Minä olen tämän ajan tärkein henkilö

Postaan tämän 6 vuotta sitten kirjoittamani tekstin uudestaan sen ”kunniaksi”, että löysin sähköpostini roskapostilaatikkoa ja löysin sielä tämän vuoden I love me -messuja koskevan ennakkomainoksen. Itsekeskeisyyden ihannointi ei siis näytä ainakaan vähentyneen viime vuosien aikana… 

Otsikko on sama kuin Antti Blåfieldin kirjoituksessa tämän päivän Hesarista. Oikeastaan sen pitäisi filosofisesti kuulua: ”Minä on tämän ajan tärkein henkilö”, mutta käytetty muoto on helpommin ymmärrettävissä.

Blåfield aloittaa juttunsa kertomalla viime vuonna kuolleen brittiläisen aatehistorioitsijan Tony Judtin kesken jääneestä työstä. Judt yritti ym­mär­tää, mi­kä oi­kein me­ni pie­leen län­si­mai­ses­sa hy­vin­voin­tia­jat­te­lus­sa.

Jud­tin pe­rus­tee­si oli, et­tä kun so­dat käy­nyt su­ku­pol­vi op­pi jär­kyt­tä­vien ko­ke­mus­ten­sa pe­rus­teel­la yh­teis­vas­tuun mer­ki­tyk­sen, si­tä seu­ran­neet su­ku­pol­vet ovat omas­sa elä­mäs­sään ka­dot­ta­neet hy­vin­voin­ti­val­tion ideaan si­säl­ty­neen koh­ta­lon­yh­tey­den ym­mär­ryk­sen. Yh­teis­vas­tuun ti­lal­le on kas­va­nut yk­si­lön oi­keus to­teut­taa it­seään.

Mi­nä­kes­kei­syy­den vah­vis­tu­mi­nen on näi­vet­tä­nyt yh­teis­vas­tuun aja­tuk­sen.

Blåfield kirjoittaa myös suomalaisten Timo Hännikäisen ja Tommi Melanderin havainnoista tälle ajalle ominaisesta itsekkyydestä, ”Mä haluun ja siksi mun kuuluu saada” -asenteesta. Hännikäinen ja Melander kaipaavat paluuta ai­toon li­be­ra­lis­miin, jos­sa tun­nus­te­taan se­kä yk­si­lön oi­keu­det et­tä yh­tei­sön aset­ta­mat vel­vol­li­suu­det, niin pe­rin­teet kuin uto­piat – tai ehkä olisi osuvampaa puhua ihanteista ja sellaisista esikuvista, sekä valtioista että yksilöistä, jotka ovat rohkeasti pyrkineet kohti jotain suurta päämäärää, vaikka sitä ei sellaisenaan voi koskaan edes saavuttaa. Hännikäistä ja Melanderia kau­his­tut­taa tä­mä ”­post­po­liit­ti­nen” ai­ka, jos­sa ”ar­vot kor­vau­tu­vat ra­hal­la ja aat­teet li­fes­ty­lel­lä”. Niin minuakin.

Minän ylivaltaa kuvastaa siis se, minulle tärkeitä asioita pidetään arvoina ja mistään muusta yleisesti arvokkaasta ei olla kiinnostuneita. Voidaan esimerkiksi pohtia, mikä on parisuhteen ja perheen tarkoitus. Arvofilosofian kannalta tulkitsen, että perhe ei ole mikään itsetarkoitus eli itseisarvo. Parisuhteella ja perheellä on kuitenkin selkeä tehtävä: auttaa meitä kasvamaan paremmiksi ihmisiksi kuin olisi mahdollista ilman hyvää parisuhdetta (tai muuta syvällistä, rakkaudellista ihmissuhdetta) tai perhettä. Tarkoitus on siis, että sitä arvokasta ja hyvää, mikä perheessä kaikille sen jäsenille parhaimmillaan kehkeytyy, jaetaan kaiken aikaa perhepiirin ulkopuolelle muuhun yhteiskuntaan ja maailmaan. Ja nyt en tarkoita rahaa tai muita epäarvoja (joillekin jopa epäjumalaa), vaan konkreettisia hyviä tekoja, jotka edistävät meidän kaikkien yhteistä hyvää. Sitähän yhteisvastuukin tarkoittaa – kannamme kukin kortemme yhteiseen kekoon, kuten muurahaiset konsanaan.

Pointtina on siis, että vasta perheen ja muun lähipiirin ulkopuolelle suunnatut hyvät teot ovat yhteisvastuun eli varsinaisten arvojen toteuttamista. Kaikki se hyvä, mitä teemme perhepiirissä, pitäisi olla itsestään selvää. Puolisoilla on vastuu tukea toisiaan kasvamaan henkisesti ja eettisesti yksilöllisten mahdollisuuksiensa ääriin ja vanhemmilla on yksiselitteinen huolenpito- ja kasvatusvastuu lapsistaan. Jossa kasvatusvastuulla tarkoitetaan juurikin lapsen kasvattamista suuntautumaan toisten (kuten aikanaan myös tulevan puolisonsa) sekä kaikkien yhteiseen hyvään.

Yhteisen hyvän edistäminen ei ole keneltäkään pois ja se toteuttaa kestävimmällä mahdollisella tavalla myös omaa hyvää. Tietysti riippuen siitä, miten hyvä käsitetään – tarkoitetaanko sillä omaa itsekästä etua vai aidosti hyvää siten kuin sitä on jo antiikin ajoista lähtien pohdittu. Eli pyritäänkö vain omien subjektiivisten oikeuksien ja oman edun tavoitteluun vai suuntaudutaanko johonkin sellaiseen, joka koko ihmiskunnan olemassaolon ajan on filosofien ja muiden suurten ajattelijoiden toimesta arvioitu yleisesti hyväksi. Eli kyse on ajattomista arvoista ja niitä toteuttavista hyveistä.

Myös itsensä toteuttaminen on aidosti mahdollista vain suuntautumalla monin eri tavoin itsensä ulkopuolelle ja ponnistelemalla todellisten arvojen mukaisesti laajasti kaikkien ihmisten ja koko luomakunnankin hyväksi.

Blåfield päättää juttunsa:

Luul­ta­vas­ti on niin, et­tä het­ken hil­jen­ty­mi­ses­tä suo­ri­tus­ky­kym­me vain pa­ra­nee. Ja eh­kä myös ky­kym­me kan­taa vas­tuu­ta muus­ta yh­tei­sös­tä tai omis­ta va­lin­nois­tam­me.

Muodissa olevan hijentämisen ja downshiftauksen tarkoitus ei saisi olla vain itsekkyyden ilmentymää, vaan senkin voisi ja mielestäni myös pitäisi tehdä yhteisvastuuta unohtamatta ja jopa siihen omistautumista lisäten. Tällöin kyse ei olisi (d)ownshiftauksesta ja leppoisasta oleilusta, vaan itsensä upgreidauksesta ihmisyyden suuntaan 🙂

Advertisement

Vanhuuteen ei voi kuolla, pitää kuolla diagnoosiin

Geriatrian erikoislääkäri Markku Halme totesi Helsingin Sanomissa 4.5.2017 olleessa mielipidekirjoituksessaan:

”Säännösten mukaan ihminen ei voi kuolla vanhuuteen, raihnauteen, kuihtumiseen, gerasteniaan. Pitää kuolla diagnoosiin eli tautiin.”

Absurdia. En ollut tiedostanutkaan, että medikalisaatio – erilaisten tavanomaisten elämäntapahtumien ja ihmisille ominaisen erilaisuuden lääketieteellistäminen – on edennyt näin pitkälle.

Muistan kyllä hämmästelleeni, kun kuulin vuonna 2012, että Yhdysvaltain psykiatrisen liiton (APA) tekeillä olevaan uuteen luetteloon (DSM-5) mielenterveyden häiriöistä oltiin suunniteltu lisättäväksi mm. menetyksen aiheuttama suru, ujous tai apaattinen käytös. Ne oli siis tarkoitus luokitella mielenterveyden häiriöiksi. Ehdotus herätti onneksi voimakasta vastarintaa mielenterveysalan ammattilaisten keskuudessa eikä mennyt sellaisenaan läpi. Vaikka luettelon aiemmissakin painoksissa mielitautien tai -sairauksien määrä oli kasvanut räjähdysmäisesti useisiin satoihin, oltiin monien alan ammattilaistenkin mielestä ylittämässä kriittinen raja. Psykiatrian piiriä oltiin laajentamassa täysin pidäkkeettömästi ja radikaalisti normaaliuden ja yksilöllisen erilaisuuden alueelle. Miljoonia täysin terveitä ihmisiä uhkasi psykiatrinen diagnoosi ja siihen perustuva leimautuminen mielisairaaksi.

Läheisensä menetystä surevat, synnynnäiseltä temperamentiltaan ujot, valtavirrasta erityisellä tavalla poikkeavat ym. olisivatkin yhtäkkiä sairaita. Ihmiselle ominainen ainutlaatuisuus tai normaaliin elämänmenoon kuuluvien tapahtumien aiheuttamien  tunteiden kokeminen olisi siis kiellettyä mielisairaaksi leimaamisen uhalla. Mitä George Orwell kirjoittikaan vuonna 1949 tulevaisuusfiktiossaan Vuonna 1984? Jos emme käyttäydy järjestelmän määrittelemän keskiarvoihmisen tavoin, meidät tuomitaan.

Juuri suru mielisairautena oli se esimerkki, johon kiinnitin aikanaan huomiota, koska se vaikutti niin absurdilta. Surun syyt voidaan sivuuttaa, kun oireet täsmäävät tautiluokituksen kriteereihin. Sen jälkeen aloitetaan mielialalääkitys. Ja kun tauti on luokittelujärjestelmässä, alkaa lääketeollisuus kehittää suruun myös täsmälääkkeitä. Lopputuloksena ihmisten todelliset ongelmat jäävät kohtaamatta ja vieläkin useammin terveitä aletaan hoitaa ikään kuin heillä olisi jotain lääketieteellisiä ongelmia. Terveistä tehtaillaan sairaita ja rahavirta lääkäreille ja lääketeollisuudelle sen kuin kasvaa kasvamistaan.

Vaikka Suomessa on käytössä WHO:n kehittämä kansainvälinen tautiluokitusjärjestelmä ICD-10, ei sekään ole ongelmaton ja epävarmana odottelen mitä uusi, vuonna 2018 julkaistava ICD-11 pitää sisällään. Olen huolissani, millaisia perusteettomia tai  suorastaan järjettömiä, vaarallisia ja epäinhimillisiä uusia tauteja mahtaa olla lisätty sen piiriin. Pikemminkin nykyisestäkin voitaisiin ja pitäisi poistaa huomattava osa enemmän tai vähemmän asiattomina.

Tästä päästään tapaus Trumpiin. Itsekin olen peukuttanut Facebookissa mielipiteitä, joissa hänet on leimattu mielisairaaksi, milloin mitäkin mielenterveyden häiriötä potevaksi. Ennen vanhaan luettiin lääkärikirjaa ja verkosta löytyy mykyisinkin sen vastineita sekä lisäksi monen monituista muuta sivustoa, joita riittävästi googlaamalla löytää varmasti omiin senhetkisiin oireisiinsa sopivan sairauden. Jollei suoraan, niin erilaisia kuvauksia tarkoitushakuisella tavalla yhdistäen. Jotain samaa oli yleiseksi harrastukseksi levinneessä Trumpin leimaamisessa sairaaksi. Erilaisista diagnostisista kategorioista saattoi poimia monia häneen sopivia kriteerejä, mutta todennäköisesti jokainen onnistuu löytämään niistä runsaasti myös omaan luonteeseen tai käyttäytymiseen sopivia piirteitä.

Tätä nykyä olen päätynyt siihen, että kyse ei ole ensisijaisesti Trumpin, vaan hänen valinneen järjestelmän patologiasta. Siitä Yhdysvalloissa kehkeytyneestä mielipideilmastosta ja toisaalta demokratiavajeesta sekä vaalijärjestelmästäkin, jotka nostivat Trumpin valtaan kaikkien hänen puheidensa perusteella. Puheiden, jotka perustuivat samankaltaiseen retoriikkaan ja ajatteluun, jossa oli kaikuja historiasta tuttujen diktaattorien ajoilta. Sisällöt ja keinot olivat lähes identtisiä niiden kanssa, joita Hitler, Stalin ja muut heidän kaltaisensa nationalistisia ja fasistisia  yhteiskuntajärjestelmiä ajaneet hirmuhallitsijat käyttivät. Ja joiden harjoittama politiikka johti ennen pitkää käsittämättömään inhimilliseen kärsimykseen sekä heidän omien maidensa kansalaisten keskuudessa, että niissä maissa, jotka olivat heidän  vihollisuuksiensa kohteina.

Edellä esitetystä kehityksestä ja sen suunnattomista uhista pitäisi olla paljon enemmän huolissaan kuin Trumpin mielenterveydestä. Vaikka Trumpiin sopivatkin monenlaisten luokiteltujen tautien kriteerit, ei hän vaikuta siltä, että hän kokisi itse minkäänlaista kärsimystä. Toisin sanoen, että hänellä olisi jonkinasteista sairauden tuntua ja että hän kokisi tarvitsevansa sen lieventämiseen lääketieteellistä hoitoa. Tähänastisella urallaan hän on ollut häikäilemätön liikemies, joka on ajanut omia etujaan itsekkäästi ja muista piittaamatta. Hänen maailmankuvansa ja uskomusjärjestelmänsä ei välttämättä ole kovin harvinainen yksipuolisesti rahaa ja valtaa tavoittelevien ihmisten keskuudessa. Kuten eivät valheisiin ja vääristelyyn, ”vaihtoehtoisiin totuuksiin” perustuvat keinotkaan. Eivätkä varsinkaan edellä viittaamieni yksinvaltiaiden ja heidän apureidensa joukossa. Totuudenjälkeisen ajan arkkityyppi oli Hitlerin propagandaministeri Joseph Goebbels samoin kuin lukuisat muut juutalaisvihaa kansalaisille perustelleet Hitlerin kätyrit.

Trumpia on syytä arvioida terveys-sairaus-akselille sijoittumisen sijaan hyvyys-pahuus-akselin avulla. Kaikki merkit viittaavat siihen, että hän edustaa sitä pientä vähemmistöä ihmisistä, joita voidaan pitää jonkinlaisina absoluuttisen pahuuden ruumiillistumina. Pahuus on eri asia kuin sairaus tai hulluus. Pahuus on jotain sellaista, joka on kaikkinaisen hyvyyden tuolla puolen. Ja siksi se on vaarallista kaikille, joihin tällaisella ihmisellä on valtaa vaikuttaa. Kaikkein vaarallisinta ihmiskunnalle on, jos pahuuden täyttämät ihmiset pääsevät kansakuntien vallanpitäjiksi.

Palaan vielä varsinaiseen aiheeseeni eli sairauksiin ja tautiluokituksiin. Jatkuvasti laajenevan tautiluokitusjärjestelmän haitallinen sivuvaikutus on, että yhä useammalle kehkeytyy harhaluuloinen uskomus siitä, että potee yhtä tai useampaa sairautta. Siitä huolimatta, että tosiasiassa kuuluisi laajaan enemmistöön eli ”pitkäaikaisterveiden” joukkoon. Uskomukset siitä, että on jollain tavalla sairas, tarttuvat meihin sekä eri medioiden levittämän informaation välityksellä että lääkärien meille asettamien diagnoosien kautta.

Lääketieteen sanastossa ”tauti” on eri asia kuin ”sairaus”. Tauti on se, mitä luokitellaan tautiluokitusjärjestelmän kategorioiden ja niihin liittyvien kriteerien avulla. Tautiluokitukset ja potilaiden oireet eivät välttämättä kohtaa. Vastaavuus voi olla heikkoa ja diagnoosin asettaminen epävarmaa ja hankalaa. Määrätyt lääkkeet voivat pahimmillaan olla vaarallisia ja potilasta jopa pysyvästi vahingoittavia.

Sairaudella käsitetään puolestaan ihmisen subjektiivista kokemusta omasta olotilastaan. Toki ihmisellä voi olla jokin tauti ilman, että hänellä olisi minkäänlaista sairauden tuntua. Toisaalta ihminen voi tuntea itsensä sairaaksi, vaikka hänen oireitaan ei kyetä sovittamaan mekaanisesti tautiluokituksiin, jotka perustuvat aina suuresta ihmisjoukosta pelkistettyihin keskiarvomääritelmiin.

Todellisuus on aina monimuotoisempi kuin mitkään tautiluokitukset voivat koskaan tavoittaa. Maailmassa on noin 7,5 miljardia ainutlaatuista ihmisyksilöä omine yksilöllisine epätäydellisyyksineen, joihin kuuluu kaikki se erityisyys, jolla hän rikastaa ihmiskuntaa ja maailmaa. Epätäydellisyyteen kuuluvat myös erilaiset sairaudet, joita elämämme aikana ehkä podemme, itse kukin aina omalla henkilökohtaisella tavallamme. Ainoa eettisesti perusteltu tapa diagnosoida ihmisen sairauden olemassaolo tai sen puuttuminen on riittävän perusteellinen dialogi lääkärin ja potilaan välillä. Tautiluokitukset voivat olla siinä vain apuvälineen asemassa, eivät etukäteen lukkoon lyötynä lähtökohtana. Tautiluokitusjärjestelmä voi olla hyvä renki, mutta isäntänä se on huono.

Ihmisen ainutlaatuisuutta tulisi kunnioittaa paitsi lääkärin ja potilaan suhteessa, myös kaikessa hoitoon, korvauksiin ym. liittyvässä päätöksenteossa. Ennen sitä lääkärien kädet ovat osittain sidotut eikä heillä ole riittäviä mahdollisuuksia potilaiden eettiseen kohteluun. Jopa siihen, että perusterveet ihmiset saavat kuolla vanhuuteen eikä heidän elämänkertansa viimeiseksi kohdaksi tarvitse kirjata järjestelmää varten jotain määrättyyn tautiin liittyvää diagnoosia.

 

 

 

Tahdon maailman ilman sotaa – entä Sinä?

Luin juuri ajankohtaisen kirjan, Arno Gruen: Tahdon maailman ilman sotaa. Löysin siitä paljon hyviä ajatuksia, jotka ovat yhteneväisiä Viktor Frankl’n logoteorialle (eli LTEA:lle, ks. http://www.logoteoria.net).

Gruen puhuu kulttuuriin ja yhteiskuntaan liittyvästä pitkään jatkuneesta kehityksestä, joka on omiaan lisäämään väkivaltaisia purkauksia. On kuitenkin selvää, että kaikki lähtee yksilöistä, jotka ovat alttiita käyttämään väkivaltaisia keinoja ja äärimmillään murhaamaan toisia ihmisiä. Usein heitä käyttää hyväksi joku suuruudenhulluuteen sairastunut yksilö, jonka he antavat aivopestä itsensä ja jota he seuraavat kuuliaisesti aina omaan uhrautuvaan kuolemaan asti kokien olevansa hyviä ja valittuja sotureita. Harhautuneissa mielikuvissaan he kuvittelevat ihmisyyttä vastaan tekemänsä rikokset oikeutetuiksi ja kokevat itsensä arvokkaiksi ja merkityksellisiksi pahaa vastaan taistelijoiksi.

Elämää ei kuitenkaan tee elämisen arvoiseksi suuruudenhulluus, vaan myötätunto toisia kohtaan, valmius jakaa toisten ihmisten kärsimys ja tuska sekä avautuminen ihmisten keskinäiselle rakkaudelle. Myös epäinhimillisesti toimivat ihmiset kaipaavat todellisuudessa myötätuntoa ja rakkautta. Heidät on kuitenkin usein kasvatettu niin, että lapsena heidän tunteitaan ja eläytymiskykyään on halveksittu ja leimattu heikkoudeksi. Tämän takia he ovat joutuneet etääntymään itsestään, omasta todellisesta sisimmästään ja hylkäämään sen haitallisena ja epätoivottuna. Samalla he ovat hukanneet sen, mitä he olisivat voineet olla henkisesti kehittyneinä ihmisinä. Heistä on tullut sisäisesti tyhjiä, onttoja ihmistä esittäviä kuoria.

Ihmisellä on oltava tunne siitä, että hänen olemassaolollaan on merkitystä, hänellä on oma tärkeä paikkansa tässä maailmassa. Se pitää ihmisen eheänä ja luo hänen elämälleen arvopitoista ja tarkoituksentäyteistä sisältöä. Jos ihminen ei saa mahdollisuutta tällaiseen elämänsisältöön, ryhtyy hän täyttämään tyhjää sisintään vihalla ja väkivallalla. Hän on helppo saalis psykopaateille, jotka omistavat koko elämänsä erilaisten viholliskuvien luomiseen ja tällaisten vihollisten mahdollisimman näyttävään tuhoamiseen. Pahimmassa tapauksessa arvottomaksi, merkityksettömäksi ja tyhjäksi itsensä kokevasta ihmisestä itsestään kehkeytyy tuhon ja kuoleman enkeli.

Inhimillisyyden perusta on uskossa ihmisen perimmäiseen hyvyyteen. Logoteoriassa opetetaan, että kaikki se, mitä teemme toisille, palautuu tavalla tai toisella takaisin itseemme. Lauri Rauhala ilmaisee asian niin, että kun tajuamme, että olemme kaikki sidoksissa toisiimme ja riippuvaisia toisistamme, väkivalta käy mahdottomaksi. Ja Dalai Lama toteaa, että ihminen ei voi auttaa itseään parempaan elämään, jollei hän ole valmis auttamaan myös kaikkia lähimmäisiään, maailmassa olevia kanssaihmisiään. Dalai Lama korostaa myös, että lajimme säilymisen perusta on siinä, että pidämme huolta rakkaudesta ja myötätunnosta – kyvystämme lähestyä toista ihmistä hänen kärsimyksissään ja jakaa sen hänen kanssaan.

Kun luovumme itsekkäistä, nykyajan kahlitsevista ajatuspakoista ja vapautamme itsemme kilpailusta vallasta, menestyksestä ja rahasta, voimme löytää tien siihen, mitä olemuksellisesti olemme. Jokaisella syntyvällä lapselle on tieteellisten tutkimustenkin mukaan omasta takaa valmius jakaa toisille omastaan ja jollei tätä synnynnäistä kykyä tuhota hänessä, voi hän edetä elämässään rakkauden eikä väkivallan suuntaan. Me kaikki aikuisetkin voimme koska tahansa luopua vanhoista, ulkopuoleltamme omaksumistamme ajatuksista, ja ryhtyä luomaan maailmasta itsellemme ja toisille paremman paikan elää kuin mitä se on tällä hetkellä.

Lähteenä käytetty kirjaa: Arno Gruen. 2008. Tahdon maailman ilman sotaa. Helsinki: Like.

Minä olen tämän ajan tärkein henkilö

Otsikko on sama kuin Antti Blåfieldin kirjoituksessa tämän päivän Hesarista. Oikeastaan sen pitäisi filosofisesti kuulua: ”Minä on tämän ajan tärkein henkilö”, mutta käytetty muoto on helpommin ymmärrettävissä.

Blåfield aloittaa juttunsa kertomalla viime vuonna kuolleen brittiläisen aatehistorioitsijan Tony Judtin kesken jääneestä työstä. Judt yritti ym­mär­tää, mi­kä oi­kein me­ni pie­leen län­si­mai­ses­sa hy­vin­voin­tia­jat­te­lus­sa.

Jud­tin pe­rus­tee­si oli, et­tä kun so­dat käy­nyt su­ku­pol­vi op­pi jär­kyt­tä­vien ko­ke­mus­ten­sa pe­rus­teel­la yh­teis­vas­tuun mer­ki­tyk­sen, si­tä seu­ran­neet su­ku­pol­vet ovat omas­sa elä­mäs­sään ka­dot­ta­neet hy­vin­voin­ti­val­tion ideaan si­säl­ty­neen koh­ta­lon­yh­tey­den ym­mär­ryk­sen. Yh­teis­vas­tuun ti­lal­le on kas­va­nut yk­si­lön oi­keus to­teut­taa it­seään.

Mi­nä­kes­kei­syy­den vah­vis­tu­mi­nen on näi­vet­tä­nyt yh­teis­vas­tuun aja­tuk­sen.

Blåfield kirjoittaa myös suomalaisten Timo Hännikäisen ja Tommi Melanderin havainnoista tälle ajalle ominaisesta itsekkyydestä, ”Mä haluun ja siksi mun kuuluu saada” -asenteesta. Hännikäinen ja Melander kaipaavat paluuta ai­toon li­be­ra­lis­miin, jos­sa tun­nus­te­taan se­kä yk­si­lön oi­keu­det et­tä yh­tei­sön aset­ta­mat vel­vol­li­suu­det, niin pe­rin­teet kuin uto­piat – tai ehkä olisi osuvampaa puhua ihanteista ja sellaisista esikuvista, sekä valtioista että yksilöistä, jotka ovat rohkeasti pyrkineet kohti jotain suurta päämäärää, vaikka sitä ei sellaisenaan voi koskaan edes saavuttaa. Hännikäistä ja Melanderia kau­his­tut­taa tä­mä ”­post­po­liit­ti­nen” ai­ka, jos­sa ”ar­vot kor­vau­tu­vat ra­hal­la ja aat­teet li­fes­ty­lel­lä”. Niin minuakin.

Minän ylivaltaa kuvastaa siis se, minulle tärkeitä asioita pidetään arvoina ja mistään muusta yleisesti arvokkaasta ei olla kiinnostuneita. Voidaan esimerkiksi pohtia, mikä on parisuhteen ja perheen tarkoitus. Arvofilosofian kannalta tulkitsen, että perhe ei ole mikään itsetarkoitus eli itseisarvo. Parisuhteella ja perheellä on kuitenkin selkeä tehtävä: auttaa meitä kasvamaan paremmiksi ihmisiksi kuin olisi mahdollista ilman hyvää parisuhdetta (tai muuta syvällistä, rakkaudellista ihmissuhdetta) tai perhettä. Tarkoitus on siis, että sitä arvokasta ja hyvää, mikä perheessä kaikille sen jäsenille parhaimmillaan kehkeytyy, jaetaan kaiken aikaa perhepiirin ulkopuolelle muuhun yhteiskuntaan ja maailmaan. Ja nyt en tarkoita rahaa tai muita epäarvoja (joillekin jopa epäjumalaa), vaan konkreettisia hyviä tekoja, jotka edistävät meidän kaikkien yhteistä hyvää. Sitähän yhteisvastuukin tarkoittaa – kannamme kukin kortemme yhteiseen kekoon, kuten muurahaiset konsanaan.

Pointtina on siis, että vasta perheen ja muun lähipiirin ulkopuolelle suunnatut hyvät teot ovat yhteisvastuun eli varsinaisten arvojen toteuttamista. Kaikki se hyvä, mitä teemme perhepiirissä, pitäisi olla itsestään selvää. Puolisoilla on vastuu tukea toisiaan kasvamaan henkisesti ja eettisesti yksilöllisten mahdollisuuksiensa ääriin ja vanhemmilla on yksiselitteinen huolenpito- ja kasvatusvastuu lapsistaan. Jossa kasvatusvastuulla tarkoitetaan juurikin lapsen kasvattamista suuntautumaan toisten (kuten aikanaan myös tulevan puolisonsa) sekä kaikkien yhteiseen hyvään.

Yhteisen hyvän edistäminen ei ole keneltäkään pois ja se toteuttaa kestävimmällä mahdollisella tavalla myös omaa hyvää. Tietysti riippuen siitä, miten hyvä käsitetään – tarkoitetaanko sillä omaa itsekästä etua vai aidosti hyvää siten kuin sitä on jo antiikin ajoista lähtien pohdittu. Eli pyritäänkö vain omien subjektiivisten oikeuksien ja oman edun tavoitteluun vai suuntaudutaanko johonkin sellaiseen, joka koko ihmiskunnan olemassaolon ajan on filosofien ja muiden suurten ajattelijoiden toimesta arvioitu yleisesti hyväksi. Eli kyse on ajattomista arvoista ja niitä toteuttavista hyveistä.

Myös itsensä toteuttaminen on aidosti mahdollista vain suuntautumalla monin eri tavoin itsensä ulkopuolelle ja ponnistelemalla todellisten arvojen mukaisesti laajasti kaikkien ihmisten ja koko luomakunnankin hyväksi.

Blåfield päättää juttunsa:

Luul­ta­vas­ti on niin, et­tä het­ken hil­jen­ty­mi­ses­tä suo­ri­tus­ky­kym­me vain pa­ra­nee. Ja eh­kä myös ky­kym­me kan­taa vas­tuu­ta muus­ta yh­tei­sös­tä tai omis­ta va­lin­nois­tam­me.

Muodissa olevan hijentämisen ja downshiftauksen tarkoitus ei saisi olla vain itsekkyyden ilmentymää, vaan senkin voisi ja mielestäni myös pitäisi tehdä yhteisvastuuta unohtamatta ja jopa siihen omistautumista lisäten. Tällöin kyse ei olisi (d)ownshiftauksesta ja leppoisasta oleilusta, vaan itsensä upgreidauksesta ihmisyyden suuntaan 🙂

Seuraa minua ja menesty

…oli otsikko HS:n Nyt-liitteessä olevassa jutussa, jonka punaisena lankana on EVA:n johtaja Matti Apusen toivomus siitä, että nuoret aikuiset alkaisivat taas tavoitella rahaa ja valtaa. ”Ura on mahtavaa! Rikastuminen on mahtavaa!” mies – Matti Apunen – valkoisessa kauluspaidassaan viittoilee kädellään ravintolassa järjestetyssä tapahtumassa, jota myös toimittaja Anu Silfverberg on mukana seuraamassa ennen tulevaa haastattelua. ”Sikarikastuminen on sikamahtavaa” toteaa Apunen, kun toinen Downshiftaus-aiheisen väittelyn osallistuja on kertonut, kuinka hän lapsensa kanssa maalasi jätelavalta löytyneen kirjahyllyn ihanuudeksi, joka ei edes maksanut mitään. Apunen heittää vielä pökköä pesään tokaisemalla iänikuisen ja kuluneen vertauskuvan avulla kuinka hän mieluummin viettää laatuaikaa Alfa Romeossa kuin Ladassa. Ilmeisesti tässä vuonna 1907 perustetussa nykyään Alfa Romeo -nimellä tunnetussa automerkissä on siis jotain erityistä ihmisarvoa lisäävää, joka jokaisen sivistyneen ihmisen tulisi ymmärtää. Tältä osin (monen muun tähän rinnastettavan asian ohessa) tunnustaudun täysin sivistymättömäksi ihmiseksi. Jutun mukaan tilaisuuden yleisö kuitenkin nauroi ääneen tälle ”sukkeluudelle”.

Varsinainen haastattelu tehdään myöhemmin baarissa, jossa ehkä on myös niitä, jotka ovat päättäneet tehdä vähemmän töitä ja rahaa, mutta enemmän jotain muuta. Downshiftausta. Johon Apunen sanoo. ”Tarkoituksellista työn määrän vähentämistä tai sen arvon väheksymistä.” Apunen lisää vielä vettä myllyyn kysymällä ”tekevätkö ne downshiftaajat sen henkilökohtaisesta mukavuudesta, vai liittyykö siihen joku maailmankatsomus, että markkinatalous on ’väärin’?” Kysymys on kompa, koska kumpikin näkemys on Apusen mukaan väärä: ”Jos ne sanovat, että markkinatalous on väärin, haluan tietää, mikä on vaihtoehto. Jos syy on henkilökohtainen mukavuus, se on hemmotellun lapsen käytöstä, ja sanon, että menkää takaisin töihin.” Mielenkiintoisia kysymyksiä, jotka ansaitsevat paljon enemmän ja syvällisempää pohdintaa kuin Apunen vaikuttaa olevan valmis niihin uhraamaan omassa suoraviivaiselta vaikuttavassa ajattelussaan. Hän toteaakin oman logiikkansa yksinkertaiseksi perustaksi oivalluksensa vuodelta 1993, jonka mukaan ”jotta olisi jotain jaettavaa, pitää ensin tuottaa jotain, mistä jakaa”.

Täysin vastaansanomatonta onkin, että mitään materiaalista ei voida jakaa, mitä ei olisi ensin tuotettu. Kokonaan toinen asia on, voidaanko kuitenkin luoda jotain, josta on saman tien jaettavaa kaikille muillekin. Voidaanko luoda sellaista hyvinvointia ja kokemusta hyvästä elämästä, mikä ei perustu markkinatalouden tuotoksiin, vaan jonkinlaiseen muuhun hyvän luomiseen sekä omaksi että yleiseksi eli kaikkien yhteiseksi hyväksi? Onko jotain muutakin ja ehkä paljon arvokkaampaa kuin raha ja valta? Ainakaan minun ei tarvitse kahta kertaa kysyä itseltäni päätyäkseni yksiselitteiseen vastaukseen ”on”. Ja päätyäkseni myös siihen, että tämän ymmärtäminen voi ja sen myös pitää olla kaiken tulevan kehityksen arvoperustana, jotta mahdollisimman monet ihmiset voivat elää sellaista elämää, jota voidaan kutsua hyväksi ja onnellisuuden kokemusta luovaksi.

Vastaus Apuselle voisi olla kysymys: Miten paljon lisää kaikenlaista sellaista pitää tuottaa, mihin ihmisellä ei ole minkäänlaista luontaista tarvetta? Miten vähällä voisimme tulla toimeen, jotta siitä, mihin maailmamme luonnonvarat riittävät, riittäisi jaettavaa mahdollisimman monille, vaikkei edes nykyisinkään enää kaikille? Miten paljon ja miten pitkälle voisimme downshiftata omassa elämässämme muun ihmiskunnan hyväksi? Onko suomalaisen kansallisen kilpailukyvyn eteen ponnistelevien huippuyksilöiden tuottaminen vastaus näihin vastuulliseen ihmisyyteen liittyviin kysymyksiin?

Edelleen voidaan kysyä, mitä on työn arvo, jota Apunen väittää downshiftaajien väheksyvän. Mistä muodostuu työn arvo? Sen tekemiseen liittyvästä kokemuksesta, että tekee jotain, joka luo merkitystä muiden ihmisten elämään? Sillä tavalla tekemisestä, joka aikaansaa hyvän olon kokemusta muille? Vai mahdollisimman paljon samanlaisen tuottamisesta mahdollisimman lyhyessä ajassa mahdollisimman pienin kustannuksin? Minun mielestäni työllä on oltava arvoa sekä sen tekijälle että sille, jota varten työtä tehdään. Onko työn laatu sittenkin suurempi ja kestävämpi arvo kuin työn määrä? Olisiko tämän oivaltaminen voinut pelastaa jopa Nokian nykyiseltä uppoamiselta? Viimeksi mainitulla ihmetykselläni en kuitenkaan missään tapauksessa yritä olla jotenkin paremmin tietävä liittyen siihen jälkiviisastelijoiden sankkaan joukkoon, joka tuomitsee kaikki silloiset päätöksentekijät ihmisinä jotenkin täysin kelvottomiksi ja yleisen halveksunnan kohteeksi. Mutta kaiketi voisimme jotain syvällisen pohdinnan kautta oppia myös viimeaikaisessa taloushistoriassamme merkityksellisestä ”case Nokiastakin”.

Heitänpä vielä lopuksi kommenttini Apusen esittämälle vaatimukselle esittää vaihtoehtoja hänen kuvittelemalle väittämälle siitä, että markkinatalous olisi downshiftaajien mielestä ”väärin”. Väärin ja oikein lienevät jonkinlaisia kovin abstrakteja äärilaitoja. Niiden välissä on lukematon määrä erilaisia totuuksia, realistisia vaihtoehtoja. ”Markkinatalouttakin” – tai miksi tiettyjä talouteen liittyvää hyvin yksinkertaiseen ymmärrykseen perustuvaa lainalaisuutta jakokelpoisessta yhteisestä tuotantoprosessista kunakin aikana kutsutaankin – voidaan elää monella eri tavalla. Mielikuva jossain paikassa järjestettävistä markkinoista, joilla jokainen yrittää vedota siellä kuljeskeleviin kansalaisiin omalla ainutlaatuisella kiinnostusta herättävällä tavallaan, on kiehtova. Markkina-sanalla on siten myös vahva historiallinen arvolataus.