Aihearkisto: seurusteluväkivalta

Kodin kuri ja kylmyys lisäävät rikollisuutta

Lueskelin vuoden 2013 kriminologian palkinnon saaneen, Cambridgen professori David Farringtonin, juhlapuheen yhteenvetoa (Riikka Koistiainen, Haaste-lehti 3/2013). Hänen aiheenaan oli varhaisiän rikoksentorjuntaohjelmien vaikuttavuus. Farrington toi esille lapsen perheessä tapahtuvaan kasvatukseen liittyviä seuraavia riskejä: heikko valvonta, kova kuri ja kylmä tai hyljeksivä suhtautuminen lapseen.

Tulkitsen näiden kolmen tekijän kietoutuvan toisiinsa siten, että lähtökohtana on kylmä tai hyljeksivä suhtautuminen lapseen. Toisin sanoen rakkaudettomuus, joka ilmenee välipitämättömyytenä ja piittaamattomuutena sekä tunnekylmyytenä ja kylmäkiskoisuutena. ”Heikko valvonta” kuvaa juurikin välinpitämättömyyttä ja piittaamattomuutta. ”Ihan sama missä olet ja mitä teet” merkitsee lapsen hylkäämistä vastaamaan yksin itsestään sellaisessa iässä, jossa hän tarvitsisi ohjausta vastuulliseen vapauteen. Lapsen läheisyyden tarpeen ja koko lapsen huomiotta jättäminen, hylkääminen epätoivottuun yksinäisyyteen, voivat sammuttaa sekä lapsen tunteiden kokemiskyvyn että hänen oman-arvon-tuntonsa. Jos elät sellaisessa kodissa, jossa tuntuu, että olisi parempi, jos olisit näkymätön tai että sinua ei olisi ollenkaan, sinusta ei kovinkaan helposti tule rakkautta, iloa ja onnellisuutta kokemaan kykenevää aikuista.

Jos ainoa huomio, mitä lapsi saa, on kova kuri ja hyytävän kylmällä tavalla kehoon ja mieleen pureutuvat rangaistukset, ei realistisin odotus myöskään ole, että hänestä kehittyy itsestään rakkaudella ja lempeydellä itseä ja toisia kohteleva aikuinen. Sen sijaan on kovin helppoa kuvitella mielessään tällainen lapsi katu- ja kouluväkivallan sekä seurustelu- ja lähisuhdeväkivallan tekijänä. Rakkaudettomuuden kokemuksen kierrätys toimii tehokkaasti. Lapsi saattaa myöhemmin kostaa jopa vanhemmilleen. Tällaisia henkirikoksiakin on tapahtunut, viimeksi viime talvena. Olen myös vankiloissa tavannut nuoria aikuisia, joista heijastuu kylmäverisyys, järkkymättömyys ja pelottomuus toisen ihmisen edessä. Kun en näe mitään hyvää peilissä, vaan ainoastaan tyhjyyden, niin vastaantulijatkin vaikuttavat samanlaisilta. Maahan hakattuna epämääräiseltä lihamössöltä. Kuten eräs väkivaltarikostuomiotaan istuva nuori mies – muiltakin Raaka-Arska kutsumanimen saanut – totesi: ”tuntui hyvältä, kun toinen meni ihan muusiksi”.

En millään tavoin usko kohtalonomaisuuteen. Ihmisellä on joka päivä mahdollisuus aloittaa loppuelämänsä ensimmäinen päivä sekä alkaa elää arvopitoista ja tarkoituksentäyteistä elämää. Toisia ihmisiä se kuitenkin tarvitsee, joskus moniakin ja pitkän aikaa. Ja valitettavasti myös muita uhreja matkan varrella kuin asianomainen itse.

Keskeinen sanoma, mitä Farrington esitti, oli, että ennen kaikkea olisi syytä vahvistaa rikoksilta suojaavia tekijöitä. Tämä ei leimaa lasta ja luo optimismia paremmasta yhteiskunnasta. Toisaalla samassa lehdessä oli artikkeli, jossa kerrottiin erilaisten toteutettujen rikoksentorjuntahankkeiden vaikutuksista. Parhaissa hankkeissa tavoiteltiin hyvinvoinnin ja sosiaalisten olojen parantamista, mutta niiden keskeisenä tuloksena oli rikoshaittojen väheneminen.

