Aihearkisto: Väkivallattomuuskasvatus

Olen tehnyt pahaa

Olen tehnyt pahaa, kun kehtasin menna perustamaan nuorten väkivallattomuuskasvatukseen erikoistuneen järjestön vuonna 1996. Tämä oikeuttaa ilmiselvästi vihaavaan minua ja suorastaan velvoittaa yrittämään kaikin kuviteltavissa olevin keinoin nujertaa minut. Parinkymmenen vuoden työni aikaansaannosten mitätöiminen on vähintä miten minua pitää rangaista. Ja luonnollisesti olen jatkuvilla pahoilla teoillani ansainnut kaikki henkilökohtaiset loukkaukset, joita vilkas mielikuvitus suinkin voi keksiä. Kannattaa oikein lyödä kaikkien päät yhteen, jotta keksitään mahdollisimman maukkaita valheita ja löydetään luovia tapoja vääristellä tosiasioita. Samalla mitätöityvät kaikkien niiden satojen toimintaa osallistuneiden palkattujen työntekijöiden samoin kuin satojen vapaaehtoistyöntekijöiden teot, joilla he ovat saaneet tuhansien nuorten elämän muuttumaan siedettävämmäksi. Mutta mitäpä sillä väliä, tarkoitus pyhittää keinot. Pääasia on kaataa yksi törkimys, joka ei ole edes ymmärtänyt kuolla vielä, vaikka on keskisuureksi valtakunnalliseksi järjestöksi edenneen*) yhdistyksen aikanaan perustanut. Kuollut perustaja valokuvana seinällä olisi edes jollain tavalla siedettävä.
*) joka on tosin jo pakotettu puolet pienemmäksi, melko pieneksi toimijaksi.

Lähes 20 vuotta harjoitetussa toiminnassa tulee välttämättä myös huteja, esimerkiksi täysin epäonnistuneiden henkilövalintojen muodossa. Sen ei kuitenkaan pitäisi mitätöidä kaikkea sitä, mitä ollaan yhdessä saatu aikaiseksi toisten erinomaisiksi osoittautuneiden kasvatusalan ammattilaisten kanssa. Jotain järjestön aatteelle antautuneesta ja omistautuneesta sitoutuneisuudesta osoittaa sekin, että jotkut osaajat ovat käyneet kääntymässä muualla ja palanneet sen jälkeen takaisin. Useat entiset työntekijät ovat myös kyselleet paluun mahdollisuutta, mutta koska rahoitus on aina ollut pullonkaula rajoittaen toiminnan laajentamista, ollaan yhdessä jouduttu pahoittelemaan, että tiet eivät voi enää uudestaan kohdata, vaikka molemmin puolin kuinka mieli tekisi.

Vanha kulunut tarina kertoo yksilöistä, jotka ovat menestyneet ja päässeet huipulle alallaan. He ovat epäonnistuneet useammin kuin keskinkertaisiksi jääneet harrastajat, mutta myöskin onnistuneet useammin ja paremmin kuin kyseiset henkilöt kertaakaan ja koskaan. Tässä omassa tarinassani minua on vaivannut eniten yksipuolisuus. Kyseisiltä ihmisiltä en ole kertaakaan kuullut puoltakaan sanaa siitä kaikesta hyvästä, mistä on saatu tunnustusta nuorten itsensä ja heidän kanssaan tekemisissä olleiden aikuisten lisäksi jopa valtakunnan korkeimmilta tahoilta. Epätäydellisyyden osoituksia on sen sijaan listattu kymmenien sivujen laajuudelta – joukossa osatotuuksiakin, vaikka suurin osa niin kutsutuista virheistä on ollut muunneltua totuutta. En kaipaa kunniaa enkä kiitoksiakaan tahoilta, joiden hyväksi en sinänsä ole mitään tehnyt, mutta olisiko vähintäänkin asiallista mainita edes se, että jossakin on saatettu ehkä jopa onnistua.

