Aihearkisto: Uncategorized

Utopia inhimillisistä roboteista

Bloggaan tämän uudelleen, koska se on edelleen yhtä ajankohtainen.

timopurjoatnfg

Ihastuin Helsingin Sanomissa 28.11.2016 olleeseen Lauri Tähtisen ja Antti Törmäsen Vieraskynä-kirjoitukseen ”Robotit eivät voi vastata kaikkiin kysymyksiimme”. He kirjoittavat:

On ainakin kolmenlaisia ongelmia. Joidenkin ratkaisemiseen on jo olemassa kaava. Toisiin on ensin kehitettävä kaava, josta ratkaisu johdetaan. Lisäksi on ongelmia, joihin ei voi luoda kaavaa. Ne ovat liian monimutkaisia ja sisältävät vaikeasti määriteltäviä vuorovaikutussuhteita.

Robotisaatio merkitsee, että ihmistä ei tarvita kaavamaiseen työhön. Niinpä kahdessa ensimmäisessä ongelmatyypissä ihmisen tehtäväksi jää luoda koneäly, joka pystyy ratkaisemaan sekä kaavan että ongelman. Kaavattomien ongelmien ratkaisu jää ihmisen vastuulle.

Näitä ongelmia, joiden ratkaisemiseen ei ole mahdollista luoda kaava, he kuvailevat seuraavasti:

Miksi sodimme, miten yhteiskunnallista eripuraa voi ehkäistä, mikä on kaunista tai millainen talousfilosofia vastaa ihmiskäsitystämme? Nämä ovat kysymyksiä, joihin kaava tai robotti ei vastaa.

Varsinkin kaikki arvoja ja arvottamista sekä elämän mielekkyyttä, omaa merkityksellisyyttä maailmassa ja oman toiminnan tarkoituksellisuutta koskevat kysymykset jäävät roboteille opetettavissa olevien asioiden ulkopuolelle. Jonkin asian tai jonkun ihmisen – oman…

View original post 533 more words

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Vanhuuteen ei voi kuolla, pitää kuolla diagnoosiin

Geriatrian erikoislääkäri Markku Halme totesi Helsingin Sanomissa 4.5.2017 olleessa mielipidekirjoituksessaan:

”Säännösten mukaan ihminen ei voi kuolla vanhuuteen, raihnauteen, kuihtumiseen, gerasteniaan. Pitää kuolla diagnoosiin eli tautiin.”

Absurdia. En ollut tiedostanutkaan, että medikalisaatio – erilaisten tavanomaisten elämäntapahtumien ja ihmisille ominaisen erilaisuuden lääketieteellistäminen – on edennyt näin pitkälle.

Muistan kyllä hämmästelleeni, kun kuulin vuonna 2012, että Yhdysvaltain psykiatrisen liiton (APA) tekeillä olevaan uuteen luetteloon (DSM-5) mielenterveyden häiriöistä oltiin suunniteltu lisättäväksi mm. menetyksen aiheuttama suru, ujous tai apaattinen käytös. Ne oli siis tarkoitus luokitella mielenterveyden häiriöiksi. Ehdotus herätti onneksi voimakasta vastarintaa mielenterveysalan ammattilaisten keskuudessa eikä mennyt sellaisenaan läpi. Vaikka luettelon aiemmissakin painoksissa mielitautien tai -sairauksien määrä oli kasvanut räjähdysmäisesti useisiin satoihin, oltiin monien alan ammattilaistenkin mielestä ylittämässä kriittinen raja. Psykiatrian piiriä oltiin laajentamassa täysin pidäkkeettömästi ja radikaalisti normaaliuden ja yksilöllisen erilaisuuden alueelle. Miljoonia täysin terveitä ihmisiä uhkasi psykiatrinen diagnoosi ja siihen perustuva leimautuminen mielisairaaksi.

Läheisensä menetystä surevat, synnynnäiseltä temperamentiltaan ujot, valtavirrasta erityisellä tavalla poikkeavat ym. olisivatkin yhtäkkiä sairaita. Ihmiselle ominainen ainutlaatuisuus tai normaaliin elämänmenoon kuuluvien tapahtumien aiheuttamien  tunteiden kokeminen olisi siis kiellettyä mielisairaaksi leimaamisen uhalla. Mitä George Orwell kirjoittikaan vuonna 1949 tulevaisuusfiktiossaan Vuonna 1984? Jos emme käyttäydy järjestelmän määrittelemän keskiarvoihmisen tavoin, meidät tuomitaan.

Juuri suru mielisairautena oli se esimerkki, johon kiinnitin aikanaan huomiota, koska se vaikutti niin absurdilta. Surun syyt voidaan sivuuttaa, kun oireet täsmäävät tautiluokituksen kriteereihin. Sen jälkeen aloitetaan mielialalääkitys. Ja kun tauti on luokittelujärjestelmässä, alkaa lääketeollisuus kehittää suruun myös täsmälääkkeitä. Lopputuloksena ihmisten todelliset ongelmat jäävät kohtaamatta ja vieläkin useammin terveitä aletaan hoitaa ikään kuin heillä olisi jotain lääketieteellisiä ongelmia. Terveistä tehtaillaan sairaita ja rahavirta lääkäreille ja lääketeollisuudelle sen kuin kasvaa kasvamistaan.

Vaikka Suomessa on käytössä WHO:n kehittämä kansainvälinen tautiluokitusjärjestelmä ICD-10, ei sekään ole ongelmaton ja epävarmana odottelen mitä uusi, vuonna 2018 julkaistava ICD-11 pitää sisällään. Olen huolissani, millaisia perusteettomia tai  suorastaan järjettömiä, vaarallisia ja epäinhimillisiä uusia tauteja mahtaa olla lisätty sen piiriin. Pikemminkin nykyisestäkin voitaisiin ja pitäisi poistaa huomattava osa enemmän tai vähemmän asiattomina.

Tästä päästään tapaus Trumpiin. Itsekin olen peukuttanut Facebookissa mielipiteitä, joissa hänet on leimattu mielisairaaksi, milloin mitäkin mielenterveyden häiriötä potevaksi. Ennen vanhaan luettiin lääkärikirjaa ja verkosta löytyy mykyisinkin sen vastineita sekä lisäksi monen monituista muuta sivustoa, joita riittävästi googlaamalla löytää varmasti omiin senhetkisiin oireisiinsa sopivan sairauden. Jollei suoraan, niin erilaisia kuvauksia tarkoitushakuisella tavalla yhdistäen. Jotain samaa oli yleiseksi harrastukseksi levinneessä Trumpin leimaamisessa sairaaksi. Erilaisista diagnostisista kategorioista saattoi poimia monia häneen sopivia kriteerejä, mutta todennäköisesti jokainen onnistuu löytämään niistä runsaasti myös omaan luonteeseen tai käyttäytymiseen sopivia piirteitä.

Tätä nykyä olen päätynyt siihen, että kyse ei ole ensisijaisesti Trumpin, vaan hänen valinneen järjestelmän patologiasta. Siitä Yhdysvalloissa kehkeytyneestä mielipideilmastosta ja toisaalta demokratiavajeesta sekä vaalijärjestelmästäkin, jotka nostivat Trumpin valtaan kaikkien hänen puheidensa perusteella. Puheiden, jotka perustuivat samankaltaiseen retoriikkaan ja ajatteluun, jossa oli kaikuja historiasta tuttujen diktaattorien ajoilta. Sisällöt ja keinot olivat lähes identtisiä niiden kanssa, joita Hitler, Stalin ja muut heidän kaltaisensa nationalistisia ja fasistisia  yhteiskuntajärjestelmiä ajaneet hirmuhallitsijat käyttivät. Ja joiden harjoittama politiikka johti ennen pitkää käsittämättömään inhimilliseen kärsimykseen sekä heidän omien maidensa kansalaisten keskuudessa, että niissä maissa, jotka olivat heidän  vihollisuuksiensa kohteina.

Edellä esitetystä kehityksestä ja sen suunnattomista uhista pitäisi olla paljon enemmän huolissaan kuin Trumpin mielenterveydestä. Vaikka Trumpiin sopivatkin monenlaisten luokiteltujen tautien kriteerit, ei hän vaikuta siltä, että hän kokisi itse minkäänlaista kärsimystä. Toisin sanoen, että hänellä olisi jonkinasteista sairauden tuntua ja että hän kokisi tarvitsevansa sen lieventämiseen lääketieteellistä hoitoa. Tähänastisella urallaan hän on ollut häikäilemätön liikemies, joka on ajanut omia etujaan itsekkäästi ja muista piittaamatta. Hänen maailmankuvansa ja uskomusjärjestelmänsä ei välttämättä ole kovin harvinainen yksipuolisesti rahaa ja valtaa tavoittelevien ihmisten keskuudessa. Kuten eivät valheisiin ja vääristelyyn, ”vaihtoehtoisiin totuuksiin” perustuvat keinotkaan. Eivätkä varsinkaan edellä viittaamieni yksinvaltiaiden ja heidän apureidensa joukossa. Totuudenjälkeisen ajan arkkityyppi oli Hitlerin propagandaministeri Joseph Goebbels samoin kuin lukuisat muut juutalaisvihaa kansalaisille perustelleet Hitlerin kätyrit.

