Mitä on kaltoinkohtelu?

Mitä on paljon puhuttu kaltoinkohtelu? Miten se eroaa muusta henkisestä ja fyysisestä väkivallasta? Onko kaikki kaltoinkohtelu väkivaltaa?

Alle 18-vuotiaisiin ja yli 65-vuotiaisiin ihmisiin, nk. lapsiin tai vanhuksiin kohdistuvasta kaltoinkohtelusta puhutaan jatkuvasti. Joskus myös määritellään, kuka sitä on tehnyt, miten hän on sitä tehnyt ja kenelle hän on sitä tehnyt. Näiden ikäryhmien osalta kyse on yleensä luottamuksellisessa suhteessa tapahtuvista teoista tai tekemättä jättämisistä. Kyse on myös vallasta ja vastuusta.

Lasten kohdalla kaltoin kohtelijana ovat joko omat vanhemmat tai muut aikuiset, joilla on siinä tilanteessa ja hetkessä kasvatuksellista valtaa ja vastuuta lapsesta ja joiden vastuullisuuteen lapsen pitää voida luottaa. Omien vanhempien ja lapsen kanssa asuvien muiden aikuisten lisäksi kyse voi olla kodin ulkopuolisen sijaishuolto- tai sijoituspaikan aikuisista. Kaltoinkohtelua voivat kuitenkin harjoittaa myös lukemattomat muut aikuiset päivähoidossa, koulussa, harrastustoiminnassa ja loppujen lopuksi kuka tahansa, koska tahansa ja missä tahansa.

Lyhytkin kaltoinkohtelua sisältävä kohtaaminen voi haavoittaa lasta syvästi ja pitkävaikutteisesti. Me kaikki aikuiset vaikutamme kaikkiin kohtaamiimme lapsiin, halusimme sitä tai emme tai tiedostimme sitä tai emme. Pienilläkin teoilla tai tekemättä jättämisillämme voi olla enemmän tai vähemmän vaikutuksia heidän kasvuunsa ja kehitykseensä. Lasten on voitava luottaa meihin ja antamaamme kuvaan ihmisistä, ihmisten välisistä suhteista, suhteista luontoon, ja elämästä yleensä. Meidän vastuullamme on luoda lapsille toivoa siitä, että maailma on heille hyvä paikka elää. Meidän vastuullamme on antaa lapsille esimerkkejä ja malleja siitä, miten tätä elämää on hyvä elää. Vaikutusvaltamme ja vastuumme todellistuu aina silloin, kun jollain lapsella on mahdollisuus nähdä tai kuulla käyttäytymistämme, erilaisia tekojamme ja tekemättä jättämisiämme ja muuta toimintaamme.

Kaikki mikä on lapselle pahaksi hänen kasvunsa ja kehityksensä ja tulevan elämänsä kannalta on mielestäni kaltoinkohtelua. Kaltoinkohtelua on siten kaikki sellainen, jossa emme ole vastuullisia ihmisyydessämme. Nykyisessä mediakulttuurissa, jossa kaikki on sidoksissa mediaan, kaikki tulee ennen pitkää lastenkin tietoon, oli heitä tapahtumisen hetkellä paikanpäällä tai ei. Suppeita listoja kaltoinkohtelun eri ”lajeista”, ”luokista” tai ”tyypeistä” löytyy googlaamalla. Osa kaltoinkohtelusta on kriminalisoitu, osa ei. Minulle sillä ei ole mitään merkitystä, onko jokin määritelty laissa rangaistavaksi teoksi vai ei. Minulle kyse on ihmisyydestä ja vastuullisuudestamme siinä. Kyse on siis enemmän kuin laeista tai yhteiskunnallisista ja kulttuurisista moraalinormeista. Kyse on eettisyydestämme ja siihen liittyvistä kyvyistämme, taidoistamme ja tahdostamme.

