Tahdon maailman ilman sotaa – entä Sinä?

Luin juuri ajankohtaisen kirjan, Arno Gruen: Tahdon maailman ilman sotaa. Löysin siitä paljon hyviä ajatuksia, jotka ovat yhteneväisiä Viktor Frankl’n logoteorialle (eli LTEA:lle, ks. http://www.logoteoria.net).

Gruen puhuu kulttuuriin ja yhteiskuntaan liittyvästä pitkään jatkuneesta kehityksestä, joka on omiaan lisäämään väkivaltaisia purkauksia. On kuitenkin selvää, että kaikki lähtee yksilöistä, jotka ovat alttiita käyttämään väkivaltaisia keinoja ja äärimmillään murhaamaan toisia ihmisiä. Usein heitä käyttää hyväksi joku suuruudenhulluuteen sairastunut yksilö, jonka he antavat aivopestä itsensä ja jota he seuraavat kuuliaisesti aina omaan uhrautuvaan kuolemaan asti kokien olevansa hyviä ja valittuja sotureita. Harhautuneissa mielikuvissaan he kuvittelevat ihmisyyttä vastaan tekemänsä rikokset oikeutetuiksi ja kokevat itsensä arvokkaiksi ja merkityksellisiksi pahaa vastaan taistelijoiksi.

Elämää ei kuitenkaan tee elämisen arvoiseksi suuruudenhulluus, vaan myötätunto toisia kohtaan, valmius jakaa toisten ihmisten kärsimys ja tuska sekä avautuminen ihmisten keskinäiselle rakkaudelle. Myös epäinhimillisesti toimivat ihmiset kaipaavat todellisuudessa myötätuntoa ja rakkautta. Heidät on kuitenkin usein kasvatettu niin, että lapsena heidän tunteitaan ja eläytymiskykyään on halveksittu ja leimattu heikkoudeksi. Tämän takia he ovat joutuneet etääntymään itsestään, omasta todellisesta sisimmästään ja hylkäämään sen haitallisena ja epätoivottuna. Samalla he ovat hukanneet sen, mitä he olisivat voineet olla henkisesti kehittyneinä ihmisinä. Heistä on tullut sisäisesti tyhjiä, onttoja ihmistä esittäviä kuoria.

Ihmisellä on oltava tunne siitä, että hänen olemassaolollaan on merkitystä, hänellä on oma tärkeä paikkansa tässä maailmassa. Se pitää ihmisen eheänä ja luo hänen elämälleen arvopitoista ja tarkoituksentäyteistä sisältöä. Jos ihminen ei saa mahdollisuutta tällaiseen elämänsisältöön, ryhtyy hän täyttämään tyhjää sisintään vihalla ja väkivallalla. Hän on helppo saalis psykopaateille, jotka omistavat koko elämänsä erilaisten viholliskuvien luomiseen ja tällaisten vihollisten mahdollisimman näyttävään tuhoamiseen. Pahimmassa tapauksessa arvottomaksi, merkityksettömäksi ja tyhjäksi itsensä kokevasta ihmisestä itsestään kehkeytyy tuhon ja kuoleman enkeli.

Inhimillisyyden perusta on uskossa ihmisen perimmäiseen hyvyyteen. Logoteoriassa opetetaan, että kaikki se, mitä teemme toisille, palautuu tavalla tai toisella takaisin itseemme. Lauri Rauhala ilmaisee asian niin, että kun tajuamme, että olemme kaikki sidoksissa toisiimme ja riippuvaisia toisistamme, väkivalta käy mahdottomaksi. Ja Dalai Lama toteaa, että ihminen ei voi auttaa itseään parempaan elämään, jollei hän ole valmis auttamaan myös kaikkia lähimmäisiään, maailmassa olevia kanssaihmisiään. Dalai Lama korostaa myös, että lajimme säilymisen perusta on siinä, että pidämme huolta rakkaudesta ja myötätunnosta – kyvystämme lähestyä toista ihmistä hänen kärsimyksissään ja jakaa sen hänen kanssaan.

Kun luovumme itsekkäistä, nykyajan kahlitsevista ajatuspakoista ja vapautamme itsemme kilpailusta vallasta, menestyksestä ja rahasta, voimme löytää tien siihen, mitä olemuksellisesti olemme. Jokaisella syntyvällä lapselle on tieteellisten tutkimustenkin mukaan omasta takaa valmius jakaa toisille omastaan ja jollei tätä synnynnäistä kykyä tuhota hänessä, voi hän edetä elämässään rakkauden eikä väkivallan suuntaan. Me kaikki aikuisetkin voimme koska tahansa luopua vanhoista, ulkopuoleltamme omaksumistamme ajatuksista, ja ryhtyä luomaan maailmasta itsellemme ja toisille paremman paikan elää kuin mitä se on tällä hetkellä.

Lähteenä käytetty kirjaa: Arno Gruen. 2008. Tahdon maailman ilman sotaa. Helsinki: Like.

Advertisement

Kodin kuri ja kylmyys lisäävät rikollisuutta

Lueskelin vuoden 2013 kriminologian palkinnon saaneen, Cambridgen professori David Farringtonin, juhlapuheen yhteenvetoa (Riikka Koistiainen, Haaste-lehti 3/2013). Hänen aiheenaan oli varhaisiän rikoksentorjuntaohjelmien vaikuttavuus. Farrington toi esille lapsen perheessä tapahtuvaan kasvatukseen liittyviä seuraavia riskejä: heikko valvonta, kova kuri ja kylmä tai hyljeksivä suhtautuminen lapseen.

Tulkitsen näiden kolmen tekijän kietoutuvan toisiinsa siten, että lähtökohtana on kylmä tai hyljeksivä suhtautuminen lapseen. Toisin sanoen rakkaudettomuus, joka ilmenee välipitämättömyytenä ja piittaamattomuutena sekä tunnekylmyytenä ja kylmäkiskoisuutena. ”Heikko valvonta” kuvaa juurikin välinpitämättömyyttä ja piittaamattomuutta. ”Ihan sama missä olet ja mitä teet” merkitsee lapsen hylkäämistä vastaamaan yksin itsestään sellaisessa iässä, jossa hän tarvitsisi ohjausta vastuulliseen vapauteen. Lapsen läheisyyden tarpeen ja koko lapsen huomiotta jättäminen, hylkääminen epätoivottuun yksinäisyyteen, voivat sammuttaa sekä lapsen tunteiden kokemiskyvyn että hänen oman-arvon-tuntonsa. Jos elät sellaisessa kodissa, jossa tuntuu, että olisi parempi, jos olisit näkymätön tai että sinua ei olisi ollenkaan, sinusta ei kovinkaan helposti tule rakkautta, iloa ja onnellisuutta kokemaan kykenevää aikuista.

Jos ainoa huomio, mitä lapsi saa, on kova kuri ja hyytävän kylmällä tavalla kehoon ja mieleen pureutuvat rangaistukset, ei realistisin odotus myöskään ole, että hänestä kehittyy itsestään rakkaudella ja lempeydellä itseä ja toisia kohteleva aikuinen. Sen sijaan on kovin helppoa kuvitella mielessään tällainen lapsi katu- ja kouluväkivallan sekä seurustelu- ja lähisuhdeväkivallan tekijänä. Rakkaudettomuuden kokemuksen kierrätys toimii tehokkaasti. Lapsi saattaa myöhemmin kostaa jopa vanhemmilleen. Tällaisia henkirikoksiakin on tapahtunut, viimeksi viime talvena. Olen myös vankiloissa tavannut nuoria aikuisia, joista heijastuu kylmäverisyys, järkkymättömyys ja pelottomuus toisen ihmisen edessä. Kun en näe mitään hyvää peilissä, vaan ainoastaan tyhjyyden, niin vastaantulijatkin vaikuttavat samanlaisilta. Maahan hakattuna epämääräiseltä lihamössöltä. Kuten eräs väkivaltarikostuomiotaan istuva nuori mies – muiltakin Raaka-Arska kutsumanimen saanut – totesi: ”tuntui hyvältä, kun toinen meni ihan muusiksi”.

En millään tavoin usko kohtalonomaisuuteen. Ihmisellä on joka päivä mahdollisuus aloittaa loppuelämänsä ensimmäinen päivä sekä alkaa elää arvopitoista ja tarkoituksentäyteistä elämää. Toisia ihmisiä se kuitenkin tarvitsee, joskus moniakin ja pitkän aikaa. Ja valitettavasti myös muita uhreja matkan varrella kuin asianomainen itse.

Keskeinen sanoma, mitä Farrington esitti, oli, että ennen kaikkea olisi syytä vahvistaa rikoksilta suojaavia tekijöitä. Tämä ei leimaa lasta ja luo optimismia paremmasta yhteiskunnasta. Toisaalla samassa lehdessä oli artikkeli, jossa kerrottiin erilaisten toteutettujen rikoksentorjuntahankkeiden vaikutuksista. Parhaissa hankkeissa tavoiteltiin hyvinvoinnin ja sosiaalisten olojen parantamista, mutta niiden keskeisenä tuloksena oli rikoshaittojen väheneminen.

Päinvastainen esimerkki oli nuorten pelotteluohjelma, jossa heidät vietiin käymään vankilassa, jossa joukko vankeja pelotteli heitä ja sai heidät tajuamaan vankilaolosuhteiden ankeuden Tavoitteena oli, että nuoret pyrkisivät kaikin keinoin välttämään vankilaan joutumista ja pidättäytymään rikoksista. Kuinka ollakaan, tällaisiin ohjelmiin osallistuneilla nuorilla oli huomattavasti suurempi riski syyllistyä rikoksiin kuin sellaisiin osallistumattomilla verrokeilla. Erään arvion mukaan yhdellä vankilavierailulla saatiin aikaan 11 000 dollarin haitta veronmaksajille ja rikosten uhreille. Muistan myös aikanaan katsomani ohjelman Amerikassa nuorille toteutetuista nk. alokasleireistä, jotka perustuivat äärimmäisen kovaan kuriin. Tämä rikostenedistämismuoto kiellettiin sittemmin. Muistan myös aivan hiljattain nähneeni tv-ohjelmatiedoissa, että Suomessakin on järjestetty – ja jopa julkisesti televisiossa – vankilan ja sillä pelottelun ideaan perustuva tv-ohjelmasarja, ensin pojille ja myöhemmin tytöille. Koska en katsele televisiosta pornoa – sosiaalipornoa tai näyteltyäkään – en ole itse ohjelmaa koskaan välittänyt katsoa.

Johtopäätös on jälleen sama, jonka olen todennut jo kauan kaikissa yhteyksissä, joissa olen puhunut tai kirjoittanut lasten ja nuorten kasvatuksesta. Nuoren niin kutsutun pahuuden hillitseminen on tehotonta ja jopa haitallista. Nuoren yllyttäminen hyvään on riskitöntä ja hyvin usein myös vaikutuksiltaan erittäin myönteistä. Rakkaus rulettaa, sanoivat kyynisesti – tai kylmästi ja tunteettomasti – lapsiin ja nuoriin sekä elämään suhtautuvat ihmiset mitä tahansa 🙂

Pettymysten ja vastoinkäymisten sietokykyä vai arvokasta ja tarkoituspitoista elämänsisältöä

Hannu Lauerma totesi Hyvinkään verilöylyn syistä tämän aamun Helsingin Sanomissa viisaasti: ”Julkisuudessa olleiden tietojen perusteella on vaikea tehdä yhtään mitään arvioita siitä, minkälaisesta teosta on loppujen lopuksi ollut kysymys.” Näin toteaa todellinen asiantuntija.

Sunnuntain Hesarissa poliisiylijohtaja Mikko Paatero toteaa, että nykyisten tietojen perusteella ei voi vielä arvioida, onko Hyvinkään tapauksella yhteyksiä esimerkiksi kouluampumisiin tai Norjan tragediaan. ”Pitäisi olla enemmän tietoja ampujan motiivista ja ajatusmaailmasta. Yleisesti voi sanoa, etteivät terveet ihmiset käyttäydy näin.” Tulkitsen tämän viittauksen terveyteen siten, että ampujan mieli on ollut ”jollakin tavalla järkkynyt” lainaten suoraan Tasavallan presidentti Sauli Niinistön lausumaa samassa lehdessä. Se, että joku ei ole täysin terve, ei mielestäni edellytä eikä oikeuta leimaamaan hänet suoraan vakavasti sairaaksi tai äärimmäiseksi poikkeusyksilöksi. Pikemminkin kyse on siitä, mihin Poliisiammattikorkeakoulun rehtori Kimmo Himberg viittaa todetessaan, että Hyvinkään tapahtumat antavat jälleen kerran aihetta pohtia, miksi yhteiskunta tuottaa tällaista käyttäytymistä ja miksi näitä alkaa olla tällä frekvenssillä. Onko siis niin, että yhä useampi saattaa turvautua jopa tällaisiin keinoihin, kun ”elämä koetaan liian ahdistavana” Presidentti Niinistön sanoja jälleen lainatakseni.

Hesarin toimituspäällikkö Antero Mukka toteaa oman Näkökulma-kirjoituksensa (HS 27.5.) lopuksi: ”Surmaajakin olisi tarvinnut tosiystävän, joka olisi tehnyt kaikkensa estääkseen sen mitä nyt pääsi tapahtumaan.” Kaunis ajatus ja totta onkin, kuten Mukka toteaa, että ystävät ovat tarpeen meille kaikille. Elämämme ei voi kuitenkaan olla sen varassa, että joku toinen ihminen on kaiken aikaa vartioimassa, että emme tee jotain harkitsematonta. Kukaan ei voi jatkuvasti suojella meitä itseltämme. Sen sijaan sisällämme täytyy olla jokin kompassi, joka ohjaa meitä kohti sellaisia tekoja, jotka voidaan liittää vaikkapa yhteisvastuun käsitteeseen (ks. edellinen blogikirjoitukseni). Tätä kompassia olen itse tottunut kutsumaan omaksitunnoksi.

”Ääritekojen ehkäisy: Yksilön opittava elämään epäonnistumisten kanssa.” Otsikko on mtv3.fi -sivustolta. Uutinen perustuu MTV3:n Huomenta Suomessa haastateltujen asiantuntijoiden mielipiteisiin, joissa toistetaan, kuinka keskeistä on pärjätä epäonnistumisten, pettymysten ja vääryyksien kanssa. Vääryyksillä viitattaneen siihen, että yhä useampi ihminen kokee aiempaa herkemmin, että muut tekevät hänelle vääryyttä. Epäonnistumisista ja pettymyksistä MTV3 Uutisten rikostoimituksen päällikkö Jarkko Sipilä pohtii: ”Miljoonat ihmiset joutuvat käsittelemään pettymyksiä, joista valtaosa selviää ja menee elämässä eteenpäin. Osa näistä ihmisistä päätyy itsemurhaan ja pieni osa tällaisiin ääritekoihin”. Kaikki tämä pitää paikkaansa. Ihmistä ei kuitenkaan voi opettaa elämään epäonnistumisten ja vastoinkäymisten kanssa, jollei hän näe itsellään olevan riittävän hyvää syytä elää. Jollei hän koe maailmaa mielekkääksi ja itseään merkitykselliseksi, ei tosiystäväkään voi ehkäistä hänen itsetuhoisia tai muiden tuhoamiseen johtavia tekoja. Paitsi jos tosiystävä on sellainen, jolle tämä epävarmuutta ja epäilyä elämässään kokeva ihminen saa olla arvokas.

Kyse on siis lopulta siitä, että saamme olla arvokas jollekin toiselle, jolloin elämällämme on merkitystä hänelle ja itselle. Saamme siis kokea itsemme arvokkaaksi sekä omissa että myös sen toisen silmissä – edellytyksenä tietysti on, että tämä toinen myös ilmaisee arvostavansa heidän ihmissuhdettaan, tosiystävyyttä. Sitä, että olemme joku jollekin toiselle oln tottunut kutsumaan kokemukseksi siitä, että elämällämme on jokin tarkoitus. Ääritekoja ei siten ehkäistä pelkällä psykologisoinnilla ja patologisoinnilla, vaan sillä, että rakennamme niin inhimillisen yhteiskunnan, että kaikki voivat kokea elämänsä arvokkaaksi ja tarkoituksentäyteiseksi. Kun ihmisellä on tällainen perusta elämällään, kestää hän minkälaiset epäonnistumiset ja pettymykset tahansa. Totta kai ne aiheuttavat usein kärsimystä ja hetkellistä epätoivoakin, mutta elämänsä arvon ja oman arvonsa muille tietävä ihminen ei turvaudu oman tai muiden elämän tuhoaviin ääritekoihin. Omallatunnolla tarkoitetaan Viktor Franklin filosofiassa juuri sitä kompassia, joka auttaa meitä muistamaan elämämme arvon ja meille laajalti tarjoutuvat tarkoitusmahdollisuudet.

Kun tiedämme, miksi elämme, kestämme elämän meille aiheuttamat kärsimykset. Jos opiskelumme keskeytyvät tai emme heti edes saa opiskelupaikkaa, joudumme yhtäkkiä työttömäksi tms., voimme keskittyä kaikkiin niihin muihin tarkoituksiin, joita elämällämme on. Voimme myös etsiä ja löytää uusia tarkoituksia, jos olemme liikaa eläneet vain yhdelle asialle. Työnteon ohessa ja ainakin jonkin aikaa vaikka sen tilalla voimme antautua vaikkapa vapaaehtoistyöhön. On monia eri tapoja olla mukana rakentamassa maailmasta kaikille parempaa paikka elää. Arvokkaampaa kuin rahan lahjoittaminen, on tehdä itse jotain konkreettista toisten ihmisten hyväksi. Viktor Frankl itse selvisi jopa keskitysleirien kauhuista (onnellisten sattumien lisäksi) sen avulla, että hän tiesi elämäntehtäväkseen ja sodan jälkeisen elämänsä tarkoitukseksi levittää eri puolille maailmaa ymmärrystä siitä, mikä tekee elämän arvokkaaksi ja tarkoituspitoiseksi.

En tiedä, mikä oli Hyvinkään verilöylyn syy ja tuskin mitään tyhjentyvää syytä tällekään teolle voidaan koskaan edes löytää. Jollain tavalla arvelen kuitenkin, että kyse on jostain sellaisesta, johon kysymys elämän tarkoituksesta liittyy. Jo väitöskirjassani määrittelin väkivallan perimmäisesti tarkoituksettomuuden ja rakkaudettomuuden ongelmaksi. Toistaiseksi en ole nähnyt mitään syytä poiketa tästä näkemyksestäni eli siitä, että kaikki väkivallanteot palautuvat loppuviimeksi näihin perimmäisiin syihin.

Nuoren kasvatus väkivallattomuuteen

Meilasin juuri tiivistelmän luennostani, jonka pidän lokakuussa XVIII Valtakunnallisilla Päihde- ja mielenterveyspäivillä Tampereella. Laitanpa sen samantien myös tähän sellaisenaan. Tiivistelmä tulee myös Päihde- ja mielenterveyspäivien sivuille. Ja tietysti paikanpäälle voi myös tulla kuuntelemaan ja vaikka tarttumaan hihasta luennon jälkeen. Päivät ovat 11.-12.10.2011 ja oma luentoni on ensimmäisen päivän iltapäivänä seminaarissa aiheeltaan Miten tukea väkivaltaista nuorta?

Väkivaltaisesta nuoruudesta vastuulliseen ihmisyyteen
Timo Purjo, FT, toiminnanjohtaja, Non Fighting Generation ry

Luentoni perustuu pitkälti kasvatusfilosofiseen väitöstutkimukseeni ”Väkivaltaisesta nuoruudesta vastuulliseen ihmisyyteen”. Luentoni tarkoitus ei kuitenkaan ole selostaa tieteellisiä tutkimustuloksiani, vaan ensisijaisina näkökulmina ovat sekä oma käytännön kokemukseni että päätelmät, joita teoreettisesta tutkimuksestani voidaan johtaa käytännön nuorisokasvatustoimintaan sovellettaviksi.

Väitöskirjani loppupuolella päädyn esittämään, että nuoren väkivaltaisuus on tarkoituksettomuuden ja rakkaudettomuuden ongelma. En luule löytäneeni tyhjentävää selitystä väkivallan ilmiölle, koska en usko, että sille voidaan koskaan löytää mitään muuta perimmäistä syytä kuin korkeintaan se, että väkivallan mahdollisuus kuuluu ihmisen – siis meidän jokaisen – olemuksessa oleviin perustaviin potentiaaleihin. Jos väkivallalle olisi jokin muu yksinkertaisempi syy, olisi se varmasti jo löydetty maailmanhistorian kuluessa. Tällöin väkivaltaakaan tuskin enää olisi, vaan se olisi saatu loppumaan.

Edellä olevalla en tarkoita sitä, että uskoisin siihen, että väkivallan ja ihmisen muun pahuuden syy löytyisi jostain fyysisestä elimestämme, kuten aivoista. Päinvastoin, en usko väkivallan biologisiin selityksiin, koska pidän niitä sekä todellisuutta rajusti yksinkertaistavina että ihmisen kykyjä väheksyvinä. Biologia on vain yksi ihmisen elämään, erityisesti syntyperäisiin lähtökohtiin vaikuttava tekijä. Ihminen elää jatkuvassa vuorovaikutuksessa maailmaan ja muihin ihmisiin sekä tekee päivittäin vaihtelevissa tilanteissa vapaan tahtonsa mukaisia, enemmän tai vähemmän vastuullisia ratkaisujaan tajuntansa henkisten kykyjen avulla. Tästä syystä ajatus kausaalisiin syy–seuraus-suhteisiin perustuvasta, automaattisesti aina samalla tavalla reagoivasta ihmisestä on kestämätön ja epähumaani.

Väkivaltaa on ollut läpi koko maailmanhistorian ja joinakin aikoina ilmeisesti paljon yleisemminkin kuin nykyään. Tällä hetkellä vallitseva kehityssuunta vaikuttaa kuitenkin olevan, että sekä ihmisten arkisiin kohtaamisiin liittyvä väkivalta että erilaiset joukkomurhat, sotatiloihin verrattavat ilmiöt ja varsinaiset sodatkin kaikkine julmuuksineen ovat lisääntymässä maailmassa. Pohdin yhä useammin, että mahtaako suurin syy siihen olla se, että olemme muuttamassa maailmaa väärään suuntaan. Yritämme kärsien, mutta kaikki viimeiset voimammekin ponnistaen sopeutua koko ajan ihmiselle armottomammaksi ja arvottomammaksi muuttuvaan maailmaan. Sarkastisesti voisi todeta, että ihmisten keskinäinen väkivalta saattaa tietysti loppua tätäkin menoa, kun ihminen sopeutuu maailman menoon niin kokonaan, että kaikki inhimillinen katoaa hänestä. Kun ihminen lakkaa olemasta vastuullisen ihmisyyden mukainen ihminen, ja taantuu jonkinlaisen alempiasteisen olemassaolon tasolle, ei ole enää ihmisten keskinäistä väkivaltaakaan.

Keskityn luennossani ainoastaan nuorten ihmisten arkisiin kohtaamisiin liittyvään väkivaltaan. Sen lisäksi, että määrittelen, minkä luonteinen ongelma nuoren väkivaltaisuus on perimmiltään, pyrin erityisesti esittämään, mikä on kaikkein olennaisinta väkivaltaisesti oirehtivan nuoren kanssa työskentelyssä, jotta tälle voi syntyä riittävät edellytykset muuttaa itseään ja samalla käyttäytymistään. Perustan näkemykseni väitöskirjaani ja muihinkin tutkimuksiini ja ennen kaikkea nuorten (eli alle 29-vuotiaiden) väkivallantekijöiden parissa työskentelyyn perustuviin käytännön kokemuksiini keinoista, jotka ovat näyttäneet vähentäneen väkivaltaista käyttäytymistä.

Väitän vahvasti, että käytännöllisesti katsoen kaikki muut väkivaltaa aiheuttaviksi yleisesti esitetyt asiat ja ilmiöt palautuvat ”oireyhtymään”, jota voidaan kuvata oman elämän tarkoituksen puutteeksi sekä omakohtaisten kokemusten vähyydeksi arvoista kaikkein suurimpaan, rakkauteen. Väitän myös, että nämä kaksi tekijää ovat merkittäviä päihde- ja mielenterveysongelmien aiheuttajia. Väkivalta-, päihde- ja mielenterveysongelmien taustalla onkin sekä yhteisiä että kullekin erityisongelmalle erityisiä taustatekijöitä. Kaksi tai kolmekin näistä esiintyy toisinaan samoilla henkilöillä samanaikaisesti, joissa tapauksissa ne korreloivat vahvasti toisiinsa. Tästä vedetään kuitenkin yllättävän yleisesti loogisesti virheellisiä johtopäätöksiä, joiden mukaan jokin näistä ongelmista olisi toisensa syy. Vaikka väkivallantekijät ovat usein tehneet tekonsa päihtyneinä, käyttää suurin osa kansalaisista päihteitä sortumatta koskaan väkivaltaiseen käyttäytymiseen. Ja vaikka joihinkin vakaviin mielisairauksiin tai vaikea-asteisiin mielenterveyden häiriöihin liittyy oheisoireina väkivaltaisuutta, ei voida päätellä, että väkivalta vähenisi esimerkiksi nuorten keskuudessa lisääntyneisiin lieviin mielenterveysongelmiin (ahdistuneisuus, masentuneisuus jne.) puuttumalla.

Sekä omat havaintoni ja kokemukseni että lukuisat tutkimukset osoittavat, että ulkokohtainen valistus on tehoton keino vaikuttaa jo oireilevien nuorten käyttäytymiseen. On vaikea uskoa myöskään, että pysyviä muutoksia olisi mahdollista saavuttaa käyttäytymisterapialla tai muilla vanhentuneeseen ja epähumaaniin mekanistis-behavioristiseen ihmiskuvaan perustuvilla menetelmillä.

Lähtökohtani nuorten väkivaltaisuutta vähentävässä toiminnassa on, että nimenomaan nuoren kohdalla kyse on hänen elämäntaidollisuuteensa ja eettisyyteensä liittyvästä ongelmasta, johon voidaan vaikuttaa kasvatuksellisin keinoin. Kasvatus perustetaan nuoren tämänhetkiseen elämäntilanteeseen, jonka oletetaan edellä esitetyn, väkivallantekijöiden parissa käytännössä testatun teorian mukaisesti aiheutuvan tarkoituksettomuudesta ja rakkaudettomuudesta.

Koska nuoren elämäntaitojen ja eettisyyden kehittyneisyyden aste määräytyy hänen maailmankuvansa perusteella, on kasvatuksen tavoitteena kehittää siihen sisältyviä merkityssuhteita suotuisammaksi. Lähtötilanteessa nuoren maailmankuvan merkityssuhteet ovat muotoutuneet epäsuotuisiksi siten, että hänen arvomaailmansa on vääristynyt, tunnetajunsa on heikentynyt, asenteensa itseä sekä muita kohtaan ovat kielteiset ja toimintatapansa ovat epäeettiset. Näiden kaikkien seurauksena nuori kokee herkästi erilaiset tilanteet hankaliksi tai uhkaaviksi ja puutteellisten elämäntaitojensa takia hänen ainoa ratkaisunsa niihin on väkivaltainen käyttäytyminen.

Ensimmäisenä vaiheena on vähentää nuoren maailmankuvan epäsuotuisuutta. Se ei kuitenkaan yksin riitä luomaan nuorelle hyvän olemassaolon edellytyksiä. Voidakseen tulla hyvinvoivaksi ja onnelliseksi ihmiseksi, nuori tarvitsee myös tarkoituksia ja rakkautta elämäänsä. Viktor E. Frankl’in mukaan jokaisella ihmisellä on synnynnäinen tahto tarkoitukselliseen elämään. Kasvattajan tai muun auttajan, joka pyrkii ohjaamaan nuorta eettisyyteen, on herätettävä oireilevassa nuoressa uinuvana oleva tahto ja ryhdyttävä vahvistamaan sitä yhdessä tämän kanssa. Nuori tarvitsee ohjausta myös niiden käytännön tilaisuuksien löytämisessä, joissa hän voi ryhtyä suuntautumaan tarkoitukselliseen elämään. Tarkoitus on Frankl’in oppirakennelman keskeinen käsite ja se merkitsee lyhyesti kaikkea sellaista toimintaa, joka kohdistuu johonkin muuhun kuin omaan itseen. Kyseessä voi olla jokin yleisesti arvokas asia tai joku muu ihminen ja kanssaihmiset yleensäkin.

Rakkaudellisuus merkitsee tässä yhteydessä rakkaudellista suhtautumista sekä itseen että kanssaihmisiin. Lyhyesti sitä voidaan kuvata hyvän tahtomisena toiselle pelkästään tämän itsensä vuoksi. Kyse on toisin sanoen pyyteettömästä tai palvelevasta rakkaudesta, joka on myötätuntoista, empaattista ja altruistista. Sekä Frankl’in omat että useat muut ulko- ja kotimaiset tutkimukset osoittavat, että altruistinen toiminta on kestävin tapa muuttaa samalla koko omaa olemassaoloaan paremmaksi. Kun nuoren hyvinvointi ja kokemus onnellisuudesta lisääntyy, ei hänellä ole myöskään tarvetta väkivaltaisten merkityssuhteiden ylläpitämiseen maailmankuvassaan tai minkäänlaiseen väkivaltaiseen käyttäytymiseen.

Käsitykseni kasvatuksesta poikkeaa siitä, mitä sillä useimmiten ymmärretään. Suurinta tyytymättömyyttä itsessäni aiheuttaa ylikorostunut nuorten kontrolloinnin näkökulma. Hyvässä kasvatuksessa on oman kokemukseni mukaan kyse nuoren aidosta kohtaamisesta. Suurimmat esteet kohtaamiselle ja sitä kautta kasvatusvaikuttamiselle ovat kyynisyys ja usko ihmisen lähtökohtaiseen pahuuteen. Valitettavan usein tällaiset asenteet vaivaavat nuorten parissa toimivia aikuisia. Olenkin ryhtynyt pohtimaan, voidaanko minkäänlaisia kestäviä tuloksia aikaansaada sellaisella ”kasvatuksella”, jossa pyritään luomaan pidäkkeitä ihmistä kohtalonomaisesti hallitsevalle pahuudelle ja siitä kumpuavalle väkivaltaiselle tai muulle ongelmia aiheuttavalle käyttäytymiselle.

Perustava kysymys on, onko ihminen perusluonteeltaan paha, jonka takia häneen pitää pyrkiä luomaan erilaisia psykologisia pidäkkeitä, vai onko ihminen lähtökohtaisesti hyvä, jonka toteutumisen varmistamiseksi elettävässä elämässä häntä tulee jopa yllyttää suuntautumaan yleisinhimillisiin hyveisiin ja arvoihin.

Hyvyyden herättelemiseen ja herkistämiseen tarvitaan mielestäni ennen kaikkea (vanhemmuuteen perustuvaa tai kasvatuksellista) rakkautta nuoreen. Vain rakkauden avulla nuori oppii rakastamaan itseään ja näkemään itsessään olevan potentiaalin hyvään. Voidaan jopa puhua yllykkeiden luomisesta hyvään rakkauden avulla. Väitän, että pidäkkeiden luominen on tähän verrattuna vaikeampaa, hitaampaa ja tehottomampaa muun muassa siksi, ettei se luo mitään arvoja tai tarkoituksia, vaan päinvastoin ylläpitää nuoren omaa negatiivista käsitystä itsestään ja pahuudestaan. Pidäkkeiden luominen ei siksi edistä myönteistä muutosta ja tahtoa siihen eikä kehitä nuoren tahdon voimaa, jonka avulla hän voi muokata elämäänsä tarkoituksentäyteiseksi ja rakkaudelliseksi. Kasvatus väkivallattomuuteen on siten kasvatusta vastuulliseen ihmisyyteen, joka määrittyy tarkoitukselliseksi ja rakkaudelliseksi toisilleen olemiseksi yhteisessä maailmassamme.