Aihearkisto: suuttumuksen hallinta

Maailman vihaisin kansa?

Ärsyynnyn aina, kun joku puhuu vihasta suuttumuksen synonyyminä. Vielä enemmän kiihdyn, kun vihasta puhutaan myönteisenä ilmiönä, jonkinlaisena ihmisen perusoikeuksiin kuuluvana asiana ja hyvään elämään johtavana kykynä ja ihanteena. Suutun tällaisesta puheesta, mutta en silti koe minkäänlaista vihaa näitä puhujia kohtaan.

Suomen kieli poikkeaa monesta muusta kielestä näiden kahden sanan käytön osalta. Esimerkiksi ruotsin kielessä bli arg (suuttua) merkinnee ihan jotain muuta kuin hata (vihata). Tai englannin kielessä anger (suuttumus) kuvastaa käsittääkseni tyystin erilaista ilmiötä kuin hate (viha). Puhutaan mm. anger managementistä, jolla tarkoitetaan suuttumuksen hallintaa – vaikka suomen kielessä olen kuullut puhuttavan myös vihan hallinnasta. Se kohdentuisi kuitenkin aivan erilaisiin asioihin kuin suuttumuksen hallinta.

Vihan olemusta osuvasti kuvaavia käsitteitä ovat mm. Suomessakin kaiken aikaa ajankohtaistuneet aihepiirit, kuten vihapuhe (hate speech) tai viharikos (hate crime). Euroopan neuvoston ministerikomitean suosituksessa R (97) (20) vihapuhe on määritelty seuraavasti:

»Vihapuhetta ovat kaikki ilmaisumuodot, jotka levittävät, lietsovat, edistävät tai oikeuttavat etnistä vihaa, ulkomaalaisvastaisuutta, antisemitismiä tai muuta vihaa, joka pohjautuu suvaitsemattomuuteen. Tämä koskee niin aggressiivista suvaitsematonta kansallismielisyyttä kuin vähemmistöjen, siirtolaisten ja siirtolaistaustaisten ihmisten syrjintää ja vihamielisyyttä heitä kohtaan.”

Suomen lainsäädäntö ei määrittele erikseen viharikoksen käsitettä, mutta vihapuhe täyttää yleensä useankin rikoksen tunnusmerkistön. Edellä olevasta vihapuheen määritelmästä on helppo nähdä vihan selkeä ero suuttumukseen. Viha liittyy suhtautumiseen toisia kohtaan, eli kyse on asenteesta (ennakkoluulo, suvaitsemattomuus), joka on jotain paljon syvällisempää ja pysyväluonteisempaa kuin suuttumus, joka on hetkellisesti ilmenevä ja myös tyyntyvä tunne. Viha on siis myös hetkellistä suuttumuksen tunnetta pysyväluonteisempi mieliala, josta voi olla vaikea päästä eroon muuten kuin määrätietoisen itsensä kanssa työskentelyn kautta.

Eräs viime vuosisadan merkittävimmistä arvofilosofeista, Max Scheler, puhuu vihasta rakkauden vastakohtana. Molemmat edustavat voimakasta kokemista, jotka sijoittuvat vastakkaisille äärilaidoille. Ne ovat siten toistensa poissulkevia vastakohtia ja vihan osalta voisi ehkä jopa puhua siihen ”sairastumisesta”. Jos ihmisen elämästä puuttuu rakkaus, häneltä puuttuu kaikkein korkein mahdollinen arvo, joka rikastuttaisi hänen ja samalla toistenkin elämää. Rakkauden kautta ihmisen koko elämä saa perimmäisen tarkoituksena.

Scheler kuvaili, kuinka ihminen voi vaiheittain ajautua yhä kokonaisvaltaisemmin vihan ohjaamaksi. Kehityskulku voi olla sellainen, että ihminen on aluksi suunnannut huomionsa hyvään ja arvokkaaseen, mutta joutunut kerta toisensa jälkeen pettymään pyrkimyksissään päästä osalliseksi tästä hyvästä ja arvokkaasta. Jos ihminen turhautuu tai pettyy toistuvasti suuntautuessaan tiettyä arvokkaana ja tärkeänä pitämäänsä asiaa kohti, hänen rakkautensa sitä kohtaan voi muuttua kateudeksi, häpeäksi ja lopulta vihaksi. Hänen elämänsä tuntuu lopulta tyhjältä ja merkityksettömältä eikä hän löydä muuta keinoa kuin täyttää se vihalla ja kaunaisella katkeruudella. Samalla hän kadottaa mahdollisuutensa kokea rakkautta toisia tai itseäänkään kohtaan.

