Aihearkisto: uhri

Kuilu repeää

Onpa ollut pitkä tauko edellisestä blogikirjoituksestani. Tässä välissä on ollut toipumisprosessi ja elämän uusien suuntien ja päämäärien etsiminen nelivuotisen kiirastulen ja sen loppuhuipentuman eli työelämästä ulospullauttamisen jälkeen (”eläköityminen” rahoittajien edellyttämänä saneerauskeinona).

Olen ollut systemaattisen väkivallan kohteena, kun väkivalta määritellään kaikeksi sellaiseksi toiminnaksi, missä käytetään valtaa toiseen väkisin, rajoitetaan toisen vapautta vastoin hänen omaa tahtoaan. Väkivaltaa on sen mukaisesti kaikki sellainen, mikä rajoittaa toisen persoonallisuuden suotuisaa kasvua, mitä voidaan pitää inhimillisen ihmisyyden kannalta yhtenä suurimmista toiselle aiheutetuista menetyksistä. Toinen pyritään typistämään huomattavasti alkeellisemmaksi olioksi kuin mihin hänellä olisi ihmisyyteensä perustuvien potentiaaliensa mukaiset mahdollisuudet. En voi pitää sen kaltaista toimintaa muuna kuin rikoksena ihmisyyttä vastaan.

Onneksi vainoojani epäonnistuivat karkeasti kaikissa muissa pyrkimyksissään kuin minulle aiheuttamassani nelivuotisessa kärsimyksessä ja ennenaikaisessa eläköitymisessäni. Jumalan kiitos, mitään pysyvää haittaa minulle ei tästä elämänvaiheesta jäänyt. Tarkoituksellisin seuraus kaikesta kokemastani lienee se, että sen lisäksi, että jatkan kaikenlaista kirjoittamista hyvyydestä, olen ”sattuneesta syystä” johtuen päättää aloittaa myös unilukkarina toimimisen kaikenlaisen ihmisten pahuuden osalta.

Otetaanpa tarkasteluun muutama suuri yhteiskunnallinen vallan väärinkäyttöön liittyvä ilmentymä. Omien tuoreiden kokemusteni perusteella helpoiten mieleen tuleva yhteiskunnallisen tason ongelma liittyy yhdistysmuotoisena toteutetussa järjestörahoituksessa vuosikymmenien aikana toteutettuun ja kaiken aikaa kärjistyneemmäksi ja ilmeisemmäksi muodostuneeseen epätasa-arvoon (rajumpiakin ilmaisuja voisi oikeutetusti käyttää). Isojen järjestöjen ja pienten järjestöjen välinen kuilu on repeytynyt ylitsepääsemättömäksi. Tai pikemminkin kyse on isoiksi tehtyjen, avustuksia myöntävän yhdistyksen jäsenjärjestöjen, ja muiden, eräänlaisten huutolaisten välisestä epätasa-arvon kuilusta.

Liian räikeiden jälkien peittelyn vuoksi myönnetään joillekin nöyrimmästi käyttäytyville järjestöille sellaisia rahoituksia, että ne voivat kasvaa pienistä keskisuuriksi kovinkin nopeassa ajassa ja suurimman osan niitä aiemmin perustetut järjestöt näytöstyyliin ohittaen. Huutolaisista valitaan siis jotkut selviytymään jatkoon ainakin niin pitkäksi aikaa, kunnes niihin lopulta ehkä kuitenkin kyllästytään. Ties vaikka alkaisivat luulla itsestään jotain. Sen jälkeen kun ne on typistetty pieniksi jälleen tai näivetetty kokonaan pois järjestökentästä, joka on erittäin todennäköinen vaihtoehto elintärkeiden osien katkomisen jälkeen, valitaan huutolaisten keskuudesta uudet ylväät esimerkit eettisesti kestävästä toiminnasta.

Minusta oli suorastaan surkuhupaisaa kun eräs avustuksista päättävissä hallintoelimissä oleva perustajatahoja edustava suuren järjestön toiminnanjohtaja linjasi, että ”pienille” järjestöille (kyse oli n. 20 henkilöä työllistävästä ja useita kymmeniä vapaaehtoisia jatkuvasti rekrytoivasta, kouluttavasta ja ohjaavasta keskisuuresta järjestöstä) on tapana myöntää vain yksi henkilö, joka vastaa yksin kaikesta hallintoon, kehittämiseen ja johtamiseen liittyvästä. Näin luodaan mahdoton yhtälö ja automaatti, jonka perusteella kaikki tällaiset järjestöt pysyvät pieninä ja lopulta sortuvat raunioiksi jatkuvasti lisääntyvien byrokratioiden alle. Laskin hiljattain, että kyseisen toiminnanjohtajan johtamalla järjestöllä on pelkästään kehittämistehtävissä kaksikymmentä (20!) henkilöä kaikesta talous-, henkilöstö- ja yleishallinnosta puhumattakaan. Mikäs siinä on kasvaessa ja kukoistaessa. Se siitä ja lisää taas joskus toiste esimerkiksi tulevissa kirjoissani.

