Aihearkisto: Pahuus

Vanhuuteen ei voi kuolla, pitää kuolla diagnoosiin

Geriatrian erikoislääkäri Markku Halme totesi Helsingin Sanomissa 4.5.2017 olleessa mielipidekirjoituksessaan:

”Säännösten mukaan ihminen ei voi kuolla vanhuuteen, raihnauteen, kuihtumiseen, gerasteniaan. Pitää kuolla diagnoosiin eli tautiin.”

Absurdia. En ollut tiedostanutkaan, että medikalisaatio – erilaisten tavanomaisten elämäntapahtumien ja ihmisille ominaisen erilaisuuden lääketieteellistäminen – on edennyt näin pitkälle.

Muistan kyllä hämmästelleeni, kun kuulin vuonna 2012, että Yhdysvaltain psykiatrisen liiton (APA) tekeillä olevaan uuteen luetteloon (DSM-5) mielenterveyden häiriöistä oltiin suunniteltu lisättäväksi mm. menetyksen aiheuttama suru, ujous tai apaattinen käytös. Ne oli siis tarkoitus luokitella mielenterveyden häiriöiksi. Ehdotus herätti onneksi voimakasta vastarintaa mielenterveysalan ammattilaisten keskuudessa eikä mennyt sellaisenaan läpi. Vaikka luettelon aiemmissakin painoksissa mielitautien tai -sairauksien määrä oli kasvanut räjähdysmäisesti useisiin satoihin, oltiin monien alan ammattilaistenkin mielestä ylittämässä kriittinen raja. Psykiatrian piiriä oltiin laajentamassa täysin pidäkkeettömästi ja radikaalisti normaaliuden ja yksilöllisen erilaisuuden alueelle. Miljoonia täysin terveitä ihmisiä uhkasi psykiatrinen diagnoosi ja siihen perustuva leimautuminen mielisairaaksi.

Läheisensä menetystä surevat, synnynnäiseltä temperamentiltaan ujot, valtavirrasta erityisellä tavalla poikkeavat ym. olisivatkin yhtäkkiä sairaita. Ihmiselle ominainen ainutlaatuisuus tai normaaliin elämänmenoon kuuluvien tapahtumien aiheuttamien  tunteiden kokeminen olisi siis kiellettyä mielisairaaksi leimaamisen uhalla. Mitä George Orwell kirjoittikaan vuonna 1949 tulevaisuusfiktiossaan Vuonna 1984? Jos emme käyttäydy järjestelmän määrittelemän keskiarvoihmisen tavoin, meidät tuomitaan.

Juuri suru mielisairautena oli se esimerkki, johon kiinnitin aikanaan huomiota, koska se vaikutti niin absurdilta. Surun syyt voidaan sivuuttaa, kun oireet täsmäävät tautiluokituksen kriteereihin. Sen jälkeen aloitetaan mielialalääkitys. Ja kun tauti on luokittelujärjestelmässä, alkaa lääketeollisuus kehittää suruun myös täsmälääkkeitä. Lopputuloksena ihmisten todelliset ongelmat jäävät kohtaamatta ja vieläkin useammin terveitä aletaan hoitaa ikään kuin heillä olisi jotain lääketieteellisiä ongelmia. Terveistä tehtaillaan sairaita ja rahavirta lääkäreille ja lääketeollisuudelle sen kuin kasvaa kasvamistaan.

Vaikka Suomessa on käytössä WHO:n kehittämä kansainvälinen tautiluokitusjärjestelmä ICD-10, ei sekään ole ongelmaton ja epävarmana odottelen mitä uusi, vuonna 2018 julkaistava ICD-11 pitää sisällään. Olen huolissani, millaisia perusteettomia tai  suorastaan järjettömiä, vaarallisia ja epäinhimillisiä uusia tauteja mahtaa olla lisätty sen piiriin. Pikemminkin nykyisestäkin voitaisiin ja pitäisi poistaa huomattava osa enemmän tai vähemmän asiattomina.

