalla. Osa kaltoinkohtelusta on kriminalisoitu, osa ei. Minulle sillä ei ole mitään merkitystä, onko jokin määritelty laissa rangaistavaksi teoksi vai ei. Minulle kyse on ihmisyydestä ja vastuullisuudestamme siinä. Kyse on siis enemmän kuin laeista tai yhteiskunnallisista ja kulttuurisista moraalinormeista. Kyse on eettisyydestämme ja siihen liittyvistä kyvyistämme, taidoistamme ja tahdostamme.

Ajatuksenani oli kirjoittaa myös vanhusten kaltoinkohtelusta ja sen jälkeen myös kaikesta ihmisten välillä esiintyvästä kaltoinkohtelusta. Siis kaltoinkohtelusta hyvin laaja-laisesti ymmärrettynä, jotta kaikkien meidän vastuumme ja vaikutusvaltamme, henkilökohtaiset lukemattomat päivittäiset vaikutusmahdollisuutemme, kirkastuvat mahdollisimman selkeinä. Jatkan aiheen käsittelyä kuitenkin tuonnempana…

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Aikuiset, Eettinen kyvykkyys, eettinen tahto, Eettisyys, Fyysinen väkivalta, Henkinen väkivalta, ihmisten välinen kaltoinkohtelu, Ihmisyys, kaltoin kohtelija, kaltoinkohtelu, kaltoinkohtelun tyypit, Kasvattaja, Kasvatus, kasvatusvaikuttaminen, kasvatusvaikutus, kasvatusvastuu, kasvu, kriminalisoitu kaltoinkohtelu, lasten kaltoinkohtelu, luottamus, luottamussuhde, sijaisvanhempi, Toivo, vaikutusvalta, valta, Vanhemmat, vanhusten kaltoinkohtelu, vastuu, Vastuullinen ihmisyys, vastuullisuus, Väkivalta

Kiusaaminen, kidutus, kuolema

En pidä sanasta kiusaaminen, koska se antaa liian helpon mahdollisuuden vähätellä ilmiön vakavuutta. Koulukiusaamisen sijaan olisi parempi puhua kouluväkivallasta ja kiusaamisen sijaan muutenkin henkisestä väkivallasta. Sen lievin muotokin, henkinen pahoinpitely, on jo vuodesta 1995 lähtien rinnastettu rikoslaissa fyysiseen pahoinpitelyyn. Rikoslain 21. luvun 5 §:ssä puhutaan teosta, jossa ruumiillista väkivaltaa tekemättä vahingoitetaan toisen terveyttä, aiheutetaan toiselle kipua tai saatetaan toinen tiedottomaan tai muuhun vastaavaan tilaan. Lisäksi tällaisen teon yrittäminenkin on jo rangaistava teko.

Koska sanaa kiusaaminen edelleen käytetään, kutsun ilmiötä nyt sillä nimellä. Kaikenlaisista suurin taloudellisin panostuksia toteutetuista kiusaamisen vastaisista ohjelmista huolimatta emme näe kuin murto-osan asioista emmekä näkemästämmekään osaa tehdä oikeanlaisia johtopäätöksiä. Kuitenkin kiusaamisen kohteeksi joutuminen on eräs yleisimmistä nuorten itsemurhiin johtavista syistä. Samoin ainoa yhteinen tekijä eri maiden kouluampujilla – eli laajennetun itsemurhan tehneillä – on ollut kiusattuna olemisen kokemus.

Lapsuus ja nuoruus ovat erityisen herkkää aikaa muun muassa siksi, että sekä kehossa että tajunnassa tapahtuu nopeassa ajassa varsin suuria muutoksia, jotka ovat erittäin hämmentäviä. Nuori kuvittelee usein olevansa jollain tavalla erilainen kuin muut, joiden samanlaista hämmennystä hän ei voi nähdä ulkoapäin. Itsessä tapahtuvien muutosten hyväksyminen on koetuksella ja nuori pohtii herkästi, hyväksytäänkö häntä enää ”erilaisuutensa” takia toisten joukkoon. Kaikki omat nuoren itsensä kokemat epätäydellisyydet pelottavat, kun nuori ei tiedosta, että me kaikki ihmiset olemme omalla ainutlaatuisella tavallamme epätäydellisiä ja toisaalta taasen aivan erityisen myönteisesti toisista erottuvia ainutlaatuisine ominaisuuksinemme, kykyinemme, taitoinemme jne. Toisin sanoen, jokaisessa on myös jotain erityisen hyvää.

Toisista erottautuminen – oli kyse sitten minkä laatuisesta määrätyn nuorten ryhmän itsellensä asettamasta normista poikkeamisesta tahansa – voi olla kohtalokasta, koska nuori voi joutua toisten silmätikuksi. Epäsuosioon joutuminen johtaa helposti kaveripiirin ulkopuolelle sulkemiseen ja samalla leimaamiseen vapaaksi riistaksi ja ”saaliseläimeksi” kaikenlaiselle kiusaamiselle. Tyttöjen kaverisuosioon liittyvät asemoinnit on kouluväkivallan arkipäiväinen muoto ja fyysinen väkivalta puolestaan yksi keskeisistä keinoista poikien suosion tavoittelussa tai suositun aseman ylläpidossa. Tämän päivän tasa-arvoistuneessa todellisuudessa sukupuolierot tällaiset perinteiset rajat eivät kuitenkaan näy enää selkeinä.