Ajatuksenani oli kirjoittaa myös vanhusten kaltoinkohtelusta ja sen jälkeen myös kaikesta ihmisten välillä esiintyvästä kaltoinkohtelusta. Siis kaltoinkohtelusta hyvin laaja-laisesti ymmärrettynä, jotta kaikkien meidän vastuumme ja vaikutusvaltamme, henkilökohtaiset lukemattomat päivittäiset vaikutusmahdollisuutemme, kirkastuvat mahdollisimman selkeinä. Jatkan aiheen käsittelyä kuitenkin tuonnempana…

Advertisement

Kuilu repeää

Onpa ollut pitkä tauko edellisestä blogikirjoituksestani. Tässä välissä on ollut toipumisprosessi ja elämän uusien suuntien ja päämäärien etsiminen nelivuotisen kiirastulen ja sen loppuhuipentuman eli työelämästä ulospullauttamisen jälkeen (”eläköityminen” rahoittajien edellyttämänä saneerauskeinona).

Olen ollut systemaattisen väkivallan kohteena, kun väkivalta määritellään kaikeksi sellaiseksi toiminnaksi, missä käytetään valtaa toiseen väkisin, rajoitetaan toisen vapautta vastoin hänen omaa tahtoaan. Väkivaltaa on sen mukaisesti kaikki sellainen, mikä rajoittaa toisen persoonallisuuden suotuisaa kasvua, mitä voidaan pitää inhimillisen ihmisyyden kannalta yhtenä suurimmista toiselle aiheutetuista menetyksistä. Toinen pyritään typistämään huomattavasti alkeellisemmaksi olioksi kuin mihin hänellä olisi ihmisyyteensä perustuvien potentiaaliensa mukaiset mahdollisuudet. En voi pitää sen kaltaista toimintaa muuna kuin rikoksena ihmisyyttä vastaan.

Onneksi vainoojani epäonnistuivat karkeasti kaikissa muissa pyrkimyksissään kuin minulle aiheuttamassani nelivuotisessa kärsimyksessä ja ennenaikaisessa eläköitymisessäni. Jumalan kiitos, mitään pysyvää haittaa minulle ei tästä elämänvaiheesta jäänyt. Tarkoituksellisin seuraus kaikesta kokemastani lienee se, että sen lisäksi, että jatkan kaikenlaista kirjoittamista hyvyydestä, olen ”sattuneesta syystä” johtuen päättää aloittaa myös unilukkarina toimimisen kaikenlaisen ihmisten pahuuden osalta.

Otetaanpa tarkasteluun muutama suuri yhteiskunnallinen vallan väärinkäyttöön liittyvä ilmentymä. Omien tuoreiden kokemusteni perusteella helpoiten mieleen tuleva yhteiskunnallisen tason ongelma liittyy yhdistysmuotoisena toteutetussa järjestörahoituksessa vuosikymmenien aikana toteutettuun ja kaiken aikaa kärjistyneemmäksi ja ilmeisemmäksi muodostuneeseen epätasa-arvoon (rajumpiakin ilmaisuja voisi oikeutetusti käyttää). Isojen järjestöjen ja pienten järjestöjen välinen kuilu on repeytynyt ylitsepääsemättömäksi. Tai pikemminkin kyse on isoiksi tehtyjen, avustuksia myöntävän yhdistyksen jäsenjärjestöjen, ja muiden, eräänlaisten huutolaisten välisestä epätasa-arvon kuilusta.

Liian räikeiden jälkien peittelyn vuoksi myönnetään joillekin nöyrimmästi käyttäytyville järjestöille sellaisia rahoituksia, että ne voivat kasvaa pienistä keskisuuriksi kovinkin nopeassa ajassa ja suurimman osan niitä aiemmin perustetut järjestöt näytöstyyliin ohittaen. Huutolaisista valitaan siis jotkut selviytymään jatkoon ainakin niin pitkäksi aikaa, kunnes niihin lopulta ehkä kuitenkin kyllästytään. Ties vaikka alkaisivat luulla itsestään jotain. Sen jälkeen kun ne on typistetty pieniksi jälleen tai näivetetty kokonaan pois järjestökentästä, joka on erittäin todennäköinen vaihtoehto elintärkeiden osien katkomisen jälkeen, valitaan huutolaisten keskuudesta uudet ylväät esimerkit eettisesti kestävästä toiminnasta.