Toinen yleisempi ja jatkuvasti esiin pullahtava ja meidän kaikkien ”tavisten” hyvinvointia nakertava ongelma on suuryritysten johdon ja muun henkilökunnan välinen kaiken aikaa laajemmaksi repeävä kuilu. Koko nykyinen johdon palkkausjärjestelmä on läpimätä. Se perustuu sille, että pieni ”hyvä veli”-klikki päättää yritysten hallintoelimissä toinen toistensa palkoista. Lopputuloksena on, että saadaan kaikkien palkat hissattua pilviin.

Kun itse toimin yritysmaailmassa toimitusjohtajana yli 20 vuotta sitten, ei vuosipalkkani ollut edes markoissa sitä tasoa, mitä kuukausipalkat ovat nykyisin euroissa. Sillä matematiikalla johdon palkat ovat suurin piirtein satakertaistuneet tänä aikana. Tolkullistako? No ei todellakaan!

Mitä tämä tietyn ”mafian” (viittaa ammattimaiseen ja elämäntavaksi muodostuneeseen väkivaltaan toisia kohtaan) luoma jako työn vaativuuteen verrattuna räikeästi ylipalkattujen ja vastaavasti alipalkattujen välillä on aikaansaanut. Ainakin yhteiskunnallisen luokkajaon palaamisen historiasta uudestaan nykyaikaan.

Kastijako, jonka rajat ovat kaiken aikaa jyrkkenemässä, on seuraava: rikkaat, hyvätuloiset, keskituloiset, huonotuloiset ja köyhät. Ansaitsemattoman hyvätuloisiin kuuluu paljon myös niitä, joita aikanaan ja ay-liikkeen toimesta usein edelleenkin kutsutaan ”työläisiksi” (mitähän kaikki muut työtään tekevät ovat?). Jotka raskaan ja kuluttavan fyysisen työn sijaan istuvat valvontapöydän ääressä nappeja painelemassa. On vaikeaa löytää kestäviä perusteluja sille, että koneisiin ja laitteisiin investoimisen aikaansaamasta tuottavuuden kasvusta kertynyt taloudellinen hyvä jollain lailla kuuluisi nimenomaan heille. Ainakaan aiheuttamisperiaatteen mukaisesti se pitäisi kohdentaa jollain toisella tavalla. Vaikkapa siten, että yritykset tuottaisivat verotettavaa voittoa ja kertyneet verovarat jaettaisiin oikeudenmukaisella tavalla yhteiseksi hyväksi.

Toisaalta aidosti köyhiin kuuluvat käsittääkseni vain kuiluun pudonneet, eivät esim. opiskelijat, jotka panostavat tulevaisuuteensa ja ammatinvalintaan liittyvään vapauteensa. Kaikillahan on mahdollisuus mennä ansiotyöhön suoraan peruskoulusta. Kyllä apumiehiä ja oppipoikia tarvitaan edelleen lukemattomissa käsillä tehtävään työhön perustuvissa ammateissa. Oma valintani oli aikanaan lukea ylioppilaaksi ja ryhtyä opiskelemaan kauppakorkeakoulussa samaan aikaan kun osa kavereistani lähti silloisesta kansalaiskoulusta heti laillisen oppivelvollisuuden jälkeen joko suoraan tai lyhyiden ammattikouluopintojen jälkeen apumiehiksi rakennustyömaille, asfalttimiehiksi, satamatyöläisiksi tai varastomiehiksi tai parin vuoden viiveen jälkeen autonasentajiksi. Itsekin kokeilin mm. varastomiehen ja rakennusapumiehen töitä, mutta totesin itselleni sopivammaksi ottaa opintolainaa ja kittuutella sillä ja kesätöillä. Pääsin aloittamaan ansiotyön opintolainat niskassani kymmenkunta vuotta kavereitani myöhemmin. Oma valintani, en valita.

Työelämä on käsittääkseni ylimalkaan muuttumassa tulevaisuudessa yhä jakautuneemmaksi onnekkaisiin ja vähemmän onnekkaisiin. Tosin omilla valinnoillakin voinee ainakin jossain määrin vaikuttaa, kumpaan joukkoon tulee kuulumaan. Tulevaisuudentutkijoiden mukaan vain pienehkö vähemmistö tulee olemaan ”vakinaisessa”, kokoaikaisessa tms. työsuhteessa. Enemmistönä ovat määräaikaiset, osa-aikaiset, tarpeen mukaan kutsuttavat jne. Lisäksi oman ryhmänsä muodostavat työelämän ulkopuolella ajoittain tai pysyväluonteisesti olevat. Tässäpä yhteiskunnan päättäjille pohdittavaa. Tai paremminkin meille kaikille kansalaisille. Miten varmistamme sen, että kaikilla yhteiskunnan jäsenillä on edellytykset ihmisarvoiseen elämään? Kunhan kaikenlainen muinoin ”saavutettujen etujen” säilyttämisen epärealistisuus tulevaisuudessa saadaan syvälliseen tietoisuuteen ja ymmärretään luopua ”minun ryhmän” etujen puolesta taistelusta yhteistä hyvää vastaan, voidaan alkaa ottamaan ensimmäisiä askeleita. Aikaa ei enää nytkään ole tuhlattavaksi eikä yhteiskunnan tuloja supistettavaksi kaikenlaisilla työtaisteluilla. Koskahan järki voittaa silkan itsekkyyden ja sen aikaansaaman tyhmyyden? Onkohan meillä toivoa?