Jos kiusaamisen kohteena oleva nuori katsoo itseensä kohdistuneet teot harmittomaksi kiusoittelusta, joka ei hetkauta häntä suuntaan tai toiseen, asiaan voidaan myös aikuisten toimesta suhtautua harmittomana. Ehkä selkein tunnusmerkki on, kun nuori alkaa itsekin nauraa muiden mukana itsellensä ja nousee sillä tavalla asian yläpuolelle. Mitään ei voi kuitenkaan yleistää ja asia on hyvä tarkistaa. Sudenkuoppia kuitenkin on. Eräs tällainen on liian helppo tyytyminen nuoren vastaukseen: ”Kaikki on hyvin”. Vastaus on myös nuorelle helppo, mutta todellisuus on osoittanut, että nuori saattaa olla jopa suuressa itsemurhavaarassa näin todetessaan. Vastaus osoittaa siinä tapauksessa, että hän on jo luovuttanut. Hänestä tuntuu, että kaikki johtuu hänestä itsestään ja hän häpeää siksi itseään eikä näe enää mitään syytä jatkaa elämäänsä.

Edellä kuvatussa tapauksessa on kiusaaminen muuttunut selkeästi kidutukseksi, joka määritellään Wikipediassa seuraavasti: ”Kidutus on tahallista fyysisen tai henkisen kivun aiheuttamista, jonka tarkoituksena on uhrin rankaiseminen tai pelottelu, haluttujen tietojen tai tunnustuksen kiristäminen tai pelkästään kiduttajan viihdyttäminen. Kidutuksen perimmäinen tavoite on uhrin persoonan tuhoaminen.” Koska kidutuksen seurauksena voi olla uhrin psyykkinen vahingoittuminen eriasteiseksi ja eripituisiksi ajoiksi, psyykkinen sairastuminen tai äärimmillään itsemurha, olisi erittäin tärkeää, että myös nuoret tiedostaisivat toimintansa tämän laatuiset seuraukset mahdollisina ”viattoman läpän” lopputuloksina. Koska vastuuta ei kuitenkaan voida vierittää vanhemmille, koulun henkilökunnalle, muille nuorille tms., vaan tekijä vastaa tällaisista seuraamuksista sekä lain edessä (vrt. rikoslain kohta edellä) että omassatunnossaan, koko persoonassaan ja loppuelämänsä tulevaisuudessa.

Rehtori: ”Etköhän sinä nyt vähän liioittele tätä juttua. On aivan normaalia, että tuon ikäiset nuoret kiusoittelevat toisiaan. Sitä on tapahtunut aina. Se ei ole pahasta, sillä se kasvattaa luonnetta ja opettaa selviytymään.”
Luokanvalvoja: ”Olenko väärässä, kun olen antanut itseni ymmärtää, että tämän koulun periaate on tasa-arvoisuus, eikä koulukiusaamista suvaita sen missään muodossa?”
Rehtori: ”Niin kyllä, totta kai, mutta en ole varma täyttääkö tämä tapaus koulukiusaamisen tunnusmerkit. Mitään fyysistä pahoinpitelyä ei ole tehty, ja jos puuttuisin jokaiseen ivahuutoon mitä käytävillä kuulee, joutuisin erottamaan kaikki oppilaat. Kuten sanoin jo aiemmin, sellainen on täysin normaalia käytöstä yläasteella.”

Ote on Henry Ahon lähiaikoina ilmestyvästä kirjasta Arvet – romaani kiusatuista. Kirjassa kerrotaan samassa koulussa olevan viiden nuoren tarinat. Kirja on kirjoitettu nuorten omasta elämismaailmasta ja kokemistavasta käsin. Voin lämpimästi suositella kirjaa sekä nuorten itsensä että kaikkien aikuisten luettavaksi sekä kouluissa oppitunneillakin käsiteltäväksi. Kirjan takakannesta selviää, että yksi nuorista tekee itsemurhan. ”Pieni piikittely” ei kasvattanutkaan kyseistä nuorta ja tehnyt häntä henkisesti vahvemmaksi. Nuori oppi kyllä tehokkaasti, että elämä ei ole helppoa. (Vanhemmanpuoleisen opettajan kommentteihin viitaten.) Hän oppi asian erittäin tehokkaasti – jopa niin täydellisesti, että hän käsitti, että elämän on liian vaikeaa elettäväksi.

Olisiko kyseinen koulu muuten voinut olla mainitsemaani valtakunnalliseen kiusaamisen vastaiseen ohjelmaan osallistunut koulu. Ennen tapahtunutta tragediaa rehtori voi ylpeänä raportoida arviointituloksena, että kiusaaminen oli vähentynyt koulussa, sitähän ei esiintynyt itse asiassa lainkaan. Vain kaikenlaista sellaista normaalia, joka ei täyttänyt kiusaamisen tunnusmerkkejä. Eihän mitään fyysistä pahoinpitelyäkään ollut tehty.

