Aihearkisto: Väkivallattomuus

Väkivallan tasa-arvoistumisen seurauksia

Kahdeksan noin 17–18-vuotiaan pojan joukko pahoinpiteli 16-vuotiaan tytön Malmilla keskiviikkoiltana 14.8. Poliisi epäilee syyksi kostoa siitä, että ennen pahoinpitelyä 16-vuotiaalla oli ollut riitaa 13-vuotiaan pojan kanssa, ja tyttö oli tuolloin lyönyt poikaa avokämmenellä kasvoihin.

Ryhdyin pohtimaan, mitä tämä ilmentää nyky-Suomesta ja viime vuosien tai parin vuosikymmenenkin kehityksestä, jolloin olen tiiviisti seuraillut suomalaista väkivaltaa – aikanaan ihan ”kouriintuntuvastikin” väkivallattoman väliinmenijän roolissa.

Siinähän ei ole mitään uutta, että vanhempi ja vahvempi käy nuoremman ja heikomman kimppuun. Tai siinä, että käydään päälle ylivoimalla. Muutenhan voisi peräti käydä niin, että itse joutuisi kestämään häviämisen häpeää ja katkeraa kalkkia.

Mieleeni muistuu tapahtuma joulukuulta 2009, jossa sama 15-vuotias tyttö oli keskiössä, kun 14-vuotias tyttö pahoinpideltiin suunnitelmallisesti ensin kotonaan ja sitten kadulla. Hakkaajan ”hang aroundit” olivat mukana molemmissa tilanteissa. Kuulin, että mainittu hakkaaja oli sen kokoinen ja oloinen, ettei kukaan samanikäinen poika olisi uskaltanut mennä väliin. Joten varmistajiakaan ei olisi välttämättä tarvinnut, mutta saivathan hekin etsimäänsä mainetta varsinkin, kun paikalle kutsuttiin kännyköillä kymmeniä nuoria yleisöksi.

Tässäkään ei ole varsinaisesti mitään uutta meille, joilta on jo 2000-luvun alusta lähtien pyydetty apua tyttöjen jatkuvasti lisääntyvän väkivaltaisuuden vähentämiseen. Uutta on kuitenkin nyt nähty tapahtumaketju, jossa sukupuolella ei vaikuta olevan enää mitään yhteyttä tapahtumiin. Olisikohan jo aika unohtaa kauan sitten totuusarvonsa menettänyt käsite ”sukupuolittunut väkivalta”, jolla käsittääkseni tarkoitetaan asetelmaa, jossa miessukupuoleen kuuluvat ihmiset ovat väkivallan tekijöitä ja naissukupuoleen kuuluvat ihmiset väkivallan uhreja. Ainakaan tällä vuosituhannella tämä kahtiajako ei enää ole pitänyt paikkansa, vaikka monet tahot siitä edelleenkin pitävät kiinni joitakin omia (taloudellisiin hyötyihin liittyviä?) intressejään vaalien.

Stalinin aikaisen Neuvostoliiton vankileireillä kärsinyt Alexander Solzhenitsyn toteaa vastikään uudelleen julkaistussa pääteoksessaan Vankileirien saaristo äärimmilleen kärsineen ihmisen viisaudella, että hyvän ja pahan raja ei kulje ihmisten välillä, vaan meidän kaikkien ihmisten sisällä sydämessämme tai omassatunnossamme.

Väkivalta on yleisinhimillinen ongelma, joka koskettaa meitä kaikkia. Ei, ei JOKO tekijänä TAI uhrina, vaan SEKÄ tekijänä ETTÄ uhrina. Väkivallassa vallitsee siis tasa-arvo kaikkien ihmisten kesken. Toki sen piiristä voidaan globaalilla tasolla nostaa esiin ja pitääkin nostaa jotain ilmiöitä myös tasa-arvokysymyksinä. Mutta nyky-Suomessa kuljemme tasa-arvoistumiskehityksen kärjessä tässäkin asiassa. 

Jo viisi vuotta sitten eli vuonna 2008 tehdyssä kyselyssä, jota analysoitiin Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimuksessa vuonna 2009, tuli esiin seurustelusuhdeväkivallan osalta päätuloksena, että pojat joutuvat kokemaan seurustelusuhteissa tyttöjä enemmän väkivaltaa. Sitä ennen Ensi- ja turvakotien liiton Vaiettu naiseus -projektissa todettiin naisten olevan parisuhteissa lähes yhtä väkivaltaisia kumppaneitaan kohtaan kuin päinvastoin. Hetken aikaa näistä kiistämättömistä, laajoihin ja luotettaviin uhritutkimuksiin perustuvista tutkimustuloksista kohuttiin, kunnes yhtäkkiä kukaan ei enää suostunut sanomaan asiasta mitään. Vaikuttaa myös siltä, että sen jälkeen on syntynyt lukematon määrä tutkimuksia, joissa tarkoin harkituilla kysymysten asetteluilla on pyritty kumoamaan aiemmat tutkimustulokset, jotka olivat päässeet lipsahtamaan julkisuuteen asti ilman, että niitä olisi ehditty ampua alas ajoissa. NFG:n Helsingin Sanomissa olleessa yli kymmentätuhatta nuorta koskeneen, Optulan tutkimuksen tulokset vahvistanutta kyselytutkimusta koskeneessa reportaasissa ”pääsi käymään” myös samoin, mutta nopeasti mobilisoitu toimittajiin kohdentunut joukkokampanjointi saavutti tuloksensa ja asiasta on vaiettu valtakunnan suurimman päivälehden sivuilla sen jälkeen.

