Kiusaamisesta puhuminen on syytä lopettaa kokonaan

Kiitos Hilkka Ahteen ja Timo Rädyn välisessä oikeudenkäynnissä annetun tuomion, voidaan siirtyä nykyisen rikoslain mukaiseen aikakauteen ja lopettaa kokonaan kiusaamisesta puhuminen. Räty ja kaksi muuta AKT:n vastuuhenkilöä tuomittiin pahoinpitelystä ja vammantuottamisesta. Ei siis
– kiusaamisesta,
– kiusoittelusta,
– huumorista, jota kohde ei vain ymmärtänyt harmittomaksi, tai
– kepposesta, jekusta, jyhnästä tai jäyhästä, mistä kohde ihan turhaan kiusaantui, joka oli vallan kiusallista kaikille

Olen aina ollut kiusaamisesta puhumista vastaan, koska koko käsite on harhaanjohtava. Kyse on koko ajan ollut yksiselitteisesti väkivallasta. Jotkut ovat toki puhuneetkin kaiken aikaa kouluväkivallasta ja työpaikkaväkivallasta. Mutta kiusaamisesta itsellensä brändin, aseman sekä leveän leivän ja toimeentulon kehittäneet ovat toisaalta pyrkineet jatkuvasti laventamaan kiusaamisen alaa. Ensin ryhdyttiin puhumaan vain kouluissa tapahtuvasta väkivallasta ”kiusaamisena”, sen jälkeen käsite ulotettiin työpaikoilla tapahtuvaan väkivaltaan, joka olikin siis vain kiusaamista.

Katsotaanpa, mitä sivistyssanakirja kertoo kiusa-sanasta.

Harmillinen, närkästyttävä, ärsyttävä (tahallinen) teko tai asia, harmi, vaiva, riesa, haitta, vastus. esim. Tehdä kiusaa jollekulle. Tehdä jotakin jonkun kiusaksi. Olla ihmisten kiusana, kiusoina. Hellettä oli ihan kiusaksi asti. Raha ei tee kiusaa eli rahaa on riittävästi. Kiusa se on pienikin kiusa. Kiusalla, kiusallaan, kiusoilla, kiusoillaan eli tahallista kiusaa tehden, jonkun kiusaksi, kiusanpäiten, piruuttaan. Myöhästyä kiusallaan. Naapurien kiusalla. Jätti kiusoillaan portin auki. En kiusallanikaan tee sitä.

En siis kiusallanikaan ole koskaan suostunut vähättelemään väkivaltaa puhumalla siitä kiusaamisena. Onneksi ei sentään ole ryhdytty puhumaan katukiusaamisesta, kotikiusaamisesta, terä- tai ampuma-aseella toteutetuista vammoja tai kuoleman aiheuttaneesta kiusaamisesta, sodissa tapahtuvasta vihollisten kiusaamisesta kuoliaaksi, vanki- ja keskitysleireillä toteutetuista miljoonien ihmisuhrien kuolemaan johtaneista joukkokiusaamisista, tai muusta sellaisesta.

Kouluissa tehdyistä joukkomurhistakaan ei sentään ole puhuttu kiusaamisen muotona, vaikka se olisikin yhtä johdonmukaista kuin se, että muutakin kouluissa tapahtuvaa väkivaltaa kutsutaan kiusaamiseksi. On muuten metkaa, että sama teko kadulla tai kotona tehtynä on yksiselitteisesti väkivaltarikos, mutta koulussa tehtynä se on mukamas joku muu lievempi ilmiö.

Niin kauan kuin kiusaaminen käsitettiin puhtaasti henkisen väkivallan muotona, saatoin asian vielä ymmärtää jotenkuten, vaikken käsitettä silloinkaan hyväksynyt. Mutta sen jälkeen, kun alettiin puhua fyysisestä kiusaamisesta sekä lyömisestä ja potkimisestä kiusaamisen muotoina, putosin lopullisesti kärryiltä.

Joku minua viisaampi on joskus todennut, että kaikki väkivalta on henkistä, mutta osaan liittyy myös fyysinen ulottuvuus. Tarkoittaen siis sitä, että kaikki väkivalta vahingoittaa henkisesti sekä tekijäänsä että uhriansa ja siinä ohessa voi tapahtua myös fyysistä vahingoittumista joko toiselle tai molemmille. Tämän allekirjoitan sekä käytännön väkivaltatyöntekijänä että ilmiön tutkijana. Mutta mitään yhteyttä kiusaamiseen en osaa nähdä.

