Aihearkisto: Suvaitsevaisuus

Tunnustan olevani suvaitsematon

On paljon asioita, joita en suvaitse missään tapauksessa. On myös paljon asioita, joihin suhtautumiseni on ihan jotain muuta kuin pelkkää suvaitsemista – eli paljon enemmän kuin vain sietämästä, sallimista tai hyväksymistä. Olenko siis suvaitsematon ihminen?

En suvaitse minkäänlaisia rikoksia ihmisyyttä vastaan, täysin siitä riippumatta, kuka niitä tekee, ja millä tahansa verukkeella tekojansa perustelee. Israelin ja Gazan välillä käytävä sota on hyvin konkreettinen ajankohtainen esimerkki – mitenkään unohtamatta ja vähättelemättä kaikkia muita tapahtuvia ja menneisyydessä tapahtuneita tekoja, joissa ihmisyyden raja on jyrkällä tavalla ylitetty.

En suvaitse sotilaallista sekaantumista toisen maan asioihin enkä kansainvälisen oikeuden rikkomista. Venäjän toimesta tapahtunut Krimin haltuunotto ja Ukrainassa sotiminen ovat karkeita ja tuoreita esimerkkejä tällaisesta toiminnasta.

En suvaitse ylimalkaan sotimista enkä minkäänlaista väkivaltaisuutta toisia kohtaan. En myöskään, vaikka sitä kutsuttaisiin vähättelevää käsitettä käyttäen kiusaamiseksi.

En suvaitse väkivaltaa myöskään eläimiä, kasveja ja ylimalkaan luontoa ja muuta luomakuntaa kohtaan. Vaikka ymmärrän, että ihmisen tulee voida hyödyntää luontoa pysyäkseen hengissä, en kuitenkaan hyväksy luonnon törkeää pahoinpitelyä ja raiskaamista. Surettava, lähellä itseäni kotikunnassani Lopella tapahtunut esimerkki oli, kun kotimme viereinen metsikkö tuhottiin kokonaan avohakkuin. En halaile puita enkä ole edes puiden kaatamista vastaan, mutta tällainen raju väkivalta sotatannerta muistuttavine jälkineen on täysin sietämätöntä. Mitä kaikkia luontoarvoja siinä tuhottiinkaan, metsässä, josta osan olivat asiantuntijat arvioineet metsien monimuotoisuutta turvaavaan kansalliseen METSO-toimintaohjelmaan sopivaksi. Kun käväisin entisessä metsässä, jouduin poistumaan sieltä kiireesti saadakseni salpaantuneen hengitykseni palautumaan normaaliksi. Henkisesti en ole tilanteesta palautunut enkä usko, että tulen koskaan tästä kokemuksesta palautumaankaan, koska en sitä edes tahdo; en tahdo unohtaa tätä. Itseni suojelemiseksi olen kuitenkin päättänyt olla astumatta jalallanikaan kyseiselle tuhoalueelle koko loppuelämäni aikana.

Listaa voisi vielä jatkaa ja siitä voisi lopulta tulla kovinkin pitkä. Olenko siis jotenkin erityisen suvaitsematon ihminen? En usko olevani. Enkä usko, että suurin osa muistakaan ihmisistä pitää minua kovinkaan suvaitsemattomana ihmisenä, ehkä jopa päinvastoin keskimääräistä suvaitsevaisempana. Suvaitsevaisuuden käsite on kuitenkin ongelmallinen. Olen pohtinut sitä aiemminkin, mm. parin vuoden takaisessa blogikirjoituksessani Mitä on suvaitsevaisuus? ja myös kolmisen vuotta sitten blogiini kirjoittamassani artikkelissa Samankaltaisuus samanarvoisuuden perustana .

Suvaitkaamme siis suvaitsevaisuutta silloin, kun se on vastuullista ihmisyyttä puolustavaa, ja olkaamme jyrkän suvaitsemattomia kaikkea sellaista kohtaan, jolla kaikille maailman ihmisille itseisarvoisesti kuuluvaa ihmisarvoa ja siihen liittyviä ihmisoikeuksia loukataan. Ja olkaamme valppaita myös siinä, miten ihmiset kohtelevat kaikkea muuta luotua, eli luontoa. (Ja yrittäkäämme olla täsmällisiä käyttäessämme erilaisia käsitteitä, vaikka ne olisivat kuinka vakiintuneita kielenkäyttöömme.)

