Kodin kuri ja kylmyys lisäävät rikollisuutta

Lueskelin vuoden 2013 kriminologian palkinnon saaneen, Cambridgen professori David Farringtonin, juhlapuheen yhteenvetoa (Riikka Koistiainen, Haaste-lehti 3/2013). Hänen aiheenaan oli varhaisiän rikoksentorjuntaohjelmien vaikuttavuus. Farrington toi esille lapsen perheessä tapahtuvaan kasvatukseen liittyviä seuraavia riskejä: heikko valvonta, kova kuri ja kylmä tai hyljeksivä suhtautuminen lapseen.

Tulkitsen näiden kolmen tekijän kietoutuvan toisiinsa siten, että lähtökohtana on kylmä tai hyljeksivä suhtautuminen lapseen. Toisin sanoen rakkaudettomuus, joka ilmenee välipitämättömyytenä ja piittaamattomuutena sekä tunnekylmyytenä ja kylmäkiskoisuutena. ”Heikko valvonta” kuvaa juurikin välinpitämättömyyttä ja piittaamattomuutta. ”Ihan sama missä olet ja mitä teet” merkitsee lapsen hylkäämistä vastaamaan yksin itsestään sellaisessa iässä, jossa hän tarvitsisi ohjausta vastuulliseen vapauteen. Lapsen läheisyyden tarpeen ja koko lapsen huomiotta jättäminen, hylkääminen epätoivottuun yksinäisyyteen, voivat sammuttaa sekä lapsen tunteiden kokemiskyvyn että hänen oman-arvon-tuntonsa. Jos elät sellaisessa kodissa, jossa tuntuu, että olisi parempi, jos olisit näkymätön tai että sinua ei olisi ollenkaan, sinusta ei kovinkaan helposti tule rakkautta, iloa ja onnellisuutta kokemaan kykenevää aikuista.

Jos ainoa huomio, mitä lapsi saa, on kova kuri ja hyytävän kylmällä tavalla kehoon ja mieleen pureutuvat rangaistukset, ei realistisin odotus myöskään ole, että hänestä kehittyy itsestään rakkaudella ja lempeydellä itseä ja toisia kohteleva aikuinen. Sen sijaan on kovin helppoa kuvitella mielessään tällainen lapsi katu- ja kouluväkivallan sekä seurustelu- ja lähisuhdeväkivallan tekijänä. Rakkaudettomuuden kokemuksen kierrätys toimii tehokkaasti. Lapsi saattaa myöhemmin kostaa jopa vanhemmilleen. Tällaisia henkirikoksiakin on tapahtunut, viimeksi viime talvena. Olen myös vankiloissa tavannut nuoria aikuisia, joista heijastuu kylmäverisyys, järkkymättömyys ja pelottomuus toisen ihmisen edessä. Kun en näe mitään hyvää peilissä, vaan ainoastaan tyhjyyden, niin vastaantulijatkin vaikuttavat samanlaisilta. Maahan hakattuna epämääräiseltä lihamössöltä. Kuten eräs väkivaltarikostuomiotaan istuva nuori mies – muiltakin Raaka-Arska kutsumanimen saanut – totesi: ”tuntui hyvältä, kun toinen meni ihan muusiksi”.

En millään tavoin usko kohtalonomaisuuteen. Ihmisellä on joka päivä mahdollisuus aloittaa loppuelämänsä ensimmäinen päivä sekä alkaa elää arvopitoista ja tarkoituksentäyteistä elämää. Toisia ihmisiä se kuitenkin tarvitsee, joskus moniakin ja pitkän aikaa. Ja valitettavasti myös muita uhreja matkan varrella kuin asianomainen itse.

Keskeinen sanoma, mitä Farrington esitti, oli, että ennen kaikkea olisi syytä vahvistaa rikoksilta suojaavia tekijöitä. Tämä ei leimaa lasta ja luo optimismia paremmasta yhteiskunnasta. Toisaalla samassa lehdessä oli artikkeli, jossa kerrottiin erilaisten toteutettujen rikoksentorjuntahankkeiden vaikutuksista. Parhaissa hankkeissa tavoiteltiin hyvinvoinnin ja sosiaalisten olojen parantamista, mutta niiden keskeisenä tuloksena oli rikoshaittojen väheneminen.

Päinvastainen esimerkki oli nuorten pelotteluohjelma, jossa heidät vietiin käymään vankilassa, jossa joukko vankeja pelotteli heitä ja sai heidät tajuamaan vankilaolosuhteiden ankeuden Tavoitteena oli, että nuoret pyrkisivät kaikin keinoin välttämään vankilaan joutumista ja pidättäytymään rikoksista. Kuinka ollakaan, tällaisiin ohjelmiin osallistuneilla nuorilla oli huomattavasti suurempi riski syyllistyä rikoksiin kuin sellaisiin osallistumattomilla verrokeilla. Erään arvion mukaan yhdellä vankilavierailulla saatiin aikaan 11 000 dollarin haitta veronmaksajille ja rikosten uhreille. Muistan myös aikanaan katsomani ohjelman Amerikassa nuorille toteutetuista nk. alokasleireistä, jotka perustuivat äärimmäisen kovaan kuriin. Tämä rikostenedistämismuoto kiellettiin sittemmin. Muistan myös aivan hiljattain nähneeni tv-ohjelmatiedoissa, että Suomessakin on järjestetty – ja jopa julkisesti televisiossa – vankilan ja sillä pelottelun ideaan perustuva tv-ohjelmasarja, ensin pojille ja myöhemmin tytöille. Koska en katsele televisiosta pornoa – sosiaalipornoa tai näyteltyäkään – en ole itse ohjelmaa koskaan välittänyt katsoa.

Johtopäätös on jälleen sama, jonka olen todennut jo kauan kaikissa yhteyksissä, joissa olen puhunut tai kirjoittanut lasten ja nuorten kasvatuksesta. Nuoren niin kutsutun pahuuden hillitseminen on tehotonta ja jopa haitallista. Nuoren yllyttäminen hyvään on riskitöntä ja hyvin usein myös vaikutuksiltaan erittäin myönteistä. Rakkaus rulettaa, sanoivat kyynisesti – tai kylmästi ja tunteettomasti – lapsiin ja nuoriin sekä elämään suhtautuvat ihmiset mitä tahansa 🙂

Advertisement

Edistääkö kontrolli ja kuri kouluviihtyvyyttä ja koululaisten hyvinvointia?

Suomalaisten koululaisten kouluviihtyvyys on Euroopan huonoimpia. Hallituksen opetusministeriksi vuonna 2005 ryhtynyt Antti Kalliomäki ottikin siksi kouluviihtyvyyden parantamisen keskeiseksi tavoitteekseen. Paljon edistystä ei tainnut tapahtua, mutta nyt tuli täystyrmäys tällaisille pyrkimyksille. Opetusalan järjestöt ja Suomen Vanhempainliitto luovuttivat nykyiselle opetusministeri Jukka Gustafssonille esityksen, jolla oppilaat on tarkoitus panna kuriin. Samoihin aikoihin kurinpalautusohjelman julkistamisen kanssa ilmestyi Kasvatus-lehdessä (Suomen kasvatustieteellinen aikakauskirja) dosentti Pirjo Jukaraisen, professori Eija Syrjäläisen ja professori Veli-Matti Värrin artikkeli ”Kohti turvallista ja hyvinvoivaa koulua – Valvontaa, vastuuta ja elämää erilaisuuden kanssa”. Tutkimusartikkelin suositukset poikkesivat totaalisesti opetusministerille jätetyistä ehdotuksista. Artikkelissa etsittiin keinoja kouluturvallisuuden edistämiseksi koululaisten hyvinvointia lisäämällä, rehtori- ja opettajakeskeisessä esityksessä keskityttiin ongelmiin ja niiden taltuttamiseen kontrollia ja kuria tiukentamalla.

Mainitsemassani artikkelissa todetaan, että kouluturvallisuuden kestävässä parantamisessa on ensisijaisesti panostettava hyvinvoinnin edistämiseen sen sijaan, että keskityttäisiin vain pahoinvoinnin taltuttamiseen hallintakeskeisiä keinoja lisäämällä. Mikä lisäisi kouluhyvinvointia ja -viihtyvyyttä oppilaiden mukaan? Kouluun kiinnittymistä ja halua ylimalkaan mennä kouluun, lisäisi se, että oppilaat kokisivat olevansa tervetulleita kouluun. Oppilas haluaa kokea olevansa toivottu, haluttu ja tarpeellinen. Toisin sanoen hän toivoo, että hänellä on mahdollisuudet toimia, kasvaa ja osallistua. Nämä liittyvät yhteisvastuun arvoon, eettiseen vastuunottoon itsestä ja muista, jonka oppilaat tiedostavat harvinaisen hyvin – vastoin aikuisten ennakkoluuloja.

Opetusministerille luovutettu ohjelma ei ainakaan lisää ajankäyttöä ja huomiota oppilaiden hyvinvoinnin edistämiseen. Oppilaat toisivat jotain sellaista, joka parantaisi keskinäistä luottamusta, myötäelämistä ja välittämistä. Iloa ja hyvää oloa ei lisätä hallintaan ja valvontaan keskittymällä. Järkyttävintä ehdotuksessa oli, että mahdollisuudet kokea hyvää oloa tekemällä jotain yleisesti hyödyllistä, oli tuhottu sillä, että tehtävistä, kuten pihan siistimisestä tai kirjaston järjestelemisestä oli tehty rangaistuksia! Tämänkö on tarkoitus kasvattaa nuorista yhteisöllisiä, omasta vapaasta tahdostaan toisista välittäviä ja huolehtivia ihmisiä? Parantavatko pakkokeinot myöskään opettajien ja oppilaiden välistä avoimuutta, luottamusta ja yhteistyökykyä, jolla voisi olla tulevia ongelmia ennalta ehkäisevä vaikutus? Ei. Mutta mallin ”opetuksen antamiseen sille, joka niskuroi minua vastaan” tämä antaa – tosin tämä yleinen nuorten keskinäisen väkivallan peruste on jo entuudestaan vallan hyvin omaksuttu. ”Haravoi piha” rangaistuksena ei kuullosta kovin kaukaiselta nuorten käyttämälle häpäisy- ja nöyryytyskeinolle ”nuole mun saappaat”.

Opiskelumyönteistä ilmapiiriä luodaan parhaiten edistämällä oppilaiden hyvinvointia niin, että he kokevat koulunkäynnin merkitykselliseksi ja koulun sellaiseksi paikaksi, jossa yhteisvastuu on keskeinen arvo. Ulkoisen käyttäytymisen kontrollointi siihen puuttumalla ja rangaistuksia määräämällä ei luo tunnetta koulusta paikkana, jossa itsensä voi kokea arvokkaana ja elämänsä tarkoituksentäyteisenä. Siksi elämä onkin monelle nuorelle koulun ulkopuolella, vaikka suurin osa päivästä vietetään koulussa. Kuinka paljon nuorten potentiaalia kasvamiseen ja kehittymiseen ihmisyydessään hukataankaan tällä tavalla! Voi myös kysyä, onko ”elämä alkaa sitten, kun koulu on lusittu” se kuva, jonka suomalainen koulu haluaa antaa itsestään.

Koulun turvallisuuden ja hyvinvoinnin edistämisen kokonaisvaltaista ohjelmaa odotellessa on hyvä tutkailla Jukaraisen, Syrjäläisen ja Värrin tekemää vertailevaa taulukkoa kahdesta erilaisesta lähestymistavasta kouluturvallisuuteen. Kysymys on siis sen vertailusta, mikä tehoaa paremmin ja saa aikaan pysyvämpiä vaikutuksia. On selvää, että molempia tarvitaan, kyse on vain siitä, kumpaa kannatta painottaa enemmän kuin toista. Ja varsinkin siitä, että pelkkä kontrolli ja kuri eivät johda yhtään mihinkään muuhun kuin negatiivisiin lopputuloksiin. Osa oppilaista kokee pelkän kontrollin vieraannuttavana ja vastenmielisenä. He kokevat turvattomuutta siitä, että eivät voi itse vaikuttaa asioihin, turvattomuutta oman vallan ja oppilaisiin luottamisen puutteesta. Koulua ei koeta viihtyisäksi, jos siellä on iloton, sallimaton ja liikaa rajoittava. Pelkkiä sääntöjä ei koeta mielekkäinä, reiluina tai olennaisina. Jotain muutakin tarvittaisiin kouluviihtyvyyden ja kaikkien koulussa olevien – sekä oppilaiden että opettajien – pysyvän hyvinvoinnin lisäämiseksi.

TURVALLISUUS HALLINTANA JA KRIISIVALMIUTENA
Ilkivallan ja väkivallan torjunta
Järjestyksen ja sääntöjen valvonta
Riskien hallinta
TURVALLISUUS ILON JA HYVÄN OLON TUNTEENA = HYVINVOINTINA
Erilaisuuden hyväksyntä
Oppilaan identiteetin tukeminen
Keskinäisen luottamuksen rakentaminen
Yhteisvastuun ja osallisuuden vahvistaminen
Haavoittuvuuden tunnistaminen ja tuen antaminen
Oppilaan kouluun kiinnittymisen ja sitoutumisen edistäminen