Trumpia on syytä arvioida terveys-sairaus-akselille sijoittumisen sijaan hyvyys-pahuus-akselin avulla. Kaikki merkit viittaavat siihen, että hän edustaa sitä pientä vähemmistöä ihmisistä, joita voidaan pitää jonkinlaisina absoluuttisen pahuuden ruumiillistumina. Pahuus on eri asia kuin sairaus tai hulluus. Pahuus on jotain sellaista, joka on kaikkinaisen hyvyyden tuolla puolen. Ja siksi se on vaarallista kaikille, joihin tällaisella ihmisellä on valtaa vaikuttaa. Kaikkein vaarallisinta ihmiskunnalle on, jos pahuuden täyttämät ihmiset pääsevät kansakuntien vallanpitäjiksi.

Palaan vielä varsinaiseen aiheeseeni eli sairauksiin ja tautiluokituksiin. Jatkuvasti laajenevan tautiluokitusjärjestelmän haitallinen sivuvaikutus on, että yhä useammalle kehkeytyy harhaluuloinen uskomus siitä, että potee yhtä tai useampaa sairautta. Siitä huolimatta, että tosiasiassa kuuluisi laajaan enemmistöön eli ”pitkäaikaisterveiden” joukkoon. Uskomukset siitä, että on jollain tavalla sairas, tarttuvat meihin sekä eri medioiden levittämän informaation välityksellä että lääkärien meille asettamien diagnoosien kautta.

Lääketieteen sanastossa ”tauti” on eri asia kuin ”sairaus”. Tauti on se, mitä luokitellaan tautiluokitusjärjestelmän kategorioiden ja niihin liittyvien kriteerien avulla. Tautiluokitukset ja potilaiden oireet eivät välttämättä kohtaa. Vastaavuus voi olla heikkoa ja diagnoosin asettaminen epävarmaa ja hankalaa. Määrätyt lääkkeet voivat pahimmillaan olla vaarallisia ja potilasta jopa pysyvästi vahingoittavia.

Sairaudella käsitetään puolestaan ihmisen subjektiivista kokemusta omasta olotilastaan. Toki ihmisellä voi olla jokin tauti ilman, että hänellä olisi minkäänlaista sairauden tuntua. Toisaalta ihminen voi tuntea itsensä sairaaksi, vaikka hänen oireitaan ei kyetä sovittamaan mekaanisesti tautiluokituksiin, jotka perustuvat aina suuresta ihmisjoukosta pelkistettyihin keskiarvomääritelmiin.

Todellisuus on aina monimuotoisempi kuin mitkään tautiluokitukset voivat koskaan tavoittaa. Maailmassa on noin 7,5 miljardia ainutlaatuista ihmisyksilöä omine yksilöllisine epätäydellisyyksineen, joihin kuuluu kaikki se erityisyys, jolla hän rikastaa ihmiskuntaa ja maailmaa. Epätäydellisyyteen kuuluvat myös erilaiset sairaudet, joita elämämme aikana ehkä podemme, itse kukin aina omalla henkilökohtaisella tavallamme. Ainoa eettisesti perusteltu tapa diagnosoida ihmisen sairauden olemassaolo tai sen puuttuminen on riittävän perusteellinen dialogi lääkärin ja potilaan välillä. Tautiluokitukset voivat olla siinä vain apuvälineen asemassa, eivät etukäteen lukkoon lyötynä lähtökohtana. Tautiluokitusjärjestelmä voi olla hyvä renki, mutta isäntänä se on huono.

Ihmisen ainutlaatuisuutta tulisi kunnioittaa paitsi lääkärin ja potilaan suhteessa, myös kaikessa hoitoon, korvauksiin ym. liittyvässä päätöksenteossa. Ennen sitä lääkärien kädet ovat osittain sidotut eikä heillä ole riittäviä mahdollisuuksia potilaiden eettiseen kohteluun. Jopa siihen, että perusterveet ihmiset saavat kuolla vanhuuteen eikä heidän elämänkertansa viimeiseksi kohdaksi tarvitse kirjata järjestelmää varten jotain määrättyyn tautiin liittyvää diagnoosia.

 

 

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): absoluuttinen pahuus, Ainutkertaisuus, Ainutlaatuisuus, diagnoosi, eettinen kohtelu, Epätäydellisyys, fasismi, Hyvyys, Inhimillisyys, Maailmankuva, medikalisaatio, mielenterveyden häiriöt, mielenterveys, mielisairaus, mielitauti, Nationalismi, Pahuus, patologia, patologinen, pitkäaikaisterve, raha, sairaus, tauti, tautiluokitus, tautiluokitusjärjestelmä, totuudenjälkeinen aika, ujo, Uncategorized, uskomusjärjestelmä, vaihtoehtoinen totuus

Utopia inhimillisistä roboteista

Ihastuin Helsingin Sanomissa 28.11.2016 olleeseen Lauri Tähtisen ja Antti Törmäsen Vieraskynä-kirjoitukseen ”Robotit eivät voi vastata kaikkiin kysymyksiimme”. He kirjoittavat:

On ainakin kolmenlaisia ongelmia. Joidenkin ratkaisemiseen on jo olemassa kaava. Toisiin on ensin kehitettävä kaava, josta ratkaisu johdetaan. Lisäksi on ongelmia, joihin ei voi luoda kaavaa. Ne ovat liian monimutkaisia ja sisältävät vaikeasti määriteltäviä vuorovaikutussuhteita.

Robotisaatio merkitsee, että ihmistä ei tarvita kaavamaiseen työhön. Niinpä kahdessa ensimmäisessä ongelmatyypissä ihmisen tehtäväksi jää luoda koneäly, joka pystyy ratkaisemaan sekä kaavan että ongelman. Kaavattomien ongelmien ratkaisu jää ihmisen vastuulle.

Näitä ongelmia, joiden ratkaisemiseen ei ole mahdollista luoda kaava, he kuvailevat seuraavasti:

Miksi sodimme, miten yhteiskunnallista eripuraa voi ehkäistä, mikä on kaunista tai millainen talousfilosofia vastaa ihmiskäsitystämme? Nämä ovat kysymyksiä, joihin kaava tai robotti ei vastaa.

Varsinkin kaikki arvoja ja arvottamista sekä elämän mielekkyyttä, omaa merkityksellisyyttä maailmassa ja oman toiminnan tarkoituksellisuutta koskevat kysymykset jäävät roboteille opetettavissa olevien asioiden ulkopuolelle. Jonkin asian tai jonkun ihmisen – oman tai jonkun toisen – toiminnan eettisen hyvyyden arviointi tulee ikuisesti jäämään ihmisen itsensä tehtäväksi. Ja eivätkö juuri tällaiset kysymykset ole kaikkein tärkeimpiä sekä ihmiskunnan että koko maailman tulevaisuuden kannalta. Alkaen kaikkein pienimmistä arkisista teoista joita jatkuvasti teemme ja niiden vaikutusten eettisyyden arvioinnista.

Käytännössä kyse on siitä, että ihmisen tajunta on monitasoinen. Filosofisessa ihmiskäsitysajattelussa puhutaan yleensä kahdesta tasosta, alemmasta psyykkisestä ja korkeammasta henkisestä. Molemmat ovat osa inhimillistä tajuntaa ja ne ovat myös riippuvuussuhteessa toisiinsa ja jatkuvassa vuorovaikutuksessa.

Psyykkinen, josta psykologiassa käytetään nimitystä psyyke, toimii kausaalisten syy-seuraussuhteiden mukaisesti. Nämä kausaaliset syy-seuraussuhteet noudattavat yleisiä lainalaisuuksia joiden mukaisesti ensimmäinen ilmiö aiheuttaa toisen. Tällöin voidaan olettaa, että joidenkin edeltävien olosuhteiden eli syiden vallitessa siitä seuraa välttämättä jokin määrätty seuraus. Kyse on siis edellä mainitusta kaavamaisuudesta, jonka mukaisesti siis myös tajuntamme alempi psyykkinen taso toimii. Kaikkeen siihen, mitä voimme psyykkisestä tapahtumisestamme tiedostaa, on jo olemassa kaava, ja kaikkeen siihen, mikä on tiedostamatonta psyykkisessä tapahtumisessamme, voidaan todennäköisesti kehittää jokin kaava. Ja kaikki tämä voidaan siis myös ohjelmoida robottien ”tekoälyyn”.

Robottien kehittäjät näyttävät yleisesti uskovan, että ihmisen tajunnassa kaikki asiat tapahtuvat vääjäämättä ilman, että tapahtumien kulkuun pystyy millään tavalla vaikuttamaan. Kaikki, mikä tapahtuu, tapahtuu siis välttämättä niin kuin tapahtuu, eikä mikään voisi tapahtua toisin. Olisimme sen mukaisesti täysin vailla minkäänlaista omaa tahtoa, joka on täysin käsittämätön ajatus. Tällaiseen näkemykseen perustuvassa maailmassa jokainen ihmisen tekemä teko olisi väistämätön eikä hän voisi valita mitä hän tekee eri tilanteissa.