Päinvastainen esimerkki oli nuorten pelotteluohjelma, jossa heidät vietiin käymään vankilassa, jossa joukko vankeja pelotteli heitä ja sai heidät tajuamaan vankilaolosuhteiden ankeuden Tavoitteena oli, että nuoret pyrkisivät kaikin keinoin välttämään vankilaan joutumista ja pidättäytymään rikoksista. Kuinka ollakaan, tällaisiin ohjelmiin osallistuneilla nuorilla oli huomattavasti suurempi riski syyllistyä rikoksiin kuin sellaisiin osallistumattomilla verrokeilla. Erään arvion mukaan yhdellä vankilavierailulla saatiin aikaan 11 000 dollarin haitta veronmaksajille ja rikosten uhreille. Muistan myös aikanaan katsomani ohjelman Amerikassa nuorille toteutetuista nk. alokasleireistä, jotka perustuivat äärimmäisen kovaan kuriin. Tämä rikostenedistämismuoto kiellettiin sittemmin. Muistan myös aivan hiljattain nähneeni tv-ohjelmatiedoissa, että Suomessakin on järjestetty – ja jopa julkisesti televisiossa – vankilan ja sillä pelottelun ideaan perustuva tv-ohjelmasarja, ensin pojille ja myöhemmin tytöille. Koska en katsele televisiosta pornoa – sosiaalipornoa tai näyteltyäkään – en ole itse ohjelmaa koskaan välittänyt katsoa.

Johtopäätös on jälleen sama, jonka olen todennut jo kauan kaikissa yhteyksissä, joissa olen puhunut tai kirjoittanut lasten ja nuorten kasvatuksesta. Nuoren niin kutsutun pahuuden hillitseminen on tehotonta ja jopa haitallista. Nuoren yllyttäminen hyvään on riskitöntä ja hyvin usein myös vaikutuksiltaan erittäin myönteistä. Rakkaus rulettaa, sanoivat kyynisesti – tai kylmästi ja tunteettomasti – lapsiin ja nuoriin sekä elämään suhtautuvat ihmiset mitä tahansa 🙂

Jätä kommentti

Kategoria(t): alokasleiri, arvopitoinen elämä, arvopitoisuus, epätoivottu yksinäisyys, henkirikos, hyljeksintä, hylkääminen, hyvään yllyttäminen, Hyvinvointi, hyytävyys, Ilo, järkkymättömyys, Kakola-ohjelma, Katuväkivalta, kouluväkivalta, kova kuri, kriminologia, kuri, kylmäkiskoisuus, kylmäverisyys, kylmyys, läheisyyden tarve, lähisuhdeväkivalta, lempeys, näkymätön lapsi, omanarvontunto, Onnellisuus, pahuuden hillintä, Pahuus, pelotteluohjelma, pelottomuus, piittaamattomuus, Rakkaudettomuus, Rakkaus, rangaistus, rikoksen uhri, rikoksentorjunta, rikoksentorjuntahanke, rikollisuus, rikoshaitta, seurusteluväkivalta, sosiaaliporno, sosiaaliset olot, tarkoituksentäyteinen elämä, tarkoituksentäyteisyys, tunnekylmyys, tunteiden kokemiskyky, tyhjyys, uhri, vanki, Vankila, vankilaolosuhteet, vastuullinen vapaus, Väkivaltarikos, välinpitämättömyys, yllyttää hyvään

Väkivallan tasa-arvoistumisen seurauksia

Kahdeksan noin 17–18-vuotiaan pojan joukko pahoinpiteli 16-vuotiaan tytön Malmilla keskiviikkoiltana 14.8. Poliisi epäilee syyksi kostoa siitä, että ennen pahoinpitelyä 16-vuotiaalla oli ollut riitaa 13-vuotiaan pojan kanssa, ja tyttö oli tuolloin lyönyt poikaa avokämmenellä kasvoihin.

Ryhdyin pohtimaan, mitä tämä ilmentää nyky-Suomesta ja viime vuosien tai parin vuosikymmenenkin kehityksestä, jolloin olen tiiviisti seuraillut suomalaista väkivaltaa – aikanaan ihan ”kouriintuntuvastikin” väkivallattoman väliinmenijän roolissa.

Siinähän ei ole mitään uutta, että vanhempi ja vahvempi käy nuoremman ja heikomman kimppuun. Tai siinä, että käydään päälle ylivoimalla. Muutenhan voisi peräti käydä niin, että itse joutuisi kestämään häviämisen häpeää ja katkeraa kalkkia.