Jätä kommentti

Kategoria(t): avohakkuu, Ihmisarvo, ihmisoikeudet, ihmisyyden raja, Ihmisyys, itseisarvo, kansainvälinen oikeus, kiusaaminen, Luomakunta, luonnon monimuotoisuus, luonnon pahoinpitely, luonnon raiskaaminen, luonto, luontoarvot, rikos ihmisyyttä vastaan, sota, sotiminen, suvaitsemattomuus, Suvaitsevaisuus, Vastuullinen ihmisyys, Väkivalta, väkivaltaisuus

Miehet päiväkotiin

Äitiyslomalla olevalta työntekijältämme kuulin päiväkotien äiti-lapsi-viikosta. Päiväkodissa aloittavan lapsen vanhemman kuuluu olla siellä viikon ajan yhdessä lapsensa kanssa. Käytännössä siellä ovat äidit lapsineen. Tästä tulikin mieleeni, että…

Miksei isille mahdollistettuihin vapaisiin kytketä tätä samaa ajatusta. Isät voisivat kukin olla päiväkodissa viikon tai pitemmänkin ajan lapsensa kanssa vaikka vanhempainvapaan loppupuolella, jonka jälkeen lapsi jää päiväkotiin vanhempien töissäolon ajaksi. Tästä koituisi paljon hyvää eikä vähiten siinä muodossa, että päiväkodeissa olisi myös aikuisia miehiä, joita siellä muuten ei juurikaan ole. Lapsi voisi silloin heijastella ihmisenä olemista sekä mies- että naispuoliseen aikuiseen – toivottavasti mahdollisimman hyväksi esimerkiksi kelpaavaan. Tämä olisi erinomaista kaikille lapsille, mutta ei vähiten niille, joiden isät eivät juurikaan ole kotona tai niille, joiden kotona ei lainkaan asu isää (biologista tai muutakaan). Tarvitsemme kaikki mahdollisimman monipuolisen mallin ihmisenä olemisesta silloin, kun itse olemme vasta ottamassa ensiaskeleita yksilöitymisen ja personoitumisen tiellä. Kirjo ja sen mukainen kasvatusvaikutus senkuin paranee, jos nämä arkiset esikuvat edustavat muita kulttuureja kuin omat vanhemmat. Miten loistavaa kasvatusta suvaitsevaisuuteen ja solidaarisuuteen!

Yhä useammin kuulee, kuinka päiväkotien työntekijät ovat helisemässä joidenkin kovin tarvitsevien lasten kanssa. Päiväkodissa päivystävä isä (tai äitikin) voisi hyvin keskittyä vaikka kokonaan tällaiseen yksittäiseen lapseen ja hänen yksilöllisiin tarpeisiinsa sillä aikaa, kun päiväkodin henkilökunnan on huolehdittava muusta ryhmästä. Tai sitten niin, että vapaaehtoispäivystäjät tukevat yhtä henkilökuntaan kuuluvaa muiden kanssa olemisessa sillä aikaa kun yksi koulutettu ammattihenkilö omistautuu yhden erityistä huolenpitoa ja tukea vaativan lapsen tarpeisiin.

Ja mikä ehkä kaikkein parasta, tällainen isien ja vanhempien päivystys päiväkodissa parantaisi varmasti ainakin joiltakin osin kotien ja päiväkotien välistä kasvatusyhteistyötä. Siis samansuuntaista lasten ohjausta kohti arvokasta, hyvää ja onnellista elämää.

Ajatusta voisi kehitellä vielä eteenpäinkin ja mahdollistaa tällainen vanhempien – siis kumman tahansa – osallistuminen myös esikoulun ja peruskoulun aloitusvaiheessa. Mutta miksei myös silloin tällöin myöhemminkin. Olen itse valmis kannattamaan lämpimästi tällaisia työelämän joustoja, jotka tarkoittaisivat mahdollisuutta vanhemmille panostaa siihen, mikä on lopulta kaikkein tärkeintä: tulevan sukupolven henkisen ja eettisen kasvun ja kehityksen tukemiseen ja ohjaamiseen. Siis ei vain oman lapsen parhaaksi toteutettavaan ponnisteluun, vaan laajemminkin koko seuraavan sukupolven yhteiseksi hyväksi ja samalla maailman yleiseksi hyväksi koituvaan toimintaan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvokas, arvokas elämä, arvokas ja hyvä, arvokkuus, eettinen kasvu, henkinen ja eettinen, henkinen kasvu, Hyvä elämä, kasvatusvaikutus, onnellinen elämä, Onnellisuus, päiväkoti, Solidaarisuus, Suvaitsevaisuus, vanhempainvapaa, Yhteinen hyvä, yleinen hyvä

Tänään on väkivallattomuuden päivä

Tänään on Kansainvälinen väkivallattomuuden päivä – International Day of Non-Violence.

