Miten löydän tarkoitusta työstä?

Viktor Frankl on todennut, että työ ja rakkaus ovat yleisiä pääreittejä, joiden kautta ihmisen on mahdollista kokea elämänsä tarkoitukselliseksi. Työn avulla ihminen voi toteuttaa olemassaolonsa tarkoitusta luomalla tai aikaansaamalla jotain arvokasta. Jotta työn tarjoama tarkoitusmahdollisuus toteutuisi, tulisi työssä kehkeytyä jotain sellaista, joka on arvokasta ja merkityksellistä jollekin tai joillekin muille kuin työn tekijälle itsellensä. Kun työn tekijä kokee näin tapahtuvan, tuntee hän itsensä arvokkaaksi ja merkitykselliseksi osaksi yhteisöä ja koko sitä yhteiskuntaa, jossa hän elää. Myös hän on henkilökohtaisesti tärkeä yhteisen hyvän kerryttäjä.

Käynnissä on voimakkain ja kokonaisvaltaisin työn olemuksen muutos sitten 1700- ja 1800-lukujen taitteessa Britanniasta alkaneen teollisen vallankumouksen, joka on edennyt useina eri aaltoina ensin Euroopassa ja Yhdysvalloissa (1800- ja 1900-lukujen taitteessa) ja seuraavaksi Japanissa, Kiinassa ja muuallakin Aasiassa (1900-luvun lopusta alkaen). Kehitys on jatkunut käytännössä tauotta. 

Olemme kuitenkin siirtyneet uuteen vaiheeseen, jota voidaan kutsua tietokoneiden vallankumoukseksi. Tietokoneet ja robotit kehittyvät huimaa vauhtia ja muuttavat maailmaa yhä kiihtyvään tahtiin. Älykkäät järjestelmät ja tekoäly korvaavat jo korkeakoulutettujen ammattilaistenkin töitä. Toisin sanoen muutos ei kohdistu aiempaan tapaan vain fyysisen työn korvaamiseen koneilla ja automaatiolla, vaan se koskee yhä enenevässä määrin myös henkistä työtä laajentuen koko ajan uusille teollisuuden, kaupan ja palvelujen aloille. Vaikutukset ulottuvat työn lisäksi kaikille muillekin elämän alueille.

Muutos on ollut nopea ja arvaamaton, ja vieläkin vaikeampaa on ennustaa tulevaisuudessa tapahtuvaa. Asiantuntijat ovat kuitenkin melko yksimielisiä siitä, että kehitys jatkuu sen kaltaisena, että robotit korvaavat yhä lisääntyvän osan siitä työstä, mitä ihminen on tehnyt aiemmin. Samalla syntyy uutta työtä, jossa tarvitaan ihmistä ja jota robotit tai tietokoneet eivät voi tehdä. Ainakaan minä en usko niihin utopioihin, joissa kuvitellaan, että robotit saavuttaisivat kaiken sen korkeimman henkisen kyvykkyyden, joka on elävien olioiden keskuudessa ominaista vain ihmiselle. Tällainen ajattelu osoittaa puutteellista ymmärrystä ihmistajunnasta ja edustaa ihmisen kykyjen ja voimavarojen väheksymistä.

Kukaan ei oikein osaa ennakoida, millaista tulevaisuudessakin tarvittava ihmisten tekemä työ on. Varsinkaan tämän hetken koululaiset eivät voi lainkaan tietää, millaisia ammatteja heille on tarjolla tulevaisuudessa ja kukaan meistä ei voi tietää lyhemmälläkään tähtäyksellä, millaisia uusia taitoja pian tarvitaan. Moni joutuu todennäköisesti toteamaan, että tähän asti opitut taidot eivät vastaa uusia tarpeita. Jostain olisi saatava uusia taitoja. Toisin sanoen syntyy valtavasti uusia tarpeita sekä peruskoulutuksen sisällöille että lyhyille täydennys-, jatko- ja uudelleenkoulutuspoluille.

Lienevätkö työttömille jatkuvasti uusia pakotteita keksivät päättäjät tiedostaneet alkuunkaan, mitä maailmassa on tapahtumassa. Vanhanaikaiset työt ja työpaikat sekä yleisemminkin perinteinen palkkatyö on suurimmaksi osaksi katoamassa. Pitkäaikaistyöttömien kiusaamisen sijaan pitäisi keskittyä niihin moninaisiin toimenpiteisiin, joilla ihmisille luodaan edellytyksiä elää yhteiskunnassa, jossa ihmistyö jakautuu aiempaa epätasaisemmin ja jossa myös sen kokonaismäärä vähenee. Kansalaispalkan ym. köyhyyttä ehkäisevien järjestelmien luomisen lisäksi tarvittaisiin kaiken sellaisen edistämistä, jonka avulla ihmiset voivat säilyttää mahdollisuutensa luoda ja aikaansaada jotain arvokasta maailmaan. Kyse on paljosta muustakin kuin esimerkiksi yrittäjyysvalmiuksien luomisesta osana lasten peruskoulutusta ja aikuisten täydennyskoulutusta.

