Aihearkisto: Samanarvoisuus

Rasistit, maahanmuuttokriittiset ja suvakit

Meissä kaikissa piilee jonkinasteinen rasisti – sekä ”maahanmuuttokriittisissä” että ”suvakeissa” samoin kuin kaikissa niiden välimaastoon sijoittuvissa suomalaisissa. Tämän päivän (7.7.2017) Hesarissa julkistettiin tulokset kyselystä, jonka aiheena oli, mihin tänne muuttavien ulkomaalaisten tulisi vähintäänkin sopeutua Suomessa. Liekö joku kesätoimittaja tai muu juhannustunnelmissa ollut toimittaja (kysely toteutettiin aivan juhannuksen alla) laatinut kysymykset, niin absurdeja osa niistä oli.  Kolme vähiten kannatusta saanutta kysymystä olivat: ”Jääkiekon seuraaminen kuuluu kansalaisvelvollisuuksiin”, ”Jokaisen olisi syytä osata valmistaa karjalanpaisti” ja ”Jokaisen olisi osattava hiihtää”. Ensimmäisestä vaatimuksesta oli täysin samaa mieltä 2 % vastaajista ja osittain samaa mieltä 5 %. Toisessa luvut olivat 4 ja 10 % ja kolmannessa jo 7 ja 13 %. Siis 20 % eli joka viidennes piti hiihtotaitoa maahanmuutajalle asetettavana vähimmäisvaatimuksena ainakin jossain määrin. Pitäisikö kaikkien maahanmuuttajien siis osoittaa hiihtotaitonsa ennen kuin heidän hakemuksiaan otetaan minkäänlaiseen muuhun käsittelyyn? Mahtaisiko omakaan hiihtotaitoni enää läpäistä testin – taisin hiihtää viimeksi silloin, kun juuri 40 vuotta täyttänyt poikani oli pieni lapsi. Karjalanpaistia en osaa valmistaa – en ole koskaan edes yrittänyt – ja jääkiekkoa en todellakaan seuraa yhtä vähän kuin muitakaan urheilulajeja, joissa ihannoidaan väkivaltaa. Jos kiinnostaa, muut kysymykset ja niihin vastanneiden suhteelliset osuudet löytyvät Hesarin uutisesta.

Hesarin juttuun oli haastateltu myös kehittämispäällikkö Annika Forsanderia työ- ja elinkeinoministeriön kotouttamisen osaamiskeskuksesta. Hän toteaa, että maahanmuuttajat ovat erittäin monimuotoinen ryhmä ja siksi takia johtopäätöksiä esimerkiksi maahanmuuttajien arvoista on vaikeaa tehdä. Viime aikoina on useissa yhteyksissä korostettu sitä, että myös suomalaiset ovat monimuotoinen kansa, ja herätetty kysymys siitä, mitä suomalaisuus ylimalkaan on ja onko sitä edes olemassa jonkinlaisessa yhtenäisessä muodossa. Kulttuuritaustammekin on hyvin moninainen koostuen Venäjän ja Ruotsin vallan aikaisista erilaisista vaikutteista itse kunkin perimään ja tapoihin puhumattakaan siitä, että periydymme itse asiassa kaikki tänne eri puolilta maailmaa muuttaneista kantavanhemmistamme. Monasti on todettukin, että pelkästään esimerkiksi länsi- ja itä-suomalaisten väliset erot ovat suurempia kuin kahdessa eri maassa asuvien ihmisten väliset erot. Puhumattakaan siitä, että mitään länsi- ja itä-suomalaisuutta ei sittenkään puhtaana ole olemassakaan eli ainoa mitä todellisuudessa on olemassa, ovat ainutkertaiset ja ainutlaatuiset ihmisyksilöt. Kaikki erilaisia, mutta samanarvoisia ihmisinä. 

Hiljattain ilmestyneessä Jani Sinokin toimittamassa kirjassa Rasismi ja filosofia esitetään selkeä ja melko tyhjentävä rasismin määritelmä, joka kuuluu: 1) ihmisryhmän, johon rasistinen ajattelu kohdistuu, oletetaan olevan suhteellisen tarkkarajainen ja sisäisesti yhdenmukainen, 2) asennoituminen tuohon ryhmään on normatiivista eli jonkun ominaisuuden perusteella rajatun ihmisryhmän edustajien käsitetään olevan ”tietynlaisia”, ja 3) ihmisryhmän käsitetään muodostuvan rodun, etnisyyden tai kulttuuritaustan tai niihin läheisesti liittyvien ominaisuuksien, esimerkiksi uskonnon tai kielen, perusteella. Rasismissa keskitytään siis ihmisryhmiin liitettyihin tekijöihin ja sivuutetaan ihmisyksilöiden henkilökohtaiset ominaisuudet.