Jätä kommentti

Kategoria(t): alipalkattu, ammattikoulu, ansiotyö, apumies, asfalttimies, ay-liike, epätasa-arvo, huonotuloiset, hyvätuloiset, ihmisarvoinen elämä, investoiminen, Itsekkyys, kansalaiskoulu, kastijako, kauppakorkeakoulu, köyhät, kesätyöt, keskituloiset, kokoaikainen työsuhde, koneet ja laitteet, luokkajako, luokkayhteiskunta, määräaikainen työsuhde, opintolaina, opiskelijat, oppipoika, oppivelvollisuus, osa-aikainen työsuhde, rakennusapumies, rikkat, saavutetut edut, satamatyöläinen, suuryritys, Toivo, tuottavuuden kasvu, työläinen, työtaistelu, työttömät, tyhmyys, uhri, vakinainen työsuhde, vallan väärinkäyttö, vallankäyttö, valta, varastomies, vääristynyt vallankäyttö, Väkivalta, Yhdistykset, Yhteinen hyvä, ylioppilas, ylipalkattu, yritysjohto

Kaikkea ei voi antaa anteeksi

Ajaessani eilen illalla kotiin kuulin radio-ohjelman toimittajan sanovan, että on olemassa asioita, joita ei voi antaa anteeksi. Joudun viimeaikaisten elämäni tapahtumien valossa olemaan samaa mieltä toimittajan kanssa, vaikka tähän saakka olenkin tahtonut nähdä anteeksiannon olevan aina mahdollista. Anteeksiannon periaate on ylevä ja jokaisen arvokkaaseen ja hyvään pyrkivän ihmisen tulisi pyrkiä siihen aina kun se suinkin on mahdollista. Silloinkin, kun ihminen kokee kärsineensä. Jotain täytyy kuitenkin tapahtua ennen kuin anteeksianto on mahdollista. Jonkinlainen tunne oikeudenmukaisuuden tapahtumisesta.

Niin kauan kuin epäoikeudenmukaisen kohtelun uhriksi joutunutta ihmistä hallitsevat sen kaltaiset vihan ja koston sävyttämät ajatukset kuin ”saat vielä kärsiä”, hän ylläpitää samalla myös omaa kärsimystään. Pakonomaisista ja väkivaltaisista kostoajatuksista on syytä vapautua tavalla tai toisella, koska ne voivat pahentaa sitä psyykkistä vahinkoa, joka ihmiselle on jo epäoikeudenmukaisen kohtelun seurauksena tapahtunut. Pahimmillaan ihminen sairastuu psyykkisesti niin, ettei hän koskaan enää toivu ennalleen.

Epäoikeudenmukaisuutta ei pidä hyväksyä. Parhaimmillaan sen voi antaa tekijälle anteeksi, mutta unohtaa sitä ei voi eikä edes kannattaisi, vaikka voisi. ”Positiivinen kosto” on myönteinen tapa kanavoida oma vääryyden kokemuksensa johonkin arvokkaaseen ja hyvään. Tällöin omakohtaisesti koetusta epäoikeudenmukaisuudesta voi kehkeytyä jopa ihmistä aktivoiva ja voimaannuttava muutos. Ihminen voi suhtautua kokemaansa kutsuna ryhtyä vastustamaan epäoikeudenmukaisuutta ja taistelemaan oikeudenmukaisemman maailman puolesta.

Sivistyneessä yhteiskunnassa olemme luovuttaneet koston oikeusjärjestelmälle eikä kenenkään kuulu ottaa oikeutta omiin käsiinsä. Uhri voi kokea yhteiskunnallisen koston palauttavan kokemansa epäoikeudenmukaisuuden tasapainoon. Toisinaan hän ei kuitenkaan kykene tai tahdo kokea näin ja varsinkin silloin anteeksianto on vaikeaa. Sen sijaan, että uhri jatkaisi kostoajatuksiaan vaikka toivomalla väärintekijälle tapahtuvan jotain riittävän pahaa, on hänen oman toipumisensa takia syytä vapautua tällaisista ajatuksista – tarvittaessa terapiaan turvautumalla.

Oma kysymyksensä on, millainen yhteiskunnallisen ”koston” tulisi olla. Silmä silmästä ja hammas hampaasta vai tekijän velvoittamista korvaamaan pahat tekonsa tekemällä hyviä tekoja tulevaisuudessa joko alun perin vahingoittamalleen ihmiselle tai vaihtoehtoisesti joillekin muille ihmisille tai vaikkapa kaikille ihmisille yleisesti. Tällaisia vaihtoehtoja on pohdittukin liitettäväksi osaksi oikeusjärjestelmää, ja joitakin keinoja on otettu jo käyttöönkin. On selvää, että ne eivät sovellu kaikkiin rikoksiin, mutta osaan hyvinkin.