Mieleeni muistuu tapahtuma joulukuulta 2009, jossa sama 15-vuotias tyttö oli keskiössä, kun 14-vuotias tyttö pahoinpideltiin suunnitelmallisesti ensin kotonaan ja sitten kadulla. Hakkaajan ”hang aroundit” olivat mukana molemmissa tilanteissa. Kuulin, että mainittu hakkaaja oli sen kokoinen ja oloinen, ettei kukaan samanikäinen poika olisi uskaltanut mennä väliin. Joten varmistajiakaan ei olisi välttämättä tarvinnut, mutta saivathan hekin etsimäänsä mainetta varsinkin, kun paikalle kutsuttiin kännyköillä kymmeniä nuoria yleisöksi.

Tässäkään ei ole varsinaisesti mitään uutta meille, joilta on jo 2000-luvun alusta lähtien pyydetty apua tyttöjen jatkuvasti lisääntyvän väkivaltaisuuden vähentämiseen. Uutta on kuitenkin nyt nähty tapahtumaketju, jossa sukupuolella ei vaikuta olevan enää mitään yhteyttä tapahtumiin. Olisikohan jo aika unohtaa kauan sitten totuusarvonsa menettänyt käsite ”sukupuolittunut väkivalta”, jolla käsittääkseni tarkoitetaan asetelmaa, jossa miessukupuoleen kuuluvat ihmiset ovat väkivallan tekijöitä ja naissukupuoleen kuuluvat ihmiset väkivallan uhreja. Ainakaan tällä vuosituhannella tämä kahtiajako ei enää ole pitänyt paikkansa, vaikka monet tahot siitä edelleenkin pitävät kiinni joitakin omia (taloudellisiin hyötyihin liittyviä?) intressejään vaalien.

Stalinin aikaisen Neuvostoliiton vankileireillä kärsinyt Alexander Solzhenitsyn toteaa vastikään uudelleen julkaistussa pääteoksessaan Vankileirien saaristo äärimmilleen kärsineen ihmisen viisaudella, että hyvän ja pahan raja ei kulje ihmisten välillä, vaan meidän kaikkien ihmisten sisällä sydämessämme tai omassatunnossamme.

Väkivalta on yleisinhimillinen ongelma, joka koskettaa meitä kaikkia. Ei, ei JOKO tekijänä TAI uhrina, vaan SEKÄ tekijänä ETTÄ uhrina. Väkivallassa vallitsee siis tasa-arvo kaikkien ihmisten kesken. Toki sen piiristä voidaan globaalilla tasolla nostaa esiin ja pitääkin nostaa jotain ilmiöitä myös tasa-arvokysymyksinä. Mutta nyky-Suomessa kuljemme tasa-arvoistumiskehityksen kärjessä tässäkin asiassa. 

Jo viisi vuotta sitten eli vuonna 2008 tehdyssä kyselyssä, jota analysoitiin Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimuksessa vuonna 2009, tuli esiin seurustelusuhdeväkivallan osalta päätuloksena, että pojat joutuvat kokemaan seurustelusuhteissa tyttöjä enemmän väkivaltaa. Sitä ennen Ensi- ja turvakotien liiton Vaiettu naiseus -projektissa todettiin naisten olevan parisuhteissa lähes yhtä väkivaltaisia kumppaneitaan kohtaan kuin päinvastoin. Hetken aikaa näistä kiistämättömistä, laajoihin ja luotettaviin uhritutkimuksiin perustuvista tutkimustuloksista kohuttiin, kunnes yhtäkkiä kukaan ei enää suostunut sanomaan asiasta mitään. Vaikuttaa myös siltä, että sen jälkeen on syntynyt lukematon määrä tutkimuksia, joissa tarkoin harkituilla kysymysten asetteluilla on pyritty kumoamaan aiemmat tutkimustulokset, jotka olivat päässeet lipsahtamaan julkisuuteen asti ilman, että niitä olisi ehditty ampua alas ajoissa. NFG:n Helsingin Sanomissa olleessa yli kymmentätuhatta nuorta koskeneen, Optulan tutkimuksen tulokset vahvistanutta kyselytutkimusta koskeneessa reportaasissa ”pääsi käymään” myös samoin, mutta nopeasti mobilisoitu toimittajiin kohdentunut joukkokampanjointi saavutti tuloksensa ja asiasta on vaiettu valtakunnan suurimman päivälehden sivuilla sen jälkeen.