Väitän, että kaikissa meissä piilee pieni rasisti. Rasismin käsitteen tunteminen auttaa meitä kaikkia tunnistamaan rasistisia ajatuksiamme, tunteitamme ja käyttäytymistämme ja jos niin tahdomme, myös välttämään niitä parhaamme mukaan. Kuten Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia -kampanjan sloganissakin todettiin, voimme itse olla se muutos, jonka tahdomme nähdä toteutuvan maailmassa. Omasta itsestämme – totuudellisesta asennoitumista itseemme ja pyrkimyksestämme kasvaa ja kehittyä ihmisyydessämme – kaikki lähtee.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Ainutkertaisuus, Ainutlaatuisuus, etnisyys, Ihmisarvo, ihmisrotu, ihmisryhmä, ihmisyksilö, kieli, kulttuuritausta, rasismi, rotu, Samanarvoisuus, suomalaisuus

Rajojen puuttumista vai sittenkin jotain muuta?

Ärsyynnyn nykyisin yhä herkemmin erilaisista kirjoituksista, jotka alkavat sanoilla Rajojen puuttuminen…. Kommentoin tällaisia väittämiä ”blaa, blaa, blaa” eli samoin sanoin kuin lastenpsykiatri Jari Sinkkonen kommentoi hiljattain hallituksen keinotekoisia perusteluja rakenneuudistuspäätöksille. Lauantaina 31.8. YLEn Uutisten nettisivuilla kerrottiin, että ”Rajojen puuttuminen vie nuoren lastenkotiin – Ilmiö on yleistynyt. Nuoret päätyvät lastenkotiin monesta eri syystä. Nykyään ongelmaksi nousee usein se, että nuori on tehnyt kotona vallankaappauksen ja kasvaa ilman rajoja.” Juupa juu. Pohditaanpa asiaa hieman.

Oletetaan, että lasta on ohjattu pienestä pitäen rakkaudellisella asenteella kohti arvokasta ja hyvää. Mitä kaikkea siihen voidaan katsoa kuuluvan?

Lasta on kunnioitettu eli häneen on alusta alkaen suhtauduttu siten, että hänessä on mahdollisuuksia arvokkaaseen ja hyvään aivan samalla tavalla kuin kaikissa ihmisiksi syntyneissä olennoissa on. Koska hän on yhtä paljon ihminen kuin hänen vanhempansakin, he ovat olleet ihmisiksi hänen kanssaan ja kohdelleet häntä kohteliaasti, jollaista kohteliasta kohtelua kaikilla samanarvoisin ihmisoikeuksin syntyneillä ihmisillä on oikeus vaatia toisiltaan. Lapsen vanhemmat ovat myös uskoneet ja luottaneet lapsessaan oleviin mahdollisuuksiin kasvaa ja kehittyä hänessä piilevien yksilöllisten arvokkaiden ja hyvien ainestensa mukaiseksi persoonallisuudeksi. Vanhemmat ovat myös kohdelleet lastaan keskustelukumppanina, jonka kanssa voi olla vastavuoroisessa vuorovaikutussuhteessa. Vanhemmat ovat toki ymmärtäneet lapsen erityisyyden siinä, että hän ei vielä voi pohtia aikuisen tavoin aikuisten olennaisina pitämiä kysymyksiä, mutta hän voi ajatella niitä lapselle ominaisella tavalla. Vanhemmat ovat myös oivaltaneet, etteivät he voi tuntea nuoren käsitejärjestelmää ja kokemismaailmaa ja siksi he ovat asennoituneet häneen kanssaihmettelijänä ja kumppaninaan sellaisen yhteyden etsinnässä, joka mahdollistaa keskinäisen ymmärryksen. Vanhemmat ovat saaneet lapsen kiinnostumaan haluamastaan asiasta osoittamalla kiinnostusta lapseen itseensä ja innostuneisuutta kyseiseen asiaan. He ovat ottaneet lapsen esittämät väittämät vakavasti ehdolle päteviksi väittämiksi, jotka edellyttävät yhteistä arviointia.