Ihminen on kuitenkin arkijärkeenkin perustuvan ymmärryksen mukaisesti perusolemukseltaan olento, jolla on myös valinnan ja tahdon vapaus, jonka perusteella hän kykenee riippumattomasti ja vapaasti ottamaan kantaa sisäisiin (biologisiin ja psykologisiin) ja ulkoisiin (sosiologisiin) elämänsä ehtoihin ja edellytyksiin. Ihmisellä on näin ollen aina määrätty vapausaste tai liikkumavara, jonka rajoissa hän voi vapaasti muokata omaa elämäänsä kulloinkin tarjolla olevien mahdollisuuksien mukaisesti. Tämä vapaus perustuu ihmisen henkiseen ulottuvuuteen. Koska se on välttämättömästi vapaa tehdessään ratkaisuja ja valintoja, ei sitä voidaan teknologian kaikkivoipaisuuden nimiin vannovien utooppisista haavekuvista huolimatta koskaan ohjelmoida millään tavalla.

Ihmisen henkinen tajunnallinen taso on ennen kaikkea arvottava, se kaikkein inhimillisin ihmispersoonassa, jonka avulla ihmisestä voi tulla eettinen subjekti ja vastuullinen persoona. Se edustaa siis ihmisessä sitä, mitä ihminen varsinaisimmillaan on. Ja sitä, mikä tulee erottamaan ihmisen aina roboteista ja muista teknologian mekaanisista aikaansaannoksista.

Viime aikoina on puhuttu paljon palveluroboteista, joista kehittyneimpiä kutsutaan jopa ihmiseen viittaavasti humanoideiksi. Niiden yhdeksi ominaisuudeksi on kerrottu, että ne osaavat tunnistaa käyttäjän tunnetiloja. Varmasti osaavatkin, koska ihmisen erilaiset perustuntemuksiin liittyvät tunnevireet, hyvään ja pahaan oloon tai tyytyyväisyyteen ja tyytymättömyyteen liittyvät tuntemukset, ovat olemukseltaan psyykkisiä. Joten ne toimivat kausaalisten syy-seuraussuhteiden mukaisesti eli siten kaavamaisesti, että ne on robottiinkin ohjelmoitavissa. Sen sijaan arvottavat tunteet, kaikkinainen arvojen ymmärtäminen, soveltaminen ja niihin suuntautuminen, tapahtuvat sellaisten olemukseltaan henkisten kykyjen avulla, joista ei voida millään keinoilla luoda mitään kaavaa. Ihmisen vapaa tahto ja tahto suuntautua kohti jotain arvokasta ja tarkoituksellista, eivät ole ohjelmoitavissa.

Mainitsemani artikkelin kirjoittajat toteavat tekstinsä lopuksi: ”Humanismi on robotisoidun tulevaisuuden salasana”. Mikään ei voi korvata ihmistä siinä tehtävässä, mikä ihmisellä maailmassa on. Ja se tehtävä on toteutettavissa ainoastaan ihmispersoonien henkisten kykyjen ja voimavarojen avulla.

Jos aihe kiinnostaa Sinua, tule ilmaisiin yleisötilaisuuksiin Helsingissä 10.1.2017 ja Jyväskylässä 11.1.2017. Viktor Franklin elämäntyö kohdistui siihen, mitä kaikkia arvokkaita henkisiä kykyjä ja voimavaroja meissä kaikissa piilee. Perustietoa näistä löydät myös kirjastani Mielekäs, merkityksellinen ja tarkoituksellinen elämä (2. laajennettu painos).

1 kommentti

Kategoria(t): arvopitoisuus, Arvot, arvottaminen, arvotunteet, Eettinen, Eettinen ajattelu, Eettinen kyvykkyys, eettinen subjekti, Eettinen toiminta, eettisesti hyvä, Eettisyys, Elämän tarkoitus, Filosofinen ihmiskäsitys, henkinen, henkinen tajunnallisuus, henkinen tajunta, Henkiset kyvyt, henkisyys, humanismi, humanoidi, ihmiskäsitys, kausaalisuus, merkityksellisyys, mielekkyys, palvelurobotti, perustuntemukset, psyyke, psyykkinen tajunta, robotisaatio, syy-seuraussuhde, tahdon vapaus, tekoäly, tunnevireet, Uncategorized, valinnan vapaus, vastuullinen persoona

Elämä on helppoa ja vaikeaa

Ainakin oma elämäni tarjoaa minulle välillä aiheita iloon, innostuneisuuteen, kiitollisuuteen, mielihyvään, onnellisuuteen tai toivoon, ja välillä ahdistuneisuuteen, loukkaantumiseen, pelkoon, suruun, suuttumukseen tai syyllisyyteen. Uskon, että näin on lähes kaikilla. Elämä tarjoaa meille aiheita molempiin. Siitä huolimatta jotkut ovat sitä mieltä, että elämä on helppoa, ja jotkut toiset, että elämä on vaikeaa. Totuus on, että molemmat ovat siinäkin oikeassa.

Jokaisella meillä on omanlaisemme elämänfilosofia ja siihen liittyvät elämänarvot ja elämänasenteet. Perusasennoitumisemme elämään voi olla äärilaidoissaan joko myönteinen tai kielteinen, jolloin muodostamamme kuva maailmasta ja kaikesta kohdallamme tapahtuvasta on vastaavasti itsemme kannalta joko suotuisa tai epäsuotuisa.

Viktor Frankl opettaa, että meillä kaikilla on sellainen vapauden laji, jota kukaan muu ei voi meiltä ottaa pois. Tämä vapauden laji on samalla tavalla loukkaamaton ja luovuttamaton kuin ihmisarvomme ja ihmisoikeutemme. Kyse on vapaudestamme suhtautua mihin tahansa tahtomallamme tavalla. Ihminen, joka kokee elämän helpoksi, näkee kaikissa vaikeuksissa ja vastoinkäymisissä jotain hyvää. Ne haastavat meidät kasvamaan ja kehittymään ihmisenä tai muuttamaan maailmaa paremmaksi niin, että siinä olisi enemmän aihetta vaikkapa iloon.

Oma merkityksemme ilon luojana ja tuojana on ratkaiseva. Voimme kaikki ilahduttaa toinen toisiamme lukemattomin eri tavoin. Luomme ja aikaansaamme iloa myös itsellemme nimenomaan suhtautumisemme kautta. Tämä ei tarkoita sitä, että meidän pitäisi osata iloita vaikkapa kokemistamme vääryyksistä, jos niissä on todellakin tapahtunut jotain väärää. Mutta voimme kaikesta huolimatta ajatella, että elämä kysyi minulta tällä tapahtumalla, tahdonko ryhtyä muuttamaan maailmaa paremmaksi niin, ettei tällaista vääryyttä tapahtuisi enää ainakaan yhtä paljon.

Voimme myös nähdä jokaisessa päivässämme jotain mukavaa ja nautinnollista, jotain josta voimme olla kiitollisia. Voimme lisätä omaa iloamme vaikkapa tuottamalla mielihyvää jollekin toiselle tai voimme hakeutua jonkin kauniin asian tai ilmiön äärelle. Voimme aina tehdä jotain pientä, jossa voimme kokea onnistumisen iloa tai edes rauhoittua. Ja voimme aina ajatella, että jokin meni tänään myös hyvin. Jollei muuten, niin tekemällä itse jotain hyvää.

En puhu mistään yltiöpositiivisuudesta, vaan sellaisesta elämänfilosofiasta, joka auttaa selviytymään elämästä hieman paremmin kuin pelkkä synkistely ja jatkuva epätoivoon vaipuminen vastoinkäymisten kohdatessa. Tuhkassa rypeminen johtaa vain yhä syvemmälle vajoamiseen ja sen vangiksi jäämiseen.

Olen itse voimakkaasti kokeva ihminen ja käyn tunteissani välillä syvyyksissäkin, mutta olen myös onnistunut aina nousemaan syvyyksistä uudelleen siivilleni ja matkaamaan elämässä eteenpäin jotain uutta oppineena – sekä itsestäni, toisista ihmisistä ja elämästä kaikkine ilmiöineen ja tapahtumineen. Ja olen myös kokenut monta kertaa Ikaroksen kohtalon korkeuksissa liidellessäni ja lumoutuessani kaikesta kokemastani. Sitä on seurannut jälleen pudotus mereen ja sen syvyyksiin, mutta Feeniks-linnun tavoin nousu uudelleen kohti aurinkoa kyynelten parantamana ja jollain tavalla uudelleen syntyneenä.