Tästä päästään tapaus Trumpiin. Itsekin olen peukuttanut Facebookissa mielipiteitä, joissa hänet on leimattu mielisairaaksi, milloin mitäkin mielenterveyden häiriötä potevaksi. Ennen vanhaan luettiin lääkärikirjaa ja verkosta löytyy mykyisinkin sen vastineita sekä lisäksi monen monituista muuta sivustoa, joita riittävästi googlaamalla löytää varmasti omiin senhetkisiin oireisiinsa sopivan sairauden. Jollei suoraan, niin erilaisia kuvauksia tarkoitushakuisella tavalla yhdistäen. Jotain samaa oli yleiseksi harrastukseksi levinneessä Trumpin leimaamisessa sairaaksi. Erilaisista diagnostisista kategorioista saattoi poimia monia häneen sopivia kriteerejä, mutta todennäköisesti jokainen onnistuu löytämään niistä runsaasti myös omaan luonteeseen tai käyttäytymiseen sopivia piirteitä.

Tätä nykyä olen päätynyt siihen, että kyse ei ole ensisijaisesti Trumpin, vaan hänen valinneen järjestelmän patologiasta. Siitä Yhdysvalloissa kehkeytyneestä mielipideilmastosta ja toisaalta demokratiavajeesta sekä vaalijärjestelmästäkin, jotka nostivat Trumpin valtaan kaikkien hänen puheidensa perusteella. Puheiden, jotka perustuivat samankaltaiseen retoriikkaan ja ajatteluun, jossa oli kaikuja historiasta tuttujen diktaattorien ajoilta. Sisällöt ja keinot olivat lähes identtisiä niiden kanssa, joita Hitler, Stalin ja muut heidän kaltaisensa nationalistisia ja fasistisia  yhteiskuntajärjestelmiä ajaneet hirmuhallitsijat käyttivät. Ja joiden harjoittama politiikka johti ennen pitkää käsittämättömään inhimilliseen kärsimykseen sekä heidän omien maidensa kansalaisten keskuudessa, että niissä maissa, jotka olivat heidän  vihollisuuksiensa kohteina.

Edellä esitetystä kehityksestä ja sen suunnattomista uhista pitäisi olla paljon enemmän huolissaan kuin Trumpin mielenterveydestä. Vaikka Trumpiin sopivatkin monenlaisten luokiteltujen tautien kriteerit, ei hän vaikuta siltä, että hän kokisi itse minkäänlaista kärsimystä. Toisin sanoen, että hänellä olisi jonkinasteista sairauden tuntua ja että hän kokisi tarvitsevansa sen lieventämiseen lääketieteellistä hoitoa. Tähänastisella urallaan hän on ollut häikäilemätön liikemies, joka on ajanut omia etujaan itsekkäästi ja muista piittaamatta. Hänen maailmankuvansa ja uskomusjärjestelmänsä ei välttämättä ole kovin harvinainen yksipuolisesti rahaa ja valtaa tavoittelevien ihmisten keskuudessa. Kuten eivät valheisiin ja vääristelyyn, ”vaihtoehtoisiin totuuksiin” perustuvat keinotkaan. Eivätkä varsinkaan edellä viittaamieni yksinvaltiaiden ja heidän apureidensa joukossa. Totuudenjälkeisen ajan arkkityyppi oli Hitlerin propagandaministeri Joseph Goebbels samoin kuin lukuisat muut juutalaisvihaa kansalaisille perustelleet Hitlerin kätyrit.

Trumpia on syytä arvioida terveys-sairaus-akselille sijoittumisen sijaan hyvyys-pahuus-akselin avulla. Kaikki merkit viittaavat siihen, että hän edustaa sitä pientä vähemmistöä ihmisistä, joita voidaan pitää jonkinlaisina absoluuttisen pahuuden ruumiillistumina. Pahuus on eri asia kuin sairaus tai hulluus. Pahuus on jotain sellaista, joka on kaikkinaisen hyvyyden tuolla puolen. Ja siksi se on vaarallista kaikille, joihin tällaisella ihmisellä on valtaa vaikuttaa. Kaikkein vaarallisinta ihmiskunnalle on, jos pahuuden täyttämät ihmiset pääsevät kansakuntien vallanpitäjiksi.