Työ on iso osa ihmisen identiteettiä, mutta useimmille palkkatyö ei voi enää olla ainoa tai edes keskeinen tarkoitusreitti. Onkin kysyttävä Mitä on työ?, Mikä on työpaikka? ja Mikä on työsuhde? Työ on jonkin tekemättömän työn tekoa, ehkä jotain sellaista, jota kukaan ei ole vielä keksinyt tehdä. Tällaisen löytämiseen tarvitaan luovaa ajattelua ja se edellyttää puolestaan, että meitä rohkaistaan ja kannustetaan lapsesta lähtien luovaan aikaansaamiseen. Kyse on uusien ideoiden löytämisestä ja niitä voi löytää ainoastaan sellainen ihminen, joka osaa ihmetellä, kysellä ja kyseenalaista kaikenlaista tutulta ja totutulta vaikuttavaa. Kyse on enemmän pienistä arkisista oivalluksista kuin jostain suurista, kaiken mullistavista ahaa-elämyksistä. Siis sellaisesta, johon periaatteessa kuka tahansa voi olla kykenevä. Ja joista voi kuitenkin kehkeytyä jotain riittävän suurta yhdelle ihmiselle myös taloudelliseksi toimeentuloksi. Sen perustulon päälle.

Työpaikka on vastaavasti kaikki ne paikat, joissa teen työtäni. Olkoon työpaikkana aluksi vaikkapa olohuoneen nurkkaus tai vaatekomero. Tai se perinteinen autotalli (tai yhtä hyvin mikä tahansa varastotila), josta on saanut alkunsa moni suuri menestystarina. Entäpä työsuhde? Mitkä ovat työntekoni suhteet, toisin sanoen kaikki ne suhteet, joissa olen työtäni tehdessäni? Mitkä ovat ne tahot, joita palvelen, asiat, joita edistän, olennot tai ihmiset, joita palvelen? Kaikki ne toiset, joiden hyväksi luon tai aikaansaan jotain arvokasta ja merkityksellistä.

Työn tulevaisuus näyttää parhaimmillaan erittäin valoisalta. Mahdollisuudet oman olemassaolon tarkoituksen toteuttamiseen työssä voivat olla paremmat kuin koskaan. Kun teknologia korvaa saman toistamiseen ja rutiineihin perustuvaa osaa työstä, luo se mahdollisuuksia työn (laadulliseen, arvokasta luovaan) tarkoitukseen keskittymiselle. Olemassa olevaa työtä voidaan tehdä tarkoituksellisemmalla tavalla ja monenlaista nykyisin tekemättä olevaa työtä voidaan ryhtyä tekemään.

Vaikka monet nykyiset ammatit lakkaavat kokonaan, syntyy uusia ammatteja, tarkoitusmahdollisuuksia, joita itse kukin voi löytää ja alkaa luomaan niistä työpaikkaa ja työsuhteita itsellensä. Vaikka monien nykyisten ammattien sisällöt ja vaatimukset muuttuvat, voi se merkitä myös aivan uusia mahdollisuuksia tehdä niihin liittyvää työtä arvopitoisemmalla ja tarkoituksentäyteisemmällä tavalla. Ehkä tulevaisuudesta on kehkeytymässä todellinen palveluyhteiskunta, jossa palvelemme toinen toisiamme ja lisäämme kaikki yhteisesti arvokasta ja hyvää maailmaan. On myös syytä tiedostaa, että tarkoituksellisuuden näkökulmasta vapaaehtoistyö – tai suomalaisittain talkootyö – voi olla kaikkein arvokkain työn muoto.