Kukahan muuten on senkin karhunpalveluksen kouluväkivallan ja yleensäkin väkivallan tiedostamiselle ja tunnistamiselle tehnyt, että hän on keksinyt käsitteen ”fyysinen kiusaaminen”. Sen varjolla voidaankin sivuuttaa kaikki muu ja rajoittua vain fyysisiin tekoihin, joista jää myös erilaisia fyysisiä jälkiä. Vaikka voidaanhan nekin kuitata vahingossa tapahtuneiksi viattoman nahistelun tuloksiksi…

Ehdotan, että jos sanaa kiusaaminen halutaan edelleen käyttää, se rajattaisiin vain tekoihin, joissa ei tehdä ruumiillista väkivaltaa (vrt. myös rikoslaki). Kiusaamista olisi sitten eriasteista riippuen sen vaikutuksista uhrin mielenterveydelle. Jos uhri joutuu (tai pääsee) turvautumaan kouluterveydenhoitajan, koulupsykologin, psykiatrin tms. apuun, kyseessä on jo hyvin vakava teko. Kaikenlainen kiduttamiseen viittaava olisi sitä jo sellaisenaan mahdollisista havaittavista seurauksista riippumatta. Toisen ajaminen itsemurhaan on mielestäni samalla tavalla henkirikos kuin fyysisin keinoinkin tehty henkirikos. Teon suunnitelmallisuudesta, kestosta ja raakuudesta riippuen joko kuolemantuottamus, surma, tappo tai murha.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Ainutlaatuisuus, arviointitulos, Epätäydellisyys, Erilaisuus, fyysinen kiusaaminen, Fyysinen väkivalta, häpeä, Henkinen pahoinpitely, Henkinen väkivalta, henkirikos, Itsemurha, Itsetuhoisuus, ivahuuto, kaverisuosio, kidutus, kipu, kiristäminen, kiusaaminen, kiusoittelu, kouluampuja, koulukiusaaminen, koulun henkilökunta, koulupsykologi, kouluterveydenhoitaja, kouluväkivalta, kuolema, kuolemantuottamus, Laajennettu itsemurha, luokanvalvoja, mielenterveys, murha, nahistelu, Omatunto, pelko, pelottelu, persoonan tuhoaminen, psykiatri, psyykkinen sairastuminen, psyykkinen vahingoittuminen, Psyykkinen väkivalta, rankaiseminen, rehtori, rikoslaki 21 luku, ruumiillinen väkivalta, seuraamukset, sukupuoliero, surma, syyt elää, tappo, tasa-arvo, Uncategorized, Vanhemmat, vastuu, viaton läppä

Nuorten masentuneisuus on elämän tarkoituksettomuuden ongelma

(Alla oleva on teksti on samansisältöinen kuin kirjoittamani ja julkisuuteen juuri lähetetty tiedote.)

Nuorisokasvatusjärjestö Non Fighting Generation ry (NFG) on toteuttanut Internetissä nuorten pahoinvointia ja voimavaroja kartoittavan kyselyn. Kysely on vain pieni osa hankekokonaisuutta, jossa on tutkittu nuorten itseensä kohdistaman väkivallan ja elämän tarkoituksettomaksi kokemisen välistä yhteyttä. Jenny ja Antti Wihurin rahaston tuella vuoden 2011 alussa alkaneessa hankkeessa NFG:n kumppanina on Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL).

Kysely suunnattiin teini-ikäisille nuorille. Siihen vastasi 157 nuorta, joista suurin osa oli 13–17-vuotiaita. Kaksi kolmasosaa vastaajista oli tyttöjä. Vastaajia oli kaikkialta Suomesta, pääkaupunkiseutu ja Tampere olivat kuitenkin vahvimmin edustettuina. Kyselyn tuloksia voidaan pitää suuntaa antavina, vaikka se ei täytä tieteelliselle tutkimukselle asetettuja vaatimuksia. Kysely vahvistaa muun tutkimuksen osoittamaa selkeää yhteyttä masentuneisuuden ja tarkoituksettomuuden tunteen välillä. Yleisesti tunnettua on, että itsetuhoisuuden sekä masennuksen, ahdistuksen ja alakulon kokemisen välillä on tilastollinen riippuvuus. Nuorten kyselyvastaukset todensivat selkeästi myös sen, että mitä tarkoituksellisemmaksi nuori kokee elämänsä, sitä vähemmän hän on kokenut masennusta, ahdistusta tai alakuloa viime aikoina. Voimakkain negatiivinen riippuvuus ilmeni elämän tarkoitukselliseksi kokemisen ja masennuksen välillä. Nuorten yleistyneessä masentuneisuuden kokemuksessa ei siten ole kyse mielenterveysongelmasta, vaan elämän tarkoituksettomuuteen liittyvästä ongelmasta.

Vastaajista 25 % oli kokenut itsensä viime aikoina melko usein tai usein joko ahdistuneeksi tai masentuneeksi ja 30 % oli kokenut olonsa alakuloiseksi. 7 % vastaajista oli myös pyrkinyt vahingoittamaan tai vahingoittanut itseään viime aikoina. Vastaajista 1/5 oli ainakin joskus pyrkinyt vahingoittamaan itseään. Lähes kaikki näin vastanneista oli tyttöjä. Viiltely oli odotetusti yleisin vahingoittamiskeino, mutta lähes yhtä yleiseksi osoittautui jatkuva tahallinen syöminen joko liikaa, liian vähän tai epäterveellisesti. Lähes puolella itseään vahingoittaneista nämä molemmat tavat esiintyivät samanaikaisesti.

