Aihearkisto: suurisieluisuus

Brother Christmasin tuhoaminen

Helsingin Sanomissa on kirjoitettu Brother Christmas -hahmona esiintyneen Ari Koposen toiminnasta epäilyksiä herättävällä tavalla. Olen tavannut useita hyväntekeväisyyshankkeita tai -yhdistyksiä perustaneita ja johtaneita henkilöitä, jotka on lahdattu muiden toimesta. Ei mitään uutta auringon alla siis. Usein näissä järjestelmällisissä ajojahdeissa on ollut kyse siitä, että jollekin on vain ollut liikaa, että joku on menestynyt niin hyvin oman toimintansa kehittämisessä ja nopeassa kasvussa julkisesti tunnetuksi ja arvostetuksi ilmiöksi. Kaikissa näissä toiminnoissa hankkeen sielu on asettunut henkilökohtaisesti näkyväksi keulahahmoksi ja laittanut oman persoonansa ja usein elämäntarinansakin täysillä peliin. Tähän menestys myös liike-elämässä usein perustuukin, itsensä ja elämänsä likoon laittamiseen. Ja samalla kaikkien arvioitavaksi ja arvosteltavaksikin. Ja arvostelijoita yleensä löytyy runsaahkostikin ja sitä enemmän mitä suurempaa menestys on. Lopputuloksena on usein myös, että alkuperäinen idean sielu kammetaan ulos perustamastaan toiminnasta ja kaapataan se joillekin muille. Tai sitten koko toiminta tuhotaan.

Taustalla törkykampanjoiden käynnistäjillä voi olla koettu kilpailu oman toiminnan kanssa. Kilpailija pitää siis raivata pois tieltä, vaikka itsellä ei olisi edes edellytyksiä menestyä sen kummemmin kuin on siihenkään saakka menestynyt. Hesarin tapauksessa taustalla saattaa olla aiempien, mm. huumepoliisi Jari Aarnion paljastamisesta palkittujen toimittajien työstä innostuminen ja pyrkimys saada itse vastaavia huomionosoituksia tekemällä jotain paljastuksia laajasti hyviksi ja rehellisiksi koetuista ihmisistä.

Kolmas vaikutin on valitettavan usein kaunainen katkeruus siitä, ettei omassa mitättömyydessään ole kyennyt samaan, vaikka omaan erinomaisuuteen liittyvien kuvitelmien mukaisesti kyseinen henkilö olisi ansainnut kaiken saman. Vaarallisinta on, jos tällaisilla henkilöillä on suoraan tai välillisesti vaikutusvaltaa siinä määrin, että hän kykenee käynnistämään täysimääräisen ajojahdin, joka tähtää sekä henkilön että hänen käynnistämänsä toiminnan tuhoamiseen. Kutsun tällaisia ihmisiä vihaan sairastuneiksi, koska kaikki se, mitä he ovat itse arvostaneet ja johon he ovat pyrkineet siinä epäonnistuen, on kuin punainen vaate. Ja kun viha on riittävän voimakasta yhdistyneenä saatuun vaikutusvaltaan, on vihan kohde – sekä henkilö että hänen aikaansaama toimintansa – kuolemanvaarassa.

Ari Koponen on onnistunut luomaan Brother Christmasista loistavan brändin. Sen läpimurron nopeus on yllättänyt hänet itsensäkin. Hankkeen hallinnointi on harvoin näin luovien ihmisten vahvuus eikä sille halua myöskään antaa niin paljon huomiota, että se olisi pois varsinaisesta toiminnan tarkoituksen toteuttamisesta. Toivottavasti hallinnon rakenteiden muodostaminen ei ole nyt myöhäistä. Ja toivottavasti kaikki ymmärtävät, että se aiheuttaa kustannuksia, jotka kaventavat jakokelpoista rahamäärää. Eli jaetun ja saadun rahan välinen suhdeluku heikkenee väistämättä nykyisestä. Lienee selvää, että nytkin Koposen on täytynyt kyetä elättämään myös itsensä, koska pelkillä kiitoksilla ja arvostuksella eläminen on mahdotonta. Ei siis ole itsekkyyttä tai ahneutta maksaa itselleen toiminnan laajuuteen ja laatuun suhteutettua palkkaa.