Viha ja kaunainen katkeruus alkavat vähitellen värittää kyseisen ihmisen tapaa tarkastella todellisuutta, eli koko hänen maailmankuvansa muuttuu. Se vääristää hänen käsityksensä ihmisistä, maailmasta ja arvoista. Hän alkaa palvoa epäarvoja ja hänen on mahdotonta nähdä todellisia, aitoja arvoja oikeassa valossa katkeruutensa tuottaman kielteisyyden takia. Hänen vihansa kohdistuu voimakkaimmillaan kaikkiin niihin ihmisryhmiin tai asioihin, jotka edustavat juuri sitä, mitä hän ei ole voinut saada itsellensä tai saada omakseen.

Kateus, viha ja kaunainen katkeruus on heikon ihmisen tapa kohentaa itsetuntoaan ja asemaansa sitä kautta, että hän mitätöi kautta ihmiskunnan historian ihanteina olleita arvoja ja näitä ilmentäviä ihmisiä tai asioita. Huomionarvoista on, että tällainen vaara ei koske pelkästään joihinkin ääriryhmiin ja niiden aatteisiin kiinnittyviä ihmisiä, vaan uhka koskee meitä kaikkia. Meidän on oltava jatkuvasti valppaina ja syytä pohtia valintojamme ja sitä, mihin suuntiin ne elämäämme ohjaavat. Sanatkaan eivät ole viattomia ja siksi kannattaa olla tarkkana niidenkin valinnoissa.

Nuoret sanovat usein vihaavansa jotain ihmistä (esimerkiksi heidän vapauttaan rajoittavaa vanhempaansa) tai asiaa (koulua, ruokaa jne.). Tuskin he kuitenkaan viittaavat rakkauden vastakohtaan, vaan ovat vain hetkellisesti voimakkaan tunnemyrskyn vallassa (kohdistuen johonkin ihmiseen), tai eivät yksinkertaisesti pidä jostain asiasta ainakaan sillä hetkellä (koulusta, ruokalajista tms.).  Voimakkaat, äärilaitoja kolistelevat reaktiot, kuuluvat nuoruuteen eikä niistä ole yleensä syytä huolestua, jos ne voi tulkita esittämälläni tavalla. Muissa yhteyksissä huolestun kuitenkin aina ihmisistä, jotka puhuvat vihaavansa jotain, varsinkin jotain toista ihmistä, tai sellaisia perustavia arvoja kuin hyvyys, kauneus, rakkaus, totuudellisuus, oikeudenmukaisuus jne.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): aidot arvot, antisemitismi, arvokas ja hyvä, arvokas ja merkityksellinen, arvokas ja tarkoituksellinen, asenne, asennoituminen, ääriaatteet, ääriryhmät, elämän merkitys, elämän perimmäinen tarkoitus, Elämän tarkoituksellisuus, Elämän tarkoitus, elämän tyhjyys, ennakkoluuloisuus, epäarvo, epäarvot, etninen viha, häpeä, hyvä ja arvokas, ihanteet, itsetunto, kansallismielisyys, kateus, kaunainen katkeruus, Maailmankuva, Merkityksettömyys, mieliala, perimmäinen tarkoitus, Perimmäiset arvot, Rakkaus, suhtautuminen, suhtautuminen toisiin, suuttumuksen hallinta, suuttumus, suvaitsemattomuus, syrjintä, tarkoituksentäyteinen elämä, tarkoituksettomuuden tunne, Tarkoituksettomuus, tunnemyrsky, ulkomaalaisvastaisuus, vähemmistöjen syrjintä, viha, vihaan sairastuminen, vihamielisyys, vihapuhe, viharikos

Miten nuorten impulsiivista väkivaltaa voidaan ehkäistä?