Mitä vanhemmaksi lapsi on tullut, sitä yleisemmin on tunnustettu, että hänellä on kokemuksia elämästä ja katsomus maailmasta sekä ajatuksia, jotka ovat kuulemisen arvoisia. Tämän perusteella häneltä on voitu myös edellyttää arvostelukykyisyyttä ja autonomista järjenkäyttöä. Nuori on siis käsitetty itsenäiseksi ajattelijaksi ja toimijaksi, jolloin häntä on kohdeltu arvostelukykyisenä kommunikaatiokumppanina.

Rakkaudessaan lapseen hänen vanhempansa eivät ole nähneet häntä vain sellaisena kuin hän on, vaan myös sellaisena mitä hän voi olla ja millaiseksi hänen on mahdollista tulla. He ovat auttaneet lastaan näkemään itsekin kaiken sen arvokkaan ja hyvän, mitä hänessä piilee, ja jota hän usein ei itse ole itsessään tiedostanut. Kun lapsen vanhemmat ovat uskoneet lapsensa perimmäiseen olemukseen ja sen luomiin mahdollisuuksiin elää kokonaisvaltaisesti hyvää ja onnellista elämää, he ovat auttaneet lasta itseään myös luottamaan siihen ja toteuttamaan sen luomat mahdollisuudet elämässään. Rakkaudessaan lapsen vanhemmat ovat tahtoneet voimakkaasti, että lapsi tulisi siksi, mitä hän olemuksessaan piilevien ainesten mukaisesti voi olla, ja he ovat tehneet kaiken voitavansa auttaakseen lastaan toteuttamaan kaiken sen arvokkaan ja hyvän.

Vanhemmat ovat antaneet itsestään kaikenlaista arvokasta ja hyvää sekä näyttämällään omalla esimerkillä että monenlaisilla lapseen kohdistuvilla teoillaan. He eivät ole vain passiivisena toivoneet parasta, vaan aktiivisilla teoillaan osoittaneet, mitä arvokas ja hyvä on käytännössä. He eivät myöskään ole tehneet tekojaan itseään varten, esimerkiksi voidakseen kehua itseään hyväksi vanhemmaksi ja kasvattajaksi tai saadakseen vastaavasti jotain yhtä arvokasta ja hyvää lapsiltaan. He ovat sen sijaan antaneet itsestään kaiken sen, mitä heillä on ollut rakkaudellisessa suhteessaan lapsiinsa annettavanaan, juuri tuon lapsen itsensä vuoksi.

Itsestään antamisella tarkoitan sitä, mitä ihmisenä olemme, en sitä, mitä meillä mahdollisesti on esimerkiksi rahana, tavaroina tai omaisuutena. Rakkaudellisen kasvatuksen idea ei siis ole vain kasvattaa lapsia rakkaudella, vaan myös rakkauteen kaikkia ja kaikkea kohtaan. Siis siihen, että autamme kaikki toinen toisiamme saamaan itsestämme arvokkaimmat ja parhaat puolemme esille toinen toistemme hyväksi.

Kasvatus on kunnioitusta ja rakkautta, mutta myös arvostusta. Tyhjästä on turha kiittää ja varsinkaan jostain sellaisesta, josta lapsi vain itse hyötyy tai saa hyvää. Mutta varsinkin silloin, kun lapsi edistää myös muiden hyvää omasta vapaasta tahdostaan, on näkyvän huomioimisen, jopa jonkinlaisen juhlahetken paikka. ”Kiitos” on tietysti hyvä sanoa myös silloin, kun lapsi täyttää ne velvollisuudet, mitkä hänelle perheyhteisön jäsenenä kuuluvat. Mutta arvostuksen saaminen on ansaittua vain silloin, kun lapsen vapaaehtoinen aikaansaannos on hyödyksi muiden – erityisesti siis kodin ulkopuolisten – ihmisten ja muidenkin luontokappaleiden hyvinvoinnille. Pedagogisesti on tärkeää antaa myönteistä palautetta myös pelkästä parhaansa yrittämisestä, vaikka lapsen aikaansaannos olisi keskinkertainen tai epäonnistunut.