Minusta oli suorastaan surkuhupaisaa kun eräs avustuksista päättävissä hallintoelimissä oleva perustajatahoja edustava suuren järjestön toiminnanjohtaja linjasi, että ”pienille” järjestöille (kyse oli n. 20 henkilöä työllistävästä ja useita kymmeniä vapaaehtoisia jatkuvasti rekrytoivasta, kouluttavasta ja ohjaavasta keskisuuresta järjestöstä) on tapana myöntää vain yksi henkilö, joka vastaa yksin kaikesta hallintoon, kehittämiseen ja johtamiseen liittyvästä. Näin luodaan mahdoton yhtälö ja automaatti, jonka perusteella kaikki tällaiset järjestöt pysyvät pieninä ja lopulta sortuvat raunioiksi jatkuvasti lisääntyvien byrokratioiden alle. Laskin hiljattain, että kyseisen toiminnanjohtajan johtamalla järjestöllä on pelkästään kehittämistehtävissä kaksikymmentä (20!) henkilöä kaikesta talous-, henkilöstö- ja yleishallinnosta puhumattakaan. Mikäs siinä on kasvaessa ja kukoistaessa. Se siitä ja lisää taas joskus toiste esimerkiksi tulevissa kirjoissani.

Toinen yleisempi ja jatkuvasti esiin pullahtava ja meidän kaikkien ”tavisten” hyvinvointia nakertava ongelma on suuryritysten johdon ja muun henkilökunnan välinen kaiken aikaa laajemmaksi repeävä kuilu. Koko nykyinen johdon palkkausjärjestelmä on läpimätä. Se perustuu sille, että pieni ”hyvä veli”-klikki päättää yritysten hallintoelimissä toinen toistensa palkoista. Lopputuloksena on, että saadaan kaikkien palkat hissattua pilviin.

Kun itse toimin yritysmaailmassa toimitusjohtajana yli 20 vuotta sitten, ei vuosipalkkani ollut edes markoissa sitä tasoa, mitä kuukausipalkat ovat nykyisin euroissa. Sillä matematiikalla johdon palkat ovat suurin piirtein satakertaistuneet tänä aikana. Tolkullistako? No ei todellakaan!

Mitä tämä tietyn ”mafian” (viittaa ammattimaiseen ja elämäntavaksi muodostuneeseen väkivaltaan toisia kohtaan) luoma jako työn vaativuuteen verrattuna räikeästi ylipalkattujen ja vastaavasti alipalkattujen välillä on aikaansaanut. Ainakin yhteiskunnallisen luokkajaon palaamisen historiasta uudestaan nykyaikaan.

Kastijako, jonka rajat ovat kaiken aikaa jyrkkenemässä, on seuraava: rikkaat, hyvätuloiset, keskituloiset, huonotuloiset ja köyhät. Ansaitsemattoman hyvätuloisiin kuuluu paljon myös niitä, joita aikanaan ja ay-liikkeen toimesta usein edelleenkin kutsutaan ”työläisiksi” (mitähän kaikki muut työtään tekevät ovat?). Jotka raskaan ja kuluttavan fyysisen työn sijaan istuvat valvontapöydän ääressä nappeja painelemassa. On vaikeaa löytää kestäviä perusteluja sille, että koneisiin ja laitteisiin investoimisen aikaansaamasta tuottavuuden kasvusta kertynyt taloudellinen hyvä jollain lailla kuuluisi nimenomaan heille. Ainakaan aiheuttamisperiaatteen mukaisesti se pitäisi kohdentaa jollain toisella tavalla. Vaikkapa siten, että yritykset tuottaisivat verotettavaa voittoa ja kertyneet verovarat jaettaisiin oikeudenmukaisella tavalla yhteiseksi hyväksi.

Toisaalta aidosti köyhiin kuuluvat käsittääkseni vain kuiluun pudonneet, eivät esim. opiskelijat, jotka panostavat tulevaisuuteensa ja ammatinvalintaan liittyvään vapauteensa. Kaikillahan on mahdollisuus mennä ansiotyöhön suoraan peruskoulusta. Kyllä apumiehiä ja oppipoikia tarvitaan edelleen lukemattomissa käsillä tehtävään työhön perustuvissa ammateissa. Oma valintani oli aikanaan lukea ylioppilaaksi ja ryhtyä opiskelemaan kauppakorkeakoulussa samaan aikaan kun osa kavereistani lähti silloisesta kansalaiskoulusta heti laillisen oppivelvollisuuden jälkeen joko suoraan tai lyhyiden ammattikouluopintojen jälkeen apumiehiksi rakennustyömaille, asfalttimiehiksi, satamatyöläisiksi tai varastomiehiksi tai parin vuoden viiveen jälkeen autonasentajiksi. Itsekin kokeilin mm. varastomiehen ja rakennusapumiehen töitä, mutta totesin itselleni sopivammaksi ottaa opintolainaa ja kittuutella sillä ja kesätöillä. Pääsin aloittamaan ansiotyön opintolainat niskassani kymmenkunta vuotta kavereitani myöhemmin. Oma valintani, en valita.