Viimeisten vuosikymmenien aikana olen opetellut elämään kaikesta huolimatta onnellista elämää Viktor Frankl’n oppien avulla niitä toisille sekä koulutuksissa että terapiassa välittäen. Ja samalla omassa ainutlaatuisessa epätäydellisyydessäni niitä itsessäni harjoitellen ja kehittäen. Jos olet kiinnostunut pohtimaan omaa elämänfilosofiaasi, löydät lisätietoja Internet-sivuilta www.logoteoria.net.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): ahdistuneisuus, Ainutlaatuisuus, elämänarvot, elämänasenteet, elämänfilosofia, Epätäydellisyys, epätoivo, Ilo, kiitollisuus, mielihyvä, nautinto, Onnellisuus, onnistumisen ilo, pelko, Suhtautumisen vapaus, suuttumus, Toivo, Uncategorized, vaikeudet, vaikeudet ja vastoinkäymiset, vastoinkäymiset, vääryys, yltiöpositiivisuus

Työn mielekkyys, merkitys ja tarkoitus ihmisen elämässä

Mitä on työ tai mikä on työtä? Työn tavanomaiset tunnusmerkit täyttää myös kotityö, mutta useimmiten työn käsitetään olevan ansiotyötä, jonka muotona voi olla palkkatyö tai yrittäjyys. Työn tarkoituksen ja tarkoituksellisuuden näkökulmasta vapaaehtoistyö tai suomalaisittain talkootyö voi olla kaikkein arvokkain työn muoto. Orjuus – jota esiintyy ihmiskauppaan, prostituutioon yms. liittyen nykypäivänäkin – on puolestaan kaikkein epäinhimillisin työn teettämisen muoto. Myös pakkotyötä käytetään edelleen etenkin valtionterrorismin puitteissa.

Pakkotyön käsitettä voidaan kuitenkin ajatella myös laajassa merkityksessä, jolloin sen piiriin kuuluisi kaikki sellainen työ jota ihminen joutuu tekemään ilman edellytyksiä suoriutua siitä kunniallisesti, itsekunnioituksen ja toisten kunnioituksen säilyttäen. Kriteerinä on myös, että joku toinen pakottaa kyseisen henkilön tekemään väkisin jotain sellaista, johon tällä ei ole sopivuutta tai pätevyyttä. Vastaavasti hänet estetään tekemään jotain muuta, johon hän sopisi paremmin tai johon hän olisi pätevämpi. Koska toinen pakotetaan johonkin väkisin ilman, että hänellä itsellään olisi valtaa päättää asiasta vapaasti, on kyse väkivallasta. Esimerkiksi käy pakkoyrittäjyys eli tätä kirjoittaessa vallalla oleva pyrkimys pakottaa ihmisiä työllistämään itsensä yrittäjänä ilman yrittäjyyteen liittyviä perustavia menestymisen tai edes aloittamisen edellytyksiä.

Kun laajennetaan edelleen pakon käsitettä koskemaan työn sisältöjä, voidaan todeta, että erilaista pakottamista voi esiintyä työelämässä hyvin laajalti. Viime vuosina ovat julkisiin organisaatioihin, mutta myös yksityisiin yrityksiin, järjestöihin ym. kohdistuvat monenlaiset kontrollitoimet lisääntyneet voimakkaasti. Pakko merkitsee, että joku taho käyttää vaikutusvaltaansa johonkin toiseen, jonka taloudelliset tai muut toimintaedellytykset ovat olennaisesti riippuvaisia kyseisestä tahosta. Pakkovaltaa käyttävä taho vaikuttaa toisen päätöksenteon ja toiminnan vapauteen siten, että sille kuuluva itsenäisyys ja jopa autonomia kaventuu, jolloin myös vastuu toiminnan tuloksista hämärtyy. Pakon vaikutus työn laatuun on tuhoisa. Pakkovallan kohteeksi alistetulta katoavat sekä menestykselliseen toimintaan riittävä luovuus että yhteys työltä tavoiteltuun inhimillisten tarpeiden tyydytykseen. Pakkovallassa on aina kyse väkivallasta – vallankäytöstä ilman toisen aidosti vapaaseen tahtoon perustuvaa suostumusta. Pahimmillaan ja valitettavan usein kyse on jopa mielivallasta, kun ulkopuoliset tahot sanelevat miten pakkotoimenpiteiden kohteen tulisi toimia sellaisissa asioissa, joissa paras mahdollinen tietämys on kohteella itsellään.

Sana pakottaminen merkitsee yhteen puristamista, kuristamista. Pakosta tulee väkivaltaa silloin, kun se estää tai jopa kumoaa ihmisen tahdon vapauden. Pakkovalta määrää ja pitää otteessaan ihmisen ajattelua, tunteita ja toimintaa vastentahtoisesti, vastoin sitä mitä hän itse tietoisesti tahtoisi ja vapaasti valitsisi. Pakotetut työn sisällöt koetaan vieraiksi ja uhkaaviksi sille identiteetille, joka koetaan omaksi, ja niille ihanteille ja arvoille, sille tarkoitukselle, jolle tahdotaan omistautua. Näistä syistä pakko on pahin vastoinkäyminen, mitä henkisesti vapaa ihminen voi joutua kohtaamaan. Pakko on myös pelon lisäksi toinen yleisimmistä psyykkisten häiriöiden aiheuttajista.

Platonin työn määritelmän voidaan katsoa korostavan työn pakottomuuden merkitystä hänen puhuessaan työstä ”suhteissa luontoon tai yhteiskuntaan toteutettavana tietoisena luovana toimintana”. Perusedellytykseksi luovalle toiminnalle hän asettaa riittävän vapauden ja henkiseen eläytymiseen tarvittavan rauhan keskittyä asioihin, jotka kiinnostavat ja innostavat itseä. Työn merkityksellisyys muodostuu siitä, että tekijä saa työnantajan tai toimeksiantajan määrittämissä puitteissa toimia omalla itsenäisesti ja vastuullisesti valitsemallaan tavalla ja tyydyttää siten omia tarpeitaan ja katsomuksiaan sekä hyödyntää omia vahvuuksiaan. Ansiotyön välineellinen merkitys on siinä, että yksilö voi työn tekemisen avulla tyydyttää toimeentulonsa varmistamiseen ja elinolosuhteittensa kohentamiseen liittyviä tarpeita.

Frankl korostaa, että työ on ihmisen henkisen hyvinvoinnin kannalta merkityksellinen osatekijä eivätkä pelkät työttömyyskorvaukset voi korvata työn puuttumisen aiheuttamaa hyvinvointivajetta. Tästä syystä hän suosittelee vapaaehtoistyön tarjoamista työttömille, jolloin he voivat kokea itsensä tarpeelliseksi jollekin ja olemassaolonsa tarkoitukselliseksi. Sitä kautta he voivat säilyttää itsekunnioituksensa ja ihmisarvonsa myös toisten silmissä. Vapaaehtoistyön avulla he saavat myös kokea toisia palvelevan rakkauden antoisuuden ja saavat osakseen sellaista arvostusta, jota he eivät ehkä ole saaneet kokea koskaan aikaisemmin.

Työn merkityksellisyyttä kuvastaa myös se, että se on määritelty yhdeksi ihmisoikeuksista Ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessa. Oikeus työhön ei kuitenkaan merkitse oikeutta työpaikkaan jonkun toisen palveluksessa.

Työn tarkoituksellisuuden määrittävät samanlaiset kriteerit kuin tarkoituksella on logoteoriassa yleensäkin. Jotta työllä olisi jokin tarkoitus, on sen palveltava jonkin tai jonkun muun kuin tekijän omaa hyvää. Tämän voidaan ajatella merkitsevän, että työhön perustuva aikaansaannos palvelee jotakin syvällisempää tarvetta kuin mitä pelkkä suoritus itsessään tyydyttää. Kyse ei ole siis pelkästä tehtävästä itsestään, pelkästä työnantajalta saadun tehtävän ja siihen liittyvien toimenpiteiden asianmukaisesta suorituksesta. Kyse on sen sijaan jostain sen ylittävästä, jostain sen lisäksi tapahtuvasta, jolla on inhimillistä arvoa ja merkitystä.

Frankl’n oma ala, sairaiden ihmisten hoitaminen, on hyvä esimerkki. Kyse ei voi olla pelkkien mekaanisten hoitotoimenpiteiden suorittamisesta. Hoitotyön tarkoitus toteutuu vasta silloin, kun se ylittää lääketieteellisen, kehoon tai psyykkiseen tajunnallisuuteen kohdistuvan toiminnan ja kohtaa potilaan henkisenä ihmisenä. Sitä kautta myös lääkäri voi itse kokea sisäisen täyttymyksen tunteen. Kaikki se inhimillinen ja henkilökohtainen, mitä lääkäri tekee lääkärin työssään siihen kuuluvien ammatillisten toimenpiteiden lisäksi, tekee lääkäristä ainutlaatuisen työssään ja hänen työnteostaan tarkoituksellisen. Vasta silloin, kun lääkäri liikkuu ammatillisten määräysten ja säädösten tuolle puolen, alkaa todellinen henkilökohtainen ja ainoa mahdollinen henkistä tyydytystä aikaansaava työnteko.