Alkuperäiseen uutiseen palatakseni, voisimmeko yksinkertaisesti tunnustaa, että ihmisten kesken esiintyy väkivaltaa ja siksi se on meidän kaikkien yhteinen ongelma, jolle me voimme ja jolle meidän pitää tehdä jotain. Ja että ”ehkäiseminen, puuttuminen ja korjaaminen” on kaikille mahdollista – me voimme yksinkertaisesti aloittaa itsestämme ja näyttää samalla omalla esimerkillämme mallia ja suuntaa vastuulliselle ihmisyydelle. Kotona, koulussa ja muissa opinajoissa, kadulla ja muilla julkisilla paikoilla.

Helppoa, eikö? Kunhan pidämme kaiken aikaa mielessämme, että kyseessä eivät ole vain henkirikokset, vaan ehkä vieläkin vakavammat teot eli psyykkiset väkivallanteot, joiden seurauksista tekojemme kohteena ollut ihminen joutuu pahimmillaan kärsimään koko loppuelämänsä. Jollei hän ole vapauttanut itseään kärsimyksestään oman käden kautta.

Kaikki väkivalta on vaikutukseltaan psyykkisesti vahingoittavaa eli vakavaa väkivaltaa. Osaan teoista liittyy myös fyysisiä vammoja.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Fyysinen väkivalta, hakkaaja, hang around, korjaava toiminta, pahoinpitelijä, pahoinpitely, parisuhdeväkivalta, Psyykkinen väkivalta, seurustelusuhdeväkivalta, seurusteluväkivalta, sukupuolittunut väkivalta, tasa-arvo, tyttöjen väkivalta, uhritutkimus, vakava väkivalta, väkivallan ehkäisy, väkivallan uhri, väkivallantekijä, Väkivallattomuus, Väkivalta, väkivaltaan puuttuminen

Tänään on väkivallattomuuden päivä

Tänään on Kansainvälinen väkivallattomuuden päivä – International Day of Non-Violence.

YK: yleiskokous päätti 15.6.2007 julistaa lokakuun 2. päivän kansainväliseksi väkivallattomuuden päiväksi. Sama päivä on myös Mahatma Gandhin syntymäpäivä (sanskritiksi mahatma, suuri sielu; alunperin Mohandas Karamchand Gandhi). Gandhi johdatti Intian itsenäisyyteen ja oli väkivallattomuuden filosofian ja käytännön toteutuksen tiennäyttäjä maailmassa toimien esikuvana muille suurille väkivallattomuuden esitaistelijoille.

Yleiskokous toivoi, että päivä käytetään mahdollisuutena levittää väkivallattomuuden sanomaa kaikentyyppisen kasvatustoiminnan sekä kansalaisiin vaikuttamisen puitteissa. Päätöslauselman tarkoituksena on korostaa väkivallattomuuden periaatteen universaalia merkitystä sekä tahtoa turvata rauhan, suvaitsevaisuuden, ymmärryksen ja väkivallattomuuden kansainvälinen kulttuuri.

Paras tapa lienee muistella Gandhin itsensä viisauksia.

”Väkivalta lisää väkivaltaa”

”Silmä silmästä sokeuttaa koko maailman”

”Rakkauden ja myötätunnon voima on vahvempi kuin aseiden voima”

”ihmisen tulisi pyrkiä valitsemaan puhtaimmat mahdolliset aseet, toisin sanoen väkivallattomuus”

”Kun olen epätoivoinen, muistan, että kautta historian totuus ja rakkaus ovat aina voittaneet. On ollut tyranneja ja murhaajia, jotka jonkin aikaa vaikuttavat voittamattomilta, mutta lopulta he aina häviävät. Ajatelkaa sitä aina.”

Hyvä voittaa pahan, lopulta aina.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Hyvä, myötätunto, paha, Rakkaus, rauha, Suvaitsevaisuus, Totuus, Väkivallattomuus, Väkivalta

Elämää tarkoituksella ja ilman

Katselin juuri Maarit Tastulan Seitsemäs taivas -ohjelman, jossa vierailin syyskuussa hänen kanssaan keskustelemassa. Eli nauhoitus oli silloin enkä itse asiassa enää juurikaan muistanut, mistä ja miten silloin puhuimme. Jännitti siis, mitä sieltä tulee… 😉

Arvostan suuresti Maarit Tastulan ammattitaitoa enkä pelkästään sitä, vaan hänen aitoa kiinnostustaan ihmisyyteen. Kävimme sekä puhelimessa että kasvokkain useita keskusteluja etukäteen ja myös ennen nauhoitustilaisuutta katselin läpi hänen laatimansa kysymykset ja sain ottaa niihin kantaa. Totta kai jokin kysymys sitten suoraan esitettynä ja hieman eri muodossa sai otsanahan värähtelemään, mutta toivottavasti ei katsojaa häiritsevässä määrin 😉

Ohjelman sivuilla mainittiin ”tittelikseni” kehitysfilosofi, vaikka itse ohjelmassa olikin sitten yhdessä sovittu nimike kasvatusfilosofi, joka siis kuvaa jatkuvaa tahtoani ajatella sitä, mitä kasvatus voisi olla ja myös mitä sen pitäisi olla. Miksei kehitysfilosofikin voisi olla ihan hyvä määritelmä, jos ajattelee sitä kuvaamaan ajatusta siitä, että ihmisellä on mahdollisuus kehittyä kaiken aikaa enemmän ihmiseksi. Ihminenhän on siinä suhteessa muista luontokappaleista poikkeava, että hän voi olla enemmän tai vähemmän ihminen.