Kiusaamisesta puhuminen on minusta absurdia eli mieletöntä, järjetöntä, järjenvastaista, siis vastoin kaikkea yleistä ymmärrystä. Ja tätä nykyä – itse asiassa jo vuodesta 1995 (!) lähtien – vastoin oikeustajua. Jo vuonna 1995 muutettiin rikoslain 21. luvun 5 § muotoon:

Joka tekee toiselle ruumiillista väkivaltaa taikka tällaista väkivaltaa tekemättä vahingoittaa toisen terveyttä, aiheuttaa toiselle kipua tai saattaa toisen tiedottomaan tai muuhun vastaavaan tilaan, on tuomittava pahoinpitelystä sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi. Yritys on rangaistava.

Siitä lähtien henkinen väkivalta on kriminalisoitu eli tehty laissa rangaistavaksi rikokseksi. Ja kiusaamispuhe on sen kuin jatkunut ja vain lisääntynyt sen jälkeen.

Kiusaaminen on todellisuudessa henkistä pahoinpitelyä ja pahoinpitely – henkinen tai fyysinen – on yksi väkivallan muoto. Rikoslain 21. luku käsittelee henkeen ja terveyteen kohdistuvia rikoksia. Väkivaltarikosten lajit, joiden yksi muoto on henkinen väkivalta, ovat ainakin
– pahoinpitely
– törkeä pahoinpitely
– lievä pahoinpitely
– vaarantuottaminen
– heitteillepano
– pelastustoimen laiminlyönti

Tappeluun osallistuminenkin tulee mielestäni kyseeseen, koska siinä puhutaan hyökkäyksestä, ”johon useat ottavat osaa ja jossa joku surmataan tai jollekulle tahallaan aiheutetaan vaikea ruumiinvamma tai vakava sairaus”. Siis itse asiassa koulukiusaamisessa, joka on määritelty nimenomaan joukkoilmiöksi, onkin kyse rikoslain 21. luvun 12 §:n mukaisesta tappeluun osallistumisesta. Edellyttäen, että kohde sairastuu psyykkisesti vaikea-asteisesti. Ja näinhän tapahtuu loppujen lopuksi varsin usein. Osa joutuu pitkäaikaiseen psykologiseen tai psykiatriseen hoitoon, osa psykiatriseen sairaalahoitoon ja jotkut tekevät jopa itsemurhan, kun eivät koe heille aiheutetusta psyykkisestä kärsimyksestä muuta ulospääsyä. Lopuistakin moni ei toivu heille aiheutetusta traumasta koskaan kokonaan, vaan se vaikeuttaa heidän loppuelämäänsä tavalla tai toisella.

Mielestäni oli erityisen mielenkiintoista, että Ahde-Räty-tapauksessa väkivallantekijät tuomittiin myös vammantuottamuksesta. Tästä voisi päätellä, että henkisen väkivallan muotoja voivat olla edellä mainittujen lisäksi myös
– kuolemantuottamus
– törkeä kuolemantuottamus
– vammantuottamus
– törkeä vammantuottamus

Jos olen siis tulkinnut ja ymmärtänyt oikein rikoslain 21. luvun henkiseen väkivaltaan soveltamisen ulkopuolelle jää siis vain tappo, murha, surma ja lapsensurma.

Jäänkin mielenkiinnolla seuraamaan tulevia tuomiota ja niissä esiintyviä rikosnimikkeitä. Ja malttamattomana odotan ennen kaikkea kiusaamispuheen loppumista. Toivon siis, että puhutaan asioista sellaisina, mitä ne todellisuudessa ovat ilman, että kaunistellaan, vähätellään tai vääristellään niitä kokonaan joksikin muuksi lievemmältä haiskahtavaksi.

Advertisement

Työyhteisön johtaja likakaivona

Ihmiset, jotka purkavat omaa pahaa mieltään muihin ihmisiin, ovat valitettavan usein itsekkäitä, tunnetaidottomia, empatiakyvyttömiä ja epäoikeudenmukaisia. Monilla ihmisillä, ehkä suurimmalla osalla meistä, on erilaisia ongelmia elämänsä eri alueilla. Minun ongelmani ei kuitenkaan ole sinun syysi, jollet juuri Sinä ole sen alkuperäinen aiheuttaja. Siksi minun ei myöskään pidä siirtää omaa vastuutani omien ongelmieni ratkaisemisesta Sinun, ongelmiini syyttömän ihmisen niskaan. Tämä on kuitenkin yleinen käytäntö, varsinkin työelämässä.