YK: yleiskokous päätti 15.6.2007 julistaa lokakuun 2. päivän kansainväliseksi väkivallattomuuden päiväksi. Sama päivä on myös Mahatma Gandhin syntymäpäivä (sanskritiksi mahatma, suuri sielu; alunperin Mohandas Karamchand Gandhi). Gandhi johdatti Intian itsenäisyyteen ja oli väkivallattomuuden filosofian ja käytännön toteutuksen tiennäyttäjä maailmassa toimien esikuvana muille suurille väkivallattomuuden esitaistelijoille.

Yleiskokous toivoi, että päivä käytetään mahdollisuutena levittää väkivallattomuuden sanomaa kaikentyyppisen kasvatustoiminnan sekä kansalaisiin vaikuttamisen puitteissa. Päätöslauselman tarkoituksena on korostaa väkivallattomuuden periaatteen universaalia merkitystä sekä tahtoa turvata rauhan, suvaitsevaisuuden, ymmärryksen ja väkivallattomuuden kansainvälinen kulttuuri.

Paras tapa lienee muistella Gandhin itsensä viisauksia.

”Väkivalta lisää väkivaltaa”

”Silmä silmästä sokeuttaa koko maailman”

”Rakkauden ja myötätunnon voima on vahvempi kuin aseiden voima”

”ihmisen tulisi pyrkiä valitsemaan puhtaimmat mahdolliset aseet, toisin sanoen väkivallattomuus”

”Kun olen epätoivoinen, muistan, että kautta historian totuus ja rakkaus ovat aina voittaneet. On ollut tyranneja ja murhaajia, jotka jonkin aikaa vaikuttavat voittamattomilta, mutta lopulta he aina häviävät. Ajatelkaa sitä aina.”

Hyvä voittaa pahan, lopulta aina.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Hyvä, myötätunto, paha, Rakkaus, rauha, Suvaitsevaisuus, Totuus, Väkivallattomuus, Väkivalta

Mitä on suvaitsevaisuus?

Helsingin Sanomien uusimmassa Nyt-liitteessä oli Veera Luoma-ahon suvaitsevaisuutta käsittelevä kolumni ”Siedettäviä ihmisiä”. Se sai minut jälleen kerran pohtimaan suvaitsevaisuuden käsitettä, jonka olen aina kokenut hankalaksi.

Luoma-aho kertoo työpaikasta, jossa vallitsi hyvä henki. Se ei perustunut yhteisöllisyyteen, tiimiytymiseen, heimoutumiseen, tunnelmajohtamiseen tai muihin konsulttien kaupittelemiin patenttilääkkeisiin. Hyvän hengen syy oli työn mielekkyyden lisäksi ”jonkinlainen suvaitsevainen välinpitämättömyys”. Esimerkiksi Raimo sai kaikin mokomin olla vähän outo. Hänen outouttaan siedettiin eikä siitä tehty numeroa, koska Raimo hoiti työnsä hyvin eikä ollut häiriöksi kenellekään.

Välinpitämättömyys kuulostaa mielestäni turhan negatiiviselta sanalta, mutta myös itse suvaitsevaisuuskin voidaan helposti tulkita ylenkatsomiseksi tai passiiviseksi itsekeskeisyydeksi. Luoma-aho on kuitenkin mieltynyt siihen, että suvaitsevaisuus voidaan tulkita pelkäksi toisten ihmisten sietämiseksi, jolloin keneltäkään ei ehdottomasti vaadita sen enempää. Toisten ihmisten erilaisuutta ei tarvitse sen kummemmin fiilistellä tai romantisoida, kunhan tullaan edes jotenkuten toimeen keskenämme. Sietäminen on käytännönläheinen, realistinen lähtökohta nykyisessä monikulttuuristuvassa maailmassa. Mielestäni Luoma-aho on oikeassa siinä, sietäminen on loppujen lopuksi hyvin käyttökelpoinen pienin yhteinen nimittäjä, siis jonkinlainen absoluuttinen nollapiste tai lähtötaso, ihmisten suhtautumisessa toisiinsa.