Palaan vielä varsinaiseen aiheeseeni eli sairauksiin ja tautiluokituksiin. Jatkuvasti laajenevan tautiluokitusjärjestelmän haitallinen sivuvaikutus on, että yhä useammalle kehkeytyy harhaluuloinen uskomus siitä, että potee yhtä tai useampaa sairautta. Siitä huolimatta, että tosiasiassa kuuluisi laajaan enemmistöön eli ”pitkäaikaisterveiden” joukkoon. Uskomukset siitä, että on jollain tavalla sairas, tarttuvat meihin sekä eri medioiden levittämän informaation välityksellä että lääkärien meille asettamien diagnoosien kautta.

Lääketieteen sanastossa ”tauti” on eri asia kuin ”sairaus”. Tauti on se, mitä luokitellaan tautiluokitusjärjestelmän kategorioiden ja niihin liittyvien kriteerien avulla. Tautiluokitukset ja potilaiden oireet eivät välttämättä kohtaa. Vastaavuus voi olla heikkoa ja diagnoosin asettaminen epävarmaa ja hankalaa. Määrätyt lääkkeet voivat pahimmillaan olla vaarallisia ja potilasta jopa pysyvästi vahingoittavia.

Sairaudella käsitetään puolestaan ihmisen subjektiivista kokemusta omasta olotilastaan. Toki ihmisellä voi olla jokin tauti ilman, että hänellä olisi minkäänlaista sairauden tuntua. Toisaalta ihminen voi tuntea itsensä sairaaksi, vaikka hänen oireitaan ei kyetä sovittamaan mekaanisesti tautiluokituksiin, jotka perustuvat aina suuresta ihmisjoukosta pelkistettyihin keskiarvomääritelmiin.

Todellisuus on aina monimuotoisempi kuin mitkään tautiluokitukset voivat koskaan tavoittaa. Maailmassa on noin 7,5 miljardia ainutlaatuista ihmisyksilöä omine yksilöllisine epätäydellisyyksineen, joihin kuuluu kaikki se erityisyys, jolla hän rikastaa ihmiskuntaa ja maailmaa. Epätäydellisyyteen kuuluvat myös erilaiset sairaudet, joita elämämme aikana ehkä podemme, itse kukin aina omalla henkilökohtaisella tavallamme. Ainoa eettisesti perusteltu tapa diagnosoida ihmisen sairauden olemassaolo tai sen puuttuminen on riittävän perusteellinen dialogi lääkärin ja potilaan välillä. Tautiluokitukset voivat olla siinä vain apuvälineen asemassa, eivät etukäteen lukkoon lyötynä lähtökohtana. Tautiluokitusjärjestelmä voi olla hyvä renki, mutta isäntänä se on huono.

Ihmisen ainutlaatuisuutta tulisi kunnioittaa paitsi lääkärin ja potilaan suhteessa, myös kaikessa hoitoon, korvauksiin ym. liittyvässä päätöksenteossa. Ennen sitä lääkärien kädet ovat osittain sidotut eikä heillä ole riittäviä mahdollisuuksia potilaiden eettiseen kohteluun. Jopa siihen, että perusterveet ihmiset saavat kuolla vanhuuteen eikä heidän elämänkertansa viimeiseksi kohdaksi tarvitse kirjata järjestelmää varten jotain määrättyyn tautiin liittyvää diagnoosia.