Siltä osin ja niin kauan kuin ihmisen elämäntehtävissä on etualalla luovien tarkoitusmahdollisuuksien toteuttaminen, on työ yleensä konkreettinen keino toteuttaa niitä. Erityisesti työ tarjoaa tarkoitusmahdollisuuksia siksi, että yksilön ainutlaatuisuus asettuu siinä suhteisiin yhteisöön ja saa tästä suhteutumisesta arvonsa ja tarkoituksensa. Arvo ja tarkoitus kytkeytyvät kuitenkin työn suorittamiseen – aikaansaannokseen yhteisölle – eikä kyseiseen ammattiin sinänsä. Toisin sanoen tarkoituksen toteuttamisen mahdollisuus ei liity vain joihinkin määrättyihin ammatteihin. Mikään ammatti ei tee tässä mielessä autuaaksi. Itse ammatti ei tee kenestäkään erityistä ja korvaamatonta, se tarjoaa vain mahdollisuuden siihen.

On siis kyse perustavanlaatuisesta väärinkäsityksestä, jos joku väittää, että hänkin voisi kokea työnsä tarkoitukselliseksi, jos hänellä vain olisi jokin toinen ammatti. Tällöin hän on joko ymmärtänyt työn tarkoitusmahdollisuudet virheellisesti tai hän syyllistyy itsepetokseen. Jos ihminen kokee, että hänen ei ole mahdollista kokea työtään omassa ammatissaan tarkoitukselliseksi, ei syy ole ammatissa, vaan ihmisessä itsessään. Frankl väittää toisin sanoen, että missä tahansa ammatissa voi tehdä työnsä niin, että siitä voi saada tarkoituksellisuuden kokemuksia. Kyse on siitä, miten – välinpitämättömästi ja rimaa hipoen vai innostuneesti omistautuen ja itsensä ylittäen – ja miksi – pakollisen toimeentulon saadakseen vai palvellakseen ihmisiä arvokkaasti tai edistääkseen arvokkaita asioita – työtään tekee eikä siitä, mitä ja minkälaista työtä tekee.

Tämä kirjoitus on Työn tarkoitusta koskevasta kappaleesta uudessa kirjassani ”Mielekäs, merkityksellinen ja tarkoituksellinen elämä”, joka ilmestynee syyskuun aikana.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Kiusaaminen, kidutus, kuolema

En pidä sanasta kiusaaminen, koska se antaa liian helpon mahdollisuuden vähätellä ilmiön vakavuutta. Koulukiusaamisen sijaan olisi parempi puhua kouluväkivallasta ja kiusaamisen sijaan muutenkin henkisestä väkivallasta. Sen lievin muotokin, henkinen pahoinpitely, on jo vuodesta 1995 lähtien rinnastettu rikoslaissa fyysiseen pahoinpitelyyn. Rikoslain 21. luvun 5 §:ssä puhutaan teosta, jossa ruumiillista väkivaltaa tekemättä vahingoitetaan toisen terveyttä, aiheutetaan toiselle kipua tai saatetaan toinen tiedottomaan tai muuhun vastaavaan tilaan. Lisäksi tällaisen teon yrittäminenkin on jo rangaistava teko.

Koska sanaa kiusaaminen edelleen käytetään, kutsun ilmiötä nyt sillä nimellä. Kaikenlaisista suurin taloudellisin panostuksia toteutetuista kiusaamisen vastaisista ohjelmista huolimatta emme näe kuin murto-osan asioista emmekä näkemästämmekään osaa tehdä oikeanlaisia johtopäätöksiä. Kuitenkin kiusaamisen kohteeksi joutuminen on eräs yleisimmistä nuorten itsemurhiin johtavista syistä. Samoin ainoa yhteinen tekijä eri maiden kouluampujilla – eli laajennetun itsemurhan tehneillä – on ollut kiusattuna olemisen kokemus.

Lapsuus ja nuoruus ovat erityisen herkkää aikaa muun muassa siksi, että sekä kehossa että tajunnassa tapahtuu nopeassa ajassa varsin suuria muutoksia, jotka ovat erittäin hämmentäviä. Nuori kuvittelee usein olevansa jollain tavalla erilainen kuin muut, joiden samanlaista hämmennystä hän ei voi nähdä ulkoapäin. Itsessä tapahtuvien muutosten hyväksyminen on koetuksella ja nuori pohtii herkästi, hyväksytäänkö häntä enää ”erilaisuutensa” takia toisten joukkoon. Kaikki omat nuoren itsensä kokemat epätäydellisyydet pelottavat, kun nuori ei tiedosta, että me kaikki ihmiset olemme omalla ainutlaatuisella tavallamme epätäydellisiä ja toisaalta taasen aivan erityisen myönteisesti toisista erottuvia ainutlaatuisine ominaisuuksinemme, kykyinemme, taitoinemme jne. Toisin sanoen, jokaisessa on myös jotain erityisen hyvää.

Toisista erottautuminen – oli kyse sitten minkä laatuisesta määrätyn nuorten ryhmän itsellensä asettamasta normista poikkeamisesta tahansa – voi olla kohtalokasta, koska nuori voi joutua toisten silmätikuksi. Epäsuosioon joutuminen johtaa helposti kaveripiirin ulkopuolelle sulkemiseen ja samalla leimaamiseen vapaaksi riistaksi ja ”saaliseläimeksi” kaikenlaiselle kiusaamiselle. Tyttöjen kaverisuosioon liittyvät asemoinnit on kouluväkivallan arkipäiväinen muoto ja fyysinen väkivalta puolestaan yksi keskeisistä keinoista poikien suosion tavoittelussa tai suositun aseman ylläpidossa. Tämän päivän tasa-arvoistuneessa todellisuudessa sukupuolierot tällaiset perinteiset rajat eivät kuitenkaan näy enää selkeinä.

Jos kiusaamisen kohteena oleva nuori katsoo itseensä kohdistuneet teot harmittomaksi kiusoittelusta, joka ei hetkauta häntä suuntaan tai toiseen, asiaan voidaan myös aikuisten toimesta suhtautua harmittomana. Ehkä selkein tunnusmerkki on, kun nuori alkaa itsekin nauraa muiden mukana itsellensä ja nousee sillä tavalla asian yläpuolelle. Mitään ei voi kuitenkaan yleistää ja asia on hyvä tarkistaa. Sudenkuoppia kuitenkin on. Eräs tällainen on liian helppo tyytyminen nuoren vastaukseen: ”Kaikki on hyvin”. Vastaus on myös nuorelle helppo, mutta todellisuus on osoittanut, että nuori saattaa olla jopa suuressa itsemurhavaarassa näin todetessaan. Vastaus osoittaa siinä tapauksessa, että hän on jo luovuttanut. Hänestä tuntuu, että kaikki johtuu hänestä itsestään ja hän häpeää siksi itseään eikä näe enää mitään syytä jatkaa elämäänsä.

Edellä kuvatussa tapauksessa on kiusaaminen muuttunut selkeästi kidutukseksi, joka määritellään Wikipediassa seuraavasti: ”Kidutus on tahallista fyysisen tai henkisen kivun aiheuttamista, jonka tarkoituksena on uhrin rankaiseminen tai pelottelu, haluttujen tietojen tai tunnustuksen kiristäminen tai pelkästään kiduttajan viihdyttäminen. Kidutuksen perimmäinen tavoite on uhrin persoonan tuhoaminen.” Koska kidutuksen seurauksena voi olla uhrin psyykkinen vahingoittuminen eriasteiseksi ja eripituisiksi ajoiksi, psyykkinen sairastuminen tai äärimmillään itsemurha, olisi erittäin tärkeää, että myös nuoret tiedostaisivat toimintansa tämän laatuiset seuraukset mahdollisina ”viattoman läpän” lopputuloksina. Koska vastuuta ei kuitenkaan voida vierittää vanhemmille, koulun henkilökunnalle, muille nuorille tms., vaan tekijä vastaa tällaisista seuraamuksista sekä lain edessä (vrt. rikoslain kohta edellä) että omassatunnossaan, koko persoonassaan ja loppuelämänsä tulevaisuudessa.

Rehtori: ”Etköhän sinä nyt vähän liioittele tätä juttua. On aivan normaalia, että tuon ikäiset nuoret kiusoittelevat toisiaan. Sitä on tapahtunut aina. Se ei ole pahasta, sillä se kasvattaa luonnetta ja opettaa selviytymään.”
Luokanvalvoja: ”Olenko väärässä, kun olen antanut itseni ymmärtää, että tämän koulun periaate on tasa-arvoisuus, eikä koulukiusaamista suvaita sen missään muodossa?”
Rehtori: ”Niin kyllä, totta kai, mutta en ole varma täyttääkö tämä tapaus koulukiusaamisen tunnusmerkit. Mitään fyysistä pahoinpitelyä ei ole tehty, ja jos puuttuisin jokaiseen ivahuutoon mitä käytävillä kuulee, joutuisin erottamaan kaikki oppilaat. Kuten sanoin jo aiemmin, sellainen on täysin normaalia käytöstä yläasteella.”