Luoma-aho toteaa, että mitä enemmän suvaitsevaisuuden käsitteeseen sisällytetään ”istumista nuotiopiirissä laulamassa Kumbayaa”, sitä useampi kokee sen itselleen liian vaativana. Näin pitkälle viedyn suvaitsevaisuuden vaatiminen kaikilta kääntyy itseään vastaan. Ihmiset, jotka eivät kykene sen enempään kuin niukin naukin sietämiseen, irvailevat jo nyt niille ihmisille, jotka vaativat kaikilta suvaitsevaisuutta. Ja silloin suvaitsevaisuus ei etene kovinkaan laajalle, vaan jää pienen vähemmistön harrastukseksi.

Ehkä olisi ryhdyttävä käyttämään monipuolisempia määreitä ilmaisemaan suhtautumista toisiin. Ehkä sietäminen voisi olla lähtötaso, jolle kaikkia tulisi kannustaa pyrkimään. Vihapuhetta, rasistista väkivaltaa yms. paljon parempaa olisi edes vaikka sietää, kestää ja kärsiä toisia jopa karaisemalla ja kovettamalla itsensä, jollei muuhun kykene. Tai puhuttakoon sitten vaikka välinpitämättömyydestäkin, jos aktiivinen vastarinta on toinen vaihtoehto. Voitaisiin ehkä myös puhua itsekontrollin tai itsehillinnän kehittämisestä. Tähänkin tasoon pääsemiseen on yllin kyllin tavoitetta monille äärioikeistolaisesti tai oikeistopopulistisesti suuntautuneelle ihmiselle, mutta monelle muullekin, joka ei koe itseään erityisen suvaitsevaisena.

Seuraava taso olisi toisten kunnioittaminen yhdenvertaisina ihmisinä. Se edellyttää jo sitä, että näkee kaikilla olevan samanlainen ihmisarvo ja samanlaiset ihmisoikeudet. Aito toisten kunnioittaminen tarkoittaa oman ymmärrykseni mukaan sitä, että kunnioittaa kaikkia kyvykkäinä kommunikaatiokumppaneina sekä tunnustaa heidät persooniksi, joilla on aivan samanlaiset edellytyksen kasvaa ja kehittyä ihmisyydessään kuin itselläkin on. Ja monilla ehkä paljon paremmatkin. Kunnioittaminen avaa tien toinen toisiltamme oppimiseen ja myös ihailuun.

Kolmas taso liittyy rakkauteen siten kuin käsitteen nykyisin ymmärrän. Yhtä hyvin voidaan puhua lähimmäisenrakkaudesta tai äärimmillään jopa äidinrakkaudesta. Tämä tarkoittaa toinen toistensa vastavuoroista tukemista siten, että kummassakin piilevät parhaat ominaisuudet pääsevät todellistumaan mahdollisimman täydellisinä. Rakkaus avaa tien toinen toistemme arvostamiseen sen perusteella, mitä kukin aikaansaa yleisen hyvän, meille kaikille yhteisten arvokkaiden asioiden edistämiseksi. Arvostamisen kriteerinä ei ole niinkään lopputulokset, vaan se, kuinka rohkeasti ja voimakkaasti ponnistelee yhteisen hyvän luomisessa.

Jos rakkaus kuulostaa liian hurskastelevalta, voidaan puhua vaikkapa välittämisestä. Tasot olisivat siten:
1) suvaitsevaisuus sietämisenä
2) yhdenvertaisuus kunnioittamisena
3) samankaltaisuus välittämisenä

(Jälkimmäistä kohtaa syventävän blogiartikkelin kirjoitin 15.10.11 otsikolla Samankaltaisuus samanarvoisuuden perustana)

Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että joitakin ilmiöitä en kykene sietämään enkä edes yritä suvaita niitä. Kyse on erityisesti sellaisista ihmisten teoista, joissa loukataan äärimäisen epäinhimillisellä jonkun toisen ihmisarvoa. En kuitenkaan ryhdy taisteluun pahoja tekoja tehneitä ihmisiä vastaan, vaan pyrin sitäkin voimakkaammin ponnistelemaan hyvän lisäämiseksi maailmaan – ja kaikkein konkreettisimmin pystyn sitä tekemään omassa lähiympäristössäni.