Koponen on, kuten me kaikki olemme, ainutlaatuinen, mutta samalla omalla ainutlaatuisella tavallaan myös epätäydellinen ihminen. Tätä osoittavat hänen kavereilleen lähettämät viestit. Yleensä kommunikoimme toisten kanssa sellaisella kielellä, jota toinen ymmärtää ja josta toinen pitää. Julistetut viestit osoittavat mielestäni inhimillistä taipumusta mukautua toisen osapuolen ajatteluun. Viestit heijastavatkin mielestäni enemmän viestien vastaanottajien arvomaailmaa kuin Koposen itsensä. Mutta toki olemme itse kukin joskus toisia kohtaan harkitsemattomia, ennakkoluuloisia ja torjuvia.

Tiedän, että maailmankuuluja ja historiaan pysyvästi jälkensä jättäneitä suurisieluisia hyväntekijöitä, kuten Äiti Theresaa ja Mohandas (tai Mahatma eli suuri sielu) Ghandhiakin on toisinaan arvosteltu ja pyritty sen avulla mitätöimään heidän ihmiskunnan hyväksi tekemä suuriarvoinen työnsä, jolle omistautuen he uhrasivat koko henkilökohtaisen elämänsä ja elivät hyvin vähään aineelliseen tyytyen. En tunne Ari Koposta enkä pyri vertaamaan häntä näihin pyhimyksiin, pyrin vain tuomaan esille, että yleensä mikään arvokaan ja hyvän tekeminen ei riitä, kun sille tielle lähdetään. Toivon, että puolueettomat tahot selvittävät asiat siltä osin kuin jotain selvitettävää ylimalkaan on. Ja toivon, että epäilyksen varjo ei tuhoa ainakaan kaikkea sitä hyvää, mitä Brother Christmasin toiminta on ollut ja voisi edelleen olla. Toivon siis hartaasti, että peruuttamatonta vahinkoa ei ole tapahtunut. Kaikki lienevät kuitenkin yksimielisiä kaikesta siitä inhimillisesti arvokkaasta mitä toiminnalla on aikaansaatu.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Ari Koponen, Brother Christmas, Helsingin Sanomat, hyväntekeväisyys, suurisieluisuus

Käsittelemättömien traumojen periytyminen

Nykyisin ymmärretään, että elämänkokemukset vaikuttavat geeneihimme muokaten niitä koko elämämme ajan. Puhutaan nk. epigenetiikasta. Se tarkoittaa sitä, että meille ei siirry vanhempiemme geenit sellaisina kuin he perivät ne omilta vanhemmiltaan. Sen sijaan geenit siirtyvät meille sellaisina miksi vanhempiemme kaikki elämänkokemukset ovat ne muokanneet ennen meidän elämämme alkua. Jos vanhempiemme elämään on sisältynyt paljon traumaattisia kokemuksia, jotka ovat jääneet käsittelemättä, siirtyvät ne meille osana heidän geeniperimäämme. Jollemme tiedosta tätä taakkasiirtymäksikin kutsuttua syvältä tiedostamattomasta tajunnastamme meihin tavalla tai toisella omien kokemistapojemme kautta välittyvää historiallista heijastumaa, emme siihen pysty myöskään mitenkään vaikuttamaan.

Sain alkuni hieman sen jälkeen, kun vanhempani ovat monta vuotta sodan takia eroon joutumisen jälkeen tavanneet jälleen toisensa. Tiedän, että molemmilla oli omalla tavallaan traumaattinen lapsuus, mutta en tiedä, miten pitkälle he olivat sen pystyneet käsittelemään. Mutta sen tiedän, että sotien aikaiset monenlaiset kokemukset vaikuttivat vahvoina heidän sisällään heitä jäytäen. Kumpikin reagoi omiin kokemuksiinsa eri tavalla. Äitini vaikutti saavuttaneet sisäisen rauhan viimeisten kymmenen elinvuotensa aikana kunnes kuoli 80-vuotiaana. Isäni ei toipunut traumoistaan ikinä. Sotien jälkeen ei tunnettu lainkaan sellaisen kuin posttraumaattisen stressihäiriön olemassaoloa tai traumaterapian tarvetta. Äitini kyllä totesi joskus paljon myöhemmin, kun vanhempani olivat jo eronneet, että koko perhe olisi ollut aikanaan terapian tarpeessa.

