Ihmisiä mukamas kiusataan

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun jouduin taas lukemaan useina peräkkäisinä päivinä järjettömiä kirjoituksia siitä, miten ihmisiä oltiin mukamas kiusattu. Ei ollut, vaan heihin oli kohdistettu silmitöntä väkivaltaa, pahoinpidelty törkeästi ihmisarvoa loukkaavalla tavalla. Sellaiseen toisten ihmisoikeuksista piittaamattomaan julmuuteen ja raakuuteen eivät auta mitkään kiusaamisen vastaiset kampanjat tai ohjelmat, vaan tarvitaan paljon järeämpiä ja syvällisempiä toimenpiteitä. Tarvitaan väkivallantekijöiden sen kaltaista ravistelua, että he ryhtyvät kuuntelemaan tukahduttamaansa omantunnon ääntä ja seuraamaan sitä sisäistä tahtoa, joka meissä kaikissa pohjimmiltaan on, eli tahtoa toimia toisten parhaaksi ja yhteiseksi hyväksi. Tällainen työskentely väkivallalla oireilevien ihmisten kanssa vaatii ammattitaitoista ja asiantuntevaa perehtymistä heidän käyttäytymisensä taustalla oleviin syihin – siihen, miksi heistä on tullut sellaisia kuin he tällä hetkellä ovat. Ulkoisesti näkyvään käyttäytymiseen, tekoihin, puuttuminen ja pyrkimykset niiden ”korjaamiseen” eivät riitää eikä sen kaltainen ehkäisy ennalta tai vähän myöhemmin voi johtaa pysyviin tuloksiin. Tarvitaan sen sijaan henkilön tunnetajunnan ja arvotajunnan selkeää ja määrätietoista kehittämistä tiiviisti yhdessä hänen kanssaan työskennellen.

Ja ei, en unohda myöskään raa’an henkisen ja/tai fyysisen väkivallan kohteiksi joutuneita kärsijöitä. He tarvitse mahdollisesti pitkäaikaistakin ammatillista apua ja inhimillistä tukea kyetäkseen elämään edes tyydyttävää elämää kaiken tapahtuneen jälkeen. Haavat voivat arpeutua, mutta tapahtunut ei unohdu koskaan. Sen kanssa voi kuitenkin oppia elämään, jos saa riittävästi tarvitsemaansa tukea.

Vilkaistaanpa taas, mitä vaikkapa Nykysuomen sanakirja (WSOY 1992) sanoo yhtäältä kiusaamisesta ja toisaalta väkivallasta.
– Kiusata: tehdä kiusaa, vaivata, piinata, ahdistella… houkutella, viekoitella, kärttää jotakuta tekemään jotakin, johonkin tekoon…
– Kiusoitella: tehdä varsinkin puhumalla (pientä) tahallista kiusaa, kiusailla. härnäillä, ärsytellä. ilkamoida; vrt. kiusata…
– Kiusapuhe: kiusaava puhe, kiusoittelu [tässä kohtaa myös esimerkki: nuorten kujeet ja kiusapuheet]

Minun on vaikeaa tai suorastaan mahdotonta sisällyttää näihin määritelmiin tekoja, jotka ilmentävät toista ihmistä jatkuvasti enemmän ja enemmän ahdistavaa ja piinaavaa kiduttamista, joka aiheuttaa syvällistä ja pitkäaikaista – jopa läpi elämän eri tavoin vaikuttavaa – kärsimystä.

Tai tekoja, joista kerrotaan otsikolla ”Pojat hakkasivat tytön välitunnilla sairaalaan” ja jutussa (IL 31.3.15) kuvaillaan kuinka ”pojat iskivät uhrin päätä seinään sekä löivät ja potkivat”. Ja sitten jutussa todetaan kuitenkin kaiken järjen ja näiden järkyttävien tekojen luonteen vastaisesti, että ”10-vuotiasta ei ole aiemmin kiusattu, vaan taustalla oli pikemminkin lasten mitätön kiista”.

Tai teko, joita kuvaavan jutun otsikko on jo täysin järjetön: ”Kiusaajat mukiloivat Veetin sairaalakuntoon” (IL 30.3.15). En viitsi kuvailla yksityiskohtia, kuinka kaksi vanhempaa poikaa ”löylyttivät”, toisin sanoen retuuttelivat kyseistä vammaista 8-vuotista pitkin poikin kuin jotain esinettä.