Teon paheksuttavuus ei riipu sen tekijästä ja siltä osin olemme siis kaikki yhdenvertaisia lain ja omantuntomme edessä. Tällainen yhdenvertaisuuden kunnioittaminen on osa elämänfilosofiaani ja siksi se on itselleni itsestään selvää. Hyvät teot ovat hyviä ja huonot teot vastaavasti huonoja. Yhtenäisenä mittaristona pidän universaaleja, ajasta ja paikasta riippumattomia pysyviä arvoja.

Kaikki olemme samankaltaisia omassa epätäydellisyydessämme, mutta myös potentiaalissamme kaikkeen mahdolliseen hyvään. Rakentavin tapa suhtautua toisen ihmisen vajavaisuuteen ja keskeneräisyyteen – erehtymiseen vaikkapa huonoihin tekoihin – on pyrkiä aidon välittämisen, sydämen sivistyksen, avulla auttamaan toista löytämään itsestään perustaa erilaisiin hyviin tekoihin. Välittäminen tai rakkaus on suurinta ja samalla vaikeinta mitä maailmassa on. Siksi kukaan ei voi olla siinä täydellinen. Pidän itseäni aloittelijana sillä saralla, mutta olenpa ainakin lähtenyt kulkemaan siihen suuntaan.

3 kommenttia

Kategoria(t): Arvostus, äärioikeisto, äidinrakkaus, elämänfilosofia, epäinhimillisyys, Epätäydellisyys, Erilaisuus, ihailu, Ihmisarvo, ihmisoikeudet, Ihmisyys, itsehillintä, itsekeskeisyys, itsekontrolli, kärsiä, keskeneräisyys, kestää toisia, kommunikaatiokumppani, Kunnioitus, lähimmäisenrakkaus, monikulttuurisuus, oikeistopopulismi, Omatunto, Persoona, potentiaali, Rakkaus, rasistinen väkivalta, Samanarvoisuus, Samankaltaisuus, sietää toisia, sietäminen, suhtautuminen toisiin, Suvaitsevaisuus, sydämen sivistys, taistelu, työpaikan hyvä henki, universaalit arvot, Vajavaisuus, vastarinta, välinpitämättömyys, välittäminen, vihapuhe, yhdenvertaisuus, Yhteinen hyvä, Yhteisöllisyys, yhteisen hyvän edistäminen, yleisesti arvokas

Kaikki väkivalta ei ole pahaa

Jatkan saman hyvän ja pahan teeman parissa, jota käsittelin 2.9.11 otsikolla Pahuus on hyvyyden puutosta. Sain aiheen jatkolle Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsinin kolumnista 1.10.11. Kolumnin otsikko oli Kenen oikeus? ja Appelsin väitti siinä, että kaikki väkivalta on pahaa. Väkivallattomuuskasvattajana olen periaatteessa täysin samaa mieltä hänen kanssaan. Juuri niin lapsille ja nuorille on opetettava selkeyden ja yksinkertaisuuden vuoksi. Arvofilosofina ja eetikkona joudun kuitenkin olemaan asiasta eri mieltä.

Appelsin oli katsonut Ajankohtaisen kakkosen Vihailtaa, joka oli hänen mielestään sekä masentava että pelottava tv-ohjelma. Hän oli etukäteen valmistautunut masentumaan sen perusteella, että vääryyksien tunnustaminen oli kaikille puoluekannasta riippumatta yhtä ylivoimaista. Mutta hänet yllätti täysin se, että suvaitsevaisuutta puolesta puhuvien nuorten naisten suusta tulivat pelottavimmat väkivaltaa puolustavat argumentit. Kun keskustelua käytiin Lontoon ja Berliinin mellakoista, yksi nainen selitti väkivallan olevan ”erilaista”, kun se kohdistuu ”yhteiskunnan rakenteisiin”. Toinen vähätteli autojen polttamista. Kolmas vakuutti kirkkain silmin, että väkivallassa on tasoeroja: kaikki väkivalta ei ole yhtä pahaa. Tähän Appelsin toteaa:

Hyvät naiset: on se. Ihan kaikki väkivalta on pahaa. Piste. On hyvin vaarallista alkaa jaotella julkisesti väkivaltaa pahaan ja vähemmän pahaan, koska silloin ollaan jo väkivallan hyväksymisen tiellä. Demokraattisessa yhteiskunnassa ei minkäänlaiseen yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen kuulu väkivalta. Ei ole sellaista ideologiaa, joka oikeuttaisi hyökkäämään toisen ihmisen kimppuun tai tuhoamaan toisen omaisuutta.