Hesarin Nyt-liitteessä kerrottiin, että ohjelman jaksossa on Timo Purjo, joka tunnettiin yritysmaailmassa kovaotteisena saneeraajana, kunnes hän päätti ryhtyä sotaan väkivaltaa vastaan ja taistella hyvän puolesta. Sitä yhtä olinkin ja sitä toista yritän nykyisin ja tulevaisuudessa tehdä. Usein sitä toivoo, ettei tämä rooli olisi niin yksinäinen, vaan että yhä useampi uskaltaisi liittyä joukkoon. Sitä en oikein ymmärrä, mikä ihmisiä pidättelee ryhtymästä ponnistelemaan sen eteen, mitä he kuitenkin syvimmiltään arvostavat. Samassa ongelmavyyhdessä toki painiskelin aikanaan itsekin. Yhdenlaisia paineita sieltä täältä ja toisenlaisia paineita ties mistä. Ja kenen paineita, itseni vai jonkun muun…

Tämän aamun Hesarin telkkariohjelmien esittelyssä oli ”mainoksena”: Hengen uhmavoimalla irti väkivallasta. Hieman hämy otsikko ja ajattelin, kuulostaakohan se liikaa ”henkimaailman hommilta”. Käsite oli sinänsä uskollinen Viktor E. Frankl’ille, jonka filosofiaa olen sekä tutkinut että aktivisesti soveltanut myös johtamani nuorisokasvatusjärjestö Non Fighting Generation ry:n toimintaan. Ja itse asiassa soveltanut ja saanut käyttää omiin selviytymisiini enemmän kuin olen koskaan ymmärtänytkään. Eli tällä hengen – tai yksinkertaisemmin ilmaisten – omien henkisten kykyjeni voimalla uhmata kaikenlaisia ”kohtaloitani” olen tullut siksi mitä olen. Ainakin jossain määrin riittävän vahvaksi ihmiseksi selviytymään kaikista elämäni koettelemuksista. Ja ehkä jollain tavalla kykeneväksi jopa auttamaan muita selviytymään omistaan.

Irti väkivallasta. Koin sen osan otsikkoa tarkoittavan myös itseäni ja olisihan myös tohtorinväitöskirjani otsikkokin voinut viitata myös itseeni: Väkivaltaisesta nuoruudesta vastuulliseen ihmisyyteen. Toki siten ymmärrettynä, että väkivaltaisesta nuoruudesta, kuten nuoruudestani muutenkin, olen jo aikoja sitten luopunut ja tehnyt sovun kaiken siihen liittyvän kanssa. Antanut anteeksi itselleni ja muille sekä myös pyytänyt mahdollisuuksien mukaan anteeksi kaikilta ymmärtämättömyyteni kohteiksi joutuneilta. Äitini opetti aikanaan, että ”ei riitä, että pyytää toiselta anteeksi, vaan hänet pitää myös tehdä iloiseksi”. Olen soveltanut tätä sillä tavalla, että kun aiemmin purin omaa pahaa oloani viattomiin ihmisiin, pyrin sen korvaamiseksi auttamaan nykynuoria olemaan toistamatta tällaista toimintamallia, vaan oppimaan toimintatavakseen kaikenlaisen sellaisen edistämisen, mikä luo hyvää oloa meille kaikille yhteisesti. Oma panokseni kaikkien menneiden pahojen tekojeni hyvittämisessä on siis yllyttää nykynuoria suuntautumaan kohti kaikkien yhteistä hyvää tulevaisuutta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Epätäydellisyys, Hengen uhmavoima, Henkiset kyvyt, Hyvyys, Ihmisyys, Kasvatusfilosofia, NFG, Non Fighting Generation, Saneeraja, Väkivallattomuus, Väkivalta, Yhteinen hyvä, Yrityssaneeraja

Kaikki väkivalta ei ole pahaa

Jatkan saman hyvän ja pahan teeman parissa, jota käsittelin 2.9.11 otsikolla Pahuus on hyvyyden puutosta. Sain aiheen jatkolle Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsinin kolumnista 1.10.11. Kolumnin otsikko oli Kenen oikeus? ja Appelsin väitti siinä, että kaikki väkivalta on pahaa. Väkivallattomuuskasvattajana olen periaatteessa täysin samaa mieltä hänen kanssaan. Juuri niin lapsille ja nuorille on opetettava selkeyden ja yksinkertaisuuden vuoksi. Arvofilosofina ja eetikkona joudun kuitenkin olemaan asiasta eri mieltä.