Ote on Henry Ahon lähiaikoina ilmestyvästä kirjasta Arvet – romaani kiusatuista. Kirjassa kerrotaan samassa koulussa olevan viiden nuoren tarinat. Kirja on kirjoitettu nuorten omasta elämismaailmasta ja kokemistavasta käsin. Voin lämpimästi suositella kirjaa sekä nuorten itsensä että kaikkien aikuisten luettavaksi sekä kouluissa oppitunneillakin käsiteltäväksi. Kirjan takakannesta selviää, että yksi nuorista tekee itsemurhan. ”Pieni piikittely” ei kasvattanutkaan kyseistä nuorta ja tehnyt häntä henkisesti vahvemmaksi. Nuori oppi kyllä tehokkaasti, että elämä ei ole helppoa. (Vanhemmanpuoleisen opettajan kommentteihin viitaten.) Hän oppi asian erittäin tehokkaasti – jopa niin täydellisesti, että hän käsitti, että elämän on liian vaikeaa elettäväksi.

Olisiko kyseinen koulu muuten voinut olla mainitsemaani valtakunnalliseen kiusaamisen vastaiseen ohjelmaan osallistunut koulu. Ennen tapahtunutta tragediaa rehtori voi ylpeänä raportoida arviointituloksena, että kiusaaminen oli vähentynyt koulussa, sitähän ei esiintynyt itse asiassa lainkaan. Vain kaikenlaista sellaista normaalia, joka ei täyttänyt kiusaamisen tunnusmerkkejä. Eihän mitään fyysistä pahoinpitelyäkään ollut tehty.

Kukahan muuten on senkin karhunpalveluksen kouluväkivallan ja yleensäkin väkivallan tiedostamiselle ja tunnistamiselle tehnyt, että hän on keksinyt käsitteen ”fyysinen kiusaaminen”. Sen varjolla voidaankin sivuuttaa kaikki muu ja rajoittua vain fyysisiin tekoihin, joista jää myös erilaisia fyysisiä jälkiä. Vaikka voidaanhan nekin kuitata vahingossa tapahtuneiksi viattoman nahistelun tuloksiksi…

Ehdotan, että jos sanaa kiusaaminen halutaan edelleen käyttää, se rajattaisiin vain tekoihin, joissa ei tehdä ruumiillista väkivaltaa (vrt. myös rikoslaki). Kiusaamista olisi sitten eriasteista riippuen sen vaikutuksista uhrin mielenterveydelle. Jos uhri joutuu (tai pääsee) turvautumaan kouluterveydenhoitajan, koulupsykologin, psykiatrin tms. apuun, kyseessä on jo hyvin vakava teko. Kaikenlainen kiduttamiseen viittaava olisi sitä jo sellaisenaan mahdollisista havaittavista seurauksista riippumatta. Toisen ajaminen itsemurhaan on mielestäni samalla tavalla henkirikos kuin fyysisin keinoinkin tehty henkirikos. Teon suunnitelmallisuudesta, kestosta ja raakuudesta riippuen joko kuolemantuottamus, surma, tappo tai murha.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Ainutlaatuisuus, arviointitulos, Epätäydellisyys, Erilaisuus, fyysinen kiusaaminen, Fyysinen väkivalta, häpeä, Henkinen pahoinpitely, Henkinen väkivalta, henkirikos, Itsemurha, Itsetuhoisuus, ivahuuto, kaverisuosio, kidutus, kipu, kiristäminen, kiusaaminen, kiusoittelu, kouluampuja, koulukiusaaminen, koulun henkilökunta, koulupsykologi, kouluterveydenhoitaja, kouluväkivalta, kuolema, kuolemantuottamus, Laajennettu itsemurha, luokanvalvoja, mielenterveys, murha, nahistelu, Omatunto, pelko, pelottelu, persoonan tuhoaminen, psykiatri, psyykkinen sairastuminen, psyykkinen vahingoittuminen, Psyykkinen väkivalta, rankaiseminen, rehtori, rikoslaki 21 luku, ruumiillinen väkivalta, seuraamukset, sukupuoliero, surma, syyt elää, tappo, tasa-arvo, Uncategorized, Vanhemmat, vastuu, viaton läppä

2013 in review

The WordPress.com stats helper monkeys prepared a 2013 annual report for this blog.

Here’s an excerpt:

The concert hall at the Sydney Opera House holds 2,700 people. This blog was viewed about 10,000 times in 2013. If it were a concert at Sydney Opera House, it would take about 4 sold-out performances for that many people to see it.

Click here to see the complete report.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Samankaltaisuus samanarvoisuuden perustana

Tämä kannattaa palauttaa mieliin joulun juhlinnan keskellä: ihmisyydestä on kysymys.

timopurjoatnfg

Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia on tunnetun rasismin vastaisen kampanjan nimi ja suorastaan vakiintunut brändi. Tarkoitukseni ei ole arvostella sitä, mutta pohdin kuitenkin, että miksei kaiken lähtökohtana voisi meissä kaikissa olevat samanlaisuudet ja samankaltaisuudet. Miksi huomio pitää aina kiinnittää erilaisuuteen, meitä erottaviin poikkeavuuksiin ja toiseuksiin. Se, mistä puhumme, ja varsinkin se, miten siitä puhumme, määrittää myös puheenaiheen. Sanavalinnoilla on valtavan suuri keskustelun suuntaa ohjaava merkitys. Sanat vaikuttavat puheen lisäksi myös siihen kytkeytyvään ajatteluun, puheillemme ja ajatuksillemme antamiimme merkityksiin jne. Sanojen vaikutus ulottuu yleensäkin asioiden suhteuttamiseen osaksi jonkinlaista säännönmukaista ja periaatteellista oppia elämästämme. Sanat vaikuttavat siten koko maailmankuvaamme eli järjelliseen tapaamme hahmottaa maailmaa.

Totta kai olemme monella tavalla erilaisia, koska olemme ainutkertaisia (maailmaan syntyy vain kerran juuri tällainen ihmisyksilö) ja ainutlaatuisia (kahta täysin samanlaista ihmistä ei ole olemassa). Ihmisen olemassaolo maailmassa eli eksistenssi toteutuu aina jonkinlaisten reunaehtojen vallitessa. Näistä tekijöistä muodostuva kokonaisuus on yksilöllinen ja niihin perustuvia mahdollisuuksia olla ihminen on suunnaton…

View original post 532 more words

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Rajojen puuttumista vai sittenkin jotain muuta?

Ärsyynnyn nykyisin yhä herkemmin erilaisista kirjoituksista, jotka alkavat sanoilla Rajojen puuttuminen…. Kommentoin tällaisia väittämiä ”blaa, blaa, blaa” eli samoin sanoin kuin lastenpsykiatri Jari Sinkkonen kommentoi hiljattain hallituksen keinotekoisia perusteluja rakenneuudistuspäätöksille. Lauantaina 31.8. YLEn Uutisten nettisivuilla kerrottiin, että ”Rajojen puuttuminen vie nuoren lastenkotiin – Ilmiö on yleistynyt. Nuoret päätyvät lastenkotiin monesta eri syystä. Nykyään ongelmaksi nousee usein se, että nuori on tehnyt kotona vallankaappauksen ja kasvaa ilman rajoja.” Juupa juu. Pohditaanpa asiaa hieman.

Oletetaan, että lasta on ohjattu pienestä pitäen rakkaudellisella asenteella kohti arvokasta ja hyvää. Mitä kaikkea siihen voidaan katsoa kuuluvan?

Lasta on kunnioitettu eli häneen on alusta alkaen suhtauduttu siten, että hänessä on mahdollisuuksia arvokkaaseen ja hyvään aivan samalla tavalla kuin kaikissa ihmisiksi syntyneissä olennoissa on. Koska hän on yhtä paljon ihminen kuin hänen vanhempansakin, he ovat olleet ihmisiksi hänen kanssaan ja kohdelleet häntä kohteliaasti, jollaista kohteliasta kohtelua kaikilla samanarvoisin ihmisoikeuksin syntyneillä ihmisillä on oikeus vaatia toisiltaan. Lapsen vanhemmat ovat myös uskoneet ja luottaneet lapsessaan oleviin mahdollisuuksiin kasvaa ja kehittyä hänessä piilevien yksilöllisten arvokkaiden ja hyvien ainestensa mukaiseksi persoonallisuudeksi. Vanhemmat ovat myös kohdelleet lastaan keskustelukumppanina, jonka kanssa voi olla vastavuoroisessa vuorovaikutussuhteessa. Vanhemmat ovat toki ymmärtäneet lapsen erityisyyden siinä, että hän ei vielä voi pohtia aikuisen tavoin aikuisten olennaisina pitämiä kysymyksiä, mutta hän voi ajatella niitä lapselle ominaisella tavalla. Vanhemmat ovat myös oivaltaneet, etteivät he voi tuntea nuoren käsitejärjestelmää ja kokemismaailmaa ja siksi he ovat asennoituneet häneen kanssaihmettelijänä ja kumppaninaan sellaisen yhteyden etsinnässä, joka mahdollistaa keskinäisen ymmärryksen. Vanhemmat ovat saaneet lapsen kiinnostumaan haluamastaan asiasta osoittamalla kiinnostusta lapseen itseensä ja innostuneisuutta kyseiseen asiaan. He ovat ottaneet lapsen esittämät väittämät vakavasti ehdolle päteviksi väittämiksi, jotka edellyttävät yhteistä arviointia.