Arvostuksen osoittamisen perustana on siis yleisen hyvän, tai myös muiden kuin oman hyvän, edistäminen. Tällä tavoin kasvattava vanhempi tunnustaa, että lapsi kykenee edistämään muiden hyvää. Tämä puolestaan vahvistaa lapsen käsitystä siitä, että hän on tärkeä, eli hän voi ja saa olla joku jollekin toiselle – ei vain pelkkä tyhjä, näennäinen ”Joku”. Kasvattajan tunnustama arvostus antaa lapselle varmistuksen siitä, että häntä pidetään vastuullisena persoonana, ”hyvänä ihmisenä”. Sen seurauksena hänestä voi myös tulla vastuullinen persoona ja ”hyvä ihminen” – tai ihminen, joka pyrkii olemaan niin hyvä kuin kulloisessakin tilanteessa osaa.

Mahdollisuuksien ja konkreettisten tilaisuuksien luominen on aluksi kokonaan kasvattavan vanhemman vastuulla. Kun kasvattaja suhtautuu kiinnostuneesti ja innostuneesti lapseen ja hänen hyviin aikaansaannoksiinsa, on hänen mahdollista saada myös nuori itse innostumaan ottamaan vastuuta arvokkaista teoistaan. Lasta on myös kannustettava ja rohkaistava vastuullisena olemiseen antamalla hänelle vähitellen uusia, aiempaa hieman tärkeämpiä vastuutehtäviä. Kun lapsi saa kokea olevansa tarpeellinen muille, saavansa aikaan jotakin toisille hyvää, hyödyllistä tai iloa tuottavaa, hän myös ponnistelee etsiäkseen tilaisuuksia, joissa hän voi edistää yleistä, yhteistä hyvää.

Toisten arvio jonkun ihmisen kykyjen tai saavutusten arvosta yhteisölle on itsearvostuksen keskeinen perusta. Toisaalta pysyvä itsearvostus voi perustua vain siihen, että ihminen pyrkii edistämään omasta vapaasta tahdostaan muiden ja kaikkien yhteistä hyvää. Vain kasvattajan tunnustuksen kautta lapselle aukeaa mahdollisuus itsensä ja muiden kunnioittamiseen, rakastamiseen ja arvostamiseen. Arvostetuksi tuleminen on yksi ulottuvuus, jotta jollain olisi sosiaalisessa elämässä täysi asema persoonana. Ja vain olemalla näillä tavoilla persoona, hänellä on perusedellytykset lähteä suuntautumaan kohti arvopitoista ja tarkoituksentäyteistä elämää. Hyvällä itsearvostuksella varustettu ihminen kykenee vähitellen ottamaan yhä itsenäisemmin vastuuta toisten hyvästä, ihmisten keskinäisestä sovusta ja koko yhteisön, yhteiskunnan ja kulttuurin yhteisestä hyvästä.

Mikä oli kirjoitukseni ”pihvi” tai tarinan ”opetus”? Se oli tämä: tällä tavalla kasvatettu lapsi ei koe rajojen puutetta, vaikka hän kasvaa ilman sellaisia ”rajoja”, joita blaa-blaa-blaa puheessa yleensä peräänkuulutetaan. Hän ei myöskään kaappaa valtaa kotona eikä hänen tiensä vie lastenkotiin. Mutta hän voi toimia väkivallattoman vastarinnan periaatteella toimivana marssijana ja tiennäyttäjänä muille, jotka tahtovat yhdessä hänen kanssaan muuttaa maailmaa hieman paremmaksi paikaksi elää.

Pelkkä rakkaus siis riittää, koska se on kaikki, mitä maailmassa tarvitaan.

4 kommenttia

Kategoria(t): arvoihin suuntautuminen, Arvokas, arvokas ja hyvä, Arvokasvatus, arvopitoinen elämä, arvopitoisuus, arvostelukyky, Hyvä, Hyvä elämä, Hyvä kasvatus, hyvä teko, Hyvän tekeminen, hyvät teot, hyvinvoinnin edistäminen, hyvinvoinnin lisääminen, Hyvinvointi, Hyvyys, Ihmisarvo, ihmisen olemus, ihmisen perusolemus, ihmisoikeudet, Ihmisoikeus, Ihmisyys, Itsearvostus, Kasvattaja, Kasvatuksellinen rakkaus, Kasvatus, Kasvatus hyvään, Kasvatussuhde, kasvatusteot, kiitos, kohteliaisuus, Kohtelu, luottamus, onnellinen elämä, Persoona, persoonallisuus, rajat, rajojen puuttuminen, Rakkaudellinen kasvatus, Rakkaus, Samanarvoisuus, tahto, tarkoituksentäyteinen, tarkoituksentäyteinen elämä, tarkoituksentäyteisyys, Toivo, Uncategorized, Vastuullinen ihmisyys, vastuullisuus, Yhteinen hyvä, yhteisen hyvän edistäminen, yleinen hyvä, yleisesti arvokas

Mitä on suvaitsevaisuus?