Yhä enemmän puhutaan työpaikkakiusaamisesta. Olen ollut sen uhrina niin pitkään, että olen tehnyt oman osani, kantanut oman korteni kekoon muiden ihmisten pahan olon kohteena olijana. Olen lopullisesti kyllästynyt olemaan likasankona tai laskiämpärinä, kuten sitä lapsuudessani nimitettiin. Kärsivällisyyspussini – johon olen siis kerännyt kärsivällisesti minun kannettavaksi siirrettyä muiden kärsimystä – yksinkertaisesti täyttyi niin, että se räjähti. Tämä tapahtui eräänä iltana muutama kuukautta sitten, tarkalleen 28.3. Silloin kirjoitin viestin perustamani järjestön hallitukselle ja pyysin sitä vapauttamaan minut tästä toiminnanjohtajuuteni näköjään luontaisetuna kuuluvasta ikeestä, koska en yksinkertaisesti jaksa kantaa sitä enää. Tahdon viettää edessä olevan 60-vuotispäiväni vapaana kaikesta siitä syyllisyyden taakasta, joka niskaani on ilman omaa osallisuuttani muiden toimesta kasattu.

”Työn orjat sorron yöstä nouskaa” laulettiin joskus hyvin perustein. Tänä päivänä on pakko kysyä, kuka sortaa ketä työelämässä ja millä oikeudella. Kuka on kaikkein lainsuojattomin, jota voidaan kohdella yleisesti hyväksytysti täysin ihmisarvoa alentavalla tavalla? Oman pitkäaikaisen kokemuksen perusteella ihmisoikeuksien kannalta kaikkein sorretuin henkilöstöryhmä on työyhteisöjen johto. Tällä en siis missään tapauksessa tarkoita sitä, ettei työpaikkakiusaamista, erilaatuista oikeuksien polkemista ja muuta epäoikeudenmukaisuutta tapahtuisi monella muullakin tasolla erilaisissa organisaatioissa. Enkä varsinkaan miltään osin puolusta kaikkea sitä vallan väärinkäyttöä, mielivaltaa ja oman edun tavoittelua, jota on häpeällisen ja halveksuttavan paljon ylimmissä yhteiskunnallisissa asemissa olevien keskuudessa. Se ei kuitenkaan oikeuta teilaamaan ja lahtaamaan kaikkia, jotka ovat erilaisista syistä johtuen suostuneet ylimmiksi päätöksentekijöiksi ja samalla viimekätisiksi vastuunkantajiksi erilaisissa organisaatioissa.

Jostain syystä oman pahan olon kaataminen toisen niskaan on muutenkin jotenkin niin upeaa suomalaista kansalaishuvia, että! Muiden mollaaminen keventää jollain ihmeellisellä tavalla omaa pahaa oloa. Kaikki erilaisissa palveluammateissa ja asiakaspalvelutehtävissä toimivat kokevat tämän huvittelun muodon päivittäin – tosin välineellisessä roolissa eli he joutuvat olemaan niinä huvipuistolaitteina tai vastaavina esineinä, joiden avulla toiset saavat mielihyvää tai ainakin mielipahan lievennystä.

Muiden virheiden, vikojen ja itselle pahaa oloa aiheuttaneiden syiden keksimisessä suomalaiset ovat harvinaisen luovaa kansaa. Muilla alueilla – jotain yksittäistä Rovio Oy:n kaltaista esimerkkiä lukuun ottamatta – luovuus ei viime aikoina oikein näytä olleen mainitsemisen arvoisin luonteenpiirteemme. Monasti on puhuttu tämän päivän arvokadosta, traditioiden, perinteiden katoamisesta. Ei hätää, uusi kansanperinne on löytynyt! Yhä useammin ja yleisemmin puhutaan yleisenä tosiasiana suomalaisesta huonosta johtamisesta. Kukaan ei ole niin huono ja kyvytön ihminen kuin se, joka on minkälaisella taustalla tahansa suostunut muiden johtajaksi. Että osaakin olla kelvoton yksilö tuo suomalainen johtaja, koko suomalaisen työelämän ja itse asiassa meidän kaikkien muussakin elämässämme kokemamme pahoinvoinnin aiheuttaja. Yöks, mikä epäihminen! No, sylkykuppina, vessanpönttönä ja likaviemärinä ehkä juuri ja juuri kelvollinen.