Kyllä kiusaamisestakin voi joutua sairaalaan, nimittäin psykiatrisen sairaalan suljetulle osastolle, jos henkinen vamma on niin suuri. Ja ruumishuoneellekin voi joutua, jos kiusattu ei jaksa elää tapahtuneen jälkeen, vaan uskoo olevansa niin arvoton kuin mitä häneen kohdistettu käyttäytyminen ilmentää. Itse asiassa yksi yleisimmistä itsemurhien ja kaikkein yleisin julkisilla paikoilla tapahtuneiden joukkomurhien (kouluampumiset, kauppakeskusräjäytykset yms.) taustalla olevista syistä on tekijän kokemus kiusatuksi joutumisesta. Vaikutus voi siis olla jopa niin kokonaisvaltainen, ettei kiusattu näe enää mitään syitä elää.

Entäpä väkivalta Nykysuomen sanakirjassa.
– Väkivalta: (varsinkin karkea) jollekulle tai jollekin vahinkoa tuottava, jonkun oikeuksia tai etuja loukkaava tms. toisen vastustuksesta välittämätön pakko-, voimakeinojen käyttö…
– Väkisin: 1. voimakeinoin, väkivaltaa, pakkoa käyttäen, väkipakolla… 2. vastustuksesta huolimatta, vastoin tahtoa…

Toisin sanoen, kaikki sellainen toiminta, jossa tehdään väkisin toiselle jotain vastoin hänen omaa tahtoaan, viittaa väkivaltaan. Yhteiskunnalle on mahdollisestettu toteuttaa tällaisia kansalaisia velvoittavia asioita (äärimmillään vaikkapa velvollisuus mennä suorittamaan vapausrangaistusta vankilaan). Kyse on siis kansalaisvelvollisuuksista, jotta yhteiskunta voisi toimia järjestäytyneellä tavalla. Sekään ei kuitenkaan salli mielivaltaa, jota valitettavasti kuitenkin esiintyy siten, että eivät pelkästään kansalaisoikeudet, vaan myös ihmiselle perustavasti kuuluvat ihmisoikeudet vaarantuvat. Tästä erikseen jossain muualla…

Johtopäätös:
Onpa viisas tuo Nykysuomen sanakirja (kunhan siihen päivitetään myös vuonna 1995 uudistuneen rikoslain muutokset – käsilläni ollut painoshan oli vuodelta 1992). Poliitikkojen, toimittajien, tutkijoiden yms. vaikuttajien olisi syytä perehtyä aiheeseen edes sen verran, että lukisivat nämä määritelmät ja käyttäisivät niitä sen mukaisesti asianomaisissa yhteyksissä. Ja toki toivon kouluissa, kodeissa, kaduilla ja kaikissa yhteyksissä tapahtuvan tarkennusta näiden käsitteiden käytössä. Muuten jatkamme puhumista jostain leikinomaiseen kiusoitteluun viittaavasta silloinkin, kun kyseessä on jonkun ihmisen loppuelämää vaikeuttavasta vakavasta väkivallanteosta!

Advertisement

Amnestyn kampanja on unohtanut väkivallan kohteeksi joutuvat miehet

Nimimerkki Mies mustelmilla kirjoitti tämän päivän Hesarin mielipideosastossa:

Suo­men Am­nes­ty kam­pan­joi kun­ta­vaa­lien yh­tey­des­sä näyt­tä­väs­ti per­he­vä­ki­val­taa vas­taan. Si­nän­sä hy­vää ai­het­ta voi­si tu­kea pal­jon iloi­sem­mal­la mie­lel­lä, jos kam­pan­jas­ta ei tu­li­si sel­lai­nen olo, et­tä omat ko­ke­muk­se­ni per­he­vä­ki­val­lan uh­ri­na ovat mi­tät­tö­miä, mer­ki­tyk­set­tö­miä ja yh­teis­kun­nal­li­ses­ti epä­kiin­nos­ta­via.

Olen yli 30-vuo­tias mies. Vie­lä vuo­si sit­ten asuin yh­teis­ta­lou­des­sa vä­ki­val­tai­sen nai­sen ja pie­nen lap­se­ni kans­sa. Ex-puo­li­so­ni oi­rei­lu liit­tyi per­soo­nal­li­suus­häi­riöön, jot­ka ei­vät ole Suo­mes­sa har­vi­nai­sia. Myös Tu­han­sien is­ku­jen maa -tut­ki­muk­ses­sa saa­tiin tu­lok­sek­si, et­tä mie­het jou­tu­vat pa­ri­suh­de­vä­ki­val­lan uh­reik­si yh­tä usein kuin nai­set­kin.

Täs­sä mie­les­sä pi­dän erit­täin louk­kaa­va­na Am­nes­tyn su­ku­puo­lit­tu­nut­ta kam­pan­jaa, jos­sa mi­nun ja mui­den mies­ten ko­ke­muk­set mar­gi­na­li­soi­daan to­taa­li­ses­ti. Har­va ul­ko­puo­li­nen voi kä­sit­tää, kuin­ka hel­ve­til­lis­tä on asua vä­ki­val­tai­sen ih­mi­sen kans­sa, jo­ka käyt­täy­tyy sään­nön­mu­kai­ses­ti ag­gres­sii­vi­ses­ti ja uh­kaa­vas­ti. Vä­ki­val­tai­nen käy­tös oli pääl­le käy­mis­tä, liik­ku­mi­sen ra­joit­ta­mis­ta, hak­kaa­mis­ta, pot­ki­mis­ta, lyö­mis­tä . . . Fyy­sis­tä vä­ki­val­taa oli eh­kä muu­ta­mia ker­to­ja kuu­kau­des­sa, vä­ki­val­lan uh­kaa ja hen­kis­tä vä­ki­val­taa lä­hes jo­ka päi­vä.

Vä­ki­val­ta­ti­lan­teis­sa tun­sin mu­ser­ta­vaa voi­mat­to­muut­ta ja neu­vot­to­muut­ta, sil­lä mi­nul­le ei ol­lut ope­tet­tu kos­kaan ei­kä mis­sään, kuin­ka mi­nun tu­li­si toi­mia. Jäl­ki­kä­teen aja­tel­tu­na oi­kea me­net­te­ly­ta­pa oli­si ol­lut ot­taa yh­teyt­tä po­lii­siin. Niin toi­min kui­ten­kin vain ker­ran, kun puo­li­so­ni uh­ka­si ot­taa käyt­töön­sä veit­sen ja va­hin­goit­taa sil­lä it­seään. Pel­kä­sin usein myös lap­sem­me puo­les­ta.

Naa­pu­reil­ta voin vain pyy­tää an­teek­si. Rap­pu­käy­tä­väs­sä sain hä­ve­tä sil­mät pääs­tä­ni. Olen rik­ki­näi­ses­tä per­hees­tä, ja mi­nul­la oli la­si­nen lap­suus. Sik­si pa­koon läh­te­mi­nen van­hem­pien luok­se ei tun­tu­nut ko­vin hy­väl­tä ideal­ta, kos­ka lap­si oli­si saat­ta­nut jou­tua ojas­ta al­lik­koon. Ma­sen­ta­vin­ta oli­kin, et­ten tien­nyt ai­nut­ta­kaan pa­ko­paik­kaa. Kyn­nys häi­ri­tä su­ku­lai­sia nel­jän ai­kaan yöl­lä on ai­ka suu­ri, ja hä­peä nos­taa sen kym­me­nen­teen po­tens­siin.

Toi­von, et­tä nais­ten vä­ki­val­tai­suu­des­ta pu­hut­tai­siin enem­män. Yh­teis­kun­nal­li­sel­la kes­kus­te­lul­la saa­tai­siin eh­kä luo­tua sel­lais­ta yh­teis­tä kult­tuu­ria, jos­sa jo­kai­nen kat­soi­si oi­keu­dek­seen ja vel­vol­li­suu­dek­seen puut­tua vä­ki­val­tai­seen käy­tök­seen ei­kä yh­den­kään mie­hen tar­vit­si­si pe­lä­tä, et­tei hä­nen il­moi­tus­taan vä­ki­val­tai­ses­ta puo­li­sos­ta ote­ta va­ka­vas­ti. Toi­von myös, et­tei yh­den­kään mie­hen tar­vit­se jää­dä vä­ki­val­tai­seen suh­tee­seen vain sen vuok­si, et­tä pel­kää suh­teen päät­ty­mi­sen jäl­keen äi­din käyt­tä­vän huol­ta­juus­kiis­taa kos­ton vä­li­nee­nä.

Amnestyn kampanja ei ole ainoa, jossa suomalainen perheväkivallan todellisuus unohdetaan. Tilanne on kovin erilainen monessa muussa maassa, mutta sillä ei voi mitenkään puolustella sitä, että Suomessa kampanjoidaan kovin yksipuolisesti ja virheellisiä mielikuvia luoden ja ylläpitäen.

Useat tutkimukset ovat osoittaneet, että nykynuorten keskuudessa tilanne on kääntynyt jopa toisin päin. Nuorten seurustelusuhteissa tytöt käyttäytyvät selvästi väkivaltaisemmin poikaystäviään kuin päinvastoin. Olisikohan vihdoin aika luopua tabuista ja silmien ummistamiselta tosiasioilta. Muussa tapauksessa nykyisen kaltaiset vääristyneet ja yksipuoliset kampanjat saattavat kääntyä itseään vastaan. Ja ennen kaikkea puolet tai nuorten kohdalla jopa yli puolet lähisuhdeväkivallasta jää kokonaan ottamatta huomioon taistelussa väkivallattomamman maailman puolesta.