Helsingin Sanomien uusimmassa Nyt-liitteessä oli Veera Luoma-ahon suvaitsevaisuutta käsittelevä kolumni ”Siedettäviä ihmisiä”. Se sai minut jälleen kerran pohtimaan suvaitsevaisuuden käsitettä, jonka olen aina kokenut hankalaksi.

Luoma-aho kertoo työpaikasta, jossa vallitsi hyvä henki. Se ei perustunut yhteisöllisyyteen, tiimiytymiseen, heimoutumiseen, tunnelmajohtamiseen tai muihin konsulttien kaupittelemiin patenttilääkkeisiin. Hyvän hengen syy oli työn mielekkyyden lisäksi ”jonkinlainen suvaitsevainen välinpitämättömyys”. Esimerkiksi Raimo sai kaikin mokomin olla vähän outo. Hänen outouttaan siedettiin eikä siitä tehty numeroa, koska Raimo hoiti työnsä hyvin eikä ollut häiriöksi kenellekään.

Välinpitämättömyys kuulostaa mielestäni turhan negatiiviselta sanalta, mutta myös itse suvaitsevaisuuskin voidaan helposti tulkita ylenkatsomiseksi tai passiiviseksi itsekeskeisyydeksi. Luoma-aho on kuitenkin mieltynyt siihen, että suvaitsevaisuus voidaan tulkita pelkäksi toisten ihmisten sietämiseksi, jolloin keneltäkään ei ehdottomasti vaadita sen enempää. Toisten ihmisten erilaisuutta ei tarvitse sen kummemmin fiilistellä tai romantisoida, kunhan tullaan edes jotenkuten toimeen keskenämme. Sietäminen on käytännönläheinen, realistinen lähtökohta nykyisessä monikulttuuristuvassa maailmassa. Mielestäni Luoma-aho on oikeassa siinä, sietäminen on loppujen lopuksi hyvin käyttökelpoinen pienin yhteinen nimittäjä, siis jonkinlainen absoluuttinen nollapiste tai lähtötaso, ihmisten suhtautumisessa toisiinsa.

Luoma-aho toteaa, että mitä enemmän suvaitsevaisuuden käsitteeseen sisällytetään ”istumista nuotiopiirissä laulamassa Kumbayaa”, sitä useampi kokee sen itselleen liian vaativana. Näin pitkälle viedyn suvaitsevaisuuden vaatiminen kaikilta kääntyy itseään vastaan. Ihmiset, jotka eivät kykene sen enempään kuin niukin naukin sietämiseen, irvailevat jo nyt niille ihmisille, jotka vaativat kaikilta suvaitsevaisuutta. Ja silloin suvaitsevaisuus ei etene kovinkaan laajalle, vaan jää pienen vähemmistön harrastukseksi.

Ehkä olisi ryhdyttävä käyttämään monipuolisempia määreitä ilmaisemaan suhtautumista toisiin. Ehkä sietäminen voisi olla lähtötaso, jolle kaikkia tulisi kannustaa pyrkimään. Vihapuhetta, rasistista väkivaltaa yms. paljon parempaa olisi edes vaikka sietää, kestää ja kärsiä toisia jopa karaisemalla ja kovettamalla itsensä, jollei muuhun kykene. Tai puhuttakoon sitten vaikka välinpitämättömyydestäkin, jos aktiivinen vastarinta on toinen vaihtoehto. Voitaisiin ehkä myös puhua itsekontrollin tai itsehillinnän kehittämisestä. Tähänkin tasoon pääsemiseen on yllin kyllin tavoitetta monille äärioikeistolaisesti tai oikeistopopulistisesti suuntautuneelle ihmiselle, mutta monelle muullekin, joka ei koe itseään erityisen suvaitsevaisena.