Varsin hälyttävää oli, että 45 % vastanneista oli ainakin joskus tuntenut, että olisi parempi, jos hän olisi kuollut ja jopa puolet kaikista nuorista oli ajatellut omaa itsemurhaa. 27 % kaikista nuorista oli myös konkreettisesti suunnitellut itsemurhan tekemisen keinoja ja 6 % oli yrittänyt itsemurhaa, jotkut heistä jopa usean kerran.

Kaikista vastanneista 72 % koki elämänsä mielekkääksi tai melko mielekkääksi. Kuitenkin noin joka kuudes nuori koki, että hänen tulevaisuutensa näytti synkältä tai että hänen elämässään ei ole mitään hyviä tai arvokkaita asioita, joiden eteen hän olisi valmis ponnistelemaan tai näkemään vaivaa. Jopa neljäsosa nuorista koki itsensä huonoksi tai arvottomaksi ja sama määrä koki, että hän ei ole tärkeä tai arvokas kenellekään toiselle ihmiselle. Lukuja voidaan pitää suurina – ja jopa hälyttävinä.

Kukaan vastanneista ei vastannut, ettei hänen elämässään ollut mitään hänelle itselleen tärkeitä tai hyödyllisiä asioita. Se ei kuitenkaan takaa sitä, että kaikki nuoret kokisivat elämänsä mielekkääksi. Kun nuoren tulevaisuus on näköalatonta eikä hän kykene näkemään mitään ponnistelemisen tai vaivannäön arvoiseksi, kokee hän sekä itsensä että elämänsä huonoksi ja arvottomaksi. Tällainen nuori kokee, että hänen elämällään ei ole mitään väliä kenellekään eikä elämässä millään muutenkaan ole mitään väliä. Toisin sanoen nuoren elämästä puuttuu tarkoitus.

Kyselystä voidaan päätellä, että nuoret eivät tarvitse lisää mielenterveyspalveluja, vaan enemmän mahdollisuuksia keskustella elämän tarkoitukseen liittyvistä kysymyksistä. Eksistentiaalisten kysymysten, kuten elämän tarkoituksellisuuden pohtiminen, voimistuu murrosiässä. Ihmisen olemassaolon ongelmallisuus paljastuu yhtäkkiä nuorelle, joka kamppailee monella muullakin tavoin henkisesti kypsymisprosessissaan. Kaikessa jyrkkyydessään voi kysymys elämän tarkoituksesta jopa musertaa nuoren kokonaan. Parasta ennakoivaa lasten ja nuorten hyvinvointia tukevaa työtä olisikin tarjota heille mahdollisimman laajasti tilaisuuksia pohtia elämän tarkoitukseen liittyviä kysymyksiä. Arvokasvatuksella, johon sisältyy elämän arvon ja mielekkyyden sekä oman arvon ja merkityksellisyyden pohdinta, voitaisiin ehkäistä mielenterveysongelmia ennen kuin niitä on edes orastavana alkanut ilmetä. Kuten tunnettua, tärkeimmät arvokasvattajat ovat lasten ja nuorten omat vanhemmat.

4 kommenttia

Kategoria(t): ahdistuneisuus, ahdistus, alakulo, alakuloisuus, Arvokas, Arvokasvatus, arvoton, arvottomuus, eksistentiaaliset kysymykset, Elämän tarkoituksellisuus, Elämän tarkoitus, Itsemurha, Itsetuhoisuus, kypsymisprosessi, kysely, lasten hyvinvointi, masennus, masentuneisuus, Merkityksellinen, merkityksellisyys, Merkityksettömyys, mielekkyys, mielenterveysongelma, mielenterveyspalvelut, mielettömyys, Murrosikä, näköalattomuus, NFG, Non Fighting Generation, Nuorisokasvatus, nuorten hyvinvointi, nuorten voimavarat, olemassaolon ongelmallisuus, pahoinvointi, syöminen, Tarkoituksellisuus, Tarkoituksettomuus, Vanhemmat, Väkivalta, viiltely

Pettymysten tuottaminen ei ole kasvatusta

Istuin lentokoneessa kahden erittäin kovalla äänellä asioistaan keskustelevan naisen vieressä. Vaikka yritin keskittyä lukemaan kirjaa, en voinut välttyä sekä yksityiskohtien että keskustelun yleissävyn kuulemiselta. Sävy oli varsin synkkä. Molemmilla oli pääaiheena perheensä ja erityisesti tyttäriensä ongelmat. Naiset kertoivat tyttäriensä syvistä elämäntaidollisista ongelmista, psyykeen lääkityksistä ja psykiatrisista hoidoista. Toinen siteerasi ”erästä arvostettua kasvatuksen asiantuntijaa”, jonka mukaan vanhempien tärkein kasvatustehtävä on pettymysten tuottaminen lapselle. Nainen totesi, että ”me ollaan oltu tosi hyviä siinä”. En kuullut hänen äänessään minkäänlaista ironista sävyä, naurahdusta tms., joten nainen oli ilmeisesti ylpeä siitä, että he olivat miehensä kanssa onnistuneet erinomaisesti tässä keskeisessä kasvatustehtävässään. Asiat olivat vain menneet niin kuin olivat menneet kaikesta loistavasta kasvatustaidosta huolimatta. No, niinkin voi tietysti tapahtua. Mutta…

