Viha tuhoaa ihmisen

Viha on krooninen sairaus, joka vaatii psykiatrista hoitoa. Tähän johtopäätökseen voidaan päätyä Tampereen yliopiston psykologian professori Martti Tuomiston haastattelun perusteella, jonka luin Aikalainen-lehdestä. Haastattelussa käsiteltiin Tuomiston yhdessä Lauri Parkkisen kanssa julkaisemaa kirjaa Lauri Parkkinen ja Martti T. Tuomisto: Viha, vihaisuus, hyvinvointi ja terveys: Vihaisuuden merkitys, arviointi, diagnostiikka ja hoito. Suomen Käyttäytymistieteellinen Tutkimuslaitos 2011.

Olen pitkään ollut sitä mieltä, että viha on krooninen tila, jota ei pidä sekoittaa suuttumuksen tunteeseen tai lyhyen ajan kestävään vihastumiseen. Viha estää ihmistä pääsemään yhteyteen koko siihen tunnekirjoon, jonka ihminen voi laajimmillaan kokea. Lopulta viha estää kokonaan kokemasta tunteita, ihmisestä tulee tunnetaidoton tai jopa tunnekuollut. Samoin käy arvojen. Vihan vallassa oleva ihminen ei näe itsessään eikä maailmassa kaikkea sitä hyvää ja arvokasta, joka meissä kaikissa on. Sen sijaan hänen arvomaailmansa kapeutuu yksipuoliseksi ja vääristyy negatiiviseksi.

Tuomiston mukaan viha on yhtä yleinen ongelma kuin masennus ja ahdistus, mutta sitä ei ole tutkittu läheskään niin paljon eikä varsinkaan hoidettu asianmukaisesti. Suomessakin käytetään hyvin usein täysin käsittämätöntä ja harhaanjohtavaa sanaparia ”positiivinen viha”, jota jonkun mukaan tulisi jopa rakastaa. Vihassa ei ole mitään positiivista tai rakastettavaa, vaan päinvastoin se tuhoaa ihmisen kyvyn kokea asioita myönteisesti sekä rakastaa ja ottaa vastaan rakkautta. Viha on krooninen pitkäaikaissairaus, joka altistaa psyykkisen pahoinvoinnin lisäksi erilaisiin fyysisiin sairauksiin, kuten sydän- ja verisuonisairauksiin. Tuomistoa lainaten, viha on myrkyllisin sydän- ja verisuonisairauksiin liittyvä emootio. Viha voi siis pahimmillaan johtaa sydäninfarktiin ja jopa tappaa siihen sairastuneen ihmisen. Tommy Hellsten puhui aikanaan ihmisen sairastumisesta vahvuuteen ja samalla tavalla voidaan siis perustellusti puhua ihmisen sairastumisesta vihaan. Molemmat vaativat asianmukaista pitkäaikaista psykoterapeuttista hoitoa. Psykoterapeuttien koulutuksessa on vihan hoito otettukin erityishuomion kohteeksi. Viha on Tuomiston mukaan valittu kohteeksi sen takia, että se antaa monipuolisemman kuvan ihmisen ongelmatiikasta kuin se, että sitä hoidettaisiin vain masennuksena, ahdistuksena tai muuna diagnosoituna mielenterveyshäiriönä.

Toistan siis vielä, että vihaa ei pidä rinnastaa suuttumukseen tai ”vihastumiseen”, joka on huono sana, koska se voi johtaa sekaannuksiin. Aggression ja suuttumuksen tunne ovat välttämättömiä voimia, jotta voisimme rakentaa maailmasta oikeudenmukaisempaa ja parempaa paikkaa elää. Suuttumus ja siihen perustuva ongelmien kohtaaminen rakentavassa ilmapiirissä luo myös pohjaa hyville ja kestäville ihmissuhteille. En siis puhuisi tässäkään yhteydessä ”rakentavasta riitelystä”, vaan mieluummin asioiden rakentavasta kohtaamisesta ja käsittelemisestä. Toistuva ja pitkäaikainen ongelmien piilottelu ja kieltäminen voi vähitellen johtaa katkeruuteen sekä tuhoavaan vihaan, joka ilmenee väkivaltana, itsetuhoisuutena tai molempina.

Kokonainen kansakuntakin voi sairastua vihaan. Tämän päivän Uudessa Suomessa kerrottiin ulkomaailmalle vihamielisestä perulaisesta heimosta, joka hyökkää väkivaltaisesti kaikkia heidän maillaan kulkevia ihmisiä vastaan. Viimeksi eräs toisen heimon edustaja, joka oli yrittänyt kahden vuosikymmenen ajan saada kontaktia heimoon, kuoli heidän ampumaan myrkkynuoleen. Suomeenkin rantautuneet koulu- ja kauppakeskusmurhat, parin viime vuoden aikana lisääntyneet paloittelusurmat, jälleen viime vuonna entisestäänkin lisääntyneet pahoinpitelyt, yleistynyt vihapuhe erilaisia kohtaan jne. Emme kai ole etenemässä samaan suuntaan kuin mainittu perulaisheimo? Ensimmäiseksi olisi vastatoimet aloitettava siitä, että vihalta riisuttaisiin kaikki myönteiset myytit ja alettaisiin puhua asioista avoimesti ja rehellisesti niiden todellisen luonteen mukaisesti.

Advertisement

Nytkö historian turvallisin aika?

Hesarissa 24.1.2012 (toimittaja Niko Kettunen) kirjoitettiin yhdysvaltalaisen psykologian professorin Steven Pinkerin julmuuden historiaa koskevista tutkimuksista. Jutussa todettiin, että tilastojen mukaan yhä harvempi kuolee sotien, kansanmurhien ja muunkin väkivallan seurauksena. Historian tapahtumia on tällöin tarkasteltu suhteessa silloisiin maapallon väkilukuihin. Sen perusteella historian pahin teurastus on tapahtunut 700-luvulla Kiinassa, jolloin sisällissota tuhosi kuudesosan koko maailman ihmisistä. Tällöin tapettiin absoluuttisestikin niin paljon ihmisiä, että samaan tasoon ovat yltäneet vain kiinalaisen Mao Tse-tungin ja mongolivalloittaja Tšingis-kaanin toteuttamat verilöylyt Aasiassa. Neljän kärkeen voidaan sisällyttää myös toisen maailmansodan aikaiset uhrit kokonaisuutena.

Pinker kuvailee väkivaltaisten kuolemien lisäksi eri aikojen julmuuksia ja toteaa tilanteen kehittyneen niiltäkin osin myönteiseen suuntaan. Vaikka Guantánamon ja Abu Ghraibin kaltaisia ilmiöitä on edelleen – ehkä laajemmin kuin yleisesti tiedetäänkään – eivät kidutus ja muut julmuudet ole enää arkipäiväisiä rangaistuskeinoja sillä tavalla kuin aiempina vuosisatoina ja -tuhansina.

Jokainen meistä tuntee parhaiten sen ajan, jota on ollut mukana kokemassa. Nykyajan tapahtumat näyttäytyvätkin ihmismielessä paljon pahempina kuin pölyisissä historiankirjoissa kuvatut menneisyyden julmuudet. Nykyinen media tuo väkivallan koteihimme ja maailma voi sen takia vaikuttaa erittäin turvattomalta paikalta elää. Mutta onko maailma myöskään niin hyvä kuin ehkä haluamme uskotella ja jonka suuntaisesti myös Pinker pyrkii argumentoimaan? Eikö väkivaltaisten kuolemien lisäksi pitäisi tutkia myös muuta fyysistä väkivaltaa sekä psyykkisenkin väkivallan ilmenemistä? Olemmeko todella niin empaattisia sekä muiden kärsimyksistä ja ihmisoikeuksista välittäviä kuin Pinker antaa ymmärtää? Kunnioitammeko elämän ja ihmisen arvoa universaalisti, maailmanlaajuisesti, tai edes kotoisessa Suomessamme siinä määrin kuin voisimme tehdä ja meidän pitäisi tehdä? Onko kaikki auvoisen hyvin?

Pari uutisotsikkoa eilispäivältä: ”Paloittelusurmien määrä on lisääntynyt parina viime vuotena.” ”Helsingin seudun bussikuljettajat saavat turvanapin.” Juupa juu, kuulostaapa turvalliselta… Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkijan Martti Lehden mukaan aikaisemmin paloittelusurmista ovat vastanneet ammattirikolliset, mutta parina viime vuotena ”tavalliset rikolliset”. Paloittelusurmien määrä on jo n. 5 % kaikista henkirikoksista. Tulee väkisin mieleen keskiajan brutaali kulttuuri ja sen ajan esimerkit julmuuksista… Turvanappi, turvaohjaamo, turvakamera jne. – hienoa, että bussikuskien turvallisuuteen panostetaan, mutta entä panostukset matkustajiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemiseen ja ihmisten keskinäiseen yleiseen asenneilmapiiriin?

Mielettömät teot ovat siten myös tätä päivää. Järjettömyys ja tunteettomuus rehottaa – itsekkyydestä ja toisista ihmisistä piittaamattomuudesta puhumattakaan. Vastuullisuus ja inhimillisyys eivät todellakaan ole vallalla edes meidän kulttuurissamme, joistakin muista tältä osin vielä kehittymättömämmistä kulttuureista puhumattakaan. Ihmisen ihmistämiseksi on vielä ponnisteltava pitkään ennen kuin maailmaa voidaan pitää mielekkäänä. Tavoitteena tulisi olla elämän merkityksellistäminen. Ihanteeksi voitaisiin asettaa maailma, jonka kaikki voisivat kokea olevan täynnä sellaisia hyviä ja arvokkaita sisältöjä, jotka mahdollistaisivat elämän kokemisen tarkoituksentäyteiseksi ja sitä kautta onnelliseksi.