Olen vuonna 1977 vastaanottanut ensimmäisen esimiestehtäväni ja vuonna 1979 ryhtynyt ensimmäistä kertaa toimitusjohtajaksi. Vuosien 1979 ja 1998 välillä toimin kahden vuosikymmenen ajan liikkeenjohdon ylimmissä tehtävissä, milloin toimitusjohtajana tai muuna ylimmän operatiivisen johdon jäsenenä, milloin hallituksen puheenjohtajana tai muuna jostain osa-alueesta erityistä vastuuta kantavana jäsenenä. Aivan loppuvuosina toimin enää liikkeenjohdon konsulttina ja kouluttajana. Vuonna 1996 perustin liike-elämän arvoihin perustavalla tavalla kyllääntyneenä yleishyödyllisen yhdistyksen, joka toimii hyväntekeväisyysjärjestönä. Kuvittelin siirtyväni myös itselleni inhimillisempään maailmaan. Kuinka väärässä olinkaan!

Ensin olin hämmentynyt, tällä hetkellä olen lähinnä pettynyt – ja ennen kaikkea koen itseni kaltoin kohdelluksi, joku voisi puhua myös psyykkisesti pahoinpidellyksi joutumisesta. Suurimmaksi osaksi ovat kokemukseni tästä työstä toki myönteisiä. Varsinkin niistä kymmenistä tai sadoista nuorista on tallentunut ikuinen elämänvoimaa antava jälki sydämeeni, joilta olen vastaanottanut myönteistä palautetta heihin jättämästäni pysyvästä vaikutuksesta tai joita olen itse huomannut saaneeni auttaa elämässään askeleen eteenpäin kohti arvokasta ja hyvää. Ja olen kiitollinen niistä monista tuhansista muistakin nuorten kohtaamisista, joilla uskon kaikilla olleen ainakin sinapinsiemenen verran merkitystä meille molemmille. Samoin olen kiitollinen kaikesta siitä yhdessä kasvamisen ja kehittymisen ilosta, jota olen ollut etuoikeutettu kokemaan yhdessä niiden lukemattomien järjestössämme työskennelleiden loistavien kasvattajien kanssa, jotka ovat kanssani ihmetelleet ihmisenä olemisen arvoituksellisuutta.

Erittäin yllättynyt – nimenomaan negatiivisesti – olen kuitenkin ollut siitä, miten jotkut järjestössämme eri tavoin mukana olleet ihmiset ovat katsoneet oikeudekseen kohdella minua. Enkä todellakaan tarkoita sitä suurta enemmistöä elämänsä erilaisten vaiheiden kautta ihmisten ymmärtäjiksi sivistyneitä ihmisiä, jotka ovat valmiit omistautumaan toisille ihmisille ja antamaan itsestään kaiken mahdollisen hyvän, mitä he ovat saaneet omaksi osakseen elämässään. Sen sijaan puhun auttamisen pimeästä, tunnistamattomasta ja tunnustamattomasta sekä peitellystä puolesta. Miksi auttaja ei osaa auttaa itseään erilaisissa elämänsä kriiseissä. Miksi omat, usein suurten mullistusten, esimerkiksi noin kolmenkymmenen vuoden iässä perhettä perustamisvaiheessa, esiintyvät vaikeudet ja vastoinkäymiset vain kaadetaan täysin vastuuttomasti helpoimman uhrin niskaan? Pitäisihän auttajan tietää, ettei sen kaltainen toiminta helpota pysyvästi kenenkään ihmisen omaa pahaa oloa eikä varsinkaan ratkaise hänen henkilökohtaista tilannettaan. Ratkaisu on yksin hänen vastuullaan yhdessä niiden kanssa, joita asia koskee.

Eräs aikamme suurista suomalaisista ajattelijoista, edesmennyt Martti Lindqvist pohti useissa teoksissaan auttajan roolia, osaa ja taakkaa – sekä ennen kaikkea vastuuta itsestään, autettavistaan ja kanssaihmistään, olivat he sitten perheenjäseniään, kollegoitaan tai niin kutsuttuja esimiehiään. Suosittelen lämpimästi kaikille auttajille ja ihmistyön tekijöille Lindqvistin viisaiden kirjojen lukemista. Aloittaa voi vaikkapa kirjoista ”Ammattina ihminen, hoidon etiikasta ja arvoista” ja ”Auttajan varjo”.