Uskon tietäväni, kenestä tunnetusta nuorisotyöntekijästä naiset puhuivat, vaikkeivät hänen nimeään maininneetkaan. Koska tunnen hänet hyvin, uskon, että hän tarkoittaa neuvollaan hyvää. Ohje ei kuitenkaan osoita kovinkaan hyvää kasvatuspsykologista asiantuntijuutta. Ja se on ennen kaikkea eettisesti arveluttava. Varsinkin siksi, että ihmiset ottavat yleensä kasvatusneuvot erittäin kirjaimellisesti. Mutta myös siksi, että ohjeella ei ole mitään tekemistä kasvatuksen idean kanssa.

Jos kasvatuksen yhteydessä halutaan käyttää mekanistis-teknistä tuottaminen-sanaa, totean omana näkemyksenäni, että kasvatuksen tehtävänä on rakkauden tuottaminen. Lapset ovat tunnetusti ensimmäisessä uhmaiässään n. 2-3 vuoden iässä. Siinä iässään he oppivat ilmaisemaan omaa tahtoaan. Kasvatustehtävänä ja lapsen kehittymistehtävänä on kuitenkin myös sen oppiminen, että kaikkea tahtomaansa ei voi saada. Ja sen jälkeen on opittava myös, että vaikka jotain voikin saada, ei välttämättä tässä ja nyt, vaan mahdollisesti joskus myöhemmin. Pettymysten tuottamisen ajatus kuuluu siis 2-3-vuotiaiden pikkulasten kasvatukseen. Tosin silloinkaan niitä tuskin tarvitsee tuottamalla tuottaa, vaan lapsi saa oppimiskokemuksia pettymyksien muodossa varsin riittävästi muutenkin. Kunhan vanhemmat eivät suostu kaikkeen, mitä lapsi tahtoo. Mutta se tuskin on kenenkään kohdalla mahdollista. Tärkein vanhempien tehtävä lapsen tässä iässä on läsnäolo ja lohdutus pettymyksiä aiheuttavissa tilanteissa.

Noin 3-5-vuotiaasta lähtien vanhempien tärkein kasvatustehtävä on lapsen kasvatus arvokkaaseen ja hyvään. Tehtävä jatkuu tästä niin pitkään kuin lapsi, nuori tai nuori aikuinen on vanhempiensa kasvatusvaikuttamisen piirissä. Lapsen arvotajunta herää – tai se on herätettävissä ja myös kasvatusteoilla herätettävä – välittömästi uhmaikää seuraavana vaiheena eli noin 3-vuotiaasta alkaen. Kyky rakkauden vastaanottamiseen ja antamiseen perustaa kaiken muun arvoihin suuntautumisen. Arvokasvatuksessa on keskeisesti kyse siitä, että lapsi alkaa käyttää tahtoaan hyvän tahtomiseen ennemmin ja toimii myös sen mukaisesti. Tämä edellyttää hyvien ja huonojen tekojen seurausten oivaltamista eli tekojen ja niiden välisten vaikutusten välisen yhteyden vähittäistä ymmärtämistä yhä kirkkaammin. Kyse on myös siitä, että lapsi oppii erottamaan hyvän huonosta sekä alkaa kunnioittaa ja arvostaa kaikkea hyvää enemmän kuin huonoa. Mallin tähän antavat vanhemmat alkaen siitä, että kunnioittavat, rakastavat ja arvostavat lastaan ainutkertaisena ja ainutlaatuisena, arvokkaaseen ja hyvään kykenevänä persoonana. Siitä ne elämän eväät, elämäntaidot ja eettinen kyvykkyys sekä vastuullinen ihmisyys, alkavat rakentua.

3 kommenttia

Kategoria(t): 2-3-vuotias, 3-5-vuotias, Ainutkertaisuus, Ainutlaatuisuus, arvoihin suuntautuminen, Arvokas, arvokas ja hyvä, Arvostus, arvotajunta, Eettinen kyvykkyys, eettisesti arveluttava, huono, huonot teot, Hyvä, hyvän tahtominen, hyvät teot, kasvatuksen idea, Kasvatus, kasvatusneuvo, kasvatuspsykologia, kasvatusteot, kasvatusvaikuttaminen, Kunnioitus, läsnäolo, lohdutus, oppimiskokemus, Pettymys, pettymysten tuottaminen, rakkauden antaminen, rakkauden tuottaminen, rakkauden vastaanottaminen, Rakkaus, seuraukset, tahto, uhmaikä, vaikutukset, Vanhemmat, Vastuullinen ihmisyys

Väärin ymmärretty kasvatus

Mitä on kasvatus? Kysymykseen on tietysti vaikeaa antaa yksiselitteistä ja tyhjentävää vastausta. Kasvatusfilosofina suhtaudun kysymykseen siten, että se on yhtä perustava kuin kysymykset ”mitä on ihminen” tai ”mitä arvot ovat”. Ne ovat yhtä kiistanalaisia ja kiihkeitäkin reaktioita herättäviä kuin kysymys kasvatuksen olemuksesta.