Työelämä on käsittääkseni ylimalkaan muuttumassa tulevaisuudessa yhä jakautuneemmaksi onnekkaisiin ja vähemmän onnekkaisiin. Tosin omilla valinnoillakin voinee ainakin jossain määrin vaikuttaa, kumpaan joukkoon tulee kuulumaan. Tulevaisuudentutkijoiden mukaan vain pienehkö vähemmistö tulee olemaan ”vakinaisessa”, kokoaikaisessa tms. työsuhteessa. Enemmistönä ovat määräaikaiset, osa-aikaiset, tarpeen mukaan kutsuttavat jne. Lisäksi oman ryhmänsä muodostavat työelämän ulkopuolella ajoittain tai pysyväluonteisesti olevat. Tässäpä yhteiskunnan päättäjille pohdittavaa. Tai paremminkin meille kaikille kansalaisille. Miten varmistamme sen, että kaikilla yhteiskunnan jäsenillä on edellytykset ihmisarvoiseen elämään? Kunhan kaikenlainen muinoin ”saavutettujen etujen” säilyttämisen epärealistisuus tulevaisuudessa saadaan syvälliseen tietoisuuteen ja ymmärretään luopua ”minun ryhmän” etujen puolesta taistelusta yhteistä hyvää vastaan, voidaan alkaa ottamaan ensimmäisiä askeleita. Aikaa ei enää nytkään ole tuhlattavaksi eikä yhteiskunnan tuloja supistettavaksi kaikenlaisilla työtaisteluilla. Koskahan järki voittaa silkan itsekkyyden ja sen aikaansaaman tyhmyyden? Onkohan meillä toivoa?

Tahdon maailman ilman sotaa – entä Sinä?

Luin juuri ajankohtaisen kirjan, Arno Gruen: Tahdon maailman ilman sotaa. Löysin siitä paljon hyviä ajatuksia, jotka ovat yhteneväisiä Viktor Frankl’n logoteorialle (eli LTEA:lle, ks. http://www.logoteoria.net).

Gruen puhuu kulttuuriin ja yhteiskuntaan liittyvästä pitkään jatkuneesta kehityksestä, joka on omiaan lisäämään väkivaltaisia purkauksia. On kuitenkin selvää, että kaikki lähtee yksilöistä, jotka ovat alttiita käyttämään väkivaltaisia keinoja ja äärimmillään murhaamaan toisia ihmisiä. Usein heitä käyttää hyväksi joku suuruudenhulluuteen sairastunut yksilö, jonka he antavat aivopestä itsensä ja jota he seuraavat kuuliaisesti aina omaan uhrautuvaan kuolemaan asti kokien olevansa hyviä ja valittuja sotureita. Harhautuneissa mielikuvissaan he kuvittelevat ihmisyyttä vastaan tekemänsä rikokset oikeutetuiksi ja kokevat itsensä arvokkaiksi ja merkityksellisiksi pahaa vastaan taistelijoiksi.

Elämää ei kuitenkaan tee elämisen arvoiseksi suuruudenhulluus, vaan myötätunto toisia kohtaan, valmius jakaa toisten ihmisten kärsimys ja tuska sekä avautuminen ihmisten keskinäiselle rakkaudelle. Myös epäinhimillisesti toimivat ihmiset kaipaavat todellisuudessa myötätuntoa ja rakkautta. Heidät on kuitenkin usein kasvatettu niin, että lapsena heidän tunteitaan ja eläytymiskykyään on halveksittu ja leimattu heikkoudeksi. Tämän takia he ovat joutuneet etääntymään itsestään, omasta todellisesta sisimmästään ja hylkäämään sen haitallisena ja epätoivottuna. Samalla he ovat hukanneet sen, mitä he olisivat voineet olla henkisesti kehittyneinä ihmisinä. Heistä on tullut sisäisesti tyhjiä, onttoja ihmistä esittäviä kuoria.