Mutta anteeksianto. Onko olemassa jokin raja, milloin se ei ole mahdollista. Uskon, että raja kulkee ihmisen sydämessä, kuten Aleksandr Solženitsyn on ilmaissut hyvyyden ja pahuuden rajasta. Joillekin ihmisille kaiken anteeksi antaminen on mahdollista. Jotkut toiset eivät anna anteeksi mitään kokemaansa vääryyttä. Jälkimmäisten osalta uskon, että he eivät pysty elämään onnellista elämää kieriskellessään kaiken aikaa kaunassa ja katkeruudessa.

Itseäni on aina ohjannut totuuden ja oikeudenmukaisuuden universaalit arvot. Kun näitä arvoja loukataan tietoisesti ja tahallaan, anteeksianto on vaikeaa. Mitä ilmeisempi tällainen loukkaus on, mitä suurempaa joukkoa viattomia ihmisiä se koskee ja mitä pitkävaikutteisempiä vahingoittavia vaikutuksia sillä on, sitä vaikeammaksi anteeksianto muodostuu. Sydämeni ei ole niin suuri, että voisin antaa anteeksi mitä vain. Tuskin koskaan. Mutta koska aion elää elämääni arvopitoisesti ja tarkoituksentäyteisesti, tulen aiempaakin aktiivisemmin keskittymään valheellisuuden ja epäoikeudenmukaisuuden vastustamiseen. Tai paremminkin totuudellisuuden ja oikeudenmukaisuuden puolustamiseen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): anteeksianto, Arvokas, arvokas ja hyvä, arvopitoinen elämä, arvopitoisuus, epäoikeudenmukaisuus, hammas hampaasta, Hyvä, hyvä teko, katkeruus, kauna, Kärsimys, kosto, kostoajatus, Oikeudenmukaisuus, oikeusjärjestelmä, positiivinen kosto, silmä silmästä, tarkoituksentäyteinen elämä, tarkoituksentäyteisyys, Totuus, uhri, valheellisuus, väärintekijä, vääryys, viha, yhteiskunnallinen kosto

Kodin kuri ja kylmyys lisäävät rikollisuutta

Lueskelin vuoden 2013 kriminologian palkinnon saaneen, Cambridgen professori David Farringtonin, juhlapuheen yhteenvetoa (Riikka Koistiainen, Haaste-lehti 3/2013). Hänen aiheenaan oli varhaisiän rikoksentorjuntaohjelmien vaikuttavuus. Farrington toi esille lapsen perheessä tapahtuvaan kasvatukseen liittyviä seuraavia riskejä: heikko valvonta, kova kuri ja kylmä tai hyljeksivä suhtautuminen lapseen.

Tulkitsen näiden kolmen tekijän kietoutuvan toisiinsa siten, että lähtökohtana on kylmä tai hyljeksivä suhtautuminen lapseen. Toisin sanoen rakkaudettomuus, joka ilmenee välipitämättömyytenä ja piittaamattomuutena sekä tunnekylmyytenä ja kylmäkiskoisuutena. ”Heikko valvonta” kuvaa juurikin välinpitämättömyyttä ja piittaamattomuutta. ”Ihan sama missä olet ja mitä teet” merkitsee lapsen hylkäämistä vastaamaan yksin itsestään sellaisessa iässä, jossa hän tarvitsisi ohjausta vastuulliseen vapauteen. Lapsen läheisyyden tarpeen ja koko lapsen huomiotta jättäminen, hylkääminen epätoivottuun yksinäisyyteen, voivat sammuttaa sekä lapsen tunteiden kokemiskyvyn että hänen oman-arvon-tuntonsa. Jos elät sellaisessa kodissa, jossa tuntuu, että olisi parempi, jos olisit näkymätön tai että sinua ei olisi ollenkaan, sinusta ei kovinkaan helposti tule rakkautta, iloa ja onnellisuutta kokemaan kykenevää aikuista.

Jos ainoa huomio, mitä lapsi saa, on kova kuri ja hyytävän kylmällä tavalla kehoon ja mieleen pureutuvat rangaistukset, ei realistisin odotus myöskään ole, että hänestä kehittyy itsestään rakkaudella ja lempeydellä itseä ja toisia kohteleva aikuinen. Sen sijaan on kovin helppoa kuvitella mielessään tällainen lapsi katu- ja kouluväkivallan sekä seurustelu- ja lähisuhdeväkivallan tekijänä. Rakkaudettomuuden kokemuksen kierrätys toimii tehokkaasti. Lapsi saattaa myöhemmin kostaa jopa vanhemmilleen. Tällaisia henkirikoksiakin on tapahtunut, viimeksi viime talvena. Olen myös vankiloissa tavannut nuoria aikuisia, joista heijastuu kylmäverisyys, järkkymättömyys ja pelottomuus toisen ihmisen edessä. Kun en näe mitään hyvää peilissä, vaan ainoastaan tyhjyyden, niin vastaantulijatkin vaikuttavat samanlaisilta. Maahan hakattuna epämääräiseltä lihamössöltä. Kuten eräs väkivaltarikostuomiotaan istuva nuori mies – muiltakin Raaka-Arska kutsumanimen saanut – totesi: ”tuntui hyvältä, kun toinen meni ihan muusiksi”.