Mitä pitempään olen toiminut käytännön kasvatustoiminnassa nuorten parissa ja mitä enemmän olen kasvatusta myös filosofis-teoreettisesta näkökulmasta tutkinut, sitä vakuuttuneemmaksi olen tullut siitä, että kasvatus voidaan kiteyttää yhteen sanaan. Määritelmäni on siten: Kasvatus on rakkautta.

Käytännön kasvatuksessa varhaislapsuudesta nuoruuden kautta aikuisuuteen voidaan tarvita paljon muunkinlaisia arkijärkeen perustuvia kasvatustekoja. Ne kaikki eivät kuitenkaan riitä lapsen ja nuoren ohjaamiseen hyvään elämään, jos rakkaus ei ole kasvatuksen perustana. Kun näin väitän, mitä tarkoitan rakkaudella? Kasvatus on aina tekoja, joten on kysyttävä: Millaisia ovat rakkaudellisuuteen perustuvat kasvatusteot?

Rakkaus on lempeyttä. Eräs toimittaja nimesi minut joskus kauan sitten olleessa lehtijutussa ”väkivallan lempeäksi viholliseksi”. Lempeys on siis jo pitkään ollut kasvatusajatteluni keskiössä. Lempeys on jotain muuta kuin ankaruus, kovuus ja tylyys tai kiivaus ja äkeys. Rakkaudellinen kasvatuskaan ei siten ole leimallisesti kontrollointia, kurinpitoa, rajojen asettamista ja rankaisemista. Se ei myöskään ole huutamista, komentamista ja käskemistä. Joskus saatetaan joitakin tämäntyyppisiäkin keinoja tarvita etenkin kotikasvatuksessa, ehkä ennen kaikkea vanhemman itsensä eikä niinkään lapsen parhaaksi. Mutta ne eivät voi olla ainoa tai edes pääasiallinen keino. Missään tapauksessa tuonkaltaiset keinot eivät ole riittäviä hyvään kasvatukseen eli lapsen tai nuoren kasvattamiseen hyvään.

Lempeys ei myöskään viittaa lempi-sanaan, jota käytetään erityisesti runoudessa kuvaamaan eroottissävyistä rakkautta ja arkikielessäkin aistillista rakkautta, lemmiskelyä tai rakastelua, ”lemmenleikkejä”. Tosin lempi-sanaa käytetään myös yhdyssanoissa kuvaamaan sitä, että jokin tai joku on erityisen rakas ja mieluisa. Mutta itsestään selvää on, että vanhempien rakkaudella lapsiinsa tai kasvatuksen ammattilaisten rakkaudellisella asennoitumisella lapseen tai nuoreen ei voida tarkoittaa mitään sellaista, joka viittaa erotiikkaan.

Lempeydellä viittaan hyväntahtoisuuteen, myötämielisyyteen ja ystävällisyyteen sekä rauhallisuuteen ja tyyneyteen. Mutta ennen kaikkea tarkoitan sillä sellaista rakkaudellista suhtautumista kasvavaan ihmiseen, jossa tahdotaan kasvavalle kaikkea mahdollista hyvää. Aristoteles toteaa: “Rakkaus [philein] on hyvinä pitämiemme asioiden toivomista toiselle juuri tuon toisen eikä itsemme vuoksi sekä toimimista voimiemme mukaan niiden toteutumiseksi käytännössä.” Kasvavan rakastaminen tässä mielessä on välittämistä hänen subjektiivisesti hyvästä elämästään, onnestaan tai hyvinvoinnistaan ja kasvavassa ilmenevän hyvän arvostamista vain ja ainoastaan hänen itsensä vuoksi. Tällaista rakkautta voidaan perustellusti pitää rakkauden korkeimpana muotona.

Viktor E. Frankl’in mukaan Max Scheler kuvaa rakkautta henkisenä liikkeenä kohti rakastetun ihmisen korkeinta mahdollista arvoa. Frankl tulkitsee tämän niin, että rakkaudessa emme näe ihmistä vain sellaisena kuin hän on, vaan myös sellaisena mitä hän voi olla ja millaiseksi hänen on mahdollista tulla. Aito rakkaus on siten ymmärrettävä laajasti toisen ihmisen henkisen persoonan, hänen todellisen olemuksensa ja arvojen luomien mahdollisuuksien näkemisenä. Tällainen rakkaus auttaa toista ihmistä todellistumaan kaikkien niiden arvojen mahdollisuuksien mukaisesti, joita rakkaudessa on tullut ja jotka ovat vain siinä voineet tulla näkyviksi. Rakkaudessa, jossa ihminen haluaa tulla kaikessa arvokkuudessaan sellaiseksi minä toinen hänet näkee, hänelle kehkeytyy edellytyksiä kohota olemassaolonsa mahdollisuuksien ääriin. Rakkauden avulla ihmiselle rakentuu perusta onnellisuudelle [eudaimonia], jolla tarkoitan kokonaisvaltaista kokemusta hyvästä elämästä.