 

 

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): absoluuttinen pahuus, Ainutkertaisuus, Ainutlaatuisuus, diagnoosi, eettinen kohtelu, Epätäydellisyys, fasismi, Hyvyys, Inhimillisyys, Maailmankuva, medikalisaatio, mielenterveyden häiriöt, mielenterveys, mielisairaus, mielitauti, Nationalismi, Pahuus, patologia, patologinen, pitkäaikaisterve, raha, sairaus, tauti, tautiluokitus, tautiluokitusjärjestelmä, totuudenjälkeinen aika, ujo, Uncategorized, uskomusjärjestelmä, vaihtoehtoinen totuus

Kiitollisuus on anteeksiantoa merkityksellisempää

Pohdin jälleen anteeksiantoa ja sen mahdottomuutta. Anteeksianto, armo ja rakkaus ovat kaikessa täyteydessään niin pyhiä asioita, että ne ovat meidän vajavaisten ihmisten ulottumattomissa. Voimme toki jossain määrin kyetä antamaan jollekin anteeksi jotain, mitä hän on meille tehnyt. Mutta ennemminkin kyse on aktiivisesta unohtamisesta kuin aidosta anteeksiannosta. Ja kokonaan unohtamaankaan emme lopulta kykene, vaan kaikki kerran kokemamme säilyy elämämme loppuun asti tajuntamme syvyyksissä. Sieltä ne voivat koska tahansa jonkin herätteen aktivoimana nousta voimakkaastikin tietoisuuteemme.

Olen tajunnut, että on asioita, joita ei voi eikä tarvitse edes yrittää antaa anteeksi. Eikä anteeksianto tosiaan ole edes meidän maan matosten vallassa, vaan korkeimmissa käsissä – miksi tätä jotain itseämme suurempaa voimaa sitten ikinä haluammekaan kutsua.

Viktor Frankl korosti paljon kiitollisuutta osana sotien aikaisten keskitysleirikokemustensa jälkeistä elämäänsä. Ei hän antanut anteeksi niille, jotka kohtelivat häntä vankeudessa epäinhimillisellä tavalla. Mutta hän oli kiitollinen kaikille niille, jotka kohtelivat häntä hyvin tai eivät kohdelleet häntä huonosti, vaikka olisivat voineet. Tässä joukossa oli paljon vartijoitakin. ja toisessa joukossa puolestaan myös useita kanssavankeja. Ja Frankl osasi olla kiitollinen kaikesta pienestäkin, jota hän sai vielä kokea keskitysleiristä vapautumisensa jälkeen. Hän ei lakannut hämmästelemästä mahdollisuuttaan saada kokea erilaisia asioita, joita pidämme niin itsestäänselvyyksinä, ettemme edes ajattele niitä koskaan. Kuin korkeintaan silloin, kun ne vaarantuvat tai menetämme ne.

Kiitollisuus kohdistuu kaikkeen siihen, mitä olemme saaneet ja mitä meillä on. Jota emme myöskään koskaan onneksi unohda. Jostain syvältä kaikki osaksemme tullut hyvä ravitsee meitä ja rikastaa tämänhetkistä elämäämme.

Korjasin juuri vanhempiani kommentoivan kohdan seuraavan uuden kirjani käsikirjoituksesta. En minä siksi ole vapautunut menneisyyden painolasteistani ja kahleistani, että olisin kyennyt antamaan anteeksi vanhemmilleni kaikki ne heidän tekonsa, jotka vaikeuttivat elämääni. Sen sijaan se on vapauttanut minut, että muistelen kiitollisena kaikkea sitä hyvää, jota olen heiltä molemmilta runsain mitoin saanut.

Kaikki voimme kääntää ajatuksemme ylösalaisin. Meitä vankinaan pitävän erilaisen pahan muistelemisen sijaan voimme vapautua kaikesta siitä keskittämällä ajatuksemme erilaiseen hyvään, jota olemme samanaikaisesti saaneet kokea. Kiitollisuudella vaikuttaa olevan paljon suurempi merkitys hyvinvointiimme kuin anteeksiannolla. Ehkä myös siksi, että kiitollisuus on meille mahdollista, kun taas todellinen anteeksianto ei ole.