Seuraava taso olisi toisten kunnioittaminen yhdenvertaisina ihmisinä. Se edellyttää jo sitä, että näkee kaikilla olevan samanlainen ihmisarvo ja samanlaiset ihmisoikeudet. Aito toisten kunnioittaminen tarkoittaa oman ymmärrykseni mukaan sitä, että kunnioittaa kaikkia kyvykkäinä kommunikaatiokumppaneina sekä tunnustaa heidät persooniksi, joilla on aivan samanlaiset edellytyksen kasvaa ja kehittyä ihmisyydessään kuin itselläkin on. Ja monilla ehkä paljon paremmatkin. Kunnioittaminen avaa tien toinen toisiltamme oppimiseen ja myös ihailuun.

Kolmas taso liittyy rakkauteen siten kuin käsitteen nykyisin ymmärrän. Yhtä hyvin voidaan puhua lähimmäisenrakkaudesta tai äärimmillään jopa äidinrakkaudesta. Tämä tarkoittaa toinen toistensa vastavuoroista tukemista siten, että kummassakin piilevät parhaat ominaisuudet pääsevät todellistumaan mahdollisimman täydellisinä. Rakkaus avaa tien toinen toistemme arvostamiseen sen perusteella, mitä kukin aikaansaa yleisen hyvän, meille kaikille yhteisten arvokkaiden asioiden edistämiseksi. Arvostamisen kriteerinä ei ole niinkään lopputulokset, vaan se, kuinka rohkeasti ja voimakkaasti ponnistelee yhteisen hyvän luomisessa.

Jos rakkaus kuulostaa liian hurskastelevalta, voidaan puhua vaikkapa välittämisestä. Tasot olisivat siten:
1) suvaitsevaisuus sietämisenä
2) yhdenvertaisuus kunnioittamisena
3) samankaltaisuus välittämisenä

(Jälkimmäistä kohtaa syventävän blogiartikkelin kirjoitin 15.10.11 otsikolla Samankaltaisuus samanarvoisuuden perustana)

Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että joitakin ilmiöitä en kykene sietämään enkä edes yritä suvaita niitä. Kyse on erityisesti sellaisista ihmisten teoista, joissa loukataan äärimäisen epäinhimillisellä jonkun toisen ihmisarvoa. En kuitenkaan ryhdy taisteluun pahoja tekoja tehneitä ihmisiä vastaan, vaan pyrin sitäkin voimakkaammin ponnistelemaan hyvän lisäämiseksi maailmaan – ja kaikkein konkreettisimmin pystyn sitä tekemään omassa lähiympäristössäni.

Teon paheksuttavuus ei riipu sen tekijästä ja siltä osin olemme siis kaikki yhdenvertaisia lain ja omantuntomme edessä. Tällainen yhdenvertaisuuden kunnioittaminen on osa elämänfilosofiaani ja siksi se on itselleni itsestään selvää. Hyvät teot ovat hyviä ja huonot teot vastaavasti huonoja. Yhtenäisenä mittaristona pidän universaaleja, ajasta ja paikasta riippumattomia pysyviä arvoja.

Kaikki olemme samankaltaisia omassa epätäydellisyydessämme, mutta myös potentiaalissamme kaikkeen mahdolliseen hyvään. Rakentavin tapa suhtautua toisen ihmisen vajavaisuuteen ja keskeneräisyyteen – erehtymiseen vaikkapa huonoihin tekoihin – on pyrkiä aidon välittämisen, sydämen sivistyksen, avulla auttamaan toista löytämään itsestään perustaa erilaisiin hyviin tekoihin. Välittäminen tai rakkaus on suurinta ja samalla vaikeinta mitä maailmassa on. Siksi kukaan ei voi olla siinä täydellinen. Pidän itseäni aloittelijana sillä saralla, mutta olenpa ainakin lähtenyt kulkemaan siihen suuntaan.

3 kommenttia

Kategoria(t): Arvostus, äärioikeisto, äidinrakkaus, elämänfilosofia, epäinhimillisyys, Epätäydellisyys, Erilaisuus, ihailu, Ihmisarvo, ihmisoikeudet, Ihmisyys, itsehillintä, itsekeskeisyys, itsekontrolli, kärsiä, keskeneräisyys, kestää toisia, kommunikaatiokumppani, Kunnioitus, lähimmäisenrakkaus, monikulttuurisuus, oikeistopopulismi, Omatunto, Persoona, potentiaali, Rakkaus, rasistinen väkivalta, Samanarvoisuus, Samankaltaisuus, sietää toisia, sietäminen, suhtautuminen toisiin, Suvaitsevaisuus, sydämen sivistys, taistelu, työpaikan hyvä henki, universaalit arvot, Vajavaisuus, vastarinta, välinpitämättömyys, välittäminen, vihapuhe, yhdenvertaisuus, Yhteinen hyvä, Yhteisöllisyys, yhteisen hyvän edistäminen, yleisesti arvokas

Samankaltaisuus samanarvoisuuden perustana

Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia on tunnetun rasismin vastaisen kampanjan nimi ja suorastaan vakiintunut brändi. Tarkoitukseni ei ole arvostella sitä, mutta pohdin kuitenkin, että miksei kaiken lähtökohtana voisi meissä kaikissa olevat samanlaisuudet ja samankaltaisuudet. Miksi huomio pitää aina kiinnittää erilaisuuteen, meitä erottaviin poikkeavuuksiin ja toiseuksiin. Se, mistä puhumme, ja varsinkin se, miten siitä puhumme, määrittää myös puheenaiheen. Sanavalinnoilla on valtavan suuri keskustelun suuntaa ohjaava merkitys. Sanat vaikuttavat puheen lisäksi myös siihen kytkeytyvään ajatteluun, puheillemme ja ajatuksillemme antamiimme merkityksiin jne. Sanojen vaikutus ulottuu yleensäkin asioiden suhteuttamiseen osaksi jonkinlaista säännönmukaista ja periaatteellista oppia elämästämme. Sanat vaikuttavat siten koko maailmankuvaamme eli järjelliseen tapaamme hahmottaa maailmaa.

Totta kai olemme monella tavalla erilaisia, koska olemme ainutkertaisia (maailmaan syntyy vain kerran juuri tällainen ihmisyksilö) ja ainutlaatuisia (kahta täysin samanlaista ihmistä ei ole olemassa). Ihmisen olemassaolo maailmassa eli eksistenssi toteutuu aina jonkinlaisten reunaehtojen vallitessa. Näistä tekijöistä muodostuva kokonaisuus on yksilöllinen ja niihin perustuvia mahdollisuuksia olla ihminen on suunnaton määrä. Ihminen voi todellistua miehenä tai naisena, ihonväriltään vaaleana tai eriasteisesti tummempana, täysin toimintakykyisenä tai erilaatuisesti vajaakykyisenä, syntyä tiettynä aikana tietyistä vanhemmista, omata tietyt taipumusedellytykset jne. Perustavanlaatuiset eksistentiaaliset valikoitumat merkitsevät sitä, että ihminen voi olla mainituista vaihtoehdoista jotain – esimerkiksi mies tai nainen, vaalea- tai tummaihoinen – mutta ei molempia eikä myöskään monenlaista toisensa poissulkevaa samalla kertaa. Eksistentiaalisesta valikoituneisuudesta seuraa, että jokainen ihminen on aina ainutkertainen ja ainutlaatuinen.

Puheena olevat perustavanlaatuiset olemassaolon reunaehdot voidaan jaotella luonnon, kulttuurin ja yhteiskuntajärjestelmän säätelemiin tekijöihin. Luonnon säätelemiin tekijöihin kuuluvat ensinnäkin geenit ja niiden mukaan määräytyvät sukupuoli, ihonväri jne. Samaan ryhmään voidaan katsoa kuuluvan myös vanhemmat, joiden lapseksi ihminen syntyy, sekä kansallisuus, yhteiskunta ja kulttuuri, joiden piiriin hän syntyy. Kulttuurin säätelemiä komponentteja ovat esimerkiksi kieli, tapoihin ja käyttäytymiseen liittyvät traditiot, kulttuuriperintö kaikessa moninaisuudessaan, arvot ja normit, uskonto jne. Yhteiskuntajärjestelmän säätelemiä komponentteja ovat puolestaan mm. kansalaisvelvollisuudet ja -oikeudet, yksilöllisen vapauden ja turvallisuuden aste, taloudellisen hyvinvoinnin perustekijät, sosiaaliturva yms.

Suurin osa edellä mainituista määräytyy kohtalonomaisesti, ts. ihminen ei ole voinut vaikuttaa niiden sisältöön, joka hänessä toteutuu. Syntyvä lapsi ei ole voinut valita esimerkiksi vanhempiaan tai geenejään eikä yhteiskuntaa tai kulttuuria, johon hän syntyy. Mutta kuten Viktor E. Frankl toteaa, meillä kaikilla on rajoittamaton vapaus valita suhtautumisemme näihinkin tekijöihin. Juuri tähän perustan ajatukseni siitä, että voimme vapaasti päättää, näemmekö nämä meitä jo syntymästämme yksilöivät tekijät eroina, joihin pitää suhtautua myös sellaisina, vai tahdommeko kiinnittää päähuomion siihen, mikä meitä kaikkia yhdistää ihmisinä. Esimerkiksi jo se, että olemme ainutkertaisia ja ainutlaatuisia, on meitä kaikkia yhdistävä tekijä, jos haluamme sen sellaisena nähdä. Olemme siis erilaisuudessamme täysin samankaltaisia!

Voisimmeko kanssakäymisessämme ottaakin lähtökohdaksi kaiken sen etsimisen ja siitä iloitsemisen, missä olemme samanlaisia tai samankaltaisia? Ja pitäisikö meidän toimia nimenomaan näin, jotta voisimme ennakkoluulottomasti hyväksyä toistemme erilaisuuden – tai nimenomaan meitä yhdistävän samankaltaisen ainutkertaisuuden ja ainutlaatuisuuden.

Frankl’in logofilosofian eräs perustava ajatus koskee ihmisen epätäydellisyyttä. Lähtökohtana on juuri se, että ihmisen olemassaolo ajassa on ainutkertaista (peräkkäisyyden näkökulma) ja jokainen ihminen on ainutlaatuinen muiden yksilöiden joukossa (rinnakkaisuuden näkökulma). Tästä Frankl tekee johtopäätöksen, että mikäli kaikki ihmiset olisivat täydellisiä, olisivat kaikki ihmiskunnan edustajat samanlaisia, jolloin yksittäinen ihminen voitaisiin korvata kenellä tahansa toisella. Nimenomaan ihmisen epätäydellisyydestä seuraakin, että jokainen yksittäinen ihminen on välttämätön ja korvaamaton. Vaikka jokainen on epätäydellinen, on hän sitä omalla yksilöllisellä tavallaan. Frankl puhuu vertauskuvallisesti mosaiikista, jonka jokainen osa, yksittäinen kivi, on muodoltaan ja väriltään epätäydellinen ja sellaisenaan vajavainen. Vain kokonaisuudesta se saa merkityksensä ja vasta kokonaisuudelle se merkitsee jotain. Myös ihmisen henkilökohtaisen ainutlaatuisuuden tarkoitus on sen merkityksellisyydessä kokonaisuudelle.

Yksilöllinen epätäydellisyytemme ja siitä seuraava korvaamattomuus toinen toisillemme voisi olla varsin hedelmällinen lähtökohta toistemme ihmisarvon ja ihmisoikeuksien kunnioittamiselle. Jotta olisimme itsekään ihmisinä mahdollisimman täydellisiä, voimme olla sitä vain yhdessä toisten kanssa. Ihmisestä tulee enemmän ihminen vain hänen ollessaan suhteissa muihin ihmisiin, kohdatessaan muita ihmisiä ja täydentäessään kanssaolemisellaan samanaikaisesti omaa ja toisten epätäydellisyyttä. Kanssaolemisen sijaan voidaan puhua myös toinen toisillemme olemisesta ja kaikkien ihmisten yhteisen hyvän edistämisestä tätä kautta. Jättämällä tällaisen muihin liittymisen mahdollisuuden käyttämättä, jäämme hyvin vajavaisiksi ja yksinäisiksi, jopa pelkiksi tyhjiksi ihmisen kuoriksi ja vain ulkoisiksi ihmisen kuviksi.

– – –

Eksistentiaalista valikoituneisuutta kutsutaan filosofisesti situaatioksi, ks. tarkemmin väitöskirjani, jossa olen tutkinut situaation käsitettä Lauri Rauhalan määrittelemältä perustalta. Olen myös tässä blogikirjoituksessani lainannut omaa tekstiäni väitöskirjastani. Samoin olen lainannut joitakin Viktor E. Frankl’in ajattelua koskevia lauseita väitöskirjastani.

1 kommentti

Kategoria(t): Ainutkertaisuus, Ainutlaatuisuus, Eksistenssi, Epätäydellisyys, Erilaisuus, Ihmisarvo, Ihmisoikeus, Kanssaoleminen, Korvaamattomuus, Olemassaolo, Samanarvoisuus, Samankaltaisuus, Samanlaisuus, Situaatio, Suhtautumisen vapaus, Toisilleen oleminen, Vajavaisuus, Yhteinen hyvä, Yksinäisyys