Televisiotoimittaja soitti Hyvinkään joukkomurhien tiimoilla ja kysyi, eikö kyse ollutkin impulsiivisesta väkivallasta. Ensimmäinen ajatus oli, että en tiedä, koska en tunne tapahtumien yksityiskohtia enkä varsinkaan tiedä tekijästä juuri mitään. Pohdin kuitenkin, että mediassa olleiden tietojen perusteella voidaan päätellä, että jotain impulsiivisuuttakin tekoon vaikutti liittyvän. Mutta mikä on sen merkitys ja onko mielekästä kategorisoida, luokitella väkivallantekoja erilaisiin tekotyyppeihin? Mielestäni ei, koska väkivallanteko on sellaisenaan aina ainutkertainen tapahtuma, joka ei koskaan toistu samanlaisena. Sen tekijä on myös ainutlaatuinen ihminen eikä häntä voida verrata kehenkään toiseen. Kahta samanlaista väkivallantekijää, samoin kuin muitakaan tekoja tekevää ihmistä ei yksinkertaisesti ole. Psykologisointi ja patologisointi – puheet sairaudesta, hoidon tarpeesta yms. – typistävät ja epäinhimillistävät ihmispersoonan, jolloin häntä ei voida tai edes haluta nähdä sellaisena kuin mitä hän kaikessa ainutlaatuisuudessaan on. Vaikka jonkinlainen tietyn diagnoosin mukainen vakioitu hoito voi parhaimmillaan auttaa häntä paljonkin, paljon sellaista jää vaille huomiota, joka voisi auttaa häntä vielä paljon enemmän. Suomessa elinkautisestakin tuomiosta vapautuu joskus ja silloin on tärkeää, että hän on vankilassaoloaikanaan saanut jotain sellaisia eväitä elämäänsä, että hän voi elää ihmisarvoiseksi katsottavaa elämää. Näin sivistysvaltiossa ainakin kuuluisi ajatella.

Impulsiivisuus on suuri vahvuus ja voimavara. Se on käsittääkseni yksi luonteenominaisuus, temperamentin muoto, jota joillakin ihmisillä on enemmän kuin joillakin muilla. Se on myös hyvin tyypillinen nuoruusikään kuuluva ominaisuus, joka on tuttu kaikille, jotka ovat sen itse kokeneet tai nähneet sitä nuoria havainnoidessaan. Käytännössä se ilmenee suurina heilahteluina tunteista toisiin ja jopa ääripäästä toiseen. On kuitenkin suuri virhe, jos nuoren impulsiivisuutta pyritään hillitsemään tai tukahduttamaan. Juuri tähän kuitenkin erilaisilla mielialalääkkeillä ja kaikenlaisilla suuttumuksen tai ”vihan hallinnan” (”anger management”) paranemiseen tähtäävillä terapeuttisilla hoidoilla tai kurssituksilla pyritään. On täysin epäinhimillistä elämää, jollei ihmisellä ole oikeus tuntea ja kokea kaikenlaisia eteensä tulevia asioita niiden sävyjen, värien ym. vivahteiden mukaisella tavalla. Tai, jos ihminen turrutetaan niin, ettei hän kykene tarttumaan hetkeen tai ”poimimaan päivää” (latinankielisestä lentävästä lauseesta ”carpe diem”) eli käyttämään täysimääräisesti hyväkseen jokaisen käsillä olevan hetken tai elämänsä päivän. Itsehillintä, jota itsekin opetin pitkään nuorille, ei ole mikään tavoite. Se on sen sijaan elämisen este – ei ihminen voi elää täyttä elämää, jos hänen täytyy koko ajan yrittää hillitä itseään, estää jotain pelottavaa tai pahaa tulemasta esiin sisältään.