Auttajana tai muussakin ihmistyössä toimiminen on tavanomaistakin ihmisenä olemista vastuullisempi rooli tai identiteetti. Sekä autettavan, auttajan itsensä että kaikkien hänen kollegojensa kohtelussa – joihin auttamis- ja ihmistyössä kuuluu samanarvoisena myös ”esimies” tai miksi viimekätistä vastuun taakaan kantajaa ikinä kutsutaankaan – luulisi inhimillisyyden olevan itsestäänselvyys. Siis sen, että kunnioitan sekä autettavieni, mutta myös kollegojeni – kantoivat he millaisia organisaatiorakenteiden pakottamia rooleja ja niiden mukaisia velvoitteita tahansa – ja kaikkien muidenkin ihmisten arvoa. Kukaan ei ole ”ansainnut” sitä, että muut käyttävät häntä hyväksi kiusaamisen, psyykkisen väkivallan tai muilla keinoilla toteutetun toimintansa kohteena, joka epäinhimillistää toisen ja jonka itsekkäänä tarkoituksena on oman ties mistä kumpuavan pahan olonsa lieventäminen.

Mielenkiintoinen kokeilu olisi, jos esimies ja hänen alaistensa voisivat vaihtaa paikkoja vaikkapa vuodeksi kerrallaan. Esimerkiksi asianajo- ja tilintarkastustoimistoissa melko yleinen menettelytapa on, että itse kukin uhrautuu vuoden ajaksi toimimaan toimitusjohtajana. Kaikki palaavat sen jälkeen yleensä erittäin huojentuneina omiin asiantuntijatehtäviinsä. Ja ehkäpä myös kohtelevat seuraavaa toimitusjohtajaa eri tavoin kuin olisivat ymmärtäneet kohdella ennen kuin ovat itse olleet siinä asemassa. Ehkäpä jopa puheet ”huonosta johtamisesta” ovat unohtuneet kahvihuonekeskustelujen asialistalta. Sen tilalla on saatettu ennemminkin ryhtyä keskustelemaan siitä, miten itse kukin voisivat kohdella toisiaan inhimillisesti ja oikeudenmukaisesti, jotta kaikki jaksaisivat ponnistella kohti yhteisesti sovittuja päämääriä.

Jatkan tästä joissakin seuraavista blogikirjoituksistani. Tarkoitukseni on ottaa kantaa ketään unohtamatta – ylintä johtoa, välitason esimiehiä ja kaikkia muita kuin esimiestyötä tekeviä – millä tavoin voisimme rakentaa kaikki toinen toisillemme inhimillisemmän työelämän. Jos työyhteisössä on vaikkapa 100 ihmistä, voi työn tekemisen iloon ja tarkoituksellisuuden kokemukseen vaikuttaa tasan 100 ihmistä. Voi tietysti olla, että joku tai jotkut eivät ymmärrä omaa vaikutusmahdollisuuttaan ja -velvollisuuttaan. Tällaisen ihmisen on parempi hakeutua jonnekin muualle, jossa hän voi jatkaa entisellä tyylillään. Todennäköisesti tai ainakin toivottavasti seinä tulee jossain muualla joskus vastaan niin, että hän joutuu kasvamaan ja kehittymään ihmisenä. Varsinkin, jos seinässä sattuu olemaan taikapeili, josta hän voi nähdä mahdollisesti kovinkin ruusuisten kuvitelmiensa läpi todellisen itsensä omine ainutlaatuisine vajavaisuuksineen ja epätäydellisyyksineen. Ja todettakoon selvyyden vuoksi, että työyhteisöstä riippuen tämä ihminen voi olla yhtä hyvin se yksi ylin johtaja, joku muu johtaja tai esimies tai joku/jotkut niistä monista kymmenistä, jotka eivät ole johtavassa tai esimiesasemassa.

Tänään – ja joka vuosi tästä eteenpäin niin kauan kuin elän – vietän Vapautumisen Päivää syntymäpäiväänikin tärkeämpänä merkkipäivänä. Tämän jälkeen en enää aio keneltäkään ottaa vastaan minkäänlaisia syytöksiä heidän elämänsä omista henkilökohtaisista ongelmista, joiden aiheutumiseen en ole ollut millään tavoin osallinen. En myöskään jää märehtimään menneitä, vaan suuntaan elämässäni eteenpäin antautuen ja omistautuen erilaisille arvokkaille ja onnellisuutta aikaansaaville hankkeille. Näihin kuuluu edelleen myös työskentely kehittämis- ja hallitustehtävissä perustamassani järjestössä, mutta ei enää toiminnanjohtajana. Toivottavasti minut hyväksytään kaikkien muiden työntekijöiden joukkoon tasavertaisena, yksilöllisellä tavallani epätäydellisenä ihmisenä, jollaisia kaikki maailman ihmiset ovat. Vain silloin saan aidosti olla ihminen ihmiselle. Mitään muuta en ole koskaan osannut ja halunnutkaan olla.