Alkuperäiseen uutiseen palatakseni, voisimmeko yksinkertaisesti tunnustaa, että ihmisten kesken esiintyy väkivaltaa ja siksi se on meidän kaikkien yhteinen ongelma, jolle me voimme ja jolle meidän pitää tehdä jotain. Ja että ”ehkäiseminen, puuttuminen ja korjaaminen” on kaikille mahdollista – me voimme yksinkertaisesti aloittaa itsestämme ja näyttää samalla omalla esimerkillämme mallia ja suuntaa vastuulliselle ihmisyydelle. Kotona, koulussa ja muissa opinajoissa, kadulla ja muilla julkisilla paikoilla.

Helppoa, eikö? Kunhan pidämme kaiken aikaa mielessämme, että kyseessä eivät ole vain henkirikokset, vaan ehkä vieläkin vakavammat teot eli psyykkiset väkivallanteot, joiden seurauksista tekojemme kohteena ollut ihminen joutuu pahimmillaan kärsimään koko loppuelämänsä. Jollei hän ole vapauttanut itseään kärsimyksestään oman käden kautta.

Kaikki väkivalta on vaikutukseltaan psyykkisesti vahingoittavaa eli vakavaa väkivaltaa. Osaan teoista liittyy myös fyysisiä vammoja.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Fyysinen väkivalta, hakkaaja, hang around, korjaava toiminta, pahoinpitelijä, pahoinpitely, parisuhdeväkivalta, Psyykkinen väkivalta, seurustelusuhdeväkivalta, seurusteluväkivalta, sukupuolittunut väkivalta, tasa-arvo, tyttöjen väkivalta, uhritutkimus, vakava väkivalta, väkivallan ehkäisy, väkivallan uhri, väkivallantekijä, Väkivallattomuus, Väkivalta, väkivaltaan puuttuminen

Amnestyn kampanja on unohtanut väkivallan kohteeksi joutuvat miehet

Nimimerkki Mies mustelmilla kirjoitti tämän päivän Hesarin mielipideosastossa:

Suo­men Am­nes­ty kam­pan­joi kun­ta­vaa­lien yh­tey­des­sä näyt­tä­väs­ti per­he­vä­ki­val­taa vas­taan. Si­nän­sä hy­vää ai­het­ta voi­si tu­kea pal­jon iloi­sem­mal­la mie­lel­lä, jos kam­pan­jas­ta ei tu­li­si sel­lai­nen olo, et­tä omat ko­ke­muk­se­ni per­he­vä­ki­val­lan uh­ri­na ovat mi­tät­tö­miä, mer­ki­tyk­set­tö­miä ja yh­teis­kun­nal­li­ses­ti epä­kiin­nos­ta­via.

Olen yli 30-vuo­tias mies. Vie­lä vuo­si sit­ten asuin yh­teis­ta­lou­des­sa vä­ki­val­tai­sen nai­sen ja pie­nen lap­se­ni kans­sa. Ex-puo­li­so­ni oi­rei­lu liit­tyi per­soo­nal­li­suus­häi­riöön, jot­ka ei­vät ole Suo­mes­sa har­vi­nai­sia. Myös Tu­han­sien is­ku­jen maa -tut­ki­muk­ses­sa saa­tiin tu­lok­sek­si, et­tä mie­het jou­tu­vat pa­ri­suh­de­vä­ki­val­lan uh­reik­si yh­tä usein kuin nai­set­kin.

Täs­sä mie­les­sä pi­dän erit­täin louk­kaa­va­na Am­nes­tyn su­ku­puo­lit­tu­nut­ta kam­pan­jaa, jos­sa mi­nun ja mui­den mies­ten ko­ke­muk­set mar­gi­na­li­soi­daan to­taa­li­ses­ti. Har­va ul­ko­puo­li­nen voi kä­sit­tää, kuin­ka hel­ve­til­lis­tä on asua vä­ki­val­tai­sen ih­mi­sen kans­sa, jo­ka käyt­täy­tyy sään­nön­mu­kai­ses­ti ag­gres­sii­vi­ses­ti ja uh­kaa­vas­ti. Vä­ki­val­tai­nen käy­tös oli pääl­le käy­mis­tä, liik­ku­mi­sen ra­joit­ta­mis­ta, hak­kaa­mis­ta, pot­ki­mis­ta, lyö­mis­tä . . . Fyy­sis­tä vä­ki­val­taa oli eh­kä muu­ta­mia ker­to­ja kuu­kau­des­sa, vä­ki­val­lan uh­kaa ja hen­kis­tä vä­ki­val­taa lä­hes jo­ka päi­vä.