Impulsiivisella ihmisellä on parhaat mahdolliset edellytykset tarttua kaikkiin jokaisena päivänä hänelle tarjoutuviin mahdollisuuksiin ja ryhtyä täydellä tarmolla ponnistelemaan niiden täysimääräiseksi toteutumiseksi. Tunnetaitoja tarvitaan erityisesti siihen, että nuori erottaa tunteiden avulla arvokkaan ja arvottoman – sellaiset mahdollisuudet, joihin kannattaa tarttua ja sellaiset uhkat, joihin ei todellakaan kannata tarttua. Jotkut puhuvatkin tällaisten kehittyneiden tunteiden kohdalla arvotunteista tai yleisemmin omastatunnosta. Omatunto on mielenkiintoinen käsite., jonka merkitys voidaan tulkita monella tavalla. Tulkitsen itse sen tarkoittavan sen tuntoa, mikä on ominta ihmiselle – eli sen emotionaalista tuntemista, mikä on olemuksellista ihmiselle. Yhä useammat tieteelliset tutkimukset ovat osoittaneet, että ihminen tahtoo synnynnäisesti tehdä hyvää muille ihmisille. Niin kutsuttu altruismi on siis synnynnäinen, ihmisen perusolemukseen kuuluva ominaisuus. Wikipedian yksinkertainen määritelmä altruismista on seuraava:

Altruismi (ransk. altruisme, lat. alter ”toinen”) tarkoittaa epäitsekästä toimintaa muiden auttamiseksi. Altruismin vastakohta on egoismi. Termin esitti ranskalainen filosofi Auguste Comte vuonna 1851, jolloin hän määritteli altruismin uhrautumiseksi muiden eduksi.

Tästä voidaan johtaa ihmistyön aksioomaksi – perusoletukseksi, jonka paikkansapitävyys on ilmeinen – että jokainen ihminen on perusolemukseltaan hyvää tahtova ja siihen pyrkivä. Tämä olemus ei kuitenkaan todellistu käytännössä, jollei häntä auteta siinä. Ensimmäinen vaihe alkaa n. 3-5 vuoden iässä, jolloin vanhempien tärkein tehtävä on suunnata lapsensa sen hetkistä voimakasta impulsiivisuutta, tahtoa ja uhmaa suuntautumaan kohti jotain arvokasta, jotain, joka on enemmän hyvää kuin huonoa tai pahaa. Seuraava herkkyyskausi on esi- tai varhaismurrosiässä, jolloin nuori on jälleen impulsiivisimmillaan. Silloin on kaikkien häntä ympäröivien kasvattajien – ja muidenkin aikuisten omalla esimerkillään – ohjattava nuorta kohti hyvää, jopa kohti jotain sellaista, joka on hyvää myös jollekin muulle tai ehkäpä jopa meille kaikille yhteisesti.

Älkäämme siis luulko pystyvämme hillitsemään nuoressa kuvittelemaamme mystistä ”pahuutta”, vaan käyttäkäämme kaikki voimavaramme kannustaaksemme ja rohkaistaksemme nuoria ponnistelemaan elämässään kohti arvokasta ja hyvää. Kohti kaikkea sellaista, jota maailma meille kaikille yhdessä ja erikseen parhaimmillaan tarjoaa, kunhan vain tartumme niihin – impulsiivisesti tai vähemmän impulsiivisesti, mutta kuitenkin riittävän voimakkaalla tarmolla.

6 kommenttia

Kategoria(t): 3-5-vuotias, aksiooma, altruismi, anger management, Arvokas, arvokas ja hyvä, arvoton, arvotunteet, carpe diem, diagnoosi, elinkautinen tuomio, epäinhimillistäminen, esimurrosikä, herkkyyskausi, huono, Hyvä, ihmisarvoinen elämä, ihmisen olemus, ihmisen perusolemus, impulsiivinen väkivalta, impulsiivisuus, itsehillintä, kannustaa, Kasvattaja, kategorisointi, luonteenominaisuus, mahdollisuus, mielialalääke, nuoruusikä, Omatunto, paha, Pahuus, patologisointi, ponnistella, psykologisointi, rohkaista, sivistysvaltio, suuttumuksen hallinta, tahto, tarmo, tartu hetkeen, tekotyyppi, temperamentti, terapeuttinen hoito, uhka, uhma, vahvuus, vankilassaoloaika, varhaismurrosikä, väkivallan hoito, väkivallantekijä, väkivalta sairautena, vihan hallinta