Jätä kommentti

Kategoria(t): anteeksianto, armo, epäinhimillisyys, Hyvä, Hyvyys, keskitysleiri, kiitollisuus, paha, Pahuus, pyhä, pyhän arvo, pyhyys, Rakkaus

Olen tehnyt pahaa

Olen tehnyt pahaa, kun kehtasin menna perustamaan nuorten väkivallattomuuskasvatukseen erikoistuneen järjestön vuonna 1996. Tämä oikeuttaa ilmiselvästi vihaavaan minua ja suorastaan velvoittaa yrittämään kaikin kuviteltavissa olevin keinoin nujertaa minut. Parinkymmenen vuoden työni aikaansaannosten mitätöiminen on vähintä miten minua pitää rangaista. Ja luonnollisesti olen jatkuvilla pahoilla teoillani ansainnut kaikki henkilökohtaiset loukkaukset, joita vilkas mielikuvitus suinkin voi keksiä. Kannattaa oikein lyödä kaikkien päät yhteen, jotta keksitään mahdollisimman maukkaita valheita ja löydetään luovia tapoja vääristellä tosiasioita. Samalla mitätöityvät kaikkien niiden satojen toimintaa osallistuneiden palkattujen työntekijöiden samoin kuin satojen vapaaehtoistyöntekijöiden teot, joilla he ovat saaneet tuhansien nuorten elämän muuttumaan siedettävämmäksi. Mutta mitäpä sillä väliä, tarkoitus pyhittää keinot. Pääasia on kaataa yksi törkimys, joka ei ole edes ymmärtänyt kuolla vielä, vaikka on keskisuureksi valtakunnalliseksi järjestöksi edenneen*) yhdistyksen aikanaan perustanut. Kuollut perustaja valokuvana seinällä olisi edes jollain tavalla siedettävä.
*) joka on tosin jo pakotettu puolet pienemmäksi, melko pieneksi toimijaksi.

Lähes 20 vuotta harjoitetussa toiminnassa tulee välttämättä myös huteja, esimerkiksi täysin epäonnistuneiden henkilövalintojen muodossa. Sen ei kuitenkaan pitäisi mitätöidä kaikkea sitä, mitä ollaan yhdessä saatu aikaiseksi toisten erinomaisiksi osoittautuneiden kasvatusalan ammattilaisten kanssa. Jotain järjestön aatteelle antautuneesta ja omistautuneesta sitoutuneisuudesta osoittaa sekin, että jotkut osaajat ovat käyneet kääntymässä muualla ja palanneet sen jälkeen takaisin. Useat entiset työntekijät ovat myös kyselleet paluun mahdollisuutta, mutta koska rahoitus on aina ollut pullonkaula rajoittaen toiminnan laajentamista, ollaan yhdessä jouduttu pahoittelemaan, että tiet eivät voi enää uudestaan kohdata, vaikka molemmin puolin kuinka mieli tekisi.

Vanha kulunut tarina kertoo yksilöistä, jotka ovat menestyneet ja päässeet huipulle alallaan. He ovat epäonnistuneet useammin kuin keskinkertaisiksi jääneet harrastajat, mutta myöskin onnistuneet useammin ja paremmin kuin kyseiset henkilöt kertaakaan ja koskaan. Tässä omassa tarinassani minua on vaivannut eniten yksipuolisuus. Kyseisiltä ihmisiltä en ole kertaakaan kuullut puoltakaan sanaa siitä kaikesta hyvästä, mistä on saatu tunnustusta nuorten itsensä ja heidän kanssaan tekemisissä olleiden aikuisten lisäksi jopa valtakunnan korkeimmilta tahoilta. Epätäydellisyyden osoituksia on sen sijaan listattu kymmenien sivujen laajuudelta – joukossa osatotuuksiakin, vaikka suurin osa niin kutsutuista virheistä on ollut muunneltua totuutta. En kaipaa kunniaa enkä kiitoksiakaan tahoilta, joiden hyväksi en sinänsä ole mitään tehnyt, mutta olisiko vähintäänkin asiallista mainita edes se, että jossakin on saatettu ehkä jopa onnistua.