En millään tavoin usko kohtalonomaisuuteen. Ihmisellä on joka päivä mahdollisuus aloittaa loppuelämänsä ensimmäinen päivä sekä alkaa elää arvopitoista ja tarkoituksentäyteistä elämää. Toisia ihmisiä se kuitenkin tarvitsee, joskus moniakin ja pitkän aikaa. Ja valitettavasti myös muita uhreja matkan varrella kuin asianomainen itse.

Keskeinen sanoma, mitä Farrington esitti, oli, että ennen kaikkea olisi syytä vahvistaa rikoksilta suojaavia tekijöitä. Tämä ei leimaa lasta ja luo optimismia paremmasta yhteiskunnasta. Toisaalla samassa lehdessä oli artikkeli, jossa kerrottiin erilaisten toteutettujen rikoksentorjuntahankkeiden vaikutuksista. Parhaissa hankkeissa tavoiteltiin hyvinvoinnin ja sosiaalisten olojen parantamista, mutta niiden keskeisenä tuloksena oli rikoshaittojen väheneminen.

Päinvastainen esimerkki oli nuorten pelotteluohjelma, jossa heidät vietiin käymään vankilassa, jossa joukko vankeja pelotteli heitä ja sai heidät tajuamaan vankilaolosuhteiden ankeuden Tavoitteena oli, että nuoret pyrkisivät kaikin keinoin välttämään vankilaan joutumista ja pidättäytymään rikoksista. Kuinka ollakaan, tällaisiin ohjelmiin osallistuneilla nuorilla oli huomattavasti suurempi riski syyllistyä rikoksiin kuin sellaisiin osallistumattomilla verrokeilla. Erään arvion mukaan yhdellä vankilavierailulla saatiin aikaan 11 000 dollarin haitta veronmaksajille ja rikosten uhreille. Muistan myös aikanaan katsomani ohjelman Amerikassa nuorille toteutetuista nk. alokasleireistä, jotka perustuivat äärimmäisen kovaan kuriin. Tämä rikostenedistämismuoto kiellettiin sittemmin. Muistan myös aivan hiljattain nähneeni tv-ohjelmatiedoissa, että Suomessakin on järjestetty – ja jopa julkisesti televisiossa – vankilan ja sillä pelottelun ideaan perustuva tv-ohjelmasarja, ensin pojille ja myöhemmin tytöille. Koska en katsele televisiosta pornoa – sosiaalipornoa tai näyteltyäkään – en ole itse ohjelmaa koskaan välittänyt katsoa.

Johtopäätös on jälleen sama, jonka olen todennut jo kauan kaikissa yhteyksissä, joissa olen puhunut tai kirjoittanut lasten ja nuorten kasvatuksesta. Nuoren niin kutsutun pahuuden hillitseminen on tehotonta ja jopa haitallista. Nuoren yllyttäminen hyvään on riskitöntä ja hyvin usein myös vaikutuksiltaan erittäin myönteistä. Rakkaus rulettaa, sanoivat kyynisesti – tai kylmästi ja tunteettomasti – lapsiin ja nuoriin sekä elämään suhtautuvat ihmiset mitä tahansa 🙂

Jätä kommentti

Kategoria(t): alokasleiri, arvopitoinen elämä, arvopitoisuus, epätoivottu yksinäisyys, henkirikos, hyljeksintä, hylkääminen, hyvään yllyttäminen, Hyvinvointi, hyytävyys, Ilo, järkkymättömyys, Kakola-ohjelma, Katuväkivalta, kouluväkivalta, kova kuri, kriminologia, kuri, kylmäkiskoisuus, kylmäverisyys, kylmyys, läheisyyden tarve, lähisuhdeväkivalta, lempeys, näkymätön lapsi, omanarvontunto, Onnellisuus, pahuuden hillintä, Pahuus, pelotteluohjelma, pelottomuus, piittaamattomuus, Rakkaudettomuus, Rakkaus, rangaistus, rikoksen uhri, rikoksentorjunta, rikoksentorjuntahanke, rikollisuus, rikoshaitta, seurusteluväkivalta, sosiaaliporno, sosiaaliset olot, tarkoituksentäyteinen elämä, tarkoituksentäyteisyys, tunnekylmyys, tunteiden kokemiskyky, tyhjyys, uhri, vanki, Vankila, vankilaolosuhteet, vastuullinen vapaus, Väkivaltarikos, välinpitämättömyys, yllyttää hyvään

Työyhteisön johtaja likakaivona

Ihmiset, jotka purkavat omaa pahaa mieltään muihin ihmisiin, ovat valitettavan usein itsekkäitä, tunnetaidottomia, empatiakyvyttömiä ja epäoikeudenmukaisia. Monilla ihmisillä, ehkä suurimmalla osalla meistä, on erilaisia ongelmia elämänsä eri alueilla. Minun ongelmani ei kuitenkaan ole sinun syysi, jollet juuri Sinä ole sen alkuperäinen aiheuttaja. Siksi minun ei myöskään pidä siirtää omaa vastuutani omien ongelmieni ratkaisemisesta Sinun, ongelmiini syyttömän ihmisen niskaan. Tämä on kuitenkin yleinen käytäntö, varsinkin työelämässä.