Vä­ki­val­ta­ti­lan­teis­sa tun­sin mu­ser­ta­vaa voi­mat­to­muut­ta ja neu­vot­to­muut­ta, sil­lä mi­nul­le ei ol­lut ope­tet­tu kos­kaan ei­kä mis­sään, kuin­ka mi­nun tu­li­si toi­mia. Jäl­ki­kä­teen aja­tel­tu­na oi­kea me­net­te­ly­ta­pa oli­si ol­lut ot­taa yh­teyt­tä po­lii­siin. Niin toi­min kui­ten­kin vain ker­ran, kun puo­li­so­ni uh­ka­si ot­taa käyt­töön­sä veit­sen ja va­hin­goit­taa sil­lä it­seään. Pel­kä­sin usein myös lap­sem­me puo­les­ta.

Naa­pu­reil­ta voin vain pyy­tää an­teek­si. Rap­pu­käy­tä­väs­sä sain hä­ve­tä sil­mät pääs­tä­ni. Olen rik­ki­näi­ses­tä per­hees­tä, ja mi­nul­la oli la­si­nen lap­suus. Sik­si pa­koon läh­te­mi­nen van­hem­pien luok­se ei tun­tu­nut ko­vin hy­väl­tä ideal­ta, kos­ka lap­si oli­si saat­ta­nut jou­tua ojas­ta al­lik­koon. Ma­sen­ta­vin­ta oli­kin, et­ten tien­nyt ai­nut­ta­kaan pa­ko­paik­kaa. Kyn­nys häi­ri­tä su­ku­lai­sia nel­jän ai­kaan yöl­lä on ai­ka suu­ri, ja hä­peä nos­taa sen kym­me­nen­teen po­tens­siin.

Toi­von, et­tä nais­ten vä­ki­val­tai­suu­des­ta pu­hut­tai­siin enem­män. Yh­teis­kun­nal­li­sel­la kes­kus­te­lul­la saa­tai­siin eh­kä luo­tua sel­lais­ta yh­teis­tä kult­tuu­ria, jos­sa jo­kai­nen kat­soi­si oi­keu­dek­seen ja vel­vol­li­suu­dek­seen puut­tua vä­ki­val­tai­seen käy­tök­seen ei­kä yh­den­kään mie­hen tar­vit­si­si pe­lä­tä, et­tei hä­nen il­moi­tus­taan vä­ki­val­tai­ses­ta puo­li­sos­ta ote­ta va­ka­vas­ti. Toi­von myös, et­tei yh­den­kään mie­hen tar­vit­se jää­dä vä­ki­val­tai­seen suh­tee­seen vain sen vuok­si, et­tä pel­kää suh­teen päät­ty­mi­sen jäl­keen äi­din käyt­tä­vän huol­ta­juus­kiis­taa kos­ton vä­li­nee­nä.

Amnestyn kampanja ei ole ainoa, jossa suomalainen perheväkivallan todellisuus unohdetaan. Tilanne on kovin erilainen monessa muussa maassa, mutta sillä ei voi mitenkään puolustella sitä, että Suomessa kampanjoidaan kovin yksipuolisesti ja virheellisiä mielikuvia luoden ja ylläpitäen.

Useat tutkimukset ovat osoittaneet, että nykynuorten keskuudessa tilanne on kääntynyt jopa toisin päin. Nuorten seurustelusuhteissa tytöt käyttäytyvät selvästi väkivaltaisemmin poikaystäviään kuin päinvastoin. Olisikohan vihdoin aika luopua tabuista ja silmien ummistamiselta tosiasioilta. Muussa tapauksessa nykyisen kaltaiset vääristyneet ja yksipuoliset kampanjat saattavat kääntyä itseään vastaan. Ja ennen kaikkea puolet tai nuorten kohdalla jopa yli puolet lähisuhdeväkivallasta jää kokonaan ottamatta huomioon taistelussa väkivallattomamman maailman puolesta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Fyysinen väkivalta, hakkaaminen, Henkinen väkivalta, huoltajuuskiista, lähisuhdeväkivalta, lyöminen, naisten väkivaltaisuus, parisuhdeväkivalta, perheväkivalta, potkiminen, seurusteluväkivalta, sukupuolittunut väkivalta, tyttöjen väkivalta, väkivallan uhka, väkivaltainen ihminen, väkivaltainen käytös, väkivaltainen nainen, väkivaltainen puoliso, väkivaltainen suhde