Ihmisellä on oltava tunne siitä, että hänen olemassaolollaan on merkitystä, hänellä on oma tärkeä paikkansa tässä maailmassa. Se pitää ihmisen eheänä ja luo hänen elämälleen arvopitoista ja tarkoituksentäyteistä sisältöä. Jos ihminen ei saa mahdollisuutta tällaiseen elämänsisältöön, ryhtyy hän täyttämään tyhjää sisintään vihalla ja väkivallalla. Hän on helppo saalis psykopaateille, jotka omistavat koko elämänsä erilaisten viholliskuvien luomiseen ja tällaisten vihollisten mahdollisimman näyttävään tuhoamiseen. Pahimmassa tapauksessa arvottomaksi, merkityksettömäksi ja tyhjäksi itsensä kokevasta ihmisestä itsestään kehkeytyy tuhon ja kuoleman enkeli.

Inhimillisyyden perusta on uskossa ihmisen perimmäiseen hyvyyteen. Logoteoriassa opetetaan, että kaikki se, mitä teemme toisille, palautuu tavalla tai toisella takaisin itseemme. Lauri Rauhala ilmaisee asian niin, että kun tajuamme, että olemme kaikki sidoksissa toisiimme ja riippuvaisia toisistamme, väkivalta käy mahdottomaksi. Ja Dalai Lama toteaa, että ihminen ei voi auttaa itseään parempaan elämään, jollei hän ole valmis auttamaan myös kaikkia lähimmäisiään, maailmassa olevia kanssaihmisiään. Dalai Lama korostaa myös, että lajimme säilymisen perusta on siinä, että pidämme huolta rakkaudesta ja myötätunnosta – kyvystämme lähestyä toista ihmistä hänen kärsimyksissään ja jakaa sen hänen kanssaan.

Kun luovumme itsekkäistä, nykyajan kahlitsevista ajatuspakoista ja vapautamme itsemme kilpailusta vallasta, menestyksestä ja rahasta, voimme löytää tien siihen, mitä olemuksellisesti olemme. Jokaisella syntyvällä lapselle on tieteellisten tutkimustenkin mukaan omasta takaa valmius jakaa toisille omastaan ja jollei tätä synnynnäistä kykyä tuhota hänessä, voi hän edetä elämässään rakkauden eikä väkivallan suuntaan. Me kaikki aikuisetkin voimme koska tahansa luopua vanhoista, ulkopuoleltamme omaksumistamme ajatuksista, ja ryhtyä luomaan maailmasta itsellemme ja toisille paremman paikan elää kuin mitä se on tällä hetkellä.

Lähteenä käytetty kirjaa: Arno Gruen. 2008. Tahdon maailman ilman sotaa. Helsinki: Like.

Ostopäätökset ratkaisevat ihmiskunnan onnellisuuden

Lainasin otsikon Helsingin Sanomista. Eilisestäkö? Ei vaan 50 vuotta vanhasta numerosta 28.6.1964. Jutussa todettiin mm. seuraavaa:

Ostanko vai enkö osta – siinä kysymys, joka ratkaisee huomispäivän ihmiskunnan onnellisuuden. Onko minun liityttävä mukaan ostajien väliseen kilpailuun vai pysyttävä siitä erillään, onko minun pysyttävä Virtasten tasolla vai ei?
Tunnettu englantilainen sosiologi tri Michael Young puhui äskettäin Oslon yliopistossa kansainvälisen kuluttajainyhdistyksen kolmipäiväisen kokouksen viimeisessä istunnossa tästä aiheesta johdattaen kuulijansa siihen lopputulokseen, että huomispäivän ihmisen kannalta on ratkaisevaa arvioida uudelleen nykyajan tunnustettu näkökohta, jonka mukaan aineellinen elintaso ja elämän yleinen laatu ovat toisiinsa rinnastettavia.
– – –
Kuluttajan on kysyttävä itseltään onko hän onnellinen pyrkiessään saamaan samoja tavaroita kuin suurempituloinen naapurinsa.