Yhä enemmän puhutaan työpaikkakiusaamisesta. Olen ollut sen uhrina niin pitkään, että olen tehnyt oman osani, kantanut oman korteni kekoon muiden ihmisten pahan olon kohteena olijana. Olen lopullisesti kyllästynyt olemaan likasankona tai laskiämpärinä, kuten sitä lapsuudessani nimitettiin. Kärsivällisyyspussini – johon olen siis kerännyt kärsivällisesti minun kannettavaksi siirrettyä muiden kärsimystä – yksinkertaisesti täyttyi niin, että se räjähti. Tämä tapahtui eräänä iltana muutama kuukautta sitten, tarkalleen 28.3. Silloin kirjoitin viestin perustamani järjestön hallitukselle ja pyysin sitä vapauttamaan minut tästä toiminnanjohtajuuteni näköjään luontaisetuna kuuluvasta ikeestä, koska en yksinkertaisesti jaksa kantaa sitä enää. Tahdon viettää edessä olevan 60-vuotispäiväni vapaana kaikesta siitä syyllisyyden taakasta, joka niskaani on ilman omaa osallisuuttani muiden toimesta kasattu.

”Työn orjat sorron yöstä nouskaa” laulettiin joskus hyvin perustein. Tänä päivänä on pakko kysyä, kuka sortaa ketä työelämässä ja millä oikeudella. Kuka on kaikkein lainsuojattomin, jota voidaan kohdella yleisesti hyväksytysti täysin ihmisarvoa alentavalla tavalla? Oman pitkäaikaisen kokemuksen perusteella ihmisoikeuksien kannalta kaikkein sorretuin henkilöstöryhmä on työyhteisöjen johto. Tällä en siis missään tapauksessa tarkoita sitä, ettei työpaikkakiusaamista, erilaatuista oikeuksien polkemista ja muuta epäoikeudenmukaisuutta tapahtuisi monella muullakin tasolla erilaisissa organisaatioissa. Enkä varsinkaan miltään osin puolusta kaikkea sitä vallan väärinkäyttöä, mielivaltaa ja oman edun tavoittelua, jota on häpeällisen ja halveksuttavan paljon ylimmissä yhteiskunnallisissa asemissa olevien keskuudessa. Se ei kuitenkaan oikeuta teilaamaan ja lahtaamaan kaikkia, jotka ovat erilaisista syistä johtuen suostuneet ylimmiksi päätöksentekijöiksi ja samalla viimekätisiksi vastuunkantajiksi erilaisissa organisaatioissa.

Jostain syystä oman pahan olon kaataminen toisen niskaan on muutenkin jotenkin niin upeaa suomalaista kansalaishuvia, että! Muiden mollaaminen keventää jollain ihmeellisellä tavalla omaa pahaa oloa. Kaikki erilaisissa palveluammateissa ja asiakaspalvelutehtävissä toimivat kokevat tämän huvittelun muodon päivittäin – tosin välineellisessä roolissa eli he joutuvat olemaan niinä huvipuistolaitteina tai vastaavina esineinä, joiden avulla toiset saavat mielihyvää tai ainakin mielipahan lievennystä.

Muiden virheiden, vikojen ja itselle pahaa oloa aiheuttaneiden syiden keksimisessä suomalaiset ovat harvinaisen luovaa kansaa. Muilla alueilla – jotain yksittäistä Rovio Oy:n kaltaista esimerkkiä lukuun ottamatta – luovuus ei viime aikoina oikein näytä olleen mainitsemisen arvoisin luonteenpiirteemme. Monasti on puhuttu tämän päivän arvokadosta, traditioiden, perinteiden katoamisesta. Ei hätää, uusi kansanperinne on löytynyt! Yhä useammin ja yleisemmin puhutaan yleisenä tosiasiana suomalaisesta huonosta johtamisesta. Kukaan ei ole niin huono ja kyvytön ihminen kuin se, joka on minkälaisella taustalla tahansa suostunut muiden johtajaksi. Että osaakin olla kelvoton yksilö tuo suomalainen johtaja, koko suomalaisen työelämän ja itse asiassa meidän kaikkien muussakin elämässämme kokemamme pahoinvoinnin aiheuttaja. Yöks, mikä epäihminen! No, sylkykuppina, vessanpönttönä ja likaviemärinä ehkä juuri ja juuri kelvollinen.