Tästä kaikesta olen täysin samaa mieltä Appelsinin kanssa. Hän kuvaa ajattelun ongelmaa seuraavasti:

Vihaillan naiset unohtavat Toisen Ihmisen. Auton polttaminen on ehkä jännä protesti järjestelmää vastaan, mutta ei yhteiskunta sitä autoa omista – vaan joku ihminen. Se joku ei pääse enää töihin eikä ruokakauppaan. Se joku saa selittää itkevälle lapselle, miksi pehmolelu paloi takapenkillä. Liekehtivä auto voi näyttää dramaattiselta vastalauseelta, mutta oikeassa elämässä joku syytön kärsii.

Appelsin kertoo myös eläinaktivistien argumentteja, joilla he puolustelevat tekojaan sillä, että eiväthän he häirinneet ketään, koska tilalliset eivät huomanneet mitään ennen asioiden tuloa julkisuuteen. Muiden koteihin saa siis iskeä, jos siitä ei jää verekseltään kiinni. Olen muuten kuullut samanlaista omien tekojen oikeuttamispuhetta lukemattomilta nuorilta, joiden mielestä mikä tahansa on sallittua, kunhan siitä ei jää kiinni. Äärimmilleen tämä oman huonon omantunnon vaientamistemppu näkyy vankiloissa, jotka ovat täynnä syyttömiä. Ainoa syyllinen on ilmiantaja (”vasikka”), jonka takia tekijä jäi kiinni.

Appelsin päättää kolumninsa kysymykseen, joka on ehkä unohtunut Vihaillassa esiintyneiltä naisilta: ovatko ne keinot, joita itse luulee oikeiksi, ihan oikeasti oikeita? Appelsin jatkaa vielä:

Intohimo ja usko omaan näkemykseen ovat sinänsä hyviä asioita. Vaarallisiksi ne muuttuvat kuitenkin silloin, jos niiden alle hukkuu vieläkin tärkeämpi asia: kunnioitus toista ihmistä kohtaan.

Appelsinin kolumnin viimeinen lause on ”Toiselle ei saa tehdä vääryyttä edes puolustaessaan omasta mielestään tärkeää oikeutta.” Tästäkin olen samaa mieltä hänen kanssaan, mikäli pääpaino on sanoissa omasta mielestään merkiten siis silloin puhtaasti omaa subjektiivista näkemystä, joka perustuu omiin subjektiivisiin arvostuksiin. Arvofilosofina ja eetikkona joudun kuitenkin toteamaan, että yleisinhimillisten, objektiivisten arvojen valossa on tilanteita, joissa on oikeudenmukaista tehdä vääryyttä tai pahaa toiselle jopa väkivallan muodossa.

En missään tapauksessa hyväksy esimerkiksi ihmisen kiduttamista, vaikka hän olisi tehnyt mitä tahansa jollekin toiselle. En myöskään puolustele kuolemantuomiota sellaisissa olosuhteissa, joissa esimerkiksi meillä suomalaisilla on etuoikeus elää. Olen kuitenkin sitä mieltä, että kaikki väkivalta ei ole pahaa ja että se voi joskus olla jopa oikeutettua.

Voi olla, että joku taivastelee Nürnbergin oikeudenkäyntejä, joissa punnittiin eri henkilöiden vastuuta kansallissosialistisen Saksan keskitysleireissä tapahtuneista rikoksista ihmisyyttä – tai ihmiskuntaa – vastaan. Nürnbergissä annettiin yhteensä 177 tuomiota, joista 25 kuolemantuomiota, 20 elinkautista vankeusrangaistusta, 97 lyhyempää vankeusrangaistusta ja 35 vapauttavaa tuomiota. Nürnbergin oikeudenkäynnit olivat ensimmäinen kansainvälinen sotarikostuomioistuin. Vuonna 2002 toimintansa aloittanut Kansainvälinen rikostuomioistuin tuomitsee nykyisin henkilöitä, jotka ovat syyllistyneet vakaviin sotarikoksiin, rikoksiin ihmisyyttä vastaan ja joukkotuhontaan.