Mihin olemme tulleet? Tämän päivän yhteiskuntamme keskeiset arvostuksen kohteet ovat kasvu, kilpailu ja kulutus. Hyvinvointi-käsitteen sisältö ymmärretään yksinomaan taloudellisesta näkövinkkelistä. Hoetaan kuorossa: ”Suurin osa nuoristamme voi paremmin kuin koskaan ja sitten on se pieni vähemmistö, ”vain” noin 20 %, joka voi huonosti.” Jos oltaisiin rehellisiä, myönnettäisiin, että tässä kilpailua ja kulutusta kaiken päämääränä ihannoivassa yhteiskunnassamme ehkä noin 20 % nuorista voi edelleen jossain määrin hyvin ja 80 % nuorista voi enemmän tai vähemmän huonommin kuin he voisivat voida ja kuin heillä olisi ihmisarvonsa perusteella oikeis voida. Totuus onkin, että suuri enemmistö, me kaikki ”tavikset” ja lisäksi meitä vielä huonommassa asemassa asemassa olevat, kärsimme kaikki enemmän ”kuin lääkäri määrää” eli enemmän kuin monen psyykkinen ja henkinen terveys kestää.

Onko meillä mielenterveysongelma? On ja ei. Yhteiskunta, siis ne yksittäiset ihmiset, joille olemme uskoneet päätäntävallan meitä kaikkia koskevista asioista, aiheuttaa meille kohtuuttoman kovia vaikeuksia ja vastoinkäymisiä kestettäväksi. Ei siis ihme, jos jopa enemmistöllä nuorista on nk. mielenterveysongelmia.
Huvittavaa muuten, että samanaikaisesti, kun hoetaan, että suurin osa nuorista voi paremmin kuin koskaan, voivoitellaan, että jopa yli puolella nuorista on mielenterveysongelmia…

Nuorten mielenterveysongelmat tuntuvat olevan jo lähes kansantauti, pohtii tutkimusprofessori Mauri Marttunen. Suunnilleen 50–60 prosenttia 21-vuotiaista on siihenastisen elämänsä aikana kärsinyt mielenterveysongelmista.

Missä on se totuudenpuhuja, H.C.Anderssenin Keisarin uudet vaatteet -sadun viaton lapsi, joka paljastaa: ”Mutta eihän hänellä ole vaatteita ensinkään!” Meitä on vedetty nenästä, meille on esitetty jotain satua ja me olemme huutaneet kuorossa (Anderssenin satua mukaillen): ”Herranen aika, kuinka koreat yhteiskuntamme uudet aatteet ovat! Kylläpä tuo kilpailu- ja kulutuspäämäärä on ihana…; Ikinä ennen ei yhteiskuntamme hyvinvointia oltu näin ihasteltu; Ei kukaan tahtonut ilmaista ettei nähnyt mitään, sillä silloinhan olisi huomattu hänen olevan typerä ja kelvoton…”

Michael Young on muuten tutustumisen arvoinen sosiaalinen edelleenkävijä, tiennäyttäjä ja paremman tulevaisuuden rakentaja, johon voi tutustua Wikipediassa http://en.wikipedia.org/wiki/Michael_Young,_Baron_Young_of_Dartington
tai hänen mukaansa nimetyn säätiön sivuilla http://youngfoundation.org/about-us/history/. Young loi meritokratia-käsitteen, ks. http://fi.wikipedia.org/wiki/Meritokratia: ”Termi on peräisin Michael Youngin vuonna 1958 julkaistusta romaanista Meritokratian nousu 1870-2033, joka on poliittisesti meritokratiaa vastustavassa tarkoituksessa kirjoitettu, sen huonoja puolia korostava dystopistinen tulevaisuudenkuvaus yhteiskunnasta, jossa yksilön yhteiskunnallinen asema määritellään älykkyysosamäärän ja vaivannäön (ts. ansioiden eli meriittien) summana. Teoksessa meritokraattinen järjestelmä johtaa lopulta vallankumoukseen, jossa massat syöksevät kansalaisten tuntemuksista vieraantuneen eliitin vallasta.”

