Tunnustan olevani suvaitsematon

On paljon asioita, joita en suvaitse missään tapauksessa. On myös paljon asioita, joihin suhtautumiseni on ihan jotain muuta kuin pelkkää suvaitsemista – eli paljon enemmän kuin vain sietämästä, sallimista tai hyväksymistä. Olenko siis suvaitsematon ihminen?

En suvaitse minkäänlaisia rikoksia ihmisyyttä vastaan, täysin siitä riippumatta, kuka niitä tekee, ja millä tahansa verukkeella tekojansa perustelee. Israelin ja Gazan välillä käytävä sota on hyvin konkreettinen ajankohtainen esimerkki – mitenkään unohtamatta ja vähättelemättä kaikkia muita tapahtuvia ja menneisyydessä tapahtuneita tekoja, joissa ihmisyyden raja on jyrkällä tavalla ylitetty.

En suvaitse sotilaallista sekaantumista toisen maan asioihin enkä kansainvälisen oikeuden rikkomista. Venäjän toimesta tapahtunut Krimin haltuunotto ja Ukrainassa sotiminen ovat karkeita ja tuoreita esimerkkejä tällaisesta toiminnasta.

En suvaitse ylimalkaan sotimista enkä minkäänlaista väkivaltaisuutta toisia kohtaan. En myöskään, vaikka sitä kutsuttaisiin vähättelevää käsitettä käyttäen kiusaamiseksi.

En suvaitse väkivaltaa myöskään eläimiä, kasveja ja ylimalkaan luontoa ja muuta luomakuntaa kohtaan. Vaikka ymmärrän, että ihmisen tulee voida hyödyntää luontoa pysyäkseen hengissä, en kuitenkaan hyväksy luonnon törkeää pahoinpitelyä ja raiskaamista. Surettava, lähellä itseäni kotikunnassani Lopella tapahtunut esimerkki oli, kun kotimme viereinen metsikkö tuhottiin kokonaan avohakkuin. En halaile puita enkä ole edes puiden kaatamista vastaan, mutta tällainen raju väkivalta sotatannerta muistuttavine jälkineen on täysin sietämätöntä. Mitä kaikkia luontoarvoja siinä tuhottiinkaan, metsässä, josta osan olivat asiantuntijat arvioineet metsien monimuotoisuutta turvaavaan kansalliseen METSO-toimintaohjelmaan sopivaksi. Kun käväisin entisessä metsässä, jouduin poistumaan sieltä kiireesti saadakseni salpaantuneen hengitykseni palautumaan normaaliksi. Henkisesti en ole tilanteesta palautunut enkä usko, että tulen koskaan tästä kokemuksesta palautumaankaan, koska en sitä edes tahdo; en tahdo unohtaa tätä. Itseni suojelemiseksi olen kuitenkin päättänyt olla astumatta jalallanikaan kyseiselle tuhoalueelle koko loppuelämäni aikana.

Listaa voisi vielä jatkaa ja siitä voisi lopulta tulla kovinkin pitkä. Olenko siis jotenkin erityisen suvaitsematon ihminen? En usko olevani. Enkä usko, että suurin osa muistakaan ihmisistä pitää minua kovinkaan suvaitsemattomana ihmisenä, ehkä jopa päinvastoin keskimääräistä suvaitsevaisempana. Suvaitsevaisuuden käsite on kuitenkin ongelmallinen. Olen pohtinut sitä aiemminkin, mm. parin vuoden takaisessa blogikirjoituksessani Mitä on suvaitsevaisuus? ja myös kolmisen vuotta sitten blogiini kirjoittamassani artikkelissa Samankaltaisuus samanarvoisuuden perustana .

Suvaitkaamme siis suvaitsevaisuutta silloin, kun se on vastuullista ihmisyyttä puolustavaa, ja olkaamme jyrkän suvaitsemattomia kaikkea sellaista kohtaan, jolla kaikille maailman ihmisille itseisarvoisesti kuuluvaa ihmisarvoa ja siihen liittyviä ihmisoikeuksia loukataan. Ja olkaamme valppaita myös siinä, miten ihmiset kohtelevat kaikkea muuta luotua, eli luontoa. (Ja yrittäkäämme olla täsmällisiä käyttäessämme erilaisia käsitteitä, vaikka ne olisivat kuinka vakiintuneita kielenkäyttöömme.)

Advertisement

Nytkö historian turvallisin aika?