Mitä vanhemmaksi lapsi on tullut, sitä yleisemmin on tunnustettu, että hänellä on kokemuksia elämästä ja katsomus maailmasta sekä ajatuksia, jotka ovat kuulemisen arvoisia. Tämän perusteella häneltä on voitu myös edellyttää arvostelukykyisyyttä ja autonomista järjenkäyttöä. Nuori on siis käsitetty itsenäiseksi ajattelijaksi ja toimijaksi, jolloin häntä on kohdeltu arvostelukykyisenä kommunikaatiokumppanina.

Rakkaudessaan lapseen hänen vanhempansa eivät ole nähneet häntä vain sellaisena kuin hän on, vaan myös sellaisena mitä hän voi olla ja millaiseksi hänen on mahdollista tulla. He ovat auttaneet lastaan näkemään itsekin kaiken sen arvokkaan ja hyvän, mitä hänessä piilee, ja jota hän usein ei itse ole itsessään tiedostanut. Kun lapsen vanhemmat ovat uskoneet lapsensa perimmäiseen olemukseen ja sen luomiin mahdollisuuksiin elää kokonaisvaltaisesti hyvää ja onnellista elämää, he ovat auttaneet lasta itseään myös luottamaan siihen ja toteuttamaan sen luomat mahdollisuudet elämässään. Rakkaudessaan lapsen vanhemmat ovat tahtoneet voimakkaasti, että lapsi tulisi siksi, mitä hän olemuksessaan piilevien ainesten mukaisesti voi olla, ja he ovat tehneet kaiken voitavansa auttaakseen lastaan toteuttamaan kaiken sen arvokkaan ja hyvän.

Vanhemmat ovat antaneet itsestään kaikenlaista arvokasta ja hyvää sekä näyttämällään omalla esimerkillä että monenlaisilla lapseen kohdistuvilla teoillaan. He eivät ole vain passiivisena toivoneet parasta, vaan aktiivisilla teoillaan osoittaneet, mitä arvokas ja hyvä on käytännössä. He eivät myöskään ole tehneet tekojaan itseään varten, esimerkiksi voidakseen kehua itseään hyväksi vanhemmaksi ja kasvattajaksi tai saadakseen vastaavasti jotain yhtä arvokasta ja hyvää lapsiltaan. He ovat sen sijaan antaneet itsestään kaiken sen, mitä heillä on ollut rakkaudellisessa suhteessaan lapsiinsa annettavanaan, juuri tuon lapsen itsensä vuoksi.

Itsestään antamisella tarkoitan sitä, mitä ihmisenä olemme, en sitä, mitä meillä mahdollisesti on esimerkiksi rahana, tavaroina tai omaisuutena. Rakkaudellisen kasvatuksen idea ei siis ole vain kasvattaa lapsia rakkaudella, vaan myös rakkauteen kaikkia ja kaikkea kohtaan. Siis siihen, että autamme kaikki toinen toisiamme saamaan itsestämme arvokkaimmat ja parhaat puolemme esille toinen toistemme hyväksi.

Kasvatus on kunnioitusta ja rakkautta, mutta myös arvostusta. Tyhjästä on turha kiittää ja varsinkaan jostain sellaisesta, josta lapsi vain itse hyötyy tai saa hyvää. Mutta varsinkin silloin, kun lapsi edistää myös muiden hyvää omasta vapaasta tahdostaan, on näkyvän huomioimisen, jopa jonkinlaisen juhlahetken paikka. ”Kiitos” on tietysti hyvä sanoa myös silloin, kun lapsi täyttää ne velvollisuudet, mitkä hänelle perheyhteisön jäsenenä kuuluvat. Mutta arvostuksen saaminen on ansaittua vain silloin, kun lapsen vapaaehtoinen aikaansaannos on hyödyksi muiden – erityisesti siis kodin ulkopuolisten – ihmisten ja muidenkin luontokappaleiden hyvinvoinnille. Pedagogisesti on tärkeää antaa myönteistä palautetta myös pelkästä parhaansa yrittämisestä, vaikka lapsen aikaansaannos olisi keskinkertainen tai epäonnistunut.

Arvostuksen osoittamisen perustana on siis yleisen hyvän, tai myös muiden kuin oman hyvän, edistäminen. Tällä tavoin kasvattava vanhempi tunnustaa, että lapsi kykenee edistämään muiden hyvää. Tämä puolestaan vahvistaa lapsen käsitystä siitä, että hän on tärkeä, eli hän voi ja saa olla joku jollekin toiselle – ei vain pelkkä tyhjä, näennäinen ”Joku”. Kasvattajan tunnustama arvostus antaa lapselle varmistuksen siitä, että häntä pidetään vastuullisena persoonana, ”hyvänä ihmisenä”. Sen seurauksena hänestä voi myös tulla vastuullinen persoona ja ”hyvä ihminen” – tai ihminen, joka pyrkii olemaan niin hyvä kuin kulloisessakin tilanteessa osaa.

Mahdollisuuksien ja konkreettisten tilaisuuksien luominen on aluksi kokonaan kasvattavan vanhemman vastuulla. Kun kasvattaja suhtautuu kiinnostuneesti ja innostuneesti lapseen ja hänen hyviin aikaansaannoksiinsa, on hänen mahdollista saada myös nuori itse innostumaan ottamaan vastuuta arvokkaista teoistaan. Lasta on myös kannustettava ja rohkaistava vastuullisena olemiseen antamalla hänelle vähitellen uusia, aiempaa hieman tärkeämpiä vastuutehtäviä. Kun lapsi saa kokea olevansa tarpeellinen muille, saavansa aikaan jotakin toisille hyvää, hyödyllistä tai iloa tuottavaa, hän myös ponnistelee etsiäkseen tilaisuuksia, joissa hän voi edistää yleistä, yhteistä hyvää.

Toisten arvio jonkun ihmisen kykyjen tai saavutusten arvosta yhteisölle on itsearvostuksen keskeinen perusta. Toisaalta pysyvä itsearvostus voi perustua vain siihen, että ihminen pyrkii edistämään omasta vapaasta tahdostaan muiden ja kaikkien yhteistä hyvää. Vain kasvattajan tunnustuksen kautta lapselle aukeaa mahdollisuus itsensä ja muiden kunnioittamiseen, rakastamiseen ja arvostamiseen. Arvostetuksi tuleminen on yksi ulottuvuus, jotta jollain olisi sosiaalisessa elämässä täysi asema persoonana. Ja vain olemalla näillä tavoilla persoona, hänellä on perusedellytykset lähteä suuntautumaan kohti arvopitoista ja tarkoituksentäyteistä elämää. Hyvällä itsearvostuksella varustettu ihminen kykenee vähitellen ottamaan yhä itsenäisemmin vastuuta toisten hyvästä, ihmisten keskinäisestä sovusta ja koko yhteisön, yhteiskunnan ja kulttuurin yhteisestä hyvästä.

Mikä oli kirjoitukseni ”pihvi” tai tarinan ”opetus”? Se oli tämä: tällä tavalla kasvatettu lapsi ei koe rajojen puutetta, vaikka hän kasvaa ilman sellaisia ”rajoja”, joita blaa-blaa-blaa puheessa yleensä peräänkuulutetaan. Hän ei myöskään kaappaa valtaa kotona eikä hänen tiensä vie lastenkotiin. Mutta hän voi toimia väkivallattoman vastarinnan periaatteella toimivana marssijana ja tiennäyttäjänä muille, jotka tahtovat yhdessä hänen kanssaan muuttaa maailmaa hieman paremmaksi paikaksi elää.

Pelkkä rakkaus siis riittää, koska se on kaikki, mitä maailmassa tarvitaan.

4 kommenttia

Kategoria(t): arvoihin suuntautuminen, Arvokas, arvokas ja hyvä, Arvokasvatus, arvopitoinen elämä, arvopitoisuus, arvostelukyky, Hyvä, Hyvä elämä, Hyvä kasvatus, hyvä teko, Hyvän tekeminen, hyvät teot, hyvinvoinnin edistäminen, hyvinvoinnin lisääminen, Hyvinvointi, Hyvyys, Ihmisarvo, ihmisen olemus, ihmisen perusolemus, ihmisoikeudet, Ihmisoikeus, Ihmisyys, Itsearvostus, Kasvattaja, Kasvatuksellinen rakkaus, Kasvatus, Kasvatus hyvään, Kasvatussuhde, kasvatusteot, kiitos, kohteliaisuus, Kohtelu, luottamus, onnellinen elämä, Persoona, persoonallisuus, rajat, rajojen puuttuminen, Rakkaudellinen kasvatus, Rakkaus, Samanarvoisuus, tahto, tarkoituksentäyteinen, tarkoituksentäyteinen elämä, tarkoituksentäyteisyys, Toivo, Uncategorized, Vastuullinen ihmisyys, vastuullisuus, Yhteinen hyvä, yhteisen hyvän edistäminen, yleinen hyvä, yleisesti arvokas

Kohti arvopitoisempaa ja tarkoituksentäyteisempää elämää

Viime viikolla ilmestyi kirjoittamani kirja Viktor Franklin logoteoria – tie arvopitoiseen ja tarkoituksentäyteiseen elämään. Kirjassa on sekä Viktor Frankl’n arvofilosofian teoreettista kuvailua että aivan käytännön harjoituksia liittyen siihen, kuinka voi etsiä itselleen tai auttaa toista ihmistä etsimään tarkoituspitoista ja kokonaisvaltaisesti hyvää, onnellista elämää.