Olen vuonna 1977 vastaanottanut ensimmäisen esimiestehtäväni ja vuonna 1979 ryhtynyt ensimmäistä kertaa toimitusjohtajaksi. Vuosien 1979 ja 1998 välillä toimin kahden vuosikymmenen ajan liikkeenjohdon ylimmissä tehtävissä, milloin toimitusjohtajana tai muuna ylimmän operatiivisen johdon jäsenenä, milloin hallituksen puheenjohtajana tai muuna jostain osa-alueesta erityistä vastuuta kantavana jäsenenä. Aivan loppuvuosina toimin enää liikkeenjohdon konsulttina ja kouluttajana. Vuonna 1996 perustin liike-elämän arvoihin perustavalla tavalla kyllääntyneenä yleishyödyllisen yhdistyksen, joka toimii hyväntekeväisyysjärjestönä. Kuvittelin siirtyväni myös itselleni inhimillisempään maailmaan. Kuinka väärässä olinkaan!

Ensin olin hämmentynyt, tällä hetkellä olen lähinnä pettynyt – ja ennen kaikkea koen itseni kaltoin kohdelluksi, joku voisi puhua myös psyykkisesti pahoinpidellyksi joutumisesta. Suurimmaksi osaksi ovat kokemukseni tästä työstä toki myönteisiä. Varsinkin niistä kymmenistä tai sadoista nuorista on tallentunut ikuinen elämänvoimaa antava jälki sydämeeni, joilta olen vastaanottanut myönteistä palautetta heihin jättämästäni pysyvästä vaikutuksesta tai joita olen itse huomannut saaneeni auttaa elämässään askeleen eteenpäin kohti arvokasta ja hyvää. Ja olen kiitollinen niistä monista tuhansista muistakin nuorten kohtaamisista, joilla uskon kaikilla olleen ainakin sinapinsiemenen verran merkitystä meille molemmille. Samoin olen kiitollinen kaikesta siitä yhdessä kasvamisen ja kehittymisen ilosta, jota olen ollut etuoikeutettu kokemaan yhdessä niiden lukemattomien järjestössämme työskennelleiden loistavien kasvattajien kanssa, jotka ovat kanssani ihmetelleet ihmisenä olemisen arvoituksellisuutta.

Erittäin yllättynyt – nimenomaan negatiivisesti – olen kuitenkin ollut siitä, miten jotkut järjestössämme eri tavoin mukana olleet ihmiset ovat katsoneet oikeudekseen kohdella minua. Enkä todellakaan tarkoita sitä suurta enemmistöä elämänsä erilaisten vaiheiden kautta ihmisten ymmärtäjiksi sivistyneitä ihmisiä, jotka ovat valmiit omistautumaan toisille ihmisille ja antamaan itsestään kaiken mahdollisen hyvän, mitä he ovat saaneet omaksi osakseen elämässään. Sen sijaan puhun auttamisen pimeästä, tunnistamattomasta ja tunnustamattomasta sekä peitellystä puolesta. Miksi auttaja ei osaa auttaa itseään erilaisissa elämänsä kriiseissä. Miksi omat, usein suurten mullistusten, esimerkiksi noin kolmenkymmenen vuoden iässä perhettä perustamisvaiheessa, esiintyvät vaikeudet ja vastoinkäymiset vain kaadetaan täysin vastuuttomasti helpoimman uhrin niskaan? Pitäisihän auttajan tietää, ettei sen kaltainen toiminta helpota pysyvästi kenenkään ihmisen omaa pahaa oloa eikä varsinkaan ratkaise hänen henkilökohtaista tilannettaan. Ratkaisu on yksin hänen vastuullaan yhdessä niiden kanssa, joita asia koskee.

Eräs aikamme suurista suomalaisista ajattelijoista, edesmennyt Martti Lindqvist pohti useissa teoksissaan auttajan roolia, osaa ja taakkaa – sekä ennen kaikkea vastuuta itsestään, autettavistaan ja kanssaihmistään, olivat he sitten perheenjäseniään, kollegoitaan tai niin kutsuttuja esimiehiään. Suosittelen lämpimästi kaikille auttajille ja ihmistyön tekijöille Lindqvistin viisaiden kirjojen lukemista. Aloittaa voi vaikkapa kirjoista ”Ammattina ihminen, hoidon etiikasta ja arvoista” ja ”Auttajan varjo”.

Auttajana tai muussakin ihmistyössä toimiminen on tavanomaistakin ihmisenä olemista vastuullisempi rooli tai identiteetti. Sekä autettavan, auttajan itsensä että kaikkien hänen kollegojensa kohtelussa – joihin auttamis- ja ihmistyössä kuuluu samanarvoisena myös ”esimies” tai miksi viimekätistä vastuun taakaan kantajaa ikinä kutsutaankaan – luulisi inhimillisyyden olevan itsestäänselvyys. Siis sen, että kunnioitan sekä autettavieni, mutta myös kollegojeni – kantoivat he millaisia organisaatiorakenteiden pakottamia rooleja ja niiden mukaisia velvoitteita tahansa – ja kaikkien muidenkin ihmisten arvoa. Kukaan ei ole ”ansainnut” sitä, että muut käyttävät häntä hyväksi kiusaamisen, psyykkisen väkivallan tai muilla keinoilla toteutetun toimintansa kohteena, joka epäinhimillistää toisen ja jonka itsekkäänä tarkoituksena on oman ties mistä kumpuavan pahan olonsa lieventäminen.