Synnyin, kun vanhempani olivat 34-vuotiaita. Äidillä kesti siis vielä saman verran aikaa ennen kuin hän toipui kokemuksistaan ja sai elää kymmenkunta vuotta sellaista elämää, jota voi kutsua hyväksi, arvopitoiseksi ja tarkoituksentäyteiseksi, joka ilmeni hänessä rakkaudellisena asennoitumisena kaikkia ja kaikkea kohtaan. Kummankin akuutit traumat kuitenkin siirtyivät minuun silloin kun synnyin. Oma elämäni kulki niin, että poikani syntyi, kun hänen äitinsä ja minä olimme 25-vuotiaita. Minulla kesti siitä vielä runsaat 15 vuotta ennen kuin löysin varsinaisen itseyteni, jota menneisyyden varjot eivät enää seuranneet siinä määrin, että ne olisivat vaikuttaneet kaikkeen olemiseen, kuten siihen asti.

Miten löysin itseni eli sen arvokkaan ja hyvän, joka meissä kaikissa potentiaalisena on? Tarina on pitkä, mutta tärkeimpänä oli se, että suurisieluinen ystävä, joka otti minut sydämelleen, sai minut ymmärtämään rakkauden merkityksen elämän hyvyydelle. Tai paremminkin hän auttoi minua löytämään sen uudestaan siten kuin äitini oli siitä jo lapsuudessaan minulle puhunut. Ja ennen kaikkea löytämään sen sisältäni, jossa se tiedostamattani oli kaiken aikaa uinunut. Luin paljon aihepiiriin liittyvää kirjallisuutta ja aloin soveltamaan oppeja käytäntöön. Päätin, että toista palveleva rakkaus tulee olemaan kaikkien tulevien seurustelu- ja parisuhteitteni perusta, vaikkeivat ne jostain syystä jatkuisikaan lopun elämää. Ja sen sijaan, että olisin etsinyt rinnalleni ”sitä oikeaa”, ryhdyin työskentelemään itseni kanssa tullakseni itse ”siksi oikeaksi”. Eli kasvaakseni henkisesti kaiken sen arvokkaan mahdollistamalla tavalla, joka minussakin piilee. Olen ja tulen olemaan epätäydellisenä ja keskeneräisenä tällä matkalla kuolemaani saakka, jolloin olen siinä määrin valmis kuin millaiseksi olen kehkeytyvä. Paljon vaativaa työskentelyä itseni kanssa on tehtävänä siihen saakka tullakseni sellaiseksi kuin parhaimmillaan toivon.

Poikani on perinyt minulta paljon menneisyyden taakkoja, paljon huonoa ainesta, joka piilee jossain hänen psyykkisissä rakenteissa. Hänessä on kuitenkin olemuksellisesti myös kaikki arvokas, mitä ihmisessä synnynnäisesti on. Äitini vietti paljon aikaa lastenlastensa kanssa välittäen heille rakkauttaan ja herättäen heissä piilevän rakkauden omalla esimerkillään. Poikani on itsekin pohtinut omaa taustaansa ja itseänsä suhteessa siihen. Uskon, että hän on vapautunut kaikesta siitä perimän kautta siirtyneestä, joka olisi saattanut vaikeuttaa hänen elämäänsä ja ennen kaikkea hänen olemistaan vaimonsa puolisona ja tyttärensä isänä. Luulen, että oli onni, että hän tuli isäksi vasta 37-vuotiaana ehdittyään kehkeytyä siihen mennessä sellaiseksi palvelevan rakkauden ilmentäjäksi, mitä hän on sekä työssään että kotona. Olen isänä erittäin ylpeä hänestä ja onnellinen siitä, että menneisyyden taakat on saatu pois vaikuttamasta tulevaisuuteen ylimääräisenä painolastina. Itselläni on vielä paljon sisäistettävää äitini esimerkistä ja jo paljon sellaista myös poikani elämäntavassa näkyvää, jota en voi kuin ihailla.

Jätä kommentti

Kategoria(t): arvokas ja hyvä, Epätäydellisyys, epigenetiikka, henkinen kasvu, itseys, keskeneräisyys, kokemusten periytyminen, kokemusten vaikutus geeneihin, palveleva rakkaus, Rakkaudellisuus, Rakkaus, sisäinen rauha, sodan vaikutukset, sotakokemukset, suurisieluisuus, taakkasiirtymä, traumaattinen lapsuus, traumaattiset kokemukset, varsinainen itseys