 

Advertisement

Viktor Frankl edelläkävijänä ja tiennäyttäjänä

Terveisiä Viktor Frankl maailmankongressista Wienistä, jossa sain jälleen tavata sekä Viktor Frankl’n alkuperäisiä oppilaita että logoteorian opiskelunsa vasta aloittaneita oppilaita. Ja monia muitakin sekä omaa elämänfilosofiaansa pohtivaa että toisia siinä avustavaa kollegaa. Kongressin järjestäjät lopettivat laskemisen siinä vaiheessa, kun 500 rekisteröityneen osallistujan määrä oli täyttynyt. Maita, joissa logoteoriaa aktiivisesti opetetaan ja opiskellaan, oli edustettuna lähes 40 (muutamasta maasta ei tällä kertaa ollut osanottajia). Edustettuna olleiden Wienin akkreditoimien instituuttien ja yhdistysten määrää en tiedä, mutta yhteensähän meitä on yli 130, Suomen Viktor Frankl Instituutti mukaan lukien.

Oli mukava kuulla jälleen tulkintoja niistä ajatuksista, joita Viktor Frankl alkoi kehittelemään jo 1920-luvulla ja joita hän levitti henkilökohtaisesti pitkin maailmaa sekä yliopistoissa että yleisötilaisuuksissa ja monissa kymmenissä kirjoissaan ja sadoissa artikkeleissaan vuonna 1997 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka. Ja kuten totesin, meitä sanansaattajia, jotka toimimme eräänlaisina Wienin Viktor Frankl Instituutin lähettiläinä, on lukematon määrä eri puolilla maailmaa – kaikissa maanosissa lännestä itään ja pohjoisesta etelään.

Monen suulla korostettiin Viktor Frankl’n filosofian syvyyttä moniin nykyisiin psykologisiin ja elämäntaito-oppeihin verrattuna. Monissa niissä osoitetaan jopa tieteellisin tutkimuksin todeksi niitä keskeisiä väittämiä, jotka Viktor Frankl loi osaksi oppiaan jo lähes 100 vuotta sitten. Mikäpä sen mukavampaa sinänsä, mutta valitettavaa on näiden muiden esittämien ajatusten pinnallisuus ja irrallisuus siitä filosofisesta perustasta, jolle kaiken pitäisi kiinnittyä. Tarkoitan erityisesti Viktor Frankl’n holistista, kokonaisvaltaista ja ihmisen kaikki olemuspuolet kattavaa ihmiskäsitystä.

Keskeistä Viktor Frankl’n ihmiskäsityksessä on kaikkien olemuspuolien samanaikainen yhdessäoleminen ja sen huomioiminen kaikessa. Toisin sanoen, fyysisen, psyykkisen, henkisen ja situationaalisen olemuspuolemme yhteenkietoutuneisuuden huomioiminen joka hetki kaikessa olemisessamme. Vaikka kaikki olemuspuolet vaikuttavat toisiinsa siten, että yhdessä olemuspuolessa tapahtuva vaikuttaa samalla kaikkiin toisiin olemuspuoliin, ovat elämämme laadun kannalta kaikkein keskeisimmät oma henkinen tajunnallisuutemme kaikkine kykyineen ja voimineen ja toisaalta kaikki se, mihin kulloinkin olemme suhteutuneita ja suhteissa eli maailmasuhteemme, jota myös situationaalisuudeksi kutsutaan. Ihminen on siis avoimessa suhteessa maailmaan ja kaikki maailmassa tapahtuva, johon hän kehollisesti ja tajunnallisesti joutuu tai hakeutuu suhteisiin, vaikuttaa häneen perustavalla tavalla. Ilman maailmasuhdetta meillä ei edes olisi tajuntaamme.

Esimerkiksi kaikki onnellisuuden aiheet löytyvät maailmasta, kaikesta siitä, mikä on jotain toista tai jokin toinen kuin minä itse. Näitä aiheita Viktor Frankl kutsui tarkoituksiksi, joiksi hän nimesi kaiken sen arvokkaan ja merkityksellisen, jota teemme jollekin toiselle kuin itsellemme. Vain tällaisten tarkoitusten toteuttaminen elämässämme voi johtaa kestävään hyvinvointiin ja onnellisuuteen – jota kokonaisvaltaista kokemusta hyvästä elämästä antiikin kreikkalaiset kutsuivat eudaimoniaksi. Kuten Viktor Frankl totesi – siis jo 100 vuotta sitten – oikotietä onneen ei ole.