Appelsin oli katsonut Ajankohtaisen kakkosen Vihailtaa, joka oli hänen mielestään sekä masentava että pelottava tv-ohjelma. Hän oli etukäteen valmistautunut masentumaan sen perusteella, että vääryyksien tunnustaminen oli kaikille puoluekannasta riippumatta yhtä ylivoimaista. Mutta hänet yllätti täysin se, että suvaitsevaisuutta puolesta puhuvien nuorten naisten suusta tulivat pelottavimmat väkivaltaa puolustavat argumentit. Kun keskustelua käytiin Lontoon ja Berliinin mellakoista, yksi nainen selitti väkivallan olevan ”erilaista”, kun se kohdistuu ”yhteiskunnan rakenteisiin”. Toinen vähätteli autojen polttamista. Kolmas vakuutti kirkkain silmin, että väkivallassa on tasoeroja: kaikki väkivalta ei ole yhtä pahaa. Tähän Appelsin toteaa:

Hyvät naiset: on se. Ihan kaikki väkivalta on pahaa. Piste. On hyvin vaarallista alkaa jaotella julkisesti väkivaltaa pahaan ja vähemmän pahaan, koska silloin ollaan jo väkivallan hyväksymisen tiellä. Demokraattisessa yhteiskunnassa ei minkäänlaiseen yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen kuulu väkivalta. Ei ole sellaista ideologiaa, joka oikeuttaisi hyökkäämään toisen ihmisen kimppuun tai tuhoamaan toisen omaisuutta.

Tästä kaikesta olen täysin samaa mieltä Appelsinin kanssa. Hän kuvaa ajattelun ongelmaa seuraavasti:

Vihaillan naiset unohtavat Toisen Ihmisen. Auton polttaminen on ehkä jännä protesti järjestelmää vastaan, mutta ei yhteiskunta sitä autoa omista – vaan joku ihminen. Se joku ei pääse enää töihin eikä ruokakauppaan. Se joku saa selittää itkevälle lapselle, miksi pehmolelu paloi takapenkillä. Liekehtivä auto voi näyttää dramaattiselta vastalauseelta, mutta oikeassa elämässä joku syytön kärsii.

Appelsin kertoo myös eläinaktivistien argumentteja, joilla he puolustelevat tekojaan sillä, että eiväthän he häirinneet ketään, koska tilalliset eivät huomanneet mitään ennen asioiden tuloa julkisuuteen. Muiden koteihin saa siis iskeä, jos siitä ei jää verekseltään kiinni. Olen muuten kuullut samanlaista omien tekojen oikeuttamispuhetta lukemattomilta nuorilta, joiden mielestä mikä tahansa on sallittua, kunhan siitä ei jää kiinni. Äärimmilleen tämä oman huonon omantunnon vaientamistemppu näkyy vankiloissa, jotka ovat täynnä syyttömiä. Ainoa syyllinen on ilmiantaja (”vasikka”), jonka takia tekijä jäi kiinni.

Appelsin päättää kolumninsa kysymykseen, joka on ehkä unohtunut Vihaillassa esiintyneiltä naisilta: ovatko ne keinot, joita itse luulee oikeiksi, ihan oikeasti oikeita? Appelsin jatkaa vielä:

Intohimo ja usko omaan näkemykseen ovat sinänsä hyviä asioita. Vaarallisiksi ne muuttuvat kuitenkin silloin, jos niiden alle hukkuu vieläkin tärkeämpi asia: kunnioitus toista ihmistä kohtaan.

Appelsinin kolumnin viimeinen lause on ”Toiselle ei saa tehdä vääryyttä edes puolustaessaan omasta mielestään tärkeää oikeutta.” Tästäkin olen samaa mieltä hänen kanssaan, mikäli pääpaino on sanoissa omasta mielestään merkiten siis silloin puhtaasti omaa subjektiivista näkemystä, joka perustuu omiin subjektiivisiin arvostuksiin. Arvofilosofina ja eetikkona joudun kuitenkin toteamaan, että yleisinhimillisten, objektiivisten arvojen valossa on tilanteita, joissa on oikeudenmukaista tehdä vääryyttä tai pahaa toiselle jopa väkivallan muodossa.

En missään tapauksessa hyväksy esimerkiksi ihmisen kiduttamista, vaikka hän olisi tehnyt mitä tahansa jollekin toiselle. En myöskään puolustele kuolemantuomiota sellaisissa olosuhteissa, joissa esimerkiksi meillä suomalaisilla on etuoikeus elää. Olen kuitenkin sitä mieltä, että kaikki väkivalta ei ole pahaa ja että se voi joskus olla jopa oikeutettua.

Voi olla, että joku taivastelee Nürnbergin oikeudenkäyntejä, joissa punnittiin eri henkilöiden vastuuta kansallissosialistisen Saksan keskitysleireissä tapahtuneista rikoksista ihmisyyttä – tai ihmiskuntaa – vastaan. Nürnbergissä annettiin yhteensä 177 tuomiota, joista 25 kuolemantuomiota, 20 elinkautista vankeusrangaistusta, 97 lyhyempää vankeusrangaistusta ja 35 vapauttavaa tuomiota. Nürnbergin oikeudenkäynnit olivat ensimmäinen kansainvälinen sotarikostuomioistuin. Vuonna 2002 toimintansa aloittanut Kansainvälinen rikostuomioistuin tuomitsee nykyisin henkilöitä, jotka ovat syyllistyneet vakaviin sotarikoksiin, rikoksiin ihmisyyttä vastaan ja joukkotuhontaan.