Katkerako? En oikeastaan. Edellinen oli tahallaan kirjoitettu ironisesti ja ilmaisua liioitellen. Olen ennemminkin hämmästynyt siitä energiasta, millä jotkut jaksavat käydä päälle ja manipuloida koko ympäristönsä siihen mukaan. Pahuuden voimaksi sitä voi kai kutsua. Mutta mistä se kumpuaa? Meillä suomalaisilla on tunnetusti huono itsearvostus, omanarvontunto. On sietämätöntä, jos joku aikaansaa jotain poikkeuksellista ja itse olen vain keskinkertaisuus osana harmaata massaa. Kateus, katkeruus ja kauna saavat oman olon helpottamaan hetkeksi. Pitkällehän ne eivät kanna, koska kohtuullisesti pärjänneiden ihmisten maanrakoon polkeminen ei tee itsestä yhtään sen parempaa. Sen sijaan se vaatisi itseltä kasvua, kehittymistä ja paljon ponnistelua. Vaivalloista, eikö? Helpompaa ja nopeampaa on valita voiman pimeä puoli, sanoi Tähtien sodan Yoda (katselimme poikani kanssa kyseisiä elokuvia yhdessä hänen ollessaan nuori). Siis pimeyden tie, jossa keinona on kavalin mahdollinen eli henkinen väkivalta, jolla pyritään nujertamaan kohde niin, että hän murtuu psyykkisesti – ehkä jopa sairastuu tai vammautuu pysyvästi, jos ylimalkaan jaksaa kaiken jälkeen vielä elää.

Olen kulkenut oman kärsimyksen tieni ja olen selviytynyt siitä hengissä, vaikka se on välillä ollutkin tuskallisen vaikeaa ja vaatinut myös lääketieteellistä tukea. Mutta juhannuksen jälkeen vapaudun kaikesta lopullisesti jäädessäni lomalle ja suoraan sen jälkeen eläkkeelle. Kalenteri alkaa jo täyttyä kaikenlaisesta arvokkaaksi ja merkitykselliseksi kokemastani tekemisestä. Olen saanut takaisin innostuneisuuteni ja luovuuteni, joka on kaiken aikaa hiipunut viimeisten neljän vuoden aikana.

Eläköön vapaus! Vain vapaina voimme toteuttaa vastuutamme ihmisinä, pyrkiä luomaan ja aikaansaamaan jotain arvokasta ja merkityksellistä muillekin kuin vain itsellemme. Millään muilla ehdoilla se ei ole mahdollista.

2 kommenttia

Kategoria(t): aate, Itsearvostus, kateus, katkeruus, kauna, omanarvontunto, Pahuus, psyykkinen kärsimys, Psyykkinen pahoinpitely, psyykkinen pahoinvointi, psyykkinen sairastuminen, psyykkinen vahingoittuminen, Psyykkinen väkivalta, Vapaus, Väkivallattomuuskasvatus, Väkivalta

Onko ihmisyyden valoon paluuta, jos on viety sen pimeään äärilaitaan?

Ihmisen tulisi pyrkiä ihmisyydessään niin korkealle kuin se on mahdollista, jos hän tahtoo elää hyvää ja onnellista elämää kaikkien toisten keskuudessa. On mahdollista ja oikeastaan välttämätöntäkin kurottautua jopa ihmisyyden rajan tuolle puolen, jos tahtoo päästä edes lähelle rajaa. Tuolla puolen ovat muun muassa universaalit arvot, jotka ovat itsessään haltuun ottamattomia, saavuttamattomia ja tietokykymme ylittäviä. Niitä kohti voi kuitenkin suuntautua ja niin pitääkin tehdä, jos tahtoo luoda maailmaan jotain kaikkia yhteisesti koskevaa sekä ajallisesti kestävää arvokasta ja hyvää.

Ihminen saattaa kuitenkin kaikista omista pyrkimyksistä riippumatta – tai joskus myös nimenomaan niiden vuoksi – joutua tilanteeseen, jossa hänet pakotetaan ihmisyyden toiselle äärirajalle, pahuuden keskelle, helvetin esikartanoon. Hänestä tulee ihminen, jonka kokemat ihmisarvon loukkaukset pitävät häntä vankina, jonka tuska ei pääty, vaikka hänen kiduttajansa olisivat kadonneet näköpiiristä jo kauan sitten. Ihmisyyden pimeälle rajalle kyydittäjät voivat edustaa täysin ennakoimatonta tahoa, vaikkapa sellaista, joka julistaa edistävänsä hyvää tahtoa ihmisten kesken.