Kaikkein ylevin tapa toteuttaa tarkoitustamme maailmassa on asennoitua rakkaudellisesti kaikkeen ja toimia sen mukaisesti. Tämä on mahdotonta meille epätäydellisille ihmisille, mutta päämääränä ja toimintamme ohjenuorana se on mahdollinen. Mitä useammin onnistumme asennoitumaan ja toimimaan rakkaudellisesti toisia kohtaan, sitä useammin ja voimakkaammin voimme kokea onnellisuutta elämässämme. Toisia ei merkitse vain toisia ihmisiä, vaan kaikkea, joka on jotain muuta kuin minä itse omine kehoineni ja tajuntoineni. Tämän havainnollistamiseksi tarvitsemme situationaalisuuden käsitettä, josta hiljattain edesmennyt suuri suomalainen filosofi Lauri Rauhala on kirjoittanut suomenkielellä koko kirjallisessa tuotannossaan. Viimeisimpänä teoksenaan kirjassaan ”Ihminen kulttuurissa – kulttuuri ihmisessä”.

Siteeraankin lopuksi Rauhalan lausumaa: ”Maailmassa voisi tapahtua paljon suotuisaa kehitystä, jos yleisesti käsitettäisiin, että situaatio on osa ihmistä.” Erityisesti Viktor Frankl’ia ajatellen, joka nimesi ja määritteli ihmisen keskeiset henkiset kyvyt, voisi myös todeta, että mikäli ihmiset käsittäisivät, miten tärkeää henkinen kasvu on ja etenkin, miten sitä tehdään ja mitä siinä tulisi tapahtua, eläisimme paljon paremmassa maailmassa.

Pettymysten ja vastoinkäymisten sietokykyä vai arvokasta ja tarkoituspitoista elämänsisältöä

Hannu Lauerma totesi Hyvinkään verilöylyn syistä tämän aamun Helsingin Sanomissa viisaasti: ”Julkisuudessa olleiden tietojen perusteella on vaikea tehdä yhtään mitään arvioita siitä, minkälaisesta teosta on loppujen lopuksi ollut kysymys.” Näin toteaa todellinen asiantuntija.

Sunnuntain Hesarissa poliisiylijohtaja Mikko Paatero toteaa, että nykyisten tietojen perusteella ei voi vielä arvioida, onko Hyvinkään tapauksella yhteyksiä esimerkiksi kouluampumisiin tai Norjan tragediaan. ”Pitäisi olla enemmän tietoja ampujan motiivista ja ajatusmaailmasta. Yleisesti voi sanoa, etteivät terveet ihmiset käyttäydy näin.” Tulkitsen tämän viittauksen terveyteen siten, että ampujan mieli on ollut ”jollakin tavalla järkkynyt” lainaten suoraan Tasavallan presidentti Sauli Niinistön lausumaa samassa lehdessä. Se, että joku ei ole täysin terve, ei mielestäni edellytä eikä oikeuta leimaamaan hänet suoraan vakavasti sairaaksi tai äärimmäiseksi poikkeusyksilöksi. Pikemminkin kyse on siitä, mihin Poliisiammattikorkeakoulun rehtori Kimmo Himberg viittaa todetessaan, että Hyvinkään tapahtumat antavat jälleen kerran aihetta pohtia, miksi yhteiskunta tuottaa tällaista käyttäytymistä ja miksi näitä alkaa olla tällä frekvenssillä. Onko siis niin, että yhä useampi saattaa turvautua jopa tällaisiin keinoihin, kun ”elämä koetaan liian ahdistavana” Presidentti Niinistön sanoja jälleen lainatakseni.

Hesarin toimituspäällikkö Antero Mukka toteaa oman Näkökulma-kirjoituksensa (HS 27.5.) lopuksi: ”Surmaajakin olisi tarvinnut tosiystävän, joka olisi tehnyt kaikkensa estääkseen sen mitä nyt pääsi tapahtumaan.” Kaunis ajatus ja totta onkin, kuten Mukka toteaa, että ystävät ovat tarpeen meille kaikille. Elämämme ei voi kuitenkaan olla sen varassa, että joku toinen ihminen on kaiken aikaa vartioimassa, että emme tee jotain harkitsematonta. Kukaan ei voi jatkuvasti suojella meitä itseltämme. Sen sijaan sisällämme täytyy olla jokin kompassi, joka ohjaa meitä kohti sellaisia tekoja, jotka voidaan liittää vaikkapa yhteisvastuun käsitteeseen (ks. edellinen blogikirjoitukseni). Tätä kompassia olen itse tottunut kutsumaan omaksitunnoksi.