Pari tähänastista arviota kirjasta:

Logoterapian ytimessä

Kirjaesittely: Timo Purjo: Viktor Franklin logoteoria – tie arvopitoiseen ja tarkoituksentäyteiseen elämään. Porrum Oy. 2012.

Filosofian tohtoriksi logoterapiasta väitellyt Timo Purjo, nuorisokasvatusjärjestö Non Fighting Generation ry:n perustaja on yksi heistä, jotka ovat ottaneet tosissaan Franklin kehotuksen kehittää logoterapiaa. Hänen ensimmäinen logoterapiaa käsittelevä kirjansa Viktor Franklin logoteoria käsittelee nimensä mukaisesti juuri logoterapian ydintä. Purjo kutsuu logoterapiaa logoteoriaksi ja esittää valinnalleen pätevät perusteet, muun muassa sen, että Suomessa terapia-sanan käsitetään kovin kapeasti.
Purjo kunnioittaa Franklia mutta ei kumarra kuvia. Hänen pyrkimyksensä on varjella sitä, mikä tekee logoteoriasta ainutlaatuisen – Purjo kun on havainnut, että logoterapiaa viljellään siellä sun täällä ja alkuperäisestä viitekehyksestään irrotettuna käsitteiden väärinkäsityksen mahdollisuus on suuri.
Purjo käy läpi logoterapian keskeiset käsitteet – ihmiskäsitys, henkinen ulottuvuus, itsen transsendenssi, tarkoituksellisuus, arvot, vapaus ja vastuu – esimerkillisesti: selkeästi, skarpisti ja syvällisesti. Kuten hän itsekin toteaa, näitä käsitteitä kuten koko logoterapiaa voidaan pitää hyvässä mielessä yksinkertaisina, mutta onko sittenkin niin, että niiden ymmärrystä olisi hyvä jatkuvasti syventää?
Franklin ihmiskäsitystä Purjo täydentää Lauri Rauhalan ihmiskäsitykseen kuuluvalla situationaalisuudella (hiukan vaikeasti suomennettava käsite, joka kuvaa sitä, että ihminen kuuluu maailmaan niin kuin maailma kuuluu ihmiseen). Kuten hän itse perustelee: “Situationaalisuuden täysimääräinen huomioonottaminen mahdollistaa Franklin tarkoituskeskeisen filosofian rikastamisen siten, että sitä voidaan tulkita ontologis-filosofisesti entistä syvällisemmällä tavalla”.
Viktor Franklin logoteoria -kirja on siitäkin ansiokas, että se antaa varmasti paljon niin logoterapiasta vastikään kiinnostuneelle kuin siihen syvällisesti perehtyneellekin. Itse totesin, että Purjo vastaa kirjassaan moniin sellaisiin kysymyksiin logoterapiasta, joita en ole sisäistänyt pohtivani: hän taustoittaa esimerkiksi ansiokkaasti kaikkea Franklin ajatteluun vaikuttanutta, muun muassa hänen arvokäsityksensä kehittymistä vuosien varrella.
On hienoa, että Viktor Frankl’in logoteoria käännetään myös englanniksi ja saksaksi. Jään innostuneena odottamaan Purjon seuraavia logoterapiaa käsitteleviä kirjoja.

Toinen aiempi arvio, kun olin julkaissut artikkelina osia kirjastani:

Kiitokset aivan upeasta artikkelistasi kirjassa Arvojen ja tarkoitusten pedagogiikka. Juuri tällaista tekstiä olen odottanut koko sen ajan, kun olen ollut logoterapian kanssa tekemisissä (pian 10 vuotta). Voisin jopa sanoa, että Franklin Ihmisyyden rajalla -kirjan jälkeen mikään muu logoterapia-teksti ei ole tehnyt minuun näin suurta vaikutusta. Huomaan lukevani sitä hitaasti, säästellen ja lauseita maistellen. Selkeää sanoitusta ja muistutusta ajattelutavan ytimestä kaivataan ja tämä vastaa siihen. Malttamattomana odotan kirjasi valmistumista. Uskon, että siitä saadaan myös opiskelijoille hyvä perusteos luettavaksi.

Molemmat kirjaani arvioineet ovat logoterapia-alan koulutettuja ammattilaisia. Mieltä lämmittävää palautetta 🙂 Kirjastani on tosiaan oltu kiinnostuneita myös englannin ja saksan kielialueilla ja kirja on parhaillaan käännettävänä näille molemmille kielille. On mielenkiintoista nähdä millaista palautetta kirja saa kahden kansainvälisen keskuksen, Viktor Frankl Institute of Logotherapy’n ja Viktor-Frankl-Institut’in kotimaissa Yhdysvalloissa ja Itävallassa (Frankl’n kotimaassa). Ainakin kustantajien ensikommentit ovat olleet erittäin rohkaisevia.

Kirjan on myös tarkoitus olla vasta ensimmäinen väitöskirjani jälkeinen suurelle yleisölle suunnattu logoteoriaa käsittelevä kirja. Suunnitteilla on siis kokonainen kirjasarja logoteoriasta – ja jos hyvin käy, seuraava osa ilmestyy jo ensi vuonna näihin aikoihin.

Vielä kirjan takakannen teksti:

Wieniläinen filosofi Viktor E. Frankl (1905–1997) kehitti eksistenssianalyysiksi ja logoterapiaksi kutsutun oppinsa auttamaan ihmisiä etsimään arvopitoista ja tarkoituksentäyteistä sisältöä elämäänsä. Elämän mielekkyys ja merkitys ovat tänäänkin erittäin ajankohtaisia kysymyksiä.
Kirja on tarkoitettu kaikille, jotka kokevat niiden pohtimisen tärkeäksi työssään tai omassa henkilökohtaisessa elämässään.
Kirjan kirjoittaja Timo Purjo on Viktor Franklin filosofiasta väitellyt tohtori ja Viktor Frankl Institute of Logotherapyn valtuuttama kansainvälinen kouluttaja.

Ja sisällysluettelo:

SISÄLLYS
Esipuhe 7
1 Viktor Frankl’in logoteorian tausta 13
1.1 Arvottavaa psykoterapiaa, logoterapiaa ja eksistenssianalyysiä 13
1.2 Logoteorian ainutlaatuinen ydin 16
2 Frankl’in arvokäsitysten kehittyminen vuosina 1925–1995 21
3 Mitä Frankl tarkoitti ihmisen elämän tarkoituksilla? 27
3.1 Itsen ulkopuolelle suuntautuminen tarkoituksellisen
olemassaolon perustana 31
3.2 Arvojen olemus 35
3.3 Arvot tarkoitusmahdollisuuksina 48
3.3.1 Luomis- tai aikaansaamisarvot 51
3.3.2 Eläytymis- tai kokemisarvot 54
3.3.3 Rakkaus 57
3.3.4 Asennoitumis- tai suhtautumisarvot 62
3.4 Tarkoituksen konkreettinen toteuttaminen 68
3.5 Luonnos holistiseksi arvoteoriaksi 75
4 Henkisyys korkeamman tason tajunnallisuutena 81
4.1 Frankl’in filosofis-antropologinen ihmiskäsitys 84
4.2 Itsestä etääntymisen eli asiallistamisen kyky 92
4.3 Tajunnallinen tietoisuus ja itsetiedostus 94
5 Omatunto tarkoitusaistina 98
5.1 Omantunnon suhde absoluuttisiin arvoihin 103
5.2 Syyllisyyden tarkoitus 104
6 Henkinen uhmavoima 108
6.1 Tahto henkisenä kykynä ja voimana 108
6.2 Sisu ja ”spiritti” henkisinä voimina 114
6.3 Tarkoituksettomuuden uhmaaminen 115
7 Situationaalisuus Frankl’in ajattelun täydentäjänä 130
8 Vastuullinen ihmisyys 144
9 Askelia logoteorian käyttöönottoon 155
10 Ihmisen hyvä olemassaolo 179
Liitteet 181
Liite 1. Väkivaltaisesti käyttäytyvän nuoren tahto tarkoitukseen
ja rakkauteen (kongressiesitelmä) 181
Liite 2. Logoterapian ydin (kongressiesitelmä) 205

Kirjaa saa hyvin varustetuista kirjakaupoista ympäri Suomea sekä nettikirjakaupoista. Ennen pitkää kirja tulee myös useiden kirjastojen valikoimiin. Kotikuntani Lopen kirjastoon kävin lahjoittamassa sen tänään 🙂

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvofilosofia, arvopitoinen elämä, arvopitoisuus, Arvot, eksistenssianalyysi, logoteoria, logoterapia, Merkityksellinen, merkityksellisyys, Merkityksettömyys, mielekkyys, Tarkoituksellisuus, tarkoituksentäyteinen, tarkoituksentäyteinen elämä, tarkoituksentäyteisyys, Tarkoituksettomuus, tarkoitus, Tarkoituskeskeisyys, Uncategorized