Älä hillitse pakonomaista tarvettasi auttaa

Anna-Stina Nykänen (HS 22.3.2020) kirjoitti ”Miten voin auttaa” otsikoidussa esseessään kuinka syvä huoli painaa nyt suomalaisten mieltä. Pohditaan, miten meidän käy, miten yksinäisen tuttuni käy. Nykänen kirjoittaa, että myöntätunto voi ratkaista isojakin ongelmia.

Nykänen toteaa pitävänsä eniten tästä myötätunnon määritelmästä: myötätunto on empatian tunteeseen perustuva pakonomainen tarve auttaa toista ihmistä. Esseensä muissa kohdissa hän toteaa mm., että myötätunto on tekoja, joita edeltää tunne nimeltä empatia. Ja että myötätuntoon liittyy tunteellinen taso, sisäinen palo, yksittäisen ihmisen pakottava tarve olla toiselle ihmiselle avuksi. Hän kuvailee vielä:

Vaikka tulisi millainen pommitus tai maanjäristys ja talot menisivät murskaksi, katso, aina sinne joku ihminen juoksee apuun. Se on myötätuntoa. Pakonomaista tarvetta auttaa, vaikka vastassa olisi kivivuori ja itse olisi paljain käsin. Mutta jos alla on toinen ihminen.

Juuri nyt iso osa suomalaisista tunnistaa itsensä tästä. Me olemme niitä ihmisiä, jotka tuntevat tarvetta juosta apuun.

Kaikki tuo on totta. Kuitenkin niin, että ehkä jopa kolmasosa ihmisistä on sellaisia, joiden synnynnäinen kyky myötätuntoon ei ole koskaan saanut mahdollisuutta kehittyä tai se on tukahtunut jossain vaiheessa elämää. Selkeällä enemmistöllä ihmisistä se kuitenkin ilmenee tavalla tai toisella tälläkin hetkellä, mutta suurin osa meistä on kuitenkin jollain tavalla hämillään ja epätietoinen siitä, mitä tässä tilanteessa tarvitsisi ja voisi tehdä.

Mielestäni myötätuntoa on jo se, että noudattaa mahdollisimman tarkkaan hallituksen kehotuksia olla levittämättä virusta, koska kukaan meistä ei voi tietää, onko taudin kantaja vai ei. Samalla voi olla yhteydessä sekä lähimmäisiinsä että eniten apua tarvitseviin ihmisiin vähintäänkin kaikin mahdollisin sellaisin keinoin, jotka eivät välttämättä vaadi fyysistä kontaktia. Siis tarjoata ja antaa henkistä tukea kanssaihmisille, koska se voi ratkaisevalla tavalla auttaa meitä kaikkia selviämään kriisin keskellä. Varsinkin, jos itse ei kuulu nk. riskiryhmiin, voi toki tehdä huomattavan paljon enemmänkin eli olla myös fyysisesti apuna esim. käymällä kaupassa ja apteekissa riskiryhmiin kuuluvien puolesta. Se, jolla on pakottava tarve auttaa, löytää kyllä keinot siihen.

Mistä myötätunto kumpuaa ja miksi se ei ilmene kaikilla? Viktor Frankl puhuu ihmisen kaikkein perimmäisimmästä tarpeeesta, jonka hän nimeää tarkoituksen tahdoksi. Perimmäinen se on sikäli, että sen toteutuminen arvokkaina ja hyvinä tekoina toisille määrittää koko meidän elämän laadullisen hyvyyden. Toisin sanoen, mitä enemmän toisille tekoja, jotka ovat heille arvokkaita ja merkityksellisiä, sitä paremmin toteutan elämäni tarkoitusta. Ja vain oman elämänsä tarkoituksen toteuttaminen aikaansaa onnellistavan kokemuksen elämän hyvyydestä. Ei pelkästään yksittäisinä onnen hetkinä, vaan syvällä sisimmässä olevana pohjavireenä, sellaisena maailmankatsomuksena, jonka avulla kykenee kestämään elämään väistämättä kuuluvat huonotkin hetket.

Tarkoituksen tahto, pakottava tarve tehdä hyvää, erilaisia arvokkaita ja hyviä tekoja toisille ja kaikille yhteisesti, on meillä kaikilla olemassa jo syntyessämme. Tutkimusten mukaan se myös ilmenee jo pikkulapsilla. Vaarana kuitenkin on, että se tukahtuu, jos lapsi ei saa osakseen riittävästi myötätuntoa ja rakkautta, vaan lapsen vanhemmat ja kasvatukseen osallistuvat (loppuviimeksi me kaikki tavalla tai toisella) syyllistävät, kurittavat, rankaisevat, kostavat tai hylkäävät, jättävät lapsen yksin häpeämään itseään, jos lapsi tekee jotain ns. ”väärin”.

Tällaisina aikoina herää toivo siitä, että yhä useamman ihmisen tarkoituksen tahto herää ja alkaa kukoistaa ja joillakin jopa vahvistua siinä määrin, että he päättävät omistautaa loppuelämänsä toisten auttamiselle. Toivon, että tämä inhimillisyyden ydin vahvistuu kaikissa meissä. Myötätuntoiset ja rakkaudelliset teot toisia kohtaan ovat se ehtymätön ja uusiutuva energian lähde, josta voimme ammentaa voimia kestää ja selvytyä sekä nyt että tämänkin kriisin jälkeen.

 

 

 

Advertisement

Käsittelemättömien traumojen periytyminen

Nykyisin ymmärretään, että elämänkokemukset vaikuttavat geeneihimme muokaten niitä koko elämämme ajan. Puhutaan nk. epigenetiikasta. Se tarkoittaa sitä, että meille ei siirry vanhempiemme geenit sellaisina kuin he perivät ne omilta vanhemmiltaan. Sen sijaan geenit siirtyvät meille sellaisina miksi vanhempiemme kaikki elämänkokemukset ovat ne muokanneet ennen meidän elämämme alkua. Jos vanhempiemme elämään on sisältynyt paljon traumaattisia kokemuksia, jotka ovat jääneet käsittelemättä, siirtyvät ne meille osana heidän geeniperimäämme. Jollemme tiedosta tätä taakkasiirtymäksikin kutsuttua syvältä tiedostamattomasta tajunnastamme meihin tavalla tai toisella omien kokemistapojemme kautta välittyvää historiallista heijastumaa, emme siihen pysty myöskään mitenkään vaikuttamaan.

Sain alkuni hieman sen jälkeen, kun vanhempani ovat monta vuotta sodan takia eroon joutumisen jälkeen tavanneet jälleen toisensa. Tiedän, että molemmilla oli omalla tavallaan traumaattinen lapsuus, mutta en tiedä, miten pitkälle he olivat sen pystyneet käsittelemään. Mutta sen tiedän, että sotien aikaiset monenlaiset kokemukset vaikuttivat vahvoina heidän sisällään heitä jäytäen. Kumpikin reagoi omiin kokemuksiinsa eri tavalla. Äitini vaikutti saavuttaneet sisäisen rauhan viimeisten kymmenen elinvuotensa aikana kunnes kuoli 80-vuotiaana. Isäni ei toipunut traumoistaan ikinä. Sotien jälkeen ei tunnettu lainkaan sellaisen kuin posttraumaattisen stressihäiriön olemassaoloa tai traumaterapian tarvetta. Äitini kyllä totesi joskus paljon myöhemmin, kun vanhempani olivat jo eronneet, että koko perhe olisi ollut aikanaan terapian tarpeessa.

Synnyin, kun vanhempani olivat 34-vuotiaita. Äidillä kesti siis vielä saman verran aikaa ennen kuin hän toipui kokemuksistaan ja sai elää kymmenkunta vuotta sellaista elämää, jota voi kutsua hyväksi, arvopitoiseksi ja tarkoituksentäyteiseksi, joka ilmeni hänessä rakkaudellisena asennoitumisena kaikkia ja kaikkea kohtaan. Kummankin akuutit traumat kuitenkin siirtyivät minuun silloin kun synnyin. Oma elämäni kulki niin, että poikani syntyi, kun hänen äitinsä ja minä olimme 25-vuotiaita. Minulla kesti siitä vielä runsaat 15 vuotta ennen kuin löysin varsinaisen itseyteni, jota menneisyyden varjot eivät enää seuranneet siinä määrin, että ne olisivat vaikuttaneet kaikkeen olemiseen, kuten siihen asti.

Miten löysin itseni eli sen arvokkaan ja hyvän, joka meissä kaikissa potentiaalisena on? Tarina on pitkä, mutta tärkeimpänä oli se, että suurisieluinen ystävä, joka otti minut sydämelleen, sai minut ymmärtämään rakkauden merkityksen elämän hyvyydelle. Tai paremminkin hän auttoi minua löytämään sen uudestaan siten kuin äitini oli siitä jo lapsuudessaan minulle puhunut. Ja ennen kaikkea löytämään sen sisältäni, jossa se tiedostamattani oli kaiken aikaa uinunut. Luin paljon aihepiiriin liittyvää kirjallisuutta ja aloin soveltamaan oppeja käytäntöön. Päätin, että toista palveleva rakkaus tulee olemaan kaikkien tulevien seurustelu- ja parisuhteitteni perusta, vaikkeivat ne jostain syystä jatkuisikaan lopun elämää. Ja sen sijaan, että olisin etsinyt rinnalleni ”sitä oikeaa”, ryhdyin työskentelemään itseni kanssa tullakseni itse ”siksi oikeaksi”. Eli kasvaakseni henkisesti kaiken sen arvokkaan mahdollistamalla tavalla, joka minussakin piilee. Olen ja tulen olemaan epätäydellisenä ja keskeneräisenä tällä matkalla kuolemaani saakka, jolloin olen siinä määrin valmis kuin millaiseksi olen kehkeytyvä. Paljon vaativaa työskentelyä itseni kanssa on tehtävänä siihen saakka tullakseni sellaiseksi kuin parhaimmillaan toivon.

Poikani on perinyt minulta paljon menneisyyden taakkoja, paljon huonoa ainesta, joka piilee jossain hänen psyykkisissä rakenteissa. Hänessä on kuitenkin olemuksellisesti myös kaikki arvokas, mitä ihmisessä synnynnäisesti on. Äitini vietti paljon aikaa lastenlastensa kanssa välittäen heille rakkauttaan ja herättäen heissä piilevän rakkauden omalla esimerkillään. Poikani on itsekin pohtinut omaa taustaansa ja itseänsä suhteessa siihen. Uskon, että hän on vapautunut kaikesta siitä perimän kautta siirtyneestä, joka olisi saattanut vaikeuttaa hänen elämäänsä ja ennen kaikkea hänen olemistaan vaimonsa puolisona ja tyttärensä isänä. Luulen, että oli onni, että hän tuli isäksi vasta 37-vuotiaana ehdittyään kehkeytyä siihen mennessä sellaiseksi palvelevan rakkauden ilmentäjäksi, mitä hän on sekä työssään että kotona. Olen isänä erittäin ylpeä hänestä ja onnellinen siitä, että menneisyyden taakat on saatu pois vaikuttamasta tulevaisuuteen ylimääräisenä painolastina. Itselläni on vielä paljon sisäistettävää äitini esimerkistä ja jo paljon sellaista myös poikani elämäntavassa näkyvää, jota en voi kuin ihailla.