Saatan ymmärtää taivastelijoita silloin, kun kyse on jälkikäteen tapahtuvasta, niin kutsutusta taannehtivasta oikeudesta. Mutta entäpä, jos kyse on jonkun päätösvaltaa käyttävän henkilön pysäyttämisestä jatkamasta julmuuden juhliaan, jotka merkitsevät lukemattomien muiden ihmisten epäinhimillistä kohtelemista, kiduttamista ja murhaamista – erilaista toisten ihmisten ihmisoikeuksien loukkaamista, ihmisarvon häpäisemistä ja ihmisarvoisen elämän sekä lopulta koko elämän tuhoamista. En pysty näkemään mitään eettisesti arveluttavaa Adolf Hitleriin kohdistuneissa salamurhahankkeissa, jotka valitettavasti epäonnistuivat sillä seurauksella, että monia miljoonia (erityisesti keskitysleireissä) tai kymmeniä miljoonia (sotilaita ja siviilejä) ihmisiä joutui niiden jälkeen vielä kärsimään ja/tai kuolemaan.

Hitlerin murhan lisäksi olisi eettisesti oikeutettua ollut myös Stalinin, Maon tai Pol Potin hirmutekojen pysäyttäminen väkivalloin jopa heidät murhaamalla, koska mikään muu keino tuskin olisi ollut riittävä. Tällöin puhumme siis diktaattoreista ja heidän toteuttamistaan kansanmurhista. Nykyhistoriassakin on vastaavia esimerkkejä samankaltaisista yksinvaltiaista ja myös heidän eliminoinneistaan, joilla on aikaansaatu julmuuksien väheneminen tai jopa loppuminen. Totta on, että heidän ihmisarvoaan, jota he edustavat pelkästään olemalla ihminen, ei ole tunnustettu eikä heidän ihmisoikeuksiaan, jotka luonnostaan kuuluvat kaikille, ole kunnioitettu. Mutta silti on toimittu eettisesti ehdottoman oikeudenmukaisella tavalla.

Etiikassa onkin kyse siitä, että joudutaan jatkuvasti punnitsemaan erilaista hyvää tai pahaa keskenään. Koska todellisessa maailmassa tai niin kutsutussa oikeassa elämässä ei voida saavuttaa kaikkea hyvää tai välttää kaikkea pahaa samanaikaisesti, joudutaan tekemään valintoja eriasteisen hyvän tai pahan välillä. Eettistä on valita pienempi paha kahdesta pahasta tai suurempi hyvä kahdesta hyvästä. Joskus yhteen ihmiseen kohdistuva väkivalta jopa hänen murhaamisensa muodossa on eettisesti hyvä teko, kun sillä estetään lukemattomien muiden ihmisten murhaaminen. Ihan kaikki väkivalta ei siis ole pahaa. Piste.

Lopuksi toistan vielä, että koskaan en ryhdy (siis suomalaisten nuorten) kasvattajana käymään rajankäyntiä hyväksyttävän ja muun väkivallan välillä. Sen sijaan totean johdonmukaisesti, että väkivalta ei ole koskaan hyväksyttyä ja että väkivallattomiin ratkaisuihin on pyrittävä aina kaikissa tilanteissa ilman mitään poikkeusta. Suuren luokan eettiset ratkaisut tapahtukoon siihen erikoistuneiden tuomareiden ja vastaavien korkean tason asiantuntijoiden toimesta. En kadehdi heidän vastuutaan. Yksittäisten kansalaisten ei pidä ryhtyä tällaisiin rajanvetoihin, jotka koettelevat heidän omaatuntoaan ja saattavat vaarantaa heidän kestävän hyvinvointinsa ja onnellisuutensa edellytykset.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvofilosofia, Etiikka, Hyvyys, Ihmisarvo, Ihmisoikeus, Kunnioitus, Oikeudenmukaisuus, Omatunto, Pahuus, Suvaitsevaisuus, Väkivallattomuus, Väkivallattomuuskasvatus, Väkivalta