Saatan ymmärtää taivastelijoita silloin, kun kyse on jälkikäteen tapahtuvasta, niin kutsutusta taannehtivasta oikeudesta. Mutta entäpä, jos kyse on jonkun päätösvaltaa käyttävän henkilön pysäyttämisestä jatkamasta julmuuden juhliaan, jotka merkitsevät lukemattomien muiden ihmisten epäinhimillistä kohtelemista, kiduttamista ja murhaamista – erilaista toisten ihmisten ihmisoikeuksien loukkaamista, ihmisarvon häpäisemistä ja ihmisarvoisen elämän sekä lopulta koko elämän tuhoamista. En pysty näkemään mitään eettisesti arveluttavaa Adolf Hitleriin kohdistuneissa salamurhahankkeissa, jotka valitettavasti epäonnistuivat sillä seurauksella, että monia miljoonia (erityisesti keskitysleireissä) tai kymmeniä miljoonia (sotilaita ja siviilejä) ihmisiä joutui niiden jälkeen vielä kärsimään ja/tai kuolemaan.

Hitlerin murhan lisäksi olisi eettisesti oikeutettua ollut myös Stalinin, Maon tai Pol Potin hirmutekojen pysäyttäminen väkivalloin jopa heidät murhaamalla, koska mikään muu keino tuskin olisi ollut riittävä. Tällöin puhumme siis diktaattoreista ja heidän toteuttamistaan kansanmurhista. Nykyhistoriassakin on vastaavia esimerkkejä samankaltaisista yksinvaltiaista ja myös heidän eliminoinneistaan, joilla on aikaansaatu julmuuksien väheneminen tai jopa loppuminen. Totta on, että heidän ihmisarvoaan, jota he edustavat pelkästään olemalla ihminen, ei ole tunnustettu eikä heidän ihmisoikeuksiaan, jotka luonnostaan kuuluvat kaikille, ole kunnioitettu. Mutta silti on toimittu eettisesti ehdottoman oikeudenmukaisella tavalla.

Etiikassa onkin kyse siitä, että joudutaan jatkuvasti punnitsemaan erilaista hyvää tai pahaa keskenään. Koska todellisessa maailmassa tai niin kutsutussa oikeassa elämässä ei voida saavuttaa kaikkea hyvää tai välttää kaikkea pahaa samanaikaisesti, joudutaan tekemään valintoja eriasteisen hyvän tai pahan välillä. Eettistä on valita pienempi paha kahdesta pahasta tai suurempi hyvä kahdesta hyvästä. Joskus yhteen ihmiseen kohdistuva väkivalta jopa hänen murhaamisensa muodossa on eettisesti hyvä teko, kun sillä estetään lukemattomien muiden ihmisten murhaaminen. Ihan kaikki väkivalta ei siis ole pahaa. Piste.

Lopuksi toistan vielä, että koskaan en ryhdy (siis suomalaisten nuorten) kasvattajana käymään rajankäyntiä hyväksyttävän ja muun väkivallan välillä. Sen sijaan totean johdonmukaisesti, että väkivalta ei ole koskaan hyväksyttyä ja että väkivallattomiin ratkaisuihin on pyrittävä aina kaikissa tilanteissa ilman mitään poikkeusta. Suuren luokan eettiset ratkaisut tapahtukoon siihen erikoistuneiden tuomareiden ja vastaavien korkean tason asiantuntijoiden toimesta. En kadehdi heidän vastuutaan. Yksittäisten kansalaisten ei pidä ryhtyä tällaisiin rajanvetoihin, jotka koettelevat heidän omaatuntoaan ja saattavat vaarantaa heidän kestävän hyvinvointinsa ja onnellisuutensa edellytykset.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvofilosofia, Etiikka, Hyvyys, Ihmisarvo, Ihmisoikeus, Kunnioitus, Oikeudenmukaisuus, Omatunto, Pahuus, Suvaitsevaisuus, Väkivallattomuus, Väkivallattomuuskasvatus, Väkivalta

Nuoren kasvatus väkivallattomuuteen

Meilasin juuri tiivistelmän luennostani, jonka pidän lokakuussa XVIII Valtakunnallisilla Päihde- ja mielenterveyspäivillä Tampereella. Laitanpa sen samantien myös tähän sellaisenaan. Tiivistelmä tulee myös Päihde- ja mielenterveyspäivien sivuille. Ja tietysti paikanpäälle voi myös tulla kuuntelemaan ja vaikka tarttumaan hihasta luennon jälkeen. Päivät ovat 11.-12.10.2011 ja oma luentoni on ensimmäisen päivän iltapäivänä seminaarissa aiheeltaan Miten tukea väkivaltaista nuorta?

Väkivaltaisesta nuoruudesta vastuulliseen ihmisyyteen
Timo Purjo, FT, toiminnanjohtaja, Non Fighting Generation ry

Luentoni perustuu pitkälti kasvatusfilosofiseen väitöstutkimukseeni ”Väkivaltaisesta nuoruudesta vastuulliseen ihmisyyteen”. Luentoni tarkoitus ei kuitenkaan ole selostaa tieteellisiä tutkimustuloksiani, vaan ensisijaisina näkökulmina ovat sekä oma käytännön kokemukseni että päätelmät, joita teoreettisesta tutkimuksestani voidaan johtaa käytännön nuorisokasvatustoimintaan sovellettaviksi.

Väitöskirjani loppupuolella päädyn esittämään, että nuoren väkivaltaisuus on tarkoituksettomuuden ja rakkaudettomuuden ongelma. En luule löytäneeni tyhjentävää selitystä väkivallan ilmiölle, koska en usko, että sille voidaan koskaan löytää mitään muuta perimmäistä syytä kuin korkeintaan se, että väkivallan mahdollisuus kuuluu ihmisen – siis meidän jokaisen – olemuksessa oleviin perustaviin potentiaaleihin. Jos väkivallalle olisi jokin muu yksinkertaisempi syy, olisi se varmasti jo löydetty maailmanhistorian kuluessa. Tällöin väkivaltaakaan tuskin enää olisi, vaan se olisi saatu loppumaan.