Mielenkiintoinen kokeilu olisi, jos esimies ja hänen alaistensa voisivat vaihtaa paikkoja vaikkapa vuodeksi kerrallaan. Esimerkiksi asianajo- ja tilintarkastustoimistoissa melko yleinen menettelytapa on, että itse kukin uhrautuu vuoden ajaksi toimimaan toimitusjohtajana. Kaikki palaavat sen jälkeen yleensä erittäin huojentuneina omiin asiantuntijatehtäviinsä. Ja ehkäpä myös kohtelevat seuraavaa toimitusjohtajaa eri tavoin kuin olisivat ymmärtäneet kohdella ennen kuin ovat itse olleet siinä asemassa. Ehkäpä jopa puheet ”huonosta johtamisesta” ovat unohtuneet kahvihuonekeskustelujen asialistalta. Sen tilalla on saatettu ennemminkin ryhtyä keskustelemaan siitä, miten itse kukin voisivat kohdella toisiaan inhimillisesti ja oikeudenmukaisesti, jotta kaikki jaksaisivat ponnistella kohti yhteisesti sovittuja päämääriä.

Jatkan tästä joissakin seuraavista blogikirjoituksistani. Tarkoitukseni on ottaa kantaa ketään unohtamatta – ylintä johtoa, välitason esimiehiä ja kaikkia muita kuin esimiestyötä tekeviä – millä tavoin voisimme rakentaa kaikki toinen toisillemme inhimillisemmän työelämän. Jos työyhteisössä on vaikkapa 100 ihmistä, voi työn tekemisen iloon ja tarkoituksellisuuden kokemukseen vaikuttaa tasan 100 ihmistä. Voi tietysti olla, että joku tai jotkut eivät ymmärrä omaa vaikutusmahdollisuuttaan ja -velvollisuuttaan. Tällaisen ihmisen on parempi hakeutua jonnekin muualle, jossa hän voi jatkaa entisellä tyylillään. Todennäköisesti tai ainakin toivottavasti seinä tulee jossain muualla joskus vastaan niin, että hän joutuu kasvamaan ja kehittymään ihmisenä. Varsinkin, jos seinässä sattuu olemaan taikapeili, josta hän voi nähdä mahdollisesti kovinkin ruusuisten kuvitelmiensa läpi todellisen itsensä omine ainutlaatuisine vajavaisuuksineen ja epätäydellisyyksineen. Ja todettakoon selvyyden vuoksi, että työyhteisöstä riippuen tämä ihminen voi olla yhtä hyvin se yksi ylin johtaja, joku muu johtaja tai esimies tai joku/jotkut niistä monista kymmenistä, jotka eivät ole johtavassa tai esimiesasemassa.

Tänään – ja joka vuosi tästä eteenpäin niin kauan kuin elän – vietän Vapautumisen Päivää syntymäpäiväänikin tärkeämpänä merkkipäivänä. Tämän jälkeen en enää aio keneltäkään ottaa vastaan minkäänlaisia syytöksiä heidän elämänsä omista henkilökohtaisista ongelmista, joiden aiheutumiseen en ole ollut millään tavoin osallinen. En myöskään jää märehtimään menneitä, vaan suuntaan elämässäni eteenpäin antautuen ja omistautuen erilaisille arvokkaille ja onnellisuutta aikaansaaville hankkeille. Näihin kuuluu edelleen myös työskentely kehittämis- ja hallitustehtävissä perustamassani järjestössä, mutta ei enää toiminnanjohtajana. Toivottavasti minut hyväksytään kaikkien muiden työntekijöiden joukkoon tasavertaisena, yksilöllisellä tavallani epätäydellisenä ihmisenä, jollaisia kaikki maailman ihmiset ovat. Vain silloin saan aidosti olla ihminen ihmiselle. Mitään muuta en ole koskaan osannut ja halunnutkaan olla.

2 kommenttia

Kategoria(t): arvokato, auttaja, auttajan rooli, auttamisen pimeä puoli, elämän kriisit, empatiakyvyttömyys, epäoikeudenmukaisuus, esimies, Henkinen pahoinpitely, huono johtaminen, Ihmisarvo, ihmisarvon alentaminen, ihmisoikeudet, Ihmistyö, Itsekkyys, kaltoin kohdeltu, kiusaaminen, kriisi, laskiämpäri, likakaivo, likasanko, likaviemäri, mielivalta, oman edun tavoittelu, paha mieli, paha olo, pahoinpidelty, päätöksentekijä, Pettymys, Psyykkinen pahoinpitely, Psyykkinen väkivalta, sylkykuppi, syyllisyyden taakka, tunnetaidottomuus, työpaikkakiusaaminen, uhri, vaikeudet, vallan väärinkäyttö, vastoinkäymiset, vastuullisuus, vastuunkantaja, vastuuttomuus, vessanpönttö