Puhun edellisessä kappaleessa tarkoituksellisesti ihmisestä, koska kuvaamani kaltainen rakkaus on sen korkein muoto myös kaikissa parisuhteissa sekä kaikissa muissakin ihmissuhteissa. Kun Suomessakin hiljattain vieraillut Dalai-lama Tenzin Gyatso julkistaa, että ”todellinen uskontoni on lempeys”, viitannee hän juuri tämänkaltaisen rakkauden mahdollisuuksiin ratkaista maailman kaikki ihmisten keskinäiset ongelmat. Rakkauden taito on eittämättä vaikea, mutta kuten kaikkia muitakin taitoja, myyös rakkautta voi opetella ja oppia. Kyse on ennen kaikkea siitä, tahdommeko sitä riittävän voimakkaasti.

Rakkaus kasvatuksessa ei ole puhtaan vapaaehtoista, vaan se on ankara eettinen velvoite kaikille lasten vanhemmille ja työkseen lapsia ja nuoria kasvattaville ammattilaisille. Nuorten auttamis- ja kasvatustyössä toimivalle ammattilaiselle rakkauden etiikka tarkoittaa velvoitetta kasvatukselliseen rakkauteen siitä riippumatta hyväksyykö tai ymmärtääkö hän kasvatettavansa käyttäytymistä tai maailmankuvaa. Väkivaltaisesti käyttäytyvien ja muiden pahan tekijöiden parissa työskenneltäessä on haaste käytännössä suuri, muttei kuitenkaan mahdoton ainakaan ihanteena, jota kohti tulee kaikkensa ponnistellen pyrkiä. Ainoastaan tätä kautta syntyy perusteita ja aiheita (havaittavissa olevina kasvatustuloksina) arvostaa itseään hyvänä kasvattajana.

Ihmettelen kovasti, jos joku väittää, että ”pelkkä” rakkaus ei riitä mihinkään. Ainahan voi luetella, että sen lisäksi täytyy olla vastuuntuntoa, epäitsekkyyttä, empatiaa, lapsen näkökulman ja hänen hyvänsä huomioonottamista, lapsen kasvun ja kehityksen tukemista jne. Minulle nämä kaikki ja juuri nämä sisältyvät rakkauteen. Ne palautuvat (redusoituvat) kaikki siihen olematta itsessään mitään muuta kuin rakkauden ilmenemismuotoja kasvatuksessa.

Kasvatuksella on aina päämääränsä, jotta kyse olisi kasvatuksesta. Rakkaus on pyrkimystä tekoihin ja toimintaan, joka suuntautuu ihmisen ainutlaatuiseen olemukseen henkisenä ja eettisenä persoonana, hänen henkiseen ja eettiseen ytimeensä ja syvimpään sisimpäänsä. Kasvatus on siten rakkautta ja rakkaus on kasvatusta, toisen ihmisen henkisen ja eettisen kasvun tulemista.

(Aristotelesta, Frankl’ia ja Scheleriä koskevat viittaukset ovat peräisin omasta väitöskirjastani ”Väkivaltaisesta nuoruudesta vastuulliseen ihmisyyteen”.)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Eettinen kasvatus, Eettisyys, Henkiset kyvyt, Hyvä elämä, Hyvä kasvatus, Hyvinvointi, Kasvatettava, Kasvattaja, Kasvatuksellinen rakkaus, Kasvatus, Kasvatus hyvään, Kasvatuspäämäärä, Kasvatusteko, Kasvava, Maailmankuva, Nuori, Onnellisuus, Rakkaudellinen kasvatus, Rakkaudellisuus, Rakkaus, Vanhemmat

Nuoruus on uusi kasvumahdollisuus

Murrosikä on kuin myrsky vesialtaassa. Merkityksettömistä asioista syntyy kuohuntaa, aaltojen törmäystä altaan laitoihin ja välillä niiden ryöpsähtämistä myös laitojen yli muiden silmille. Murrosikä onkin koko lapsuus- ja nuoruusiän kehityksen kuohuvin vaihe. Nuoren mieliala (tunnetilat) ja mielenkiinnon kohteet (arvostukset) vaihtelevat tiheästi samoin kuin ulkoinen käyttäytyminen. Kehitysvaiheeseen kuuluu, että kiistat vanhempien kanssa lisääntyvät. Tavanomaisia kiistojen aiheita ovat kotiintuloajat ja menemisen vapaus, taskurahojen määrä ja käyttö, ulkonäkö ja vaatetus jne. Niin kauan kuin nuoren ja vanhempien välit pysyvät läheisinä ajoittaisesta etääntymisestä huolimatta, on tilanne hyvä, koska vanhemmalla säilyy keskusteluyhteys ja vaikutusmahdollisuus nuoreen. Erittäin tulehtuneet välit tarkoittavat puolestaan, että kasvatussuhde on todennäköisesti katkennut lopullisesti tai ainakin sitä, että se tuskin korjaantuu ilman ulkopuolista apua.