Edellä olevalla en tarkoita sitä, että uskoisin siihen, että väkivallan ja ihmisen muun pahuuden syy löytyisi jostain fyysisestä elimestämme, kuten aivoista. Päinvastoin, en usko väkivallan biologisiin selityksiin, koska pidän niitä sekä todellisuutta rajusti yksinkertaistavina että ihmisen kykyjä väheksyvinä. Biologia on vain yksi ihmisen elämään, erityisesti syntyperäisiin lähtökohtiin vaikuttava tekijä. Ihminen elää jatkuvassa vuorovaikutuksessa maailmaan ja muihin ihmisiin sekä tekee päivittäin vaihtelevissa tilanteissa vapaan tahtonsa mukaisia, enemmän tai vähemmän vastuullisia ratkaisujaan tajuntansa henkisten kykyjen avulla. Tästä syystä ajatus kausaalisiin syy–seuraus-suhteisiin perustuvasta, automaattisesti aina samalla tavalla reagoivasta ihmisestä on kestämätön ja epähumaani.

Väkivaltaa on ollut läpi koko maailmanhistorian ja joinakin aikoina ilmeisesti paljon yleisemminkin kuin nykyään. Tällä hetkellä vallitseva kehityssuunta vaikuttaa kuitenkin olevan, että sekä ihmisten arkisiin kohtaamisiin liittyvä väkivalta että erilaiset joukkomurhat, sotatiloihin verrattavat ilmiöt ja varsinaiset sodatkin kaikkine julmuuksineen ovat lisääntymässä maailmassa. Pohdin yhä useammin, että mahtaako suurin syy siihen olla se, että olemme muuttamassa maailmaa väärään suuntaan. Yritämme kärsien, mutta kaikki viimeiset voimammekin ponnistaen sopeutua koko ajan ihmiselle armottomammaksi ja arvottomammaksi muuttuvaan maailmaan. Sarkastisesti voisi todeta, että ihmisten keskinäinen väkivalta saattaa tietysti loppua tätäkin menoa, kun ihminen sopeutuu maailman menoon niin kokonaan, että kaikki inhimillinen katoaa hänestä. Kun ihminen lakkaa olemasta vastuullisen ihmisyyden mukainen ihminen, ja taantuu jonkinlaisen alempiasteisen olemassaolon tasolle, ei ole enää ihmisten keskinäistä väkivaltaakaan.

Keskityn luennossani ainoastaan nuorten ihmisten arkisiin kohtaamisiin liittyvään väkivaltaan. Sen lisäksi, että määrittelen, minkä luonteinen ongelma nuoren väkivaltaisuus on perimmiltään, pyrin erityisesti esittämään, mikä on kaikkein olennaisinta väkivaltaisesti oirehtivan nuoren kanssa työskentelyssä, jotta tälle voi syntyä riittävät edellytykset muuttaa itseään ja samalla käyttäytymistään. Perustan näkemykseni väitöskirjaani ja muihinkin tutkimuksiini ja ennen kaikkea nuorten (eli alle 29-vuotiaiden) väkivallantekijöiden parissa työskentelyyn perustuviin käytännön kokemuksiini keinoista, jotka ovat näyttäneet vähentäneen väkivaltaista käyttäytymistä.

Väitän vahvasti, että käytännöllisesti katsoen kaikki muut väkivaltaa aiheuttaviksi yleisesti esitetyt asiat ja ilmiöt palautuvat ”oireyhtymään”, jota voidaan kuvata oman elämän tarkoituksen puutteeksi sekä omakohtaisten kokemusten vähyydeksi arvoista kaikkein suurimpaan, rakkauteen. Väitän myös, että nämä kaksi tekijää ovat merkittäviä päihde- ja mielenterveysongelmien aiheuttajia. Väkivalta-, päihde- ja mielenterveysongelmien taustalla onkin sekä yhteisiä että kullekin erityisongelmalle erityisiä taustatekijöitä. Kaksi tai kolmekin näistä esiintyy toisinaan samoilla henkilöillä samanaikaisesti, joissa tapauksissa ne korreloivat vahvasti toisiinsa. Tästä vedetään kuitenkin yllättävän yleisesti loogisesti virheellisiä johtopäätöksiä, joiden mukaan jokin näistä ongelmista olisi toisensa syy. Vaikka väkivallantekijät ovat usein tehneet tekonsa päihtyneinä, käyttää suurin osa kansalaisista päihteitä sortumatta koskaan väkivaltaiseen käyttäytymiseen. Ja vaikka joihinkin vakaviin mielisairauksiin tai vaikea-asteisiin mielenterveyden häiriöihin liittyy oheisoireina väkivaltaisuutta, ei voida päätellä, että väkivalta vähenisi esimerkiksi nuorten keskuudessa lisääntyneisiin lieviin mielenterveysongelmiin (ahdistuneisuus, masentuneisuus jne.) puuttumalla.