”Ääritekojen ehkäisy: Yksilön opittava elämään epäonnistumisten kanssa.” Otsikko on mtv3.fi -sivustolta. Uutinen perustuu MTV3:n Huomenta Suomessa haastateltujen asiantuntijoiden mielipiteisiin, joissa toistetaan, kuinka keskeistä on pärjätä epäonnistumisten, pettymysten ja vääryyksien kanssa. Vääryyksillä viitattaneen siihen, että yhä useampi ihminen kokee aiempaa herkemmin, että muut tekevät hänelle vääryyttä. Epäonnistumisista ja pettymyksistä MTV3 Uutisten rikostoimituksen päällikkö Jarkko Sipilä pohtii: ”Miljoonat ihmiset joutuvat käsittelemään pettymyksiä, joista valtaosa selviää ja menee elämässä eteenpäin. Osa näistä ihmisistä päätyy itsemurhaan ja pieni osa tällaisiin ääritekoihin”. Kaikki tämä pitää paikkaansa. Ihmistä ei kuitenkaan voi opettaa elämään epäonnistumisten ja vastoinkäymisten kanssa, jollei hän näe itsellään olevan riittävän hyvää syytä elää. Jollei hän koe maailmaa mielekkääksi ja itseään merkitykselliseksi, ei tosiystäväkään voi ehkäistä hänen itsetuhoisia tai muiden tuhoamiseen johtavia tekoja. Paitsi jos tosiystävä on sellainen, jolle tämä epävarmuutta ja epäilyä elämässään kokeva ihminen saa olla arvokas.

Kyse on siis lopulta siitä, että saamme olla arvokas jollekin toiselle, jolloin elämällämme on merkitystä hänelle ja itselle. Saamme siis kokea itsemme arvokkaaksi sekä omissa että myös sen toisen silmissä – edellytyksenä tietysti on, että tämä toinen myös ilmaisee arvostavansa heidän ihmissuhdettaan, tosiystävyyttä. Sitä, että olemme joku jollekin toiselle oln tottunut kutsumaan kokemukseksi siitä, että elämällämme on jokin tarkoitus. Ääritekoja ei siten ehkäistä pelkällä psykologisoinnilla ja patologisoinnilla, vaan sillä, että rakennamme niin inhimillisen yhteiskunnan, että kaikki voivat kokea elämänsä arvokkaaksi ja tarkoituksentäyteiseksi. Kun ihmisellä on tällainen perusta elämällään, kestää hän minkälaiset epäonnistumiset ja pettymykset tahansa. Totta kai ne aiheuttavat usein kärsimystä ja hetkellistä epätoivoakin, mutta elämänsä arvon ja oman arvonsa muille tietävä ihminen ei turvaudu oman tai muiden elämän tuhoaviin ääritekoihin. Omallatunnolla tarkoitetaan Viktor Franklin filosofiassa juuri sitä kompassia, joka auttaa meitä muistamaan elämämme arvon ja meille laajalti tarjoutuvat tarkoitusmahdollisuudet.

Kun tiedämme, miksi elämme, kestämme elämän meille aiheuttamat kärsimykset. Jos opiskelumme keskeytyvät tai emme heti edes saa opiskelupaikkaa, joudumme yhtäkkiä työttömäksi tms., voimme keskittyä kaikkiin niihin muihin tarkoituksiin, joita elämällämme on. Voimme myös etsiä ja löytää uusia tarkoituksia, jos olemme liikaa eläneet vain yhdelle asialle. Työnteon ohessa ja ainakin jonkin aikaa vaikka sen tilalla voimme antautua vaikkapa vapaaehtoistyöhön. On monia eri tapoja olla mukana rakentamassa maailmasta kaikille parempaa paikka elää. Arvokkaampaa kuin rahan lahjoittaminen, on tehdä itse jotain konkreettista toisten ihmisten hyväksi. Viktor Frankl itse selvisi jopa keskitysleirien kauhuista (onnellisten sattumien lisäksi) sen avulla, että hän tiesi elämäntehtäväkseen ja sodan jälkeisen elämänsä tarkoitukseksi levittää eri puolille maailmaa ymmärrystä siitä, mikä tekee elämän arvokkaaksi ja tarkoituspitoiseksi.

En tiedä, mikä oli Hyvinkään verilöylyn syy ja tuskin mitään tyhjentyvää syytä tällekään teolle voidaan koskaan edes löytää. Jollain tavalla arvelen kuitenkin, että kyse on jostain sellaisesta, johon kysymys elämän tarkoituksesta liittyy. Jo väitöskirjassani määrittelin väkivallan perimmäisesti tarkoituksettomuuden ja rakkaudettomuuden ongelmaksi. Toistaiseksi en ole nähnyt mitään syytä poiketa tästä näkemyksestäni eli siitä, että kaikki väkivallanteot palautuvat loppuviimeksi näihin perimmäisiin syihin.