Murrosiän myrskyt aiheutuvat käynnissä olevasta kiihkeästä kehitysvaiheesta. Nuoren kasvu ja kehitys ei etene kehityspsykologian oppien väittämällä tavalla jonkinlaisena kaavamaisena kehitysvaiheiden ketjuna, vaan täysin yksilöllisesti etenevänä tapahtumisena. Kasvutapahtuman rakennetta voidaankin kuvata vaikka punoutuvana verkkona tai eripituisista säikeistä muodostuvana köytenä. Uudet mielen ilmentymät suhteutuvat jo olemassa olevaan yksilölliseen kokemustaustaan. Tähän aiempaan kokemusperustaan suhteutuvasta mielellisestä aineksesta syntyy merkityssuhde, joka sijoittuu osaksi yksilöllistä maailmankuvaa. Maailmankuvasta karsiutuu myös pois sellaista aiemmin ymmärrettyä, jolle nuori antaa uuden merkityksen. Aivotutkijat – jotka puhuvat virheellisesti aivoista, vaikka tarkoittavat ihmisen tajuntaa – kuvaavat samaa uusien ratojen ja yhteyksien syntymisenä ja vanhojen karsiutumisena. Näin köysi tai verkko laajenee ja muuttaa muotoaan eli nuoren kuva itsestä ja maailmasta rikastuu ja uudistuu.

Nuoren käsitys itsestä ja maailmasta on edellä esitetyllä tavalla jatkuvassa muutoksessa. Nuori pohtii ainakin tiedostamattomalla tasolla kaiken aikaa, miten olla suhteissa omaan itseensä, miten olla suhteissa toisiin ja miten olla suhteissa yhteisöön, yhteiskuntaan ja maailmaan. Nuoren arvot, tunteet, asenteet ja toimintatavat vaihtelevat voimakkaasti laidasta laitaan ollen samalla hyvinkin ristiriitaisia. Näiden selkiyttäminen olisi tärkeää ihmissuhteiden kannalta eli toimeen tulemiseksi mahdollisimman hyvin sekä itsensä että ystävien, kavereiden ja aikuisten kanssa. Selkiyttäminen ei kuitenkaan onnistu yksin, vaan nuoren jäädessä yksin hänen maailmankuvansa pikemminkin taantuu. Vanhempien kunnioittava ja myötätuntoinen läheisyys on paras keino vähentää murrosiän eksistentiaalista tuskaa. Vanhemmilla on mahdollisuudet olla nuoren tukena mikäli keskusteluyhteys on säilynyt myrskyistä huolimatta.

Omien vanhempien ja oheiskasvattajina toimivien aikuisten tehtävänä on olla tarjolla nuorelle, mutta jättämällä tälle tilaa lähestyä. Aikuisen on oltava aktiivisen, mutta kunnioittavan utelias. Goethe puhui aikanaan ”havainnoivasta arvostelukyvystä”, jolla hän tarkoitti huolellista havainnointia, ”läheltä katsomista” ja olennaisen tavoittavaa ajattelua. Tämän – harjaantumisen kautta jokaisen opittavissa olevan – taidon avulla vanhempi pystyy arvioimaan nuorensa hyvinvointia ja osoittamaan tarvittaessa huolestumisensa nuorelle. Nuoreen on kuitenkin luotettava ja uskottava mahdollisimman pitkään hänen tekemistä virheistä huolimatta silloin kun ne ovat luonteeltaan vaarattomia. Ennen kaikkea on uskottava nuoren mahdollisuuksiin hyvään ja onnelliseen elämään niiden valintojen perusteella, joita hän tekee – tai niistä huolimatta. Suvaitsevaisuutta on se, että antaa nuoren tehdä myös omat virheensä. Kuitenkin nuori tarvitsee myös ohjausta hyvään, toteen ja kauniiseen sekä rakkauteen. Aikuisen tehtävänä on avata ikkuna maailmaan, sen näkemiseen, miten maailmassa on hyvää, pahaa ja pyhää. Ja aikuisen tehtävänä on ohjata nuori näkemään, että hyvä on pahaa voimakkaampaa ja kestävämpää ja että sen puolesta kannattaa ponnistella saadakseen voimaa elää.

Suomalaisten on vaikea lausua toisilleen ”kiitos”. Kiitos on kuitenkin paras kasvattaja. Turvan ja lohdutuksen lisäksi nuori tarvitsee aikuisen kiinnostusta ja innostusta nuoren tekemisistä. Varsinkin kun nuori on tehnyt jotain hyvää, on sen arvostaminen osoitettava selkeä kiitoksella. Tällä tavalla nuorta rohkaistaan ja kannustetaan parhaiten ponnistelemaan kohti hyvää jatkossakin.

Nuoruus on voimakkaan kasvun ja suurten muutosten aikaa. Nuoruus on myös mahdollisuus ankkuroitua lopullisesti suuntautumaan kohti hyvää, vaikka elämä olisi siihen asti ollut lähes millaista tahansa ajelehtimista peräsimettömällä laivalla aavalla ja myrskyisällä merellä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Aikuiset, Hyvä elämä, Kasvattaja, Kasvatus, Kasvatussuhde, Maailmankuva, Nuori, Onnellisuus, Vanhemmat