Hesarissa 24.1.2012 (toimittaja Niko Kettunen) kirjoitettiin yhdysvaltalaisen psykologian professorin Steven Pinkerin julmuuden historiaa koskevista tutkimuksista. Jutussa todettiin, että tilastojen mukaan yhä harvempi kuolee sotien, kansanmurhien ja muunkin väkivallan seurauksena. Historian tapahtumia on tällöin tarkasteltu suhteessa silloisiin maapallon väkilukuihin. Sen perusteella historian pahin teurastus on tapahtunut 700-luvulla Kiinassa, jolloin sisällissota tuhosi kuudesosan koko maailman ihmisistä. Tällöin tapettiin absoluuttisestikin niin paljon ihmisiä, että samaan tasoon ovat yltäneet vain kiinalaisen Mao Tse-tungin ja mongolivalloittaja Tšingis-kaanin toteuttamat verilöylyt Aasiassa. Neljän kärkeen voidaan sisällyttää myös toisen maailmansodan aikaiset uhrit kokonaisuutena.

Pinker kuvailee väkivaltaisten kuolemien lisäksi eri aikojen julmuuksia ja toteaa tilanteen kehittyneen niiltäkin osin myönteiseen suuntaan. Vaikka Guantánamon ja Abu Ghraibin kaltaisia ilmiöitä on edelleen – ehkä laajemmin kuin yleisesti tiedetäänkään – eivät kidutus ja muut julmuudet ole enää arkipäiväisiä rangaistuskeinoja sillä tavalla kuin aiempina vuosisatoina ja -tuhansina.

Jokainen meistä tuntee parhaiten sen ajan, jota on ollut mukana kokemassa. Nykyajan tapahtumat näyttäytyvätkin ihmismielessä paljon pahempina kuin pölyisissä historiankirjoissa kuvatut menneisyyden julmuudet. Nykyinen media tuo väkivallan koteihimme ja maailma voi sen takia vaikuttaa erittäin turvattomalta paikalta elää. Mutta onko maailma myöskään niin hyvä kuin ehkä haluamme uskotella ja jonka suuntaisesti myös Pinker pyrkii argumentoimaan? Eikö väkivaltaisten kuolemien lisäksi pitäisi tutkia myös muuta fyysistä väkivaltaa sekä psyykkisenkin väkivallan ilmenemistä? Olemmeko todella niin empaattisia sekä muiden kärsimyksistä ja ihmisoikeuksista välittäviä kuin Pinker antaa ymmärtää? Kunnioitammeko elämän ja ihmisen arvoa universaalisti, maailmanlaajuisesti, tai edes kotoisessa Suomessamme siinä määrin kuin voisimme tehdä ja meidän pitäisi tehdä? Onko kaikki auvoisen hyvin?

Pari uutisotsikkoa eilispäivältä: ”Paloittelusurmien määrä on lisääntynyt parina viime vuotena.” ”Helsingin seudun bussikuljettajat saavat turvanapin.” Juupa juu, kuulostaapa turvalliselta… Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkijan Martti Lehden mukaan aikaisemmin paloittelusurmista ovat vastanneet ammattirikolliset, mutta parina viime vuotena ”tavalliset rikolliset”. Paloittelusurmien määrä on jo n. 5 % kaikista henkirikoksista. Tulee väkisin mieleen keskiajan brutaali kulttuuri ja sen ajan esimerkit julmuuksista… Turvanappi, turvaohjaamo, turvakamera jne. – hienoa, että bussikuskien turvallisuuteen panostetaan, mutta entä panostukset matkustajiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemiseen ja ihmisten keskinäiseen yleiseen asenneilmapiiriin?

Mielettömät teot ovat siten myös tätä päivää. Järjettömyys ja tunteettomuus rehottaa – itsekkyydestä ja toisista ihmisistä piittaamattomuudesta puhumattakaan. Vastuullisuus ja inhimillisyys eivät todellakaan ole vallalla edes meidän kulttuurissamme, joistakin muista tältä osin vielä kehittymättömämmistä kulttuureista puhumattakaan. Ihmisen ihmistämiseksi on vielä ponnisteltava pitkään ennen kuin maailmaa voidaan pitää mielekkäänä. Tavoitteena tulisi olla elämän merkityksellistäminen. Ihanteeksi voitaisiin asettaa maailma, jonka kaikki voisivat kokea olevan täynnä sellaisia hyviä ja arvokkaita sisältöjä, jotka mahdollistaisivat elämän kokemisen tarkoituksentäyteiseksi ja sitä kautta onnelliseksi.