Vallan sokaisemat sekä kaikista henkisistä ja eettisistä arvoista riisuttuun pahuuteen sairastuneet vainoajat kohdistavat mielivaltaansa sinuun, kunnes sinut on nujerrettu sekä psyykkisesti että fyysisesti. Sitä ennen he eivät lopeta. Kaikkein kuluttavinta psyykkisesti on, kun et tiedä mistä suunnasta ja koska seuraava isku tulee. Varsinkin, kun kaikki perustuu puhtaaseen mielivaltaan eikä johonkin sellaiseen, jota voisit ennakoida omien tekemistesi perusteella.

Pirullisinta on, että et voi edes tietää kyseisten vainoajien syvimpiä vaikuttimia. Ehkei heitä aja edes kyltymätön vallanhimo, taloudelliset palkkiot tai kieroutunut mielihyvä, vaan jokin heissä niin syvällä oleva, että he eivät itsekään tiedosta tai tunnista sitä. Silti heillä ei ole hyvä olla, vaan heidän sisimpäänsä kalvaa tyhjäksi ristiriita sen välillä, mitä he ovat ja mitä heidän ihmisyyden nimissä tulisi olla.

Olen alkanut käsittää, että kyse on todelliseksi tulleesta äärettömästä pahuudesta. Sen rajat ylittävät sen, mitä olemme tottuneet pitämään ihmisyyden negatiivisena äärirajana. Kyse on siis äärettömän, absoluuttisen pahuuden ilmenemisestä ihmisessä. Tällainen ihminen kykenee sellaiseen käsittämättömään toimintaan, jonka taakse kukaan toinen ei pääse käsiksi eikä siksi kykene siihen myöskään vaikuttamaan. Koska toimintaa ei voi millään tavalla ymmärtää, saa pahuus kaikessa johdonmukaisuudessaan helposti puolelleen tavallisia ihmisiä, joilla on normaalit hoksottimet, mutta ovat kuitenkin herkästi johdateltavissa vaikkapa siksi, että he ovat hyvää tahtovia ja hyvään uskovia ihmisiä. Tai sitten he ovat halukkaasti osa omaa etuaan ajavaa valtakoneistoa.

Henkilökohtaisesti olen saanut kurkottaa kohti vastuullista ihmisyyttä parinkymmenen vuoden ajan toimiessani nuorten arvo- ja väkivallattomuuskasvattajana. Toimittuani aluksi toisten järjestöjen puitteissa vapaaehtoistyöntekijänä perustin vuonna 1996 uuden nuorisokasvatusjärjestön tätä toimintaa toteuttamaan sellaisella järjestelmällisellä tavalla, johon mikään olemassa oleva taho ei osoittanut kiinnostusta. Tämä osui vaiheeseen, jossa olin henkilökohtaisesti avartanut aiempaa ahdasta maailmankatsomustani uusilla elämänarvoilla ja elämänasenteilla. Johtotähtenäni oli kokonaan uudenlainen elämänfilosofia, jota ohjasi vahva usko ihmisen perimmäiseen hyvyyteen ja rakkauden voimaan sen herättämisessä eläväksi.

Järjestö kasvoi ja kukoisti. Sekä nuoret että heidän arjessaan mukana olevat lukemattomat yhteistyötahot kiittelivät toiminnan myönteisiä vaikutuksia. Rahoittajat suhtautuivat järjestöön jopa eräänlaisena esimerkillisenä mallioppilaana, jota he esittelivät mielellään erilaisissa yhteyksissä. Täyskäännös tapahtui kolme vuotta sitten. Kaikki vahvaan luottamukseen ja avoimuuteen perustuvaa kumppanuutta kanssamme toteuttaneet henkilöt olivat siirtyneet muualle eikä kukaan tuntenut enää järjestöämme. Järkyttävintä oli, ettei kukaan ole vaikuttanut olevan edes kiