Aihearkisto: Väkivalta

Hyvä, paha aggressio

Blogikirjoituksen aihe ikäänkuin putosi syliini, kun ryhdyin selailemaan näytteenä saamaani uutta Anna-lehteä (nro 30/26.7.18). Riina-Maria Metson artikkelissa ”Oletko sinut aggressiosi kanssa” haastateltiin Heli Pruukia, jolta on kuulemma ilmestymässä yhdessä Terhi-Ketola-Huttusen kanssa kirja ”Vihainen nainen – Hyvä, paha aggressio”. Kirjasta en tiedä, mutta ainakin artikkeli oli varsinainen sekamelska, jossa erilaiset tunteet, käyttäytymismuodot, toimintatavat ja oireilut menivät herttaisesti sekaisin. En tiedä, kuka sekaannukset oli aiheuttanut, haastattelija vai haastateltava, mutta jälki oli kuitenkin harmittavan kehnoa.

Itse olen ehkä harmillisenkin tarkka käsitteiden määrittelyistä ja merkityksistä (ehkä filosofin helmasynti) ja varsinkin, kun aihepiiri oli minulle erittäin tuttu, en voinut välttyä siltä, että minussa heräsi aggression tunne. Joka oli tässä yhteydessä myönteinen, koska se sai minut kirjoittamaan tämän asioita toivottavasti selventävän artikkelin. Se johti siis suuttumukseen ja aktiiviseen toimintaan epäkohtien korjaamiseksi, mutta ei minkäänlaatuiseen vihaan mitään tai ketään kohtaan.

Artikkelissa käsiteltiin monenlaisia tunteita ristiin rastiin ja aggressiosta oli tehty jonkinlainen yläkäsite. Sitähän se ei ole, vaan yksi monista ihmisen perustunteista ja aina tunteet kietoutuvat myös muihin tunteisiin. Mikään tunne ei myöskään ole hyvä tai paha itsessään, vaan ihmiselle on sitä parempi, mitä laajempi tunnekirjo hänelle on kehittynyt ja mitä syvällisemmin hän kykee tunteita kokemaan. Eräs olennainen elämäntaito on kyky suhtautua kulloisiinkin tunteisiin rakentavalla tavalla, toisin sanoen niin, ettei niiden kokeminen johda sellaiseen toimintaan, josta aiheutuu kielteisiä seurauksia joko itselle tai toisille. Tunteiden kokeminen on siten tyystin eri asia kuin ihmisen käyttäytyminen, teot tai toiminta.

Aggressiivisella käyttäytymisellä tarkoitetaan yleisesti sellaista käyttäytymisestä, josta aiheutuu juuri kielteisiä seurauksia jo(i)llekin – yleensä jopa jollain tavalla kaikille osapuolille. Siinä ei siis ole mitään rakentavaa, vaan sen tilalle tulisi kyetä valitsemaan jokin muunlainen tapa toimia. Kun aggressiivisuus määritellään näin, rinnastetaan se silloin yleensä fyysiseen tai psyykkis-henkiseen väkivaltaan jotain toista tai itseä kohtaan. Aggressiivisella käyttäytymisellä voidaan ymmärtää myös suuttumista (tai ”vihastumista”, joka sekottuu turhan helposti vihaan) jostain epäoikeudenmukaisuudesta tai muusta epäkohdasta ja ryhtymistä johonkin – toivottavasti rakentavaan – toimintaan, jonka avulla siihen on tarkoitus puuttua tai se on tarkoitus korjata.

Minua alkaa aina suututtaa, kun vihasta puhutaan myönteiseen sävyyn tai kuten mainitussa artikkelissakin ”välttämättömänä tunteena kuin vaikkapa ilo ja suru”. Usein ihmisiä, eritoten naisia, jopa kannustetaan vihaan (ei onneksi kuitenkaan tässä artikkelissa). Viha on tuhoava voima, joka voi tyhjentää ihmisen kaikesta arvokkaasta ja hyvästä ja voi jopa tukahduttaa koko hänen elämänilonsa ja äärimmillään myös elämänhalunsa. Siksi voi jopa puhua ”vihaan sairastumisesta”, vaikkei se olekaan sairaus siinä merkityksessä, että sitä voitaisiin hoitaa joillakin lääkkeillä. Työstämistä joko omaehtoisesti, jos kyvyt siihen riittävät, tai viime kädessä terapeutin tai psykiatrin kanssa, se voi sen sijaan vaatia jopa vuosikausia. Työskentely on tarpeen, kunnes vihan aiheuttaja omassa kokemisen kokonaisuudessa eli tajunnassa ja sen elämän aikana muodostuneissa horisonteissa selviää. Sen jälkeen vihasta voi päästä eroon. Tällöin ihmiselle avautuu uudestaan mahdollisuus rakkauteen elämän keskeisimpänä voimana sekä tärkeimpänä elämänvoiman antajana ja päämääränä.

Tämä oli erittäin lyhyt katsaus aihepiiriin ja sellaisena myös pinnallinen. Toivottavasti kuitenkin joiden käsitteiden välisten merkitysten eroa havainnollistava.

 

 

1 kommentti

Kategoria(t): aggressiivisuus, aggressio, epäoikeudenmukaisuus, Fyysinen väkivalta, Henkinen väkivalta, perustunteet, perustuntemukset, Psyykkinen väkivalta, Rakkaus, suuttumus, tunnekirjo, Väkivalta, viha, Viha on tuhoava voima, vihaan sairastuminen, Vihainen nainen, vihastuminen

Mitä on kaltoinkohtelu?

Mitä on paljon puhuttu kaltoinkohtelu? Miten se eroaa muusta henkisestä ja fyysisestä väkivallasta? Onko kaikki kaltoinkohtelu väkivaltaa?

Alle 18-vuotiaisiin ja yli 65-vuotiaisiin ihmisiin, nk. lapsiin tai vanhuksiin kohdistuvasta kaltoinkohtelusta puhutaan jatkuvasti. Joskus myös määritellään, kuka sitä on tehnyt, miten hän on sitä tehnyt ja kenelle hän on sitä tehnyt. Näiden ikäryhmien osalta kyse on yleensä luottamuksellisessa suhteessa tapahtuvista teoista tai tekemättä jättämisistä. Kyse on myös vallasta ja vastuusta.

Lasten kohdalla kaltoin kohtelijana ovat joko omat vanhemmat tai muut aikuiset, joilla on siinä tilanteessa ja hetkessä kasvatuksellista valtaa ja vastuuta lapsesta ja joiden vastuullisuuteen lapsen pitää voida luottaa. Omien vanhempien ja lapsen kanssa asuvien muiden aikuisten lisäksi kyse voi olla kodin ulkopuolisen sijaishuolto- tai sijoituspaikan aikuisista. Kaltoinkohtelua voivat kuitenkin harjoittaa myös lukemattomat muut aikuiset päivähoidossa, koulussa, harrastustoiminnassa ja loppujen lopuksi kuka tahansa, koska tahansa ja missä tahansa.

Lyhytkin kaltoinkohtelua sisältävä kohtaaminen voi haavoittaa lasta syvästi ja pitkävaikutteisesti. Me kaikki aikuiset vaikutamme kaikkiin kohtaamiimme lapsiin, halusimme sitä tai emme tai tiedostimme sitä tai emme. Pienilläkin teoilla tai tekemättä jättämisillämme voi olla enemmän tai vähemmän vaikutuksia heidän kasvuunsa ja kehitykseensä. Lasten on voitava luottaa meihin ja antamaamme kuvaan ihmisistä, ihmisten välisistä suhteista, suhteista luontoon, ja elämästä yleensä. Meidän vastuullamme on luoda lapsille toivoa siitä, että maailma on heille hyvä paikka elää. Meidän vastuullamme on antaa lapsille esimerkkejä ja malleja siitä, miten tätä elämää on hyvä elää. Vaikutusvaltamme ja vastuumme todellistuu aina silloin, kun jollain lapsella on mahdollisuus nähdä tai kuulla käyttäytymistämme, erilaisia tekojamme ja tekemättä jättämisiämme ja muuta toimintaamme.

Kaikki mikä on lapselle pahaksi hänen kasvunsa ja kehityksensä ja tulevan elämänsä kannalta on mielestäni kaltoinkohtelua. Kaltoinkohtelua on siten kaikki sellainen, jossa emme ole vastuullisia ihmisyydessämme. Nykyisessä mediakulttuurissa, jossa kaikki on sidoksissa mediaan, kaikki tulee ennen pitkää lastenkin tietoon, oli heitä tapahtumisen hetkellä paikanpäällä tai ei. Suppeita listoja kaltoinkohtelun eri ”lajeista”, ”luokista” tai ”tyypeistä” löytyy googlaamalla. Osa kaltoinkohtelusta on kriminalisoitu, osa ei. Minulle sillä ei ole mitään merkitystä, onko jokin määritelty laissa rangaistavaksi teoksi vai ei. Minulle kyse on ihmisyydestä ja vastuullisuudestamme siinä. Kyse on siis enemmän kuin laeista tai yhteiskunnallisista ja kulttuurisista moraalinormeista. Kyse on eettisyydestämme ja siihen liittyvistä kyvyistämme, taidoistamme ja tahdostamme.

Ajatuksenani oli kirjoittaa myös vanhusten kaltoinkohtelusta ja sen jälkeen myös kaikesta ihmisten välillä esiintyvästä kaltoinkohtelusta. Siis kaltoinkohtelusta hyvin laaja-laisesti ymmärrettynä, jotta kaikkien meidän vastuumme ja vaikutusvaltamme, henkilökohtaiset lukemattomat päivittäiset vaikutusmahdollisuutemme, kirkastuvat mahdollisimman selkeinä. Jatkan aiheen käsittelyä kuitenkin tuonnempana…

Jätä kommentti

Kategoria(t): Aikuiset, Eettinen kyvykkyys, eettinen tahto, Eettisyys, Fyysinen väkivalta, Henkinen väkivalta, ihmisten välinen kaltoinkohtelu, Ihmisyys, kaltoin kohtelija, kaltoinkohtelu, kaltoinkohtelun tyypit, Kasvattaja, Kasvatus, kasvatusvaikuttaminen, kasvatusvaikutus, kasvatusvastuu, kasvu, kriminalisoitu kaltoinkohtelu, lasten kaltoinkohtelu, luottamus, luottamussuhde, sijaisvanhempi, Toivo, vaikutusvalta, valta, Vanhemmat, vanhusten kaltoinkohtelu, vastuu, Vastuullinen ihmisyys, vastuullisuus, Väkivalta

Kuilu repeää

Onpa ollut pitkä tauko edellisestä blogikirjoituksestani. Tässä välissä on ollut toipumisprosessi ja elämän uusien suuntien ja päämäärien etsiminen nelivuotisen kiirastulen ja sen loppuhuipentuman eli työelämästä ulospullauttamisen jälkeen (”eläköityminen” rahoittajien edellyttämänä saneerauskeinona).

Olen ollut systemaattisen väkivallan kohteena, kun väkivalta määritellään kaikeksi sellaiseksi toiminnaksi, missä käytetään valtaa toiseen väkisin, rajoitetaan toisen vapautta vastoin hänen omaa tahtoaan. Väkivaltaa on sen mukaisesti kaikki sellainen, mikä rajoittaa toisen persoonallisuuden suotuisaa kasvua, mitä voidaan pitää inhimillisen ihmisyyden kannalta yhtenä suurimmista toiselle aiheutetuista menetyksistä. Toinen pyritään typistämään huomattavasti alkeellisemmaksi olioksi kuin mihin hänellä olisi ihmisyyteensä perustuvien potentiaaliensa mukaiset mahdollisuudet. En voi pitää sen kaltaista toimintaa muuna kuin rikoksena ihmisyyttä vastaan.

Onneksi vainoojani epäonnistuivat karkeasti kaikissa muissa pyrkimyksissään kuin minulle aiheuttamassani nelivuotisessa kärsimyksessä ja ennenaikaisessa eläköitymisessäni. Jumalan kiitos, mitään pysyvää haittaa minulle ei tästä elämänvaiheesta jäänyt. Tarkoituksellisin seuraus kaikesta kokemastani lienee se, että sen lisäksi, että jatkan kaikenlaista kirjoittamista hyvyydestä, olen ”sattuneesta syystä” johtuen päättää aloittaa myös unilukkarina toimimisen kaikenlaisen ihmisten pahuuden osalta.

Otetaanpa tarkasteluun muutama suuri yhteiskunnallinen vallan väärinkäyttöön liittyvä ilmentymä. Omien tuoreiden kokemusteni perusteella helpoiten mieleen tuleva yhteiskunnallisen tason ongelma liittyy yhdistysmuotoisena toteutetussa järjestörahoituksessa vuosikymmenien aikana toteutettuun ja kaiken aikaa kärjistyneemmäksi ja ilmeisemmäksi muodostuneeseen epätasa-arvoon (rajumpiakin ilmaisuja voisi oikeutetusti käyttää). Isojen järjestöjen ja pienten järjestöjen välinen kuilu on repeytynyt ylitsepääsemättömäksi. Tai pikemminkin kyse on isoiksi tehtyjen, avustuksia myöntävän yhdistyksen jäsenjärjestöjen, ja muiden, eräänlaisten huutolaisten välisestä epätasa-arvon kuilusta.

Liian räikeiden jälkien peittelyn vuoksi myönnetään joillekin nöyrimmästi käyttäytyville järjestöille sellaisia rahoituksia, että ne voivat kasvaa pienistä keskisuuriksi kovinkin nopeassa ajassa ja suurimman osan niitä aiemmin perustetut järjestöt näytöstyyliin ohittaen. Huutolaisista valitaan siis jotkut selviytymään jatkoon ainakin niin pitkäksi aikaa, kunnes niihin lopulta ehkä kuitenkin kyllästytään. Ties vaikka alkaisivat luulla itsestään jotain. Sen jälkeen kun ne on typistetty pieniksi jälleen tai näivetetty kokonaan pois järjestökentästä, joka on erittäin todennäköinen vaihtoehto elintärkeiden osien katkomisen jälkeen, valitaan huutolaisten keskuudesta uudet ylväät esimerkit eettisesti kestävästä toiminnasta.

Minusta oli suorastaan surkuhupaisaa kun eräs avustuksista päättävissä hallintoelimissä oleva perustajatahoja edustava suuren järjestön toiminnanjohtaja linjasi, että ”pienille” järjestöille (kyse oli n. 20 henkilöä työllistävästä ja useita kymmeniä vapaaehtoisia jatkuvasti rekrytoivasta, kouluttavasta ja ohjaavasta keskisuuresta järjestöstä) on tapana myöntää vain yksi henkilö, joka vastaa yksin kaikesta hallintoon, kehittämiseen ja johtamiseen liittyvästä. Näin luodaan mahdoton yhtälö ja automaatti, jonka perusteella kaikki tällaiset järjestöt pysyvät pieninä ja lopulta sortuvat raunioiksi jatkuvasti lisääntyvien byrokratioiden alle. Laskin hiljattain, että kyseisen toiminnanjohtajan johtamalla järjestöllä on pelkästään kehittämistehtävissä kaksikymmentä (20!) henkilöä kaikesta talous-, henkilöstö- ja yleishallinnosta puhumattakaan. Mikäs siinä on kasvaessa ja kukoistaessa. Se siitä ja lisää taas joskus toiste esimerkiksi tulevissa kirjoissani.

Toinen yleisempi ja jatkuvasti esiin pullahtava ja meidän kaikkien ”tavisten” hyvinvointia nakertava ongelma on suuryritysten johdon ja muun henkilökunnan välinen kaiken aikaa laajemmaksi repeävä kuilu. Koko nykyinen johdon palkkausjärjestelmä on läpimätä. Se perustuu sille, että pieni ”hyvä veli”-klikki päättää yritysten hallintoelimissä toinen toistensa palkoista. Lopputuloksena on, että saadaan kaikkien palkat hissattua pilviin.

Kun itse toimin yritysmaailmassa toimitusjohtajana yli 20 vuotta sitten, ei vuosipalkkani ollut edes markoissa sitä tasoa, mitä kuukausipalkat ovat nykyisin euroissa. Sillä matematiikalla johdon palkat ovat suurin piirtein satakertaistuneet tänä aikana. Tolkullistako? No ei todellakaan!

Mitä tämä tietyn ”mafian” (viittaa ammattimaiseen ja elämäntavaksi muodostuneeseen väkivaltaan toisia kohtaan) luoma jako työn vaativuuteen verrattuna räikeästi ylipalkattujen ja vastaavasti alipalkattujen välillä on aikaansaanut. Ainakin yhteiskunnallisen luokkajaon palaamisen historiasta uudestaan nykyaikaan.

Kastijako, jonka rajat ovat kaiken aikaa jyrkkenemässä, on seuraava: rikkaat, hyvätuloiset, keskituloiset, huonotuloiset ja köyhät. Ansaitsemattoman hyvätuloisiin kuuluu paljon myös niitä, joita aikanaan ja ay-liikkeen toimesta usein edelleenkin kutsutaan ”työläisiksi” (mitähän kaikki muut työtään tekevät ovat?). Jotka raskaan ja kuluttavan fyysisen työn sijaan istuvat valvontapöydän ääressä nappeja painelemassa. On vaikeaa löytää kestäviä perusteluja sille, että koneisiin ja laitteisiin investoimisen aikaansaamasta tuottavuuden kasvusta kertynyt taloudellinen hyvä jollain lailla kuuluisi nimenomaan heille. Ainakaan aiheuttamisperiaatteen mukaisesti se pitäisi kohdentaa jollain toisella tavalla. Vaikkapa siten, että yritykset tuottaisivat verotettavaa voittoa ja kertyneet verovarat jaettaisiin oikeudenmukaisella tavalla yhteiseksi hyväksi.

Toisaalta aidosti köyhiin kuuluvat käsittääkseni vain kuiluun pudonneet, eivät esim. opiskelijat, jotka panostavat tulevaisuuteensa ja ammatinvalintaan liittyvään vapauteensa. Kaikillahan on mahdollisuus mennä ansiotyöhön suoraan peruskoulusta. Kyllä apumiehiä ja oppipoikia tarvitaan edelleen lukemattomissa käsillä tehtävään työhön perustuvissa ammateissa. Oma valintani oli aikanaan lukea ylioppilaaksi ja ryhtyä opiskelemaan kauppakorkeakoulussa samaan aikaan kun osa kavereistani lähti silloisesta kansalaiskoulusta heti laillisen oppivelvollisuuden jälkeen joko suoraan tai lyhyiden ammattikouluopintojen jälkeen apumiehiksi rakennustyömaille, asfalttimiehiksi, satamatyöläisiksi tai varastomiehiksi tai parin vuoden viiveen jälkeen autonasentajiksi. Itsekin kokeilin mm. varastomiehen ja rakennusapumiehen töitä, mutta totesin itselleni sopivammaksi ottaa opintolainaa ja kittuutella sillä ja kesätöillä. Pääsin aloittamaan ansiotyön opintolainat niskassani kymmenkunta vuotta kavereitani myöhemmin. Oma valintani, en valita.

Työelämä on käsittääkseni ylimalkaan muuttumassa tulevaisuudessa yhä jakautuneemmaksi onnekkaisiin ja vähemmän onnekkaisiin. Tosin omilla valinnoillakin voinee ainakin jossain määrin vaikuttaa, kumpaan joukkoon tulee kuulumaan. Tulevaisuudentutkijoiden mukaan vain pienehkö vähemmistö tulee olemaan ”vakinaisessa”, kokoaikaisessa tms. työsuhteessa. Enemmistönä ovat määräaikaiset, osa-aikaiset, tarpeen mukaan kutsuttavat jne. Lisäksi oman ryhmänsä muodostavat työelämän ulkopuolella ajoittain tai pysyväluonteisesti olevat. Tässäpä yhteiskunnan päättäjille pohdittavaa. Tai paremminkin meille kaikille kansalaisille. Miten varmistamme sen, että kaikilla yhteiskunnan jäsenillä on edellytykset ihmisarvoiseen elämään? Kunhan kaikenlainen muinoin ”saavutettujen etujen” säilyttämisen epärealistisuus tulevaisuudessa saadaan syvälliseen tietoisuuteen ja ymmärretään luopua ”minun ryhmän” etujen puolesta taistelusta yhteistä hyvää vastaan, voidaan alkaa ottamaan ensimmäisiä askeleita. Aikaa ei enää nytkään ole tuhlattavaksi eikä yhteiskunnan tuloja supistettavaksi kaikenlaisilla työtaisteluilla. Koskahan järki voittaa silkan itsekkyyden ja sen aikaansaaman tyhmyyden? Onkohan meillä toivoa?

Jätä kommentti

Kategoria(t): alipalkattu, ammattikoulu, ansiotyö, apumies, asfalttimies, ay-liike, epätasa-arvo, huonotuloiset, hyvätuloiset, ihmisarvoinen elämä, investoiminen, Itsekkyys, kansalaiskoulu, kastijako, kauppakorkeakoulu, köyhät, kesätyöt, keskituloiset, kokoaikainen työsuhde, koneet ja laitteet, luokkajako, luokkayhteiskunta, määräaikainen työsuhde, opintolaina, opiskelijat, oppipoika, oppivelvollisuus, osa-aikainen työsuhde, rakennusapumies, rikkat, saavutetut edut, satamatyöläinen, suuryritys, Toivo, tuottavuuden kasvu, työläinen, työtaistelu, työttömät, tyhmyys, uhri, vakinainen työsuhde, vallan väärinkäyttö, vallankäyttö, valta, varastomies, vääristynyt vallankäyttö, Väkivalta, Yhdistykset, Yhteinen hyvä, ylioppilas, ylipalkattu, yritysjohto

Tahdon maailman ilman sotaa – entä Sinä?

Luin juuri ajankohtaisen kirjan, Arno Gruen: Tahdon maailman ilman sotaa. Löysin siitä paljon hyviä ajatuksia, jotka ovat yhteneväisiä Viktor Frankl’n logoteorialle (eli LTEA:lle, ks. http://www.logoteoria.net).

Gruen puhuu kulttuuriin ja yhteiskuntaan liittyvästä pitkään jatkuneesta kehityksestä, joka on omiaan lisäämään väkivaltaisia purkauksia. On kuitenkin selvää, että kaikki lähtee yksilöistä, jotka ovat alttiita käyttämään väkivaltaisia keinoja ja äärimmillään murhaamaan toisia ihmisiä. Usein heitä käyttää hyväksi joku suuruudenhulluuteen sairastunut yksilö, jonka he antavat aivopestä itsensä ja jota he seuraavat kuuliaisesti aina omaan uhrautuvaan kuolemaan asti kokien olevansa hyviä ja valittuja sotureita. Harhautuneissa mielikuvissaan he kuvittelevat ihmisyyttä vastaan tekemänsä rikokset oikeutetuiksi ja kokevat itsensä arvokkaiksi ja merkityksellisiksi pahaa vastaan taistelijoiksi.

Elämää ei kuitenkaan tee elämisen arvoiseksi suuruudenhulluus, vaan myötätunto toisia kohtaan, valmius jakaa toisten ihmisten kärsimys ja tuska sekä avautuminen ihmisten keskinäiselle rakkaudelle. Myös epäinhimillisesti toimivat ihmiset kaipaavat todellisuudessa myötätuntoa ja rakkautta. Heidät on kuitenkin usein kasvatettu niin, että lapsena heidän tunteitaan ja eläytymiskykyään on halveksittu ja leimattu heikkoudeksi. Tämän takia he ovat joutuneet etääntymään itsestään, omasta todellisesta sisimmästään ja hylkäämään sen haitallisena ja epätoivottuna. Samalla he ovat hukanneet sen, mitä he olisivat voineet olla henkisesti kehittyneinä ihmisinä. Heistä on tullut sisäisesti tyhjiä, onttoja ihmistä esittäviä kuoria.

Ihmisellä on oltava tunne siitä, että hänen olemassaolollaan on merkitystä, hänellä on oma tärkeä paikkansa tässä maailmassa. Se pitää ihmisen eheänä ja luo hänen elämälleen arvopitoista ja tarkoituksentäyteistä sisältöä. Jos ihminen ei saa mahdollisuutta tällaiseen elämänsisältöön, ryhtyy hän täyttämään tyhjää sisintään vihalla ja väkivallalla. Hän on helppo saalis psykopaateille, jotka omistavat koko elämänsä erilaisten viholliskuvien luomiseen ja tällaisten vihollisten mahdollisimman näyttävään tuhoamiseen. Pahimmassa tapauksessa arvottomaksi, merkityksettömäksi ja tyhjäksi itsensä kokevasta ihmisestä itsestään kehkeytyy tuhon ja kuoleman enkeli.

Inhimillisyyden perusta on uskossa ihmisen perimmäiseen hyvyyteen. Logoteoriassa opetetaan, että kaikki se, mitä teemme toisille, palautuu tavalla tai toisella takaisin itseemme. Lauri Rauhala ilmaisee asian niin, että kun tajuamme, että olemme kaikki sidoksissa toisiimme ja riippuvaisia toisistamme, väkivalta käy mahdottomaksi. Ja Dalai Lama toteaa, että ihminen ei voi auttaa itseään parempaan elämään, jollei hän ole valmis auttamaan myös kaikkia lähimmäisiään, maailmassa olevia kanssaihmisiään. Dalai Lama korostaa myös, että lajimme säilymisen perusta on siinä, että pidämme huolta rakkaudesta ja myötätunnosta – kyvystämme lähestyä toista ihmistä hänen kärsimyksissään ja jakaa sen hänen kanssaan.

Kun luovumme itsekkäistä, nykyajan kahlitsevista ajatuspakoista ja vapautamme itsemme kilpailusta vallasta, menestyksestä ja rahasta, voimme löytää tien siihen, mitä olemuksellisesti olemme. Jokaisella syntyvällä lapselle on tieteellisten tutkimustenkin mukaan omasta takaa valmius jakaa toisille omastaan ja jollei tätä synnynnäistä kykyä tuhota hänessä, voi hän edetä elämässään rakkauden eikä väkivallan suuntaan. Me kaikki aikuisetkin voimme koska tahansa luopua vanhoista, ulkopuoleltamme omaksumistamme ajatuksista, ja ryhtyä luomaan maailmasta itsellemme ja toisille paremman paikan elää kuin mitä se on tällä hetkellä.

Lähteenä käytetty kirjaa: Arno Gruen. 2008. Tahdon maailman ilman sotaa. Helsinki: Like.

2 kommenttia

Kategoria(t): Arvokas, arvokkuus, arvopitoinen elämä, arvopitoisuus, Arvot, arvoton, arvottomuus, eläytymiskyky, epäinhimillisyys, halveksia, heikkous, Hyvyys, Inhimillisyys, Itsekkyys, kanssaihminen, Kärsimys, Kilpailu, kuolema, kuoleman enkeli, lähimmäinen, logoteoria, logoterapia, menestys, merkityksellisyys, Merkityksettömyys, merkitys, murha, myötätunto, paikka maailmassa, psykopaatti, raha, Rakkaudellinen kasvatus, Rakkaudellisuus, Rakkaudettomuus, Rakkaus, rikos ihmisyyttä vastaan, soturi, suuruudenhulluus, Tarkoituksellisuus, tarkoituksentäyteinen, tarkoituksentäyteinen elämä, tarkoituksentäyteisyys, tarkoituksettomuuden tunne, Tarkoituksettomuus, tarkoitus, tuho, tuska, tyhjyys, valta, Väkivalta, viha, vihollinen, viholliskuva, Viktor Frankl

Olen tehnyt pahaa

Olen tehnyt pahaa, kun kehtasin menna perustamaan nuorten väkivallattomuuskasvatukseen erikoistuneen järjestön vuonna 1996. Tämä oikeuttaa ilmiselvästi vihaavaan minua ja suorastaan velvoittaa yrittämään kaikin kuviteltavissa olevin keinoin nujertaa minut. Parinkymmenen vuoden työni aikaansaannosten mitätöiminen on vähintä miten minua pitää rangaista. Ja luonnollisesti olen jatkuvilla pahoilla teoillani ansainnut kaikki henkilökohtaiset loukkaukset, joita vilkas mielikuvitus suinkin voi keksiä. Kannattaa oikein lyödä kaikkien päät yhteen, jotta keksitään mahdollisimman maukkaita valheita ja löydetään luovia tapoja vääristellä tosiasioita. Samalla mitätöityvät kaikkien niiden satojen toimintaa osallistuneiden palkattujen työntekijöiden samoin kuin satojen vapaaehtoistyöntekijöiden teot, joilla he ovat saaneet tuhansien nuorten elämän muuttumaan siedettävämmäksi. Mutta mitäpä sillä väliä, tarkoitus pyhittää keinot. Pääasia on kaataa yksi törkimys, joka ei ole edes ymmärtänyt kuolla vielä, vaikka on keskisuureksi valtakunnalliseksi järjestöksi edenneen*) yhdistyksen aikanaan perustanut. Kuollut perustaja valokuvana seinällä olisi edes jollain tavalla siedettävä.
*) joka on tosin jo pakotettu puolet pienemmäksi, melko pieneksi toimijaksi.

Lähes 20 vuotta harjoitetussa toiminnassa tulee välttämättä myös huteja, esimerkiksi täysin epäonnistuneiden henkilövalintojen muodossa. Sen ei kuitenkaan pitäisi mitätöidä kaikkea sitä, mitä ollaan yhdessä saatu aikaiseksi toisten erinomaisiksi osoittautuneiden kasvatusalan ammattilaisten kanssa. Jotain järjestön aatteelle antautuneesta ja omistautuneesta sitoutuneisuudesta osoittaa sekin, että jotkut osaajat ovat käyneet kääntymässä muualla ja palanneet sen jälkeen takaisin. Useat entiset työntekijät ovat myös kyselleet paluun mahdollisuutta, mutta koska rahoitus on aina ollut pullonkaula rajoittaen toiminnan laajentamista, ollaan yhdessä jouduttu pahoittelemaan, että tiet eivät voi enää uudestaan kohdata, vaikka molemmin puolin kuinka mieli tekisi.

Vanha kulunut tarina kertoo yksilöistä, jotka ovat menestyneet ja päässeet huipulle alallaan. He ovat epäonnistuneet useammin kuin keskinkertaisiksi jääneet harrastajat, mutta myöskin onnistuneet useammin ja paremmin kuin kyseiset henkilöt kertaakaan ja koskaan. Tässä omassa tarinassani minua on vaivannut eniten yksipuolisuus. Kyseisiltä ihmisiltä en ole kertaakaan kuullut puoltakaan sanaa siitä kaikesta hyvästä, mistä on saatu tunnustusta nuorten itsensä ja heidän kanssaan tekemisissä olleiden aikuisten lisäksi jopa valtakunnan korkeimmilta tahoilta. Epätäydellisyyden osoituksia on sen sijaan listattu kymmenien sivujen laajuudelta – joukossa osatotuuksiakin, vaikka suurin osa niin kutsutuista virheistä on ollut muunneltua totuutta. En kaipaa kunniaa enkä kiitoksiakaan tahoilta, joiden hyväksi en sinänsä ole mitään tehnyt, mutta olisiko vähintäänkin asiallista mainita edes se, että jossakin on saatettu ehkä jopa onnistua.

Katkerako? En oikeastaan. Edellinen oli tahallaan kirjoitettu ironisesti ja ilmaisua liioitellen. Olen ennemminkin hämmästynyt siitä energiasta, millä jotkut jaksavat käydä päälle ja manipuloida koko ympäristönsä siihen mukaan. Pahuuden voimaksi sitä voi kai kutsua. Mutta mistä se kumpuaa? Meillä suomalaisilla on tunnetusti huono itsearvostus, omanarvontunto. On sietämätöntä, jos joku aikaansaa jotain poikkeuksellista ja itse olen vain keskinkertaisuus osana harmaata massaa. Kateus, katkeruus ja kauna saavat oman olon helpottamaan hetkeksi. Pitkällehän ne eivät kanna, koska kohtuullisesti pärjänneiden ihmisten maanrakoon polkeminen ei tee itsestä yhtään sen parempaa. Sen sijaan se vaatisi itseltä kasvua, kehittymistä ja paljon ponnistelua. Vaivalloista, eikö? Helpompaa ja nopeampaa on valita voiman pimeä puoli, sanoi Tähtien sodan Yoda (katselimme poikani kanssa kyseisiä elokuvia yhdessä hänen ollessaan nuori). Siis pimeyden tie, jossa keinona on kavalin mahdollinen eli henkinen väkivalta, jolla pyritään nujertamaan kohde niin, että hän murtuu psyykkisesti – ehkä jopa sairastuu tai vammautuu pysyvästi, jos ylimalkaan jaksaa kaiken jälkeen vielä elää.

Olen kulkenut oman kärsimyksen tieni ja olen selviytynyt siitä hengissä, vaikka se on välillä ollutkin tuskallisen vaikeaa ja vaatinut myös lääketieteellistä tukea. Mutta juhannuksen jälkeen vapaudun kaikesta lopullisesti jäädessäni lomalle ja suoraan sen jälkeen eläkkeelle. Kalenteri alkaa jo täyttyä kaikenlaisesta arvokkaaksi ja merkitykselliseksi kokemastani tekemisestä. Olen saanut takaisin innostuneisuuteni ja luovuuteni, joka on kaiken aikaa hiipunut viimeisten neljän vuoden aikana.

Eläköön vapaus! Vain vapaina voimme toteuttaa vastuutamme ihmisinä, pyrkiä luomaan ja aikaansaamaan jotain arvokasta ja merkityksellistä muillekin kuin vain itsellemme. Millään muilla ehdoilla se ei ole mahdollista.

2 kommenttia

Kategoria(t): aate, Itsearvostus, kateus, katkeruus, kauna, omanarvontunto, Pahuus, psyykkinen kärsimys, Psyykkinen pahoinpitely, psyykkinen pahoinvointi, psyykkinen sairastuminen, psyykkinen vahingoittuminen, Psyykkinen väkivalta, Vapaus, Väkivallattomuuskasvatus, Väkivalta

Ihmisiä mukamas kiusataan

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun jouduin taas lukemaan useina peräkkäisinä päivinä järjettömiä kirjoituksia siitä, miten ihmisiä oltiin mukamas kiusattu. Ei ollut, vaan heihin oli kohdistettu silmitöntä väkivaltaa, pahoinpidelty törkeästi ihmisarvoa loukkaavalla tavalla. Sellaiseen toisten ihmisoikeuksista piittaamattomaan julmuuteen ja raakuuteen eivät auta mitkään kiusaamisen vastaiset kampanjat tai ohjelmat, vaan tarvitaan paljon järeämpiä ja syvällisempiä toimenpiteitä. Tarvitaan väkivallantekijöiden sen kaltaista ravistelua, että he ryhtyvät kuuntelemaan tukahduttamaansa omantunnon ääntä ja seuraamaan sitä sisäistä tahtoa, joka meissä kaikissa pohjimmiltaan on, eli tahtoa toimia toisten parhaaksi ja yhteiseksi hyväksi. Tällainen työskentely väkivallalla oireilevien ihmisten kanssa vaatii ammattitaitoista ja asiantuntevaa perehtymistä heidän käyttäytymisensä taustalla oleviin syihin – siihen, miksi heistä on tullut sellaisia kuin he tällä hetkellä ovat. Ulkoisesti näkyvään käyttäytymiseen, tekoihin, puuttuminen ja pyrkimykset niiden ”korjaamiseen” eivät riitää eikä sen kaltainen ehkäisy ennalta tai vähän myöhemmin voi johtaa pysyviin tuloksiin. Tarvitaan sen sijaan henkilön tunnetajunnan ja arvotajunnan selkeää ja määrätietoista kehittämistä tiiviisti yhdessä hänen kanssaan työskennellen.

Ja ei, en unohda myöskään raa’an henkisen ja/tai fyysisen väkivallan kohteiksi joutuneita kärsijöitä. He tarvitse mahdollisesti pitkäaikaistakin ammatillista apua ja inhimillistä tukea kyetäkseen elämään edes tyydyttävää elämää kaiken tapahtuneen jälkeen. Haavat voivat arpeutua, mutta tapahtunut ei unohdu koskaan. Sen kanssa voi kuitenkin oppia elämään, jos saa riittävästi tarvitsemaansa tukea.

Vilkaistaanpa taas, mitä vaikkapa Nykysuomen sanakirja (WSOY 1992) sanoo yhtäältä kiusaamisesta ja toisaalta väkivallasta.
– Kiusata: tehdä kiusaa, vaivata, piinata, ahdistella… houkutella, viekoitella, kärttää jotakuta tekemään jotakin, johonkin tekoon…
– Kiusoitella: tehdä varsinkin puhumalla (pientä) tahallista kiusaa, kiusailla. härnäillä, ärsytellä. ilkamoida; vrt. kiusata…
– Kiusapuhe: kiusaava puhe, kiusoittelu [tässä kohtaa myös esimerkki: nuorten kujeet ja kiusapuheet]

Minun on vaikeaa tai suorastaan mahdotonta sisällyttää näihin määritelmiin tekoja, jotka ilmentävät toista ihmistä jatkuvasti enemmän ja enemmän ahdistavaa ja piinaavaa kiduttamista, joka aiheuttaa syvällistä ja pitkäaikaista – jopa läpi elämän eri tavoin vaikuttavaa – kärsimystä.

Tai tekoja, joista kerrotaan otsikolla ”Pojat hakkasivat tytön välitunnilla sairaalaan” ja jutussa (IL 31.3.15) kuvaillaan kuinka ”pojat iskivät uhrin päätä seinään sekä löivät ja potkivat”. Ja sitten jutussa todetaan kuitenkin kaiken järjen ja näiden järkyttävien tekojen luonteen vastaisesti, että ”10-vuotiasta ei ole aiemmin kiusattu, vaan taustalla oli pikemminkin lasten mitätön kiista”.

Tai teko, joita kuvaavan jutun otsikko on jo täysin järjetön: ”Kiusaajat mukiloivat Veetin sairaalakuntoon” (IL 30.3.15). En viitsi kuvailla yksityiskohtia, kuinka kaksi vanhempaa poikaa ”löylyttivät”, toisin sanoen retuuttelivat kyseistä vammaista 8-vuotista pitkin poikin kuin jotain esinettä.

Kyllä kiusaamisestakin voi joutua sairaalaan, nimittäin psykiatrisen sairaalan suljetulle osastolle, jos henkinen vamma on niin suuri. Ja ruumishuoneellekin voi joutua, jos kiusattu ei jaksa elää tapahtuneen jälkeen, vaan uskoo olevansa niin arvoton kuin mitä häneen kohdistettu käyttäytyminen ilmentää. Itse asiassa yksi yleisimmistä itsemurhien ja kaikkein yleisin julkisilla paikoilla tapahtuneiden joukkomurhien (kouluampumiset, kauppakeskusräjäytykset yms.) taustalla olevista syistä on tekijän kokemus kiusatuksi joutumisesta. Vaikutus voi siis olla jopa niin kokonaisvaltainen, ettei kiusattu näe enää mitään syitä elää.

Entäpä väkivalta Nykysuomen sanakirjassa.
– Väkivalta: (varsinkin karkea) jollekulle tai jollekin vahinkoa tuottava, jonkun oikeuksia tai etuja loukkaava tms. toisen vastustuksesta välittämätön pakko-, voimakeinojen käyttö…
– Väkisin: 1. voimakeinoin, väkivaltaa, pakkoa käyttäen, väkipakolla… 2. vastustuksesta huolimatta, vastoin tahtoa…

Toisin sanoen, kaikki sellainen toiminta, jossa tehdään väkisin toiselle jotain vastoin hänen omaa tahtoaan, viittaa väkivaltaan. Yhteiskunnalle on mahdollisestettu toteuttaa tällaisia kansalaisia velvoittavia asioita (äärimmillään vaikkapa velvollisuus mennä suorittamaan vapausrangaistusta vankilaan). Kyse on siis kansalaisvelvollisuuksista, jotta yhteiskunta voisi toimia järjestäytyneellä tavalla. Sekään ei kuitenkaan salli mielivaltaa, jota valitettavasti kuitenkin esiintyy siten, että eivät pelkästään kansalaisoikeudet, vaan myös ihmiselle perustavasti kuuluvat ihmisoikeudet vaarantuvat. Tästä erikseen jossain muualla…

Johtopäätös:
Onpa viisas tuo Nykysuomen sanakirja (kunhan siihen päivitetään myös vuonna 1995 uudistuneen rikoslain muutokset – käsilläni ollut painoshan oli vuodelta 1992). Poliitikkojen, toimittajien, tutkijoiden yms. vaikuttajien olisi syytä perehtyä aiheeseen edes sen verran, että lukisivat nämä määritelmät ja käyttäisivät niitä sen mukaisesti asianomaisissa yhteyksissä. Ja toki toivon kouluissa, kodeissa, kaduilla ja kaikissa yhteyksissä tapahtuvan tarkennusta näiden käsitteiden käytössä. Muuten jatkamme puhumista jostain leikinomaiseen kiusoitteluun viittaavasta silloinkin, kun kyseessä on jonkun ihmisen loppuelämää vaikeuttavasta vakavasta väkivallanteosta!

Jätä kommentti

Kategoria(t): ammattitaitoinen, arvotajunta, asiantuntija, henkinen kaltoinkohtelu, Henkinen pahoinpitely, Henkinen väkivalta, Ihmisarvo, ihmisarvon luokkaus, ihmisoikeudet, Itsemurha, Joukkomurha, kansalaisoikeudet, kansalaisvelvollisuudet, kauppakeskusmurha, kidutus, kiusaaminen, kiusoittelu, koulukiusaaminen, koulumurha, kouluväkivalta, pahoinpidelty, pahoinpitelijä, pahoinpitely, pakkokeino, syyt elää, tahto, tunnetajunta, väkivallan ehkäisy, väkivallan uhri, väkivallantekijä, väkivallanteko, Väkivalta, väkivaltaan puuttuminen, väkivaltainen ihminen, väkivaltainen käyttäytyminen, väkivaltaisuus, Väkivaltarikos, velvollisuus

Onko ihmisyyden valoon paluuta, jos on viety sen pimeään äärilaitaan?

Ihmisen tulisi pyrkiä ihmisyydessään niin korkealle kuin se on mahdollista, jos hän tahtoo elää hyvää ja onnellista elämää kaikkien toisten keskuudessa. On mahdollista ja oikeastaan välttämätöntäkin kurottautua jopa ihmisyyden rajan tuolle puolen, jos tahtoo päästä edes lähelle rajaa. Tuolla puolen ovat muun muassa universaalit arvot, jotka ovat itsessään haltuun ottamattomia, saavuttamattomia ja tietokykymme ylittäviä. Niitä kohti voi kuitenkin suuntautua ja niin pitääkin tehdä, jos tahtoo luoda maailmaan jotain kaikkia yhteisesti koskevaa sekä ajallisesti kestävää arvokasta ja hyvää.

Ihminen saattaa kuitenkin kaikista omista pyrkimyksistä riippumatta – tai joskus myös nimenomaan niiden vuoksi – joutua tilanteeseen, jossa hänet pakotetaan ihmisyyden toiselle äärirajalle, pahuuden keskelle, helvetin esikartanoon. Hänestä tulee ihminen, jonka kokemat ihmisarvon loukkaukset pitävät häntä vankina, jonka tuska ei pääty, vaikka hänen kiduttajansa olisivat kadonneet näköpiiristä jo kauan sitten. Ihmisyyden pimeälle rajalle kyydittäjät voivat edustaa täysin ennakoimatonta tahoa, vaikkapa sellaista, joka julistaa edistävänsä hyvää tahtoa ihmisten kesken.

Vallan sokaisemat sekä kaikista henkisistä ja eettisistä arvoista riisuttuun pahuuteen sairastuneet vainoajat kohdistavat mielivaltaansa sinuun, kunnes sinut on nujerrettu sekä psyykkisesti että fyysisesti. Sitä ennen he eivät lopeta. Kaikkein kuluttavinta psyykkisesti on, kun et tiedä mistä suunnasta ja koska seuraava isku tulee. Varsinkin, kun kaikki perustuu puhtaaseen mielivaltaan eikä johonkin sellaiseen, jota voisit ennakoida omien tekemistesi perusteella.

Pirullisinta on, että et voi edes tietää kyseisten vainoajien syvimpiä vaikuttimia. Ehkei heitä aja edes kyltymätön vallanhimo, taloudelliset palkkiot tai kieroutunut mielihyvä, vaan jokin heissä niin syvällä oleva, että he eivät itsekään tiedosta tai tunnista sitä. Silti heillä ei ole hyvä olla, vaan heidän sisimpäänsä kalvaa tyhjäksi ristiriita sen välillä, mitä he ovat ja mitä heidän ihmisyyden nimissä tulisi olla.

Olen alkanut käsittää, että kyse on todelliseksi tulleesta äärettömästä pahuudesta. Sen rajat ylittävät sen, mitä olemme tottuneet pitämään ihmisyyden negatiivisena äärirajana. Kyse on siis äärettömän, absoluuttisen pahuuden ilmenemisestä ihmisessä. Tällainen ihminen kykenee sellaiseen käsittämättömään toimintaan, jonka taakse kukaan toinen ei pääse käsiksi eikä siksi kykene siihen myöskään vaikuttamaan. Koska toimintaa ei voi millään tavalla ymmärtää, saa pahuus kaikessa johdonmukaisuudessaan helposti puolelleen tavallisia ihmisiä, joilla on normaalit hoksottimet, mutta ovat kuitenkin herkästi johdateltavissa vaikkapa siksi, että he ovat hyvää tahtovia ja hyvään uskovia ihmisiä. Tai sitten he ovat halukkaasti osa omaa etuaan ajavaa valtakoneistoa.

Henkilökohtaisesti olen saanut kurkottaa kohti vastuullista ihmisyyttä parinkymmenen vuoden ajan toimiessani nuorten arvo- ja väkivallattomuuskasvattajana. Toimittuani aluksi toisten järjestöjen puitteissa vapaaehtoistyöntekijänä perustin vuonna 1996 uuden nuorisokasvatusjärjestön tätä toimintaa toteuttamaan sellaisella järjestelmällisellä tavalla, johon mikään olemassa oleva taho ei osoittanut kiinnostusta. Tämä osui vaiheeseen, jossa olin henkilökohtaisesti avartanut aiempaa ahdasta maailmankatsomustani uusilla elämänarvoilla ja elämänasenteilla. Johtotähtenäni oli kokonaan uudenlainen elämänfilosofia, jota ohjasi vahva usko ihmisen perimmäiseen hyvyyteen ja rakkauden voimaan sen herättämisessä eläväksi.

Järjestö kasvoi ja kukoisti. Sekä nuoret että heidän arjessaan mukana olevat lukemattomat yhteistyötahot kiittelivät toiminnan myönteisiä vaikutuksia. Rahoittajat suhtautuivat järjestöön jopa eräänlaisena esimerkillisenä mallioppilaana, jota he esittelivät mielellään erilaisissa yhteyksissä. Täyskäännös tapahtui kolme vuotta sitten. Kaikki vahvaan luottamukseen ja avoimuuteen perustuvaa kumppanuutta kanssamme toteuttaneet henkilöt olivat siirtyneet muualle eikä kukaan tuntenut enää järjestöämme. Järkyttävintä oli, ettei kukaan ole vaikuttanut olevan edes kiinnostunut todellisesta toiminnastamme ja aikaansaannoksistamme.

Rahoittajaorganisaatioiden suuri henkilövaihtuvuus näyttää siis koituneen kohtaloksemme. Kun kukaan ei tunne meitä eikä ole puolustamassa olemassaolomme tärkeyttä, olemme joutuneet mielivaltaisen ja järjestelmällisen ajojahdin kohteeksi. Keskeisenä väittämänä on, ettei toiminnallamme ole mitään merkitystä ja taktiikkana on keskittyä etsimään toiminnastamme mitä tahansa, joka voidaan saada näyttämään kielteiseltä. Asioita käännellään ja väännellään siten kuin yleensä vain taitavin väärentäjä kykenee.

Totuus on kuitenkin, että olemme onnistuneet luomaan ainutlaatuisia myönteisiä ja ennen kaikkea pitkäkestoisia vaikutuksia niiden noin 7000 nuoren keskuudessa, jotka ovat osallistuneet kasvattajiemme ohjaamiin pitkäkestoisiin vertaisryhmiin. Jos yhden suotuisaan tulevaisuuteen ohjatun nuoren aiheuttamaksi yhteiskunnalliseksi tuotoksi lasketaan yleisesti esitetty yli miljoona euroa, eivät edes taloudelliset vaikutukset jää arvailujen varaan. Pystyn itsekin nimeään sellaisen määrän elämänsä suuntaa ratkaisevalla tavalla muuttaneita toimintaamme osallistuneita nuoria, että puhutaan vähintään sadoista miljoonista. Vielä tärkeämpää on kuitenkin kaikki inhimilliset vaikutukset nuoriin ja heidän vaikutuspiirissään oleviin ja tulevaisuudessa tuleviin ihmisiin. Vaikutukset kaikesta siitä, joissa on edetty yhdessä nuorten kanssa kohti ihmisyyden valoa.

Olen kokenut yhä lisääntyvää ahdistusta, raivoa ja uupumusta. Olen joutunut pahuuden aiheuttaman tuskan vangiksi, kiirastulen piirittämäksi. Maailmankuvani on muuttunut ratkaisevalla tavalla enkä ole enää ihmisenä ennallani. Joudun tunnustamaan, että joku voi olla absoluuttisen pahuuden vallassa ja toimia sen välikätenä. Ehkä jopa niin, että kyseessä on luonnevika, jota on mahdotonta tai ainakin erittäin vaikea korjata. Tämä horjuttaa uskoani ihmisyyteen.

En voi enkä aio jäädä loppuelämäkseni vankilaan, johon olen ajautunut. Ainoa mahdollinen suunta, joka johtaa pois tuskan pimeästä maailmasta, on toisessa ääripäässä loistava ihmisyyden valo. Vankila on lopulta itseni luoma pieni ja ahdas tila, johon voin joko jäädä tai josta voin myös lähteä pois. Rakkaus katkaisee kaikki kahleet ja murentaa kaikki muurit. Rakkaus itseäni, elämää ja kaikkia toisia kohtaan. Se, mitä minulle on tehty, ei määritä sitä, mitä olen ja mitä tahdon ja voin olla.

Aloitan siis jälleen uuden kehitysvaiheen elämässäni, eläkkeelle jäämiseni kynnyksellä. Maailmankatsomukseni on rikastunut ja olen yhä väkevämmin kiinnittynyt ja sitoutunut taistelemaan totuuden ja oikeudenmukaisuuden puolesta kaikkea mielivaltaa, väkivaltaa ja muita ihmisarvon loukkauksia vastaan. Pahuutta vastaan hyvyyden ja rakkauden puolesta. Vaikkei ihmisyyden rajan ylittäviä absoluuttisen pahuuden hyökkäyksiä voikaan antaa anteeksi – ihmisen kyvyt ovat siihen riittämättömät – voi kuitenkin kääntyä absoluuttisen rakkauden puoleen ja liittoutua taistelemaan sen soturina paremman maailman puolesta.

On siis oltava kiitollinen kaikille niille, jotka ovat auttaneet minua ottamaan tiikerinloikan kohti aiempaa avarampaa maailmankuvaa sekä löytämään aiempaa suuremman ja moniulotteisemman maailman. Kiitos, etten enää usko siihen, että hyvää tekeville ihmisille koituu aina hyvää tai että paha saa aina palkkansa. Kiitos, että olette havainnollistaneet minulle konkreettisesti, miten totaalisesta sodasta onkaan kysymys. Olen teidän avullanne ymmärtänyt, että elämme yhä Auschwitzissa ja että on olemassa ihmisiä, jotka toiminnallaan vievät meitä arkisessa arjessamme yhtä pitkälle kuin ihmisyyden tuhoamisleireissä tapahtui.

Kiitos, että olette opettaneet minut elämään sovussa menetysten ja luopumisten sekä masennuksen ja vihan kanssa ja tehneet minusta aiempaakin vahvemman. Kiitos, että olette myötävaikuttaneet siihen, että minusta on tullut yhä pelottomampi vapaustaistelija oikeudenmukaisemman ja väkivallattomamman maailman puolesta. Uutena tavoitteenani on edetä vielä pitemmälle myönteisen ihmisyyden rajalle kuin minne olen vielä koskaan tähän saakka päässyt.

Jätä kommentti

Kategoria(t): absoluuttinen pahuus, absoluuttinen rakkaus, ahdistus, ajojahti, arvo- ja väkivallattomuuskasvatus, arvokas ja hyvä, Arvokasvatus, avoimuus, elämänarvot, elämänasenteet, elämänfilosofia, helvetin esikartano, Hyvä elämä, hyvä tahto, hyvää tahtova, hyvään uskova, Hyvyys, ihmisarvon luokkaus, Ihmisyys, järjestörahoittaja, kiduttaja, kiirastuli, kumppanuus, luonnevika, luottamus, mielihyvä, mielivalta, NFG, Non Fighting Generation, nuorisokasvatusjärjestö, ohjattu vertaisryhmä, onnellinen elämä, Onnellisuus, Pahuus, rahoittajaorganisaatio, raivo, Rakkaus, tuhoamisleiri, tuska, universaalit arvot, uupumus, vainoaja, vallanhimo, valtakoneisto, vanki, Vankila, vapaaehtoistyö, Vastuullinen ihmisyys, Väkivallattomuuskasvatus, Väkivalta, vertaisryhmä

Tunnustan olevani suvaitsematon

On paljon asioita, joita en suvaitse missään tapauksessa. On myös paljon asioita, joihin suhtautumiseni on ihan jotain muuta kuin pelkkää suvaitsemista – eli paljon enemmän kuin vain sietämästä, sallimista tai hyväksymistä. Olenko siis suvaitsematon ihminen?

En suvaitse minkäänlaisia rikoksia ihmisyyttä vastaan, täysin siitä riippumatta, kuka niitä tekee, ja millä tahansa verukkeella tekojansa perustelee. Israelin ja Gazan välillä käytävä sota on hyvin konkreettinen ajankohtainen esimerkki – mitenkään unohtamatta ja vähättelemättä kaikkia muita tapahtuvia ja menneisyydessä tapahtuneita tekoja, joissa ihmisyyden raja on jyrkällä tavalla ylitetty.

En suvaitse sotilaallista sekaantumista toisen maan asioihin enkä kansainvälisen oikeuden rikkomista. Venäjän toimesta tapahtunut Krimin haltuunotto ja Ukrainassa sotiminen ovat karkeita ja tuoreita esimerkkejä tällaisesta toiminnasta.

En suvaitse ylimalkaan sotimista enkä minkäänlaista väkivaltaisuutta toisia kohtaan. En myöskään, vaikka sitä kutsuttaisiin vähättelevää käsitettä käyttäen kiusaamiseksi.

En suvaitse väkivaltaa myöskään eläimiä, kasveja ja ylimalkaan luontoa ja muuta luomakuntaa kohtaan. Vaikka ymmärrän, että ihmisen tulee voida hyödyntää luontoa pysyäkseen hengissä, en kuitenkaan hyväksy luonnon törkeää pahoinpitelyä ja raiskaamista. Surettava, lähellä itseäni kotikunnassani Lopella tapahtunut esimerkki oli, kun kotimme viereinen metsikkö tuhottiin kokonaan avohakkuin. En halaile puita enkä ole edes puiden kaatamista vastaan, mutta tällainen raju väkivalta sotatannerta muistuttavine jälkineen on täysin sietämätöntä. Mitä kaikkia luontoarvoja siinä tuhottiinkaan, metsässä, josta osan olivat asiantuntijat arvioineet metsien monimuotoisuutta turvaavaan kansalliseen METSO-toimintaohjelmaan sopivaksi. Kun käväisin entisessä metsässä, jouduin poistumaan sieltä kiireesti saadakseni salpaantuneen hengitykseni palautumaan normaaliksi. Henkisesti en ole tilanteesta palautunut enkä usko, että tulen koskaan tästä kokemuksesta palautumaankaan, koska en sitä edes tahdo; en tahdo unohtaa tätä. Itseni suojelemiseksi olen kuitenkin päättänyt olla astumatta jalallanikaan kyseiselle tuhoalueelle koko loppuelämäni aikana.

Listaa voisi vielä jatkaa ja siitä voisi lopulta tulla kovinkin pitkä. Olenko siis jotenkin erityisen suvaitsematon ihminen? En usko olevani. Enkä usko, että suurin osa muistakaan ihmisistä pitää minua kovinkaan suvaitsemattomana ihmisenä, ehkä jopa päinvastoin keskimääräistä suvaitsevaisempana. Suvaitsevaisuuden käsite on kuitenkin ongelmallinen. Olen pohtinut sitä aiemminkin, mm. parin vuoden takaisessa blogikirjoituksessani Mitä on suvaitsevaisuus? ja myös kolmisen vuotta sitten blogiini kirjoittamassani artikkelissa Samankaltaisuus samanarvoisuuden perustana .

Suvaitkaamme siis suvaitsevaisuutta silloin, kun se on vastuullista ihmisyyttä puolustavaa, ja olkaamme jyrkän suvaitsemattomia kaikkea sellaista kohtaan, jolla kaikille maailman ihmisille itseisarvoisesti kuuluvaa ihmisarvoa ja siihen liittyviä ihmisoikeuksia loukataan. Ja olkaamme valppaita myös siinä, miten ihmiset kohtelevat kaikkea muuta luotua, eli luontoa. (Ja yrittäkäämme olla täsmällisiä käyttäessämme erilaisia käsitteitä, vaikka ne olisivat kuinka vakiintuneita kielenkäyttöömme.)

Jätä kommentti

Kategoria(t): avohakkuu, Ihmisarvo, ihmisoikeudet, ihmisyyden raja, Ihmisyys, itseisarvo, kansainvälinen oikeus, kiusaaminen, Luomakunta, luonnon monimuotoisuus, luonnon pahoinpitely, luonnon raiskaaminen, luonto, luontoarvot, rikos ihmisyyttä vastaan, sota, sotiminen, suvaitsemattomuus, Suvaitsevaisuus, Vastuullinen ihmisyys, Väkivalta, väkivaltaisuus

Kiusaamisesta puhuminen on syytä lopettaa kokonaan

Kiitos Hilkka Ahteen ja Timo Rädyn välisessä oikeudenkäynnissä annetun tuomion, voidaan siirtyä nykyisen rikoslain mukaiseen aikakauteen ja lopettaa kokonaan kiusaamisesta puhuminen. Räty ja kaksi muuta AKT:n vastuuhenkilöä tuomittiin pahoinpitelystä ja vammantuottamisesta. Ei siis
– kiusaamisesta,
– kiusoittelusta,
– huumorista, jota kohde ei vain ymmärtänyt harmittomaksi, tai
– kepposesta, jekusta, jyhnästä tai jäyhästä, mistä kohde ihan turhaan kiusaantui, joka oli vallan kiusallista kaikille

Olen aina ollut kiusaamisesta puhumista vastaan, koska koko käsite on harhaanjohtava. Kyse on koko ajan ollut yksiselitteisesti väkivallasta. Jotkut ovat toki puhuneetkin kaiken aikaa kouluväkivallasta ja työpaikkaväkivallasta. Mutta kiusaamisesta itsellensä brändin, aseman sekä leveän leivän ja toimeentulon kehittäneet ovat toisaalta pyrkineet jatkuvasti laventamaan kiusaamisen alaa. Ensin ryhdyttiin puhumaan vain kouluissa tapahtuvasta väkivallasta ”kiusaamisena”, sen jälkeen käsite ulotettiin työpaikoilla tapahtuvaan väkivaltaan, joka olikin siis vain kiusaamista.

Katsotaanpa, mitä sivistyssanakirja kertoo kiusa-sanasta.

Harmillinen, närkästyttävä, ärsyttävä (tahallinen) teko tai asia, harmi, vaiva, riesa, haitta, vastus. esim. Tehdä kiusaa jollekulle. Tehdä jotakin jonkun kiusaksi. Olla ihmisten kiusana, kiusoina. Hellettä oli ihan kiusaksi asti. Raha ei tee kiusaa eli rahaa on riittävästi. Kiusa se on pienikin kiusa. Kiusalla, kiusallaan, kiusoilla, kiusoillaan eli tahallista kiusaa tehden, jonkun kiusaksi, kiusanpäiten, piruuttaan. Myöhästyä kiusallaan. Naapurien kiusalla. Jätti kiusoillaan portin auki. En kiusallanikaan tee sitä.

En siis kiusallanikaan ole koskaan suostunut vähättelemään väkivaltaa puhumalla siitä kiusaamisena. Onneksi ei sentään ole ryhdytty puhumaan katukiusaamisesta, kotikiusaamisesta, terä- tai ampuma-aseella toteutetuista vammoja tai kuoleman aiheuttaneesta kiusaamisesta, sodissa tapahtuvasta vihollisten kiusaamisesta kuoliaaksi, vanki- ja keskitysleireillä toteutetuista miljoonien ihmisuhrien kuolemaan johtaneista joukkokiusaamisista, tai muusta sellaisesta.

Kouluissa tehdyistä joukkomurhistakaan ei sentään ole puhuttu kiusaamisen muotona, vaikka se olisikin yhtä johdonmukaista kuin se, että muutakin kouluissa tapahtuvaa väkivaltaa kutsutaan kiusaamiseksi. On muuten metkaa, että sama teko kadulla tai kotona tehtynä on yksiselitteisesti väkivaltarikos, mutta koulussa tehtynä se on mukamas joku muu lievempi ilmiö.

Niin kauan kuin kiusaaminen käsitettiin puhtaasti henkisen väkivallan muotona, saatoin asian vielä ymmärtää jotenkuten, vaikken käsitettä silloinkaan hyväksynyt. Mutta sen jälkeen, kun alettiin puhua fyysisestä kiusaamisesta sekä lyömisestä ja potkimisestä kiusaamisen muotoina, putosin lopullisesti kärryiltä.

Joku minua viisaampi on joskus todennut, että kaikki väkivalta on henkistä, mutta osaan liittyy myös fyysinen ulottuvuus. Tarkoittaen siis sitä, että kaikki väkivalta vahingoittaa henkisesti sekä tekijäänsä että uhriansa ja siinä ohessa voi tapahtua myös fyysistä vahingoittumista joko toiselle tai molemmille. Tämän allekirjoitan sekä käytännön väkivaltatyöntekijänä että ilmiön tutkijana. Mutta mitään yhteyttä kiusaamiseen en osaa nähdä.

Kiusaamisesta puhuminen on minusta absurdia eli mieletöntä, järjetöntä, järjenvastaista, siis vastoin kaikkea yleistä ymmärrystä. Ja tätä nykyä – itse asiassa jo vuodesta 1995 (!) lähtien – vastoin oikeustajua. Jo vuonna 1995 muutettiin rikoslain 21. luvun 5 § muotoon:

Joka tekee toiselle ruumiillista väkivaltaa taikka tällaista väkivaltaa tekemättä vahingoittaa toisen terveyttä, aiheuttaa toiselle kipua tai saattaa toisen tiedottomaan tai muuhun vastaavaan tilaan, on tuomittava pahoinpitelystä sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi. Yritys on rangaistava.

Siitä lähtien henkinen väkivalta on kriminalisoitu eli tehty laissa rangaistavaksi rikokseksi. Ja kiusaamispuhe on sen kuin jatkunut ja vain lisääntynyt sen jälkeen.

Kiusaaminen on todellisuudessa henkistä pahoinpitelyä ja pahoinpitely – henkinen tai fyysinen – on yksi väkivallan muoto. Rikoslain 21. luku käsittelee henkeen ja terveyteen kohdistuvia rikoksia. Väkivaltarikosten lajit, joiden yksi muoto on henkinen väkivalta, ovat ainakin
– pahoinpitely
– törkeä pahoinpitely
– lievä pahoinpitely
– vaarantuottaminen
– heitteillepano
– pelastustoimen laiminlyönti

Tappeluun osallistuminenkin tulee mielestäni kyseeseen, koska siinä puhutaan hyökkäyksestä, ”johon useat ottavat osaa ja jossa joku surmataan tai jollekulle tahallaan aiheutetaan vaikea ruumiinvamma tai vakava sairaus”. Siis itse asiassa koulukiusaamisessa, joka on määritelty nimenomaan joukkoilmiöksi, onkin kyse rikoslain 21. luvun 12 §:n mukaisesta tappeluun osallistumisesta. Edellyttäen, että kohde sairastuu psyykkisesti vaikea-asteisesti. Ja näinhän tapahtuu loppujen lopuksi varsin usein. Osa joutuu pitkäaikaiseen psykologiseen tai psykiatriseen hoitoon, osa psykiatriseen sairaalahoitoon ja jotkut tekevät jopa itsemurhan, kun eivät koe heille aiheutetusta psyykkisestä kärsimyksestä muuta ulospääsyä. Lopuistakin moni ei toivu heille aiheutetusta traumasta koskaan kokonaan, vaan se vaikeuttaa heidän loppuelämäänsä tavalla tai toisella.

Mielestäni oli erityisen mielenkiintoista, että Ahde-Räty-tapauksessa väkivallantekijät tuomittiin myös vammantuottamuksesta. Tästä voisi päätellä, että henkisen väkivallan muotoja voivat olla edellä mainittujen lisäksi myös
– kuolemantuottamus
– törkeä kuolemantuottamus
– vammantuottamus
– törkeä vammantuottamus

Jos olen siis tulkinnut ja ymmärtänyt oikein rikoslain 21. luvun henkiseen väkivaltaan soveltamisen ulkopuolelle jää siis vain tappo, murha, surma ja lapsensurma.

Jäänkin mielenkiinnolla seuraamaan tulevia tuomiota ja niissä esiintyviä rikosnimikkeitä. Ja malttamattomana odotan ennen kaikkea kiusaamispuheen loppumista. Toivon siis, että puhutaan asioista sellaisina, mitä ne todellisuudessa ovat ilman, että kaunistellaan, vähätellään tai vääristellään niitä kokonaan joksikin muuksi lievemmältä haiskahtavaksi.

6 kommenttia

Kategoria(t): henkeen ja terveyteen kohdistuvat rikokset, Henkinen väkivalta, Itsemurha, Joukkomurha, keskitysleiri, kiusaaminen, koulukiusaaminen, kouluväkivalta, kuolemantuottamus, lyöminen, potkiminen, psykiatrinen hoito, psykiatrinen sairaalahoito, psyykkinen kärsimys, psyykkinen sairaus, Rikoslaki, rikoslaki 21 luku, trauma, työpaikkakiusaaminen, työpaikkaväkivalta, vammantuottaminen, vankileiri, Väkivalta, Väkivaltarikos

Väkivallan tasa-arvoistumisen seurauksia

Kahdeksan noin 17–18-vuotiaan pojan joukko pahoinpiteli 16-vuotiaan tytön Malmilla keskiviikkoiltana 14.8. Poliisi epäilee syyksi kostoa siitä, että ennen pahoinpitelyä 16-vuotiaalla oli ollut riitaa 13-vuotiaan pojan kanssa, ja tyttö oli tuolloin lyönyt poikaa avokämmenellä kasvoihin.

Ryhdyin pohtimaan, mitä tämä ilmentää nyky-Suomesta ja viime vuosien tai parin vuosikymmenenkin kehityksestä, jolloin olen tiiviisti seuraillut suomalaista väkivaltaa – aikanaan ihan ”kouriintuntuvastikin” väkivallattoman väliinmenijän roolissa.

Siinähän ei ole mitään uutta, että vanhempi ja vahvempi käy nuoremman ja heikomman kimppuun. Tai siinä, että käydään päälle ylivoimalla. Muutenhan voisi peräti käydä niin, että itse joutuisi kestämään häviämisen häpeää ja katkeraa kalkkia.

Mieleeni muistuu tapahtuma joulukuulta 2009, jossa sama 15-vuotias tyttö oli keskiössä, kun 14-vuotias tyttö pahoinpideltiin suunnitelmallisesti ensin kotonaan ja sitten kadulla. Hakkaajan ”hang aroundit” olivat mukana molemmissa tilanteissa. Kuulin, että mainittu hakkaaja oli sen kokoinen ja oloinen, ettei kukaan samanikäinen poika olisi uskaltanut mennä väliin. Joten varmistajiakaan ei olisi välttämättä tarvinnut, mutta saivathan hekin etsimäänsä mainetta varsinkin, kun paikalle kutsuttiin kännyköillä kymmeniä nuoria yleisöksi.

Tässäkään ei ole varsinaisesti mitään uutta meille, joilta on jo 2000-luvun alusta lähtien pyydetty apua tyttöjen jatkuvasti lisääntyvän väkivaltaisuuden vähentämiseen. Uutta on kuitenkin nyt nähty tapahtumaketju, jossa sukupuolella ei vaikuta olevan enää mitään yhteyttä tapahtumiin. Olisikohan jo aika unohtaa kauan sitten totuusarvonsa menettänyt käsite ”sukupuolittunut väkivalta”, jolla käsittääkseni tarkoitetaan asetelmaa, jossa miessukupuoleen kuuluvat ihmiset ovat väkivallan tekijöitä ja naissukupuoleen kuuluvat ihmiset väkivallan uhreja. Ainakaan tällä vuosituhannella tämä kahtiajako ei enää ole pitänyt paikkansa, vaikka monet tahot siitä edelleenkin pitävät kiinni joitakin omia (taloudellisiin hyötyihin liittyviä?) intressejään vaalien.

Stalinin aikaisen Neuvostoliiton vankileireillä kärsinyt Alexander Solzhenitsyn toteaa vastikään uudelleen julkaistussa pääteoksessaan Vankileirien saaristo äärimmilleen kärsineen ihmisen viisaudella, että hyvän ja pahan raja ei kulje ihmisten välillä, vaan meidän kaikkien ihmisten sisällä sydämessämme tai omassatunnossamme.

Väkivalta on yleisinhimillinen ongelma, joka koskettaa meitä kaikkia. Ei, ei JOKO tekijänä TAI uhrina, vaan SEKÄ tekijänä ETTÄ uhrina. Väkivallassa vallitsee siis tasa-arvo kaikkien ihmisten kesken. Toki sen piiristä voidaan globaalilla tasolla nostaa esiin ja pitääkin nostaa jotain ilmiöitä myös tasa-arvokysymyksinä. Mutta nyky-Suomessa kuljemme tasa-arvoistumiskehityksen kärjessä tässäkin asiassa. 

Jo viisi vuotta sitten eli vuonna 2008 tehdyssä kyselyssä, jota analysoitiin Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimuksessa vuonna 2009, tuli esiin seurustelusuhdeväkivallan osalta päätuloksena, että pojat joutuvat kokemaan seurustelusuhteissa tyttöjä enemmän väkivaltaa. Sitä ennen Ensi- ja turvakotien liiton Vaiettu naiseus -projektissa todettiin naisten olevan parisuhteissa lähes yhtä väkivaltaisia kumppaneitaan kohtaan kuin päinvastoin. Hetken aikaa näistä kiistämättömistä, laajoihin ja luotettaviin uhritutkimuksiin perustuvista tutkimustuloksista kohuttiin, kunnes yhtäkkiä kukaan ei enää suostunut sanomaan asiasta mitään. Vaikuttaa myös siltä, että sen jälkeen on syntynyt lukematon määrä tutkimuksia, joissa tarkoin harkituilla kysymysten asetteluilla on pyritty kumoamaan aiemmat tutkimustulokset, jotka olivat päässeet lipsahtamaan julkisuuteen asti ilman, että niitä olisi ehditty ampua alas ajoissa. NFG:n Helsingin Sanomissa olleessa yli kymmentätuhatta nuorta koskeneen, Optulan tutkimuksen tulokset vahvistanutta kyselytutkimusta koskeneessa reportaasissa ”pääsi käymään” myös samoin, mutta nopeasti mobilisoitu toimittajiin kohdentunut joukkokampanjointi saavutti tuloksensa ja asiasta on vaiettu valtakunnan suurimman päivälehden sivuilla sen jälkeen.

Alkuperäiseen uutiseen palatakseni, voisimmeko yksinkertaisesti tunnustaa, että ihmisten kesken esiintyy väkivaltaa ja siksi se on meidän kaikkien yhteinen ongelma, jolle me voimme ja jolle meidän pitää tehdä jotain. Ja että ”ehkäiseminen, puuttuminen ja korjaaminen” on kaikille mahdollista – me voimme yksinkertaisesti aloittaa itsestämme ja näyttää samalla omalla esimerkillämme mallia ja suuntaa vastuulliselle ihmisyydelle. Kotona, koulussa ja muissa opinajoissa, kadulla ja muilla julkisilla paikoilla.

Helppoa, eikö? Kunhan pidämme kaiken aikaa mielessämme, että kyseessä eivät ole vain henkirikokset, vaan ehkä vieläkin vakavammat teot eli psyykkiset väkivallanteot, joiden seurauksista tekojemme kohteena ollut ihminen joutuu pahimmillaan kärsimään koko loppuelämänsä. Jollei hän ole vapauttanut itseään kärsimyksestään oman käden kautta.

Kaikki väkivalta on vaikutukseltaan psyykkisesti vahingoittavaa eli vakavaa väkivaltaa. Osaan teoista liittyy myös fyysisiä vammoja.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Fyysinen väkivalta, hakkaaja, hang around, korjaava toiminta, pahoinpitelijä, pahoinpitely, parisuhdeväkivalta, Psyykkinen väkivalta, seurustelusuhdeväkivalta, seurusteluväkivalta, sukupuolittunut väkivalta, tasa-arvo, tyttöjen väkivalta, uhritutkimus, vakava väkivalta, väkivallan ehkäisy, väkivallan uhri, väkivallantekijä, Väkivallattomuus, Väkivalta, väkivaltaan puuttuminen