Meritokratiassa valta (lue: taloudellinen hyvinvointi) jaetaan siis suoritusten, pätevyyden ja kykyjen perusteella. Toisin sanoen henkilökohtaisen kilpailukyvyn, taistelussa muita vastaan saavutettujen tyrmäysten ja murskausten perusteella. Aggressiivisin ja armottomimmin muita kohteleva voittakoon ja heikot – henkisestä hyvinvoinnistaan välittävät ja sitä puolustamaan pyrkivät – sortukoon elontiellä. Yhteiskunnan kilpailukyky naapurimaihin verrattuna on pääasia ja yksittäisten kansalaisten eli todellisten elävien ihmisten ”pään asiat”, psyykkinen ja henkinen hyvinvointi, ovat toisarvoisia.

Mikä tai kuka on yhteiskunta? Olemmeko unohtaneet, että se on vain abstrakti käsite eikä todellisuudessa mikään tai ketään. Ainoa todellinen olemassaoleva olet sinä ja minä, me yksittäiset ihmiset, jotka satumme elämään yhdessä jossain tietyssä paikassa, jossain maassa ja valtiossa. Millä tai kellä on oikeus päättää henkisestä hyvinvoinnistamme? Mikä tai kuka voi tehdä jotain nykytilanteen muuttamiseksi, asioiden parantamiseksi inhimillisemmäksi? Kenellä on vastuu, vapaus ja myös loppuviimeksi valta muutoksen käynnistämiseen?

Seuraa minua ja menesty

…oli otsikko HS:n Nyt-liitteessä olevassa jutussa, jonka punaisena lankana on EVA:n johtaja Matti Apusen toivomus siitä, että nuoret aikuiset alkaisivat taas tavoitella rahaa ja valtaa. ”Ura on mahtavaa! Rikastuminen on mahtavaa!” mies – Matti Apunen – valkoisessa kauluspaidassaan viittoilee kädellään ravintolassa järjestetyssä tapahtumassa, jota myös toimittaja Anu Silfverberg on mukana seuraamassa ennen tulevaa haastattelua. ”Sikarikastuminen on sikamahtavaa” toteaa Apunen, kun toinen Downshiftaus-aiheisen väittelyn osallistuja on kertonut, kuinka hän lapsensa kanssa maalasi jätelavalta löytyneen kirjahyllyn ihanuudeksi, joka ei edes maksanut mitään. Apunen heittää vielä pökköä pesään tokaisemalla iänikuisen ja kuluneen vertauskuvan avulla kuinka hän mieluummin viettää laatuaikaa Alfa Romeossa kuin Ladassa. Ilmeisesti tässä vuonna 1907 perustetussa nykyään Alfa Romeo -nimellä tunnetussa automerkissä on siis jotain erityistä ihmisarvoa lisäävää, joka jokaisen sivistyneen ihmisen tulisi ymmärtää. Tältä osin (monen muun tähän rinnastettavan asian ohessa) tunnustaudun täysin sivistymättömäksi ihmiseksi. Jutun mukaan tilaisuuden yleisö kuitenkin nauroi ääneen tälle ”sukkeluudelle”.

Varsinainen haastattelu tehdään myöhemmin baarissa, jossa ehkä on myös niitä, jotka ovat päättäneet tehdä vähemmän töitä ja rahaa, mutta enemmän jotain muuta. Downshiftausta. Johon Apunen sanoo. ”Tarkoituksellista työn määrän vähentämistä tai sen arvon väheksymistä.” Apunen lisää vielä vettä myllyyn kysymällä ”tekevätkö ne downshiftaajat sen henkilökohtaisesta mukavuudesta, vai liittyykö siihen joku maailmankatsomus, että markkinatalous on ’väärin’?” Kysymys on kompa, koska kumpikin näkemys on Apusen mukaan väärä: ”Jos ne sanovat, että markkinatalous on väärin, haluan tietää, mikä on vaihtoehto. Jos syy on henkilökohtainen mukavuus, se on hemmotellun lapsen käytöstä, ja sanon, että menkää takaisin töihin.” Mielenkiintoisia kysymyksiä, jotka ansaitsevat paljon enemmän ja syvällisempää pohdintaa kuin Apunen vaikuttaa olevan valmis niihin uhraamaan omassa suoraviivaiselta vaikuttavassa ajattelussaan. Hän toteaakin oman logiikkansa yksinkertaiseksi perustaksi oivalluksensa vuodelta 1993, jonka mukaan ”jotta olisi jotain jaettavaa, pitää ensin tuottaa jotain, mistä jakaa”.