Sekä omat havaintoni ja kokemukseni että lukuisat tutkimukset osoittavat, että ulkokohtainen valistus on tehoton keino vaikuttaa jo oireilevien nuorten käyttäytymiseen. On vaikea uskoa myöskään, että pysyviä muutoksia olisi mahdollista saavuttaa käyttäytymisterapialla tai muilla vanhentuneeseen ja epähumaaniin mekanistis-behavioristiseen ihmiskuvaan perustuvilla menetelmillä.

Lähtökohtani nuorten väkivaltaisuutta vähentävässä toiminnassa on, että nimenomaan nuoren kohdalla kyse on hänen elämäntaidollisuuteensa ja eettisyyteensä liittyvästä ongelmasta, johon voidaan vaikuttaa kasvatuksellisin keinoin. Kasvatus perustetaan nuoren tämänhetkiseen elämäntilanteeseen, jonka oletetaan edellä esitetyn, väkivallantekijöiden parissa käytännössä testatun teorian mukaisesti aiheutuvan tarkoituksettomuudesta ja rakkaudettomuudesta.

Koska nuoren elämäntaitojen ja eettisyyden kehittyneisyyden aste määräytyy hänen maailmankuvansa perusteella, on kasvatuksen tavoitteena kehittää siihen sisältyviä merkityssuhteita suotuisammaksi. Lähtötilanteessa nuoren maailmankuvan merkityssuhteet ovat muotoutuneet epäsuotuisiksi siten, että hänen arvomaailmansa on vääristynyt, tunnetajunsa on heikentynyt, asenteensa itseä sekä muita kohtaan ovat kielteiset ja toimintatapansa ovat epäeettiset. Näiden kaikkien seurauksena nuori kokee herkästi erilaiset tilanteet hankaliksi tai uhkaaviksi ja puutteellisten elämäntaitojensa takia hänen ainoa ratkaisunsa niihin on väkivaltainen käyttäytyminen.

Ensimmäisenä vaiheena on vähentää nuoren maailmankuvan epäsuotuisuutta. Se ei kuitenkaan yksin riitä luomaan nuorelle hyvän olemassaolon edellytyksiä. Voidakseen tulla hyvinvoivaksi ja onnelliseksi ihmiseksi, nuori tarvitsee myös tarkoituksia ja rakkautta elämäänsä. Viktor E. Frankl’in mukaan jokaisella ihmisellä on synnynnäinen tahto tarkoitukselliseen elämään. Kasvattajan tai muun auttajan, joka pyrkii ohjaamaan nuorta eettisyyteen, on herätettävä oireilevassa nuoressa uinuvana oleva tahto ja ryhdyttävä vahvistamaan sitä yhdessä tämän kanssa. Nuori tarvitsee ohjausta myös niiden käytännön tilaisuuksien löytämisessä, joissa hän voi ryhtyä suuntautumaan tarkoitukselliseen elämään. Tarkoitus on Frankl’in oppirakennelman keskeinen käsite ja se merkitsee lyhyesti kaikkea sellaista toimintaa, joka kohdistuu johonkin muuhun kuin omaan itseen. Kyseessä voi olla jokin yleisesti arvokas asia tai joku muu ihminen ja kanssaihmiset yleensäkin.

Rakkaudellisuus merkitsee tässä yhteydessä rakkaudellista suhtautumista sekä itseen että kanssaihmisiin. Lyhyesti sitä voidaan kuvata hyvän tahtomisena toiselle pelkästään tämän itsensä vuoksi. Kyse on toisin sanoen pyyteettömästä tai palvelevasta rakkaudesta, joka on myötätuntoista, empaattista ja altruistista. Sekä Frankl’in omat että useat muut ulko- ja kotimaiset tutkimukset osoittavat, että altruistinen toiminta on kestävin tapa muuttaa samalla koko omaa olemassaoloaan paremmaksi. Kun nuoren hyvinvointi ja kokemus onnellisuudesta lisääntyy, ei hänellä ole myöskään tarvetta väkivaltaisten merkityssuhteiden ylläpitämiseen maailmankuvassaan tai minkäänlaiseen väkivaltaiseen käyttäytymiseen.

Käsitykseni kasvatuksesta poikkeaa siitä, mitä sillä useimmiten ymmärretään. Suurinta tyytymättömyyttä itsessäni aiheuttaa ylikorostunut nuorten kontrolloinnin näkökulma. Hyvässä kasvatuksessa on oman kokemukseni mukaan kyse nuoren aidosta kohtaamisesta. Suurimmat esteet kohtaamiselle ja sitä kautta kasvatusvaikuttamiselle ovat kyynisyys ja usko ihmisen lähtökohtaiseen pahuuteen. Valitettavan usein tällaiset asenteet vaivaavat nuorten parissa toimivia aikuisia. Olenkin ryhtynyt pohtimaan, voidaanko minkäänlaisia kestäviä tuloksia aikaansaada sellaisella ”kasvatuksella”, jossa pyritään luomaan pidäkkeitä ihmistä kohtalonomaisesti hallitsevalle pahuudelle ja siitä kumpuavalle väkivaltaiselle tai muulle ongelmia aiheuttavalle käyttäytymiselle.

Perustava kysymys on, onko ihminen perusluonteeltaan paha, jonka takia häneen pitää pyrkiä luomaan erilaisia psykologisia pidäkkeitä, vai onko ihminen lähtökohtaisesti hyvä, jonka toteutumisen varmistamiseksi elettävässä elämässä häntä tulee jopa yllyttää suuntautumaan yleisinhimillisiin hyveisiin ja arvoihin.