Katkerako? En oikeastaan. Edellinen oli tahallaan kirjoitettu ironisesti ja ilmaisua liioitellen. Olen ennemminkin hämmästynyt siitä energiasta, millä jotkut jaksavat käydä päälle ja manipuloida koko ympäristönsä siihen mukaan. Pahuuden voimaksi sitä voi kai kutsua. Mutta mistä se kumpuaa? Meillä suomalaisilla on tunnetusti huono itsearvostus, omanarvontunto. On sietämätöntä, jos joku aikaansaa jotain poikkeuksellista ja itse olen vain keskinkertaisuus osana harmaata massaa. Kateus, katkeruus ja kauna saavat oman olon helpottamaan hetkeksi. Pitkällehän ne eivät kanna, koska kohtuullisesti pärjänneiden ihmisten maanrakoon polkeminen ei tee itsestä yhtään sen parempaa. Sen sijaan se vaatisi itseltä kasvua, kehittymistä ja paljon ponnistelua. Vaivalloista, eikö? Helpompaa ja nopeampaa on valita voiman pimeä puoli, sanoi Tähtien sodan Yoda (katselimme poikani kanssa kyseisiä elokuvia yhdessä hänen ollessaan nuori). Siis pimeyden tie, jossa keinona on kavalin mahdollinen eli henkinen väkivalta, jolla pyritään nujertamaan kohde niin, että hän murtuu psyykkisesti – ehkä jopa sairastuu tai vammautuu pysyvästi, jos ylimalkaan jaksaa kaiken jälkeen vielä elää.

Olen kulkenut oman kärsimyksen tieni ja olen selviytynyt siitä hengissä, vaikka se on välillä ollutkin tuskallisen vaikeaa ja vaatinut myös lääketieteellistä tukea. Mutta juhannuksen jälkeen vapaudun kaikesta lopullisesti jäädessäni lomalle ja suoraan sen jälkeen eläkkeelle. Kalenteri alkaa jo täyttyä kaikenlaisesta arvokkaaksi ja merkitykselliseksi kokemastani tekemisestä. Olen saanut takaisin innostuneisuuteni ja luovuuteni, joka on kaiken aikaa hiipunut viimeisten neljän vuoden aikana.

Eläköön vapaus! Vain vapaina voimme toteuttaa vastuutamme ihmisinä, pyrkiä luomaan ja aikaansaamaan jotain arvokasta ja merkityksellistä muillekin kuin vain itsellemme. Millään muilla ehdoilla se ei ole mahdollista.

2 kommenttia

Kategoria(t): aate, Itsearvostus, kateus, katkeruus, kauna, omanarvontunto, Pahuus, psyykkinen kärsimys, Psyykkinen pahoinpitely, psyykkinen pahoinvointi, psyykkinen sairastuminen, psyykkinen vahingoittuminen, Psyykkinen väkivalta, Vapaus, Väkivallattomuuskasvatus, Väkivalta

Onko ihmisyyden valoon paluuta, jos on viety sen pimeään äärilaitaan?

Ihmisen tulisi pyrkiä ihmisyydessään niin korkealle kuin se on mahdollista, jos hän tahtoo elää hyvää ja onnellista elämää kaikkien toisten keskuudessa. On mahdollista ja oikeastaan välttämätöntäkin kurottautua jopa ihmisyyden rajan tuolle puolen, jos tahtoo päästä edes lähelle rajaa. Tuolla puolen ovat muun muassa universaalit arvot, jotka ovat itsessään haltuun ottamattomia, saavuttamattomia ja tietokykymme ylittäviä. Niitä kohti voi kuitenkin suuntautua ja niin pitääkin tehdä, jos tahtoo luoda maailmaan jotain kaikkia yhteisesti koskevaa sekä ajallisesti kestävää arvokasta ja hyvää.

Ihminen saattaa kuitenkin kaikista omista pyrkimyksistä riippumatta – tai joskus myös nimenomaan niiden vuoksi – joutua tilanteeseen, jossa hänet pakotetaan ihmisyyden toiselle äärirajalle, pahuuden keskelle, helvetin esikartanoon. Hänestä tulee ihminen, jonka kokemat ihmisarvon loukkaukset pitävät häntä vankina, jonka tuska ei pääty, vaikka hänen kiduttajansa olisivat kadonneet näköpiiristä jo kauan sitten. Ihmisyyden pimeälle rajalle kyydittäjät voivat edustaa täysin ennakoimatonta tahoa, vaikkapa sellaista, joka julistaa edistävänsä hyvää tahtoa ihmisten kesken.

Vallan sokaisemat sekä kaikista henkisistä ja eettisistä arvoista riisuttuun pahuuteen sairastuneet vainoajat kohdistavat mielivaltaansa sinuun, kunnes sinut on nujerrettu sekä psyykkisesti että fyysisesti. Sitä ennen he eivät lopeta. Kaikkein kuluttavinta psyykkisesti on, kun et tiedä mistä suunnasta ja koska seuraava isku tulee. Varsinkin, kun kaikki perustuu puhtaaseen mielivaltaan eikä johonkin sellaiseen, jota voisit ennakoida omien tekemistesi perusteella.

Pirullisinta on, että et voi edes tietää kyseisten vainoajien syvimpiä vaikuttimia. Ehkei heitä aja edes kyltymätön vallanhimo, taloudelliset palkkiot tai kieroutunut mielihyvä, vaan jokin heissä niin syvällä oleva, että he eivät itsekään tiedosta tai tunnista sitä. Silti heillä ei ole hyvä olla, vaan heidän sisimpäänsä kalvaa tyhjäksi ristiriita sen välillä, mitä he ovat ja mitä heidän ihmisyyden nimissä tulisi olla.

Olen alkanut käsittää, että kyse on todelliseksi tulleesta äärettömästä pahuudesta. Sen rajat ylittävät sen, mitä olemme tottuneet pitämään ihmisyyden negatiivisena äärirajana. Kyse on siis äärettömän, absoluuttisen pahuuden ilmenemisestä ihmisessä. Tällainen ihminen kykenee sellaiseen käsittämättömään toimintaan, jonka taakse kukaan toinen ei pääse käsiksi eikä siksi kykene siihen myöskään vaikuttamaan. Koska toimintaa ei voi millään tavalla ymmärtää, saa pahuus kaikessa johdonmukaisuudessaan helposti puolelleen tavallisia ihmisiä, joilla on normaalit hoksottimet, mutta ovat kuitenkin herkästi johdateltavissa vaikkapa siksi, että he ovat hyvää tahtovia ja hyvään uskovia ihmisiä. Tai sitten he ovat halukkaasti osa omaa etuaan ajavaa valtakoneistoa.

Henkilökohtaisesti olen saanut kurkottaa kohti vastuullista ihmisyyttä parinkymmenen vuoden ajan toimiessani nuorten arvo- ja väkivallattomuuskasvattajana. Toimittuani aluksi toisten järjestöjen puitteissa vapaaehtoistyöntekijänä perustin vuonna 1996 uuden nuorisokasvatusjärjestön tätä toimintaa toteuttamaan sellaisella järjestelmällisellä tavalla, johon mikään olemassa oleva taho ei osoittanut kiinnostusta. Tämä osui vaiheeseen, jossa olin henkilökohtaisesti avartanut aiempaa ahdasta maailmankatsomustani uusilla elämänarvoilla ja elämänasenteilla. Johtotähtenäni oli kokonaan uudenlainen elämänfilosofia, jota ohjasi vahva usko ihmisen perimmäiseen hyvyyteen ja rakkauden voimaan sen herättämisessä eläväksi.

Järjestö kasvoi ja kukoisti. Sekä nuoret että heidän arjessaan mukana olevat lukemattomat yhteistyötahot kiittelivät toiminnan myönteisiä vaikutuksia. Rahoittajat suhtautuivat järjestöön jopa eräänlaisena esimerkillisenä mallioppilaana, jota he esittelivät mielellään erilaisissa yhteyksissä. Täyskäännös tapahtui kolme vuotta sitten. Kaikki vahvaan luottamukseen ja avoimuuteen perustuvaa kumppanuutta kanssamme toteuttaneet henkilöt olivat siirtyneet muualle eikä kukaan tuntenut enää järjestöämme. Järkyttävintä oli, ettei kukaan ole vaikuttanut olevan edes kiinnostunut todellisesta toiminnastamme ja aikaansaannoksistamme.

Rahoittajaorganisaatioiden suuri henkilövaihtuvuus näyttää siis koituneen kohtaloksemme. Kun kukaan ei tunne meitä eikä ole puolustamassa olemassaolomme tärkeyttä, olemme joutuneet mielivaltaisen ja järjestelmällisen ajojahdin kohteeksi. Keskeisenä väittämänä on, ettei toiminnallamme ole mitään merkitystä ja taktiikkana on keskittyä etsimään toiminnastamme mitä tahansa, joka voidaan saada näyttämään kielteiseltä. Asioita käännellään ja väännellään siten kuin yleensä vain taitavin väärentäjä kykenee.

Totuus on kuitenkin, että olemme onnistuneet luomaan ainutlaatuisia myönteisiä ja ennen kaikkea pitkäkestoisia vaikutuksia niiden noin 7000 nuoren keskuudessa, jotka ovat osallistuneet kasvattajiemme ohjaamiin pitkäkestoisiin vertaisryhmiin. Jos yhden suotuisaan tulevaisuuteen ohjatun nuoren aiheuttamaksi yhteiskunnalliseksi tuotoksi lasketaan yleisesti esitetty yli miljoona euroa, eivät edes taloudelliset vaikutukset jää arvailujen varaan. Pystyn itsekin nimeään sellaisen määrän elämänsä suuntaa ratkaisevalla tavalla muuttaneita toimintaamme osallistuneita nuoria, että puhutaan vähintään sadoista miljoonista. Vielä tärkeämpää on kuitenkin kaikki inhimilliset vaikutukset nuoriin ja heidän vaikutuspiirissään oleviin ja tulevaisuudessa tuleviin ihmisiin. Vaikutukset kaikesta siitä, joissa on edetty yhdessä nuorten kanssa kohti ihmisyyden valoa.

Olen kokenut yhä lisääntyvää ahdistusta, raivoa ja uupumusta. Olen joutunut pahuuden aiheuttaman tuskan vangiksi, kiirastulen piirittämäksi. Maailmankuvani on muuttunut ratkaisevalla tavalla enkä ole enää ihmisenä ennallani. Joudun tunnustamaan, että joku voi olla absoluuttisen pahuuden vallassa ja toimia sen välikätenä. Ehkä jopa niin, että kyseessä on luonnevika, jota on mahdotonta tai ainakin erittäin vaikea korjata. Tämä horjuttaa uskoani ihmisyyteen.

En voi enkä aio jäädä loppuelämäkseni vankilaan, johon olen ajautunut. Ainoa mahdollinen suunta, joka johtaa pois tuskan pimeästä maailmasta, on toisessa ääripäässä loistava ihmisyyden valo. Vankila on lopulta itseni luoma pieni ja ahdas tila, johon voin joko jäädä tai josta voin myös lähteä pois. Rakkaus katkaisee kaikki kahleet ja murentaa kaikki muurit. Rakkaus itseäni, elämää ja kaikkia toisia kohtaan. Se, mitä minulle on tehty, ei määritä sitä, mitä olen ja mitä tahdon ja voin olla.

Aloitan siis jälleen uuden kehitysvaiheen elämässäni, eläkkeelle jäämiseni kynnyksellä. Maailmankatsomukseni on rikastunut ja olen yhä väkevämmin kiinnittynyt ja sitoutunut taistelemaan totuuden ja oikeudenmukaisuuden puolesta kaikkea mielivaltaa, väkivaltaa ja muita ihmisarvon loukkauksia vastaan. Pahuutta vastaan hyvyyden ja rakkauden puolesta. Vaikkei ihmisyyden rajan ylittäviä absoluuttisen pahuuden hyökkäyksiä voikaan antaa anteeksi – ihmisen kyvyt ovat siihen riittämättömät – voi kuitenkin kääntyä absoluuttisen rakkauden puoleen ja liittoutua taistelemaan sen soturina paremman maailman puolesta.

On siis oltava kiitollinen kaikille niille, jotka ovat auttaneet minua ottamaan tiikerinloikan kohti aiempaa avarampaa maailmankuvaa sekä löytämään aiempaa suuremman ja moniulotteisemman maailman. Kiitos, etten enää usko siihen, että hyvää tekeville ihmisille koituu aina hyvää tai että paha saa aina palkkansa. Kiitos, että olette havainnollistaneet minulle konkreettisesti, miten totaalisesta sodasta onkaan kysymys. Olen teidän avullanne ymmärtänyt, että elämme yhä Auschwitzissa ja että on olemassa ihmisiä, jotka toiminnallaan vievät meitä arkisessa arjessamme yhtä pitkälle kuin ihmisyyden tuhoamisleireissä tapahtui.

Kiitos, että olette opettaneet minut elämään sovussa menetysten ja luopumisten sekä masennuksen ja vihan kanssa ja tehneet minusta aiempaakin vahvemman. Kiitos, että olette myötävaikuttaneet siihen, että minusta on tullut yhä pelottomampi vapaustaistelija oikeudenmukaisemman ja väkivallattomamman maailman puolesta. Uutena tavoitteenani on edetä vielä pitemmälle myönteisen ihmisyyden rajalle kuin minne olen vielä koskaan tähän saakka päässyt.

Jätä kommentti

Kategoria(t): absoluuttinen pahuus, absoluuttinen rakkaus, ahdistus, ajojahti, arvo- ja väkivallattomuuskasvatus, arvokas ja hyvä, Arvokasvatus, avoimuus, elämänarvot, elämänasenteet, elämänfilosofia, helvetin esikartano, Hyvä elämä, hyvä tahto, hyvää tahtova, hyvään uskova, Hyvyys, ihmisarvon luokkaus, Ihmisyys, järjestörahoittaja, kiduttaja, kiirastuli, kumppanuus, luonnevika, luottamus, mielihyvä, mielivalta, NFG, Non Fighting Generation, nuorisokasvatusjärjestö, ohjattu vertaisryhmä, onnellinen elämä, Onnellisuus, Pahuus, rahoittajaorganisaatio, raivo, Rakkaus, tuhoamisleiri, tuska, universaalit arvot, uupumus, vainoaja, vallanhimo, valtakoneisto, vanki, Vankila, vapaaehtoistyö, Vastuullinen ihmisyys, Väkivallattomuuskasvatus, Väkivalta, vertaisryhmä

Kaikki väkivalta ei ole pahaa

Jatkan saman hyvän ja pahan teeman parissa, jota käsittelin 2.9.11 otsikolla Pahuus on hyvyyden puutosta. Sain aiheen jatkolle Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsinin kolumnista 1.10.11. Kolumnin otsikko oli Kenen oikeus? ja Appelsin väitti siinä, että kaikki väkivalta on pahaa. Väkivallattomuuskasvattajana olen periaatteessa täysin samaa mieltä hänen kanssaan. Juuri niin lapsille ja nuorille on opetettava selkeyden ja yksinkertaisuuden vuoksi. Arvofilosofina ja eetikkona joudun kuitenkin olemaan asiasta eri mieltä.

Appelsin oli katsonut Ajankohtaisen kakkosen Vihailtaa, joka oli hänen mielestään sekä masentava että pelottava tv-ohjelma. Hän oli etukäteen valmistautunut masentumaan sen perusteella, että vääryyksien tunnustaminen oli kaikille puoluekannasta riippumatta yhtä ylivoimaista. Mutta hänet yllätti täysin se, että suvaitsevaisuutta puolesta puhuvien nuorten naisten suusta tulivat pelottavimmat väkivaltaa puolustavat argumentit. Kun keskustelua käytiin Lontoon ja Berliinin mellakoista, yksi nainen selitti väkivallan olevan ”erilaista”, kun se kohdistuu ”yhteiskunnan rakenteisiin”. Toinen vähätteli autojen polttamista. Kolmas vakuutti kirkkain silmin, että väkivallassa on tasoeroja: kaikki väkivalta ei ole yhtä pahaa. Tähän Appelsin toteaa:

Hyvät naiset: on se. Ihan kaikki väkivalta on pahaa. Piste. On hyvin vaarallista alkaa jaotella julkisesti väkivaltaa pahaan ja vähemmän pahaan, koska silloin ollaan jo väkivallan hyväksymisen tiellä. Demokraattisessa yhteiskunnassa ei minkäänlaiseen yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen kuulu väkivalta. Ei ole sellaista ideologiaa, joka oikeuttaisi hyökkäämään toisen ihmisen kimppuun tai tuhoamaan toisen omaisuutta.

Tästä kaikesta olen täysin samaa mieltä Appelsinin kanssa. Hän kuvaa ajattelun ongelmaa seuraavasti:

Vihaillan naiset unohtavat Toisen Ihmisen. Auton polttaminen on ehkä jännä protesti järjestelmää vastaan, mutta ei yhteiskunta sitä autoa omista – vaan joku ihminen. Se joku ei pääse enää töihin eikä ruokakauppaan. Se joku saa selittää itkevälle lapselle, miksi pehmolelu paloi takapenkillä. Liekehtivä auto voi näyttää dramaattiselta vastalauseelta, mutta oikeassa elämässä joku syytön kärsii.

Appelsin kertoo myös eläinaktivistien argumentteja, joilla he puolustelevat tekojaan sillä, että eiväthän he häirinneet ketään, koska tilalliset eivät huomanneet mitään ennen asioiden tuloa julkisuuteen. Muiden koteihin saa siis iskeä, jos siitä ei jää verekseltään kiinni. Olen muuten kuullut samanlaista omien tekojen oikeuttamispuhetta lukemattomilta nuorilta, joiden mielestä mikä tahansa on sallittua, kunhan siitä ei jää kiinni. Äärimmilleen tämä oman huonon omantunnon vaientamistemppu näkyy vankiloissa, jotka ovat täynnä syyttömiä. Ainoa syyllinen on ilmiantaja (”vasikka”), jonka takia tekijä jäi kiinni.

Appelsin päättää kolumninsa kysymykseen, joka on ehkä unohtunut Vihaillassa esiintyneiltä naisilta: ovatko ne keinot, joita itse luulee oikeiksi, ihan oikeasti oikeita? Appelsin jatkaa vielä:

Intohimo ja usko omaan näkemykseen ovat sinänsä hyviä asioita. Vaarallisiksi ne muuttuvat kuitenkin silloin, jos niiden alle hukkuu vieläkin tärkeämpi asia: kunnioitus toista ihmistä kohtaan.

Appelsinin kolumnin viimeinen lause on ”Toiselle ei saa tehdä vääryyttä edes puolustaessaan omasta mielestään tärkeää oikeutta.” Tästäkin olen samaa mieltä hänen kanssaan, mikäli pääpaino on sanoissa omasta mielestään merkiten siis silloin puhtaasti omaa subjektiivista näkemystä, joka perustuu omiin subjektiivisiin arvostuksiin. Arvofilosofina ja eetikkona joudun kuitenkin toteamaan, että yleisinhimillisten, objektiivisten arvojen valossa on tilanteita, joissa on oikeudenmukaista tehdä vääryyttä tai pahaa toiselle jopa väkivallan muodossa.

En missään tapauksessa hyväksy esimerkiksi ihmisen kiduttamista, vaikka hän olisi tehnyt mitä tahansa jollekin toiselle. En myöskään puolustele kuolemantuomiota sellaisissa olosuhteissa, joissa esimerkiksi meillä suomalaisilla on etuoikeus elää. Olen kuitenkin sitä mieltä, että kaikki väkivalta ei ole pahaa ja että se voi joskus olla jopa oikeutettua.

Voi olla, että joku taivastelee Nürnbergin oikeudenkäyntejä, joissa punnittiin eri henkilöiden vastuuta kansallissosialistisen Saksan keskitysleireissä tapahtuneista rikoksista ihmisyyttä – tai ihmiskuntaa – vastaan. Nürnbergissä annettiin yhteensä 177 tuomiota, joista 25 kuolemantuomiota, 20 elinkautista vankeusrangaistusta, 97 lyhyempää vankeusrangaistusta ja 35 vapauttavaa tuomiota. Nürnbergin oikeudenkäynnit olivat ensimmäinen kansainvälinen sotarikostuomioistuin. Vuonna 2002 toimintansa aloittanut Kansainvälinen rikostuomioistuin tuomitsee nykyisin henkilöitä, jotka ovat syyllistyneet vakaviin sotarikoksiin, rikoksiin ihmisyyttä vastaan ja joukkotuhontaan.

Saatan ymmärtää taivastelijoita silloin, kun kyse on jälkikäteen tapahtuvasta, niin kutsutusta taannehtivasta oikeudesta. Mutta entäpä, jos kyse on jonkun päätösvaltaa käyttävän henkilön pysäyttämisestä jatkamasta julmuuden juhliaan, jotka merkitsevät lukemattomien muiden ihmisten epäinhimillistä kohtelemista, kiduttamista ja murhaamista – erilaista toisten ihmisten ihmisoikeuksien loukkaamista, ihmisarvon häpäisemistä ja ihmisarvoisen elämän sekä lopulta koko elämän tuhoamista. En pysty näkemään mitään eettisesti arveluttavaa Adolf Hitleriin kohdistuneissa salamurhahankkeissa, jotka valitettavasti epäonnistuivat sillä seurauksella, että monia miljoonia (erityisesti keskitysleireissä) tai kymmeniä miljoonia (sotilaita ja siviilejä) ihmisiä joutui niiden jälkeen vielä kärsimään ja/tai kuolemaan.

Hitlerin murhan lisäksi olisi eettisesti oikeutettua ollut myös Stalinin, Maon tai Pol Potin hirmutekojen pysäyttäminen väkivalloin jopa heidät murhaamalla, koska mikään muu keino tuskin olisi ollut riittävä. Tällöin puhumme siis diktaattoreista ja heidän toteuttamistaan kansanmurhista. Nykyhistoriassakin on vastaavia esimerkkejä samankaltaisista yksinvaltiaista ja myös heidän eliminoinneistaan, joilla on aikaansaatu julmuuksien väheneminen tai jopa loppuminen. Totta on, että heidän ihmisarvoaan, jota he edustavat pelkästään olemalla ihminen, ei ole tunnustettu eikä heidän ihmisoikeuksiaan, jotka luonnostaan kuuluvat kaikille, ole kunnioitettu. Mutta silti on toimittu eettisesti ehdottoman oikeudenmukaisella tavalla.

Etiikassa onkin kyse siitä, että joudutaan jatkuvasti punnitsemaan erilaista hyvää tai pahaa keskenään. Koska todellisessa maailmassa tai niin kutsutussa oikeassa elämässä ei voida saavuttaa kaikkea hyvää tai välttää kaikkea pahaa samanaikaisesti, joudutaan tekemään valintoja eriasteisen hyvän tai pahan välillä. Eettistä on valita pienempi paha kahdesta pahasta tai suurempi hyvä kahdesta hyvästä. Joskus yhteen ihmiseen kohdistuva väkivalta jopa hänen murhaamisensa muodossa on eettisesti hyvä teko, kun sillä estetään lukemattomien muiden ihmisten murhaaminen. Ihan kaikki väkivalta ei siis ole pahaa. Piste.

Lopuksi toistan vielä, että koskaan en ryhdy (siis suomalaisten nuorten) kasvattajana käymään rajankäyntiä hyväksyttävän ja muun väkivallan välillä. Sen sijaan totean johdonmukaisesti, että väkivalta ei ole koskaan hyväksyttyä ja että väkivallattomiin ratkaisuihin on pyrittävä aina kaikissa tilanteissa ilman mitään poikkeusta. Suuren luokan eettiset ratkaisut tapahtukoon siihen erikoistuneiden tuomareiden ja vastaavien korkean tason asiantuntijoiden toimesta. En kadehdi heidän vastuutaan. Yksittäisten kansalaisten ei pidä ryhtyä tällaisiin rajanvetoihin, jotka koettelevat heidän omaatuntoaan ja saattavat vaarantaa heidän kestävän hyvinvointinsa ja onnellisuutensa edellytykset.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvofilosofia, Etiikka, Hyvyys, Ihmisarvo, Ihmisoikeus, Kunnioitus, Oikeudenmukaisuus, Omatunto, Pahuus, Suvaitsevaisuus, Väkivallattomuus, Väkivallattomuuskasvatus, Väkivalta