Täysin vastaansanomatonta onkin, että mitään materiaalista ei voida jakaa, mitä ei olisi ensin tuotettu. Kokonaan toinen asia on, voidaanko kuitenkin luoda jotain, josta on saman tien jaettavaa kaikille muillekin. Voidaanko luoda sellaista hyvinvointia ja kokemusta hyvästä elämästä, mikä ei perustu markkinatalouden tuotoksiin, vaan jonkinlaiseen muuhun hyvän luomiseen sekä omaksi että yleiseksi eli kaikkien yhteiseksi hyväksi? Onko jotain muutakin ja ehkä paljon arvokkaampaa kuin raha ja valta? Ainakaan minun ei tarvitse kahta kertaa kysyä itseltäni päätyäkseni yksiselitteiseen vastaukseen ”on”. Ja päätyäkseni myös siihen, että tämän ymmärtäminen voi ja sen myös pitää olla kaiken tulevan kehityksen arvoperustana, jotta mahdollisimman monet ihmiset voivat elää sellaista elämää, jota voidaan kutsua hyväksi ja onnellisuuden kokemusta luovaksi.

Vastaus Apuselle voisi olla kysymys: Miten paljon lisää kaikenlaista sellaista pitää tuottaa, mihin ihmisellä ei ole minkäänlaista luontaista tarvetta? Miten vähällä voisimme tulla toimeen, jotta siitä, mihin maailmamme luonnonvarat riittävät, riittäisi jaettavaa mahdollisimman monille, vaikkei edes nykyisinkään enää kaikille? Miten paljon ja miten pitkälle voisimme downshiftata omassa elämässämme muun ihmiskunnan hyväksi? Onko suomalaisen kansallisen kilpailukyvyn eteen ponnistelevien huippuyksilöiden tuottaminen vastaus näihin vastuulliseen ihmisyyteen liittyviin kysymyksiin?

Edelleen voidaan kysyä, mitä on työn arvo, jota Apunen väittää downshiftaajien väheksyvän. Mistä muodostuu työn arvo? Sen tekemiseen liittyvästä kokemuksesta, että tekee jotain, joka luo merkitystä muiden ihmisten elämään? Sillä tavalla tekemisestä, joka aikaansaa hyvän olon kokemusta muille? Vai mahdollisimman paljon samanlaisen tuottamisesta mahdollisimman lyhyessä ajassa mahdollisimman pienin kustannuksin? Minun mielestäni työllä on oltava arvoa sekä sen tekijälle että sille, jota varten työtä tehdään. Onko työn laatu sittenkin suurempi ja kestävämpi arvo kuin työn määrä? Olisiko tämän oivaltaminen voinut pelastaa jopa Nokian nykyiseltä uppoamiselta? Viimeksi mainitulla ihmetykselläni en kuitenkaan missään tapauksessa yritä olla jotenkin paremmin tietävä liittyen siihen jälkiviisastelijoiden sankkaan joukkoon, joka tuomitsee kaikki silloiset päätöksentekijät ihmisinä jotenkin täysin kelvottomiksi ja yleisen halveksunnan kohteeksi. Mutta kaiketi voisimme jotain syvällisen pohdinnan kautta oppia myös viimeaikaisessa taloushistoriassamme merkityksellisestä ”case Nokiastakin”.

Heitänpä vielä lopuksi kommenttini Apusen esittämälle vaatimukselle esittää vaihtoehtoja hänen kuvittelemalle väittämälle siitä, että markkinatalous olisi downshiftaajien mielestä ”väärin”. Väärin ja oikein lienevät jonkinlaisia kovin abstrakteja äärilaitoja. Niiden välissä on lukematon määrä erilaisia totuuksia, realistisia vaihtoehtoja. ”Markkinatalouttakin” – tai miksi tiettyjä talouteen liittyvää hyvin yksinkertaiseen ymmärrykseen perustuvaa lainalaisuutta jakokelpoisessta yhteisestä tuotantoprosessista kunakin aikana kutsutaankin – voidaan elää monella eri tavalla. Mielikuva jossain paikassa järjestettävistä markkinoista, joilla jokainen yrittää vedota siellä kuljeskeleviin kansalaisiin omalla ainutlaatuisella kiinnostusta herättävällä tavallaan, on kiehtova. Markkina-sanalla on siten myös vahva historiallinen arvolataus.