Hyvyyden herättelemiseen ja herkistämiseen tarvitaan mielestäni ennen kaikkea (vanhemmuuteen perustuvaa tai kasvatuksellista) rakkautta nuoreen. Vain rakkauden avulla nuori oppii rakastamaan itseään ja näkemään itsessään olevan potentiaalin hyvään. Voidaan jopa puhua yllykkeiden luomisesta hyvään rakkauden avulla. Väitän, että pidäkkeiden luominen on tähän verrattuna vaikeampaa, hitaampaa ja tehottomampaa muun muassa siksi, ettei se luo mitään arvoja tai tarkoituksia, vaan päinvastoin ylläpitää nuoren omaa negatiivista käsitystä itsestään ja pahuudestaan. Pidäkkeiden luominen ei siksi edistä myönteistä muutosta ja tahtoa siihen eikä kehitä nuoren tahdon voimaa, jonka avulla hän voi muokata elämäänsä tarkoituksentäyteiseksi ja rakkaudelliseksi. Kasvatus väkivallattomuuteen on siten kasvatusta vastuulliseen ihmisyyteen, joka määrittyy tarkoitukselliseksi ja rakkaudelliseksi toisilleen olemiseksi yhteisessä maailmassamme.

1 kommentti

Kategoria(t): Eettisyys, Elämän tarkoitus, Elämäntaidollisuus, Hyvä elämä, Hyvä kasvatus, Hyvinvointi, Hyvyys, Kasvatus, Nuorisokasvatus, Nuorisoväkivalta, Onnellisuus, Pahuus, Rakkaudettomuus, Tarkoituksettomuus, Uncategorized, Vastuullinen ihmisyys, Väkivallattomuus, Väkivalta

Palkitaan arjen sankareita

Olin eilen Radio Novan Yöradion vieraana klo 22–24 🙂 Aiheena oli nuorten väkivaltaisuus ja väkivallattomuus. Kaikenlaisten esiintymisten jälkeen jään aina miettimään, mitä muuta olisin vielä voinut sanoa tai mitä olisin voinut sanoa paremmin. Koska puhuimme paljon musiikkikappaleiden aikana myös toimittaja Jalle Niemelän kanssa kahdestaan, en muutenkaan muista, mikä meni eetteriin ja mikä jäi vain kahdenkeskiseksi pohdinnaksi.

Jalle totesi ohjelman lopussa jotenkin näin: Tarkoitus oli puhua nuorten väkivallattomuudesta vaihtoehtona, mutta puhuimmekin kasvatuksesta – mutta kaipa myös se liittyy jollain lailla väkivallattomuuteen. Juuri näin! Sanoin jossain välissä monia kasvatusajattelijoita lainaten, että ihminen voi tulla ihmiseksi vain kasvatuksen avulla. Vieläkin selkiinnyttävämpää olisi ollut, jos olisin todennut, että nuori voi tulla väkivallattomaksi ihmiseksi vain kasvatuksen avulla! Tämä perustuu siihen, että väkivaltaisuuden mahdollisuus tai paremminkin uhka kuuluu olemuksellisesti meihin kaikkiin ihmisiin. Kasvatuksen avulla on kuitenkin mahdollista painaa väkivaltaisuus ja muutkin pahuuden ilmentymät meissä syvälle sisimpämme uumeniin. Tämä edellyttää sitä, että arvo-, tunne- ja asennekasvatuksen avulla nostetaan väkivallattomuus ja muut hyvää, kaunista ja totta ilmentävät arvot päällimmäiseksi. Kun hyvä, tosi ja kaunis on aktivoitu ohjaamaan päivittäistä toimintaamme ja tekojamme, emme yksinkertaisesti voi olla väkivaltaisia toisille emmekä myöskään itsellemme.

Puhuin myös arjen sankaruudesta – joko puheenvuoroissani tai väliaikojen keskusteluissa Jallen kanssa. Kuinka ollakaan, törmäsin aamun Hesarissa toimittaja Timo Siukosen kommenttiin, joka oli otsikoitu: Palkitaan arjen sankareita. Hymypatsaan ja suunnitteilla olevan rauhanpatsaan tilalle Siukonen ehdotti:

Entäpä jos arjen sankareita palkittaisiin niin kuin tehdään Kilpisen koulussa Jyväskylässä? Tukioppilaskerho kutsui kunniajäsenekseen oppilaan, joka oli rohkealla puheellaan rauhoittanut nyrkkitappeluksi leimahtamassa olleen nujakoinnin.

Mikä loistava kannustus ja rohkaisu kyseiselle nuorelle toimia jatkossakin toisten keskinäisen sovun edistäjänä ja samalla kaikkien yhteisen hyvän parhaaksi! Ja vieläpä annettuna muilta nuorilta ja sellaisilta nuorilta, jotka nauttivat jo entuudestaan arvostusta koulun nuorten keskuudessa. Taisi tunnustusta saanut nuori kasvaa metrin pituutta tämän seurauksena. Hänen itsearvoksensa vahvistui vaikuttavalla tavalla. Eipähän ainakaan hänen tarvitse enää pyrkiä saamaan muiden oppilaiden suosiota kyseenalaisin keinoin, kun hän on tekonsa ja saamansa huomionosoituksen jälkeen ei vain suosittu, vaan myös arvostettu ja varmasti pidettykin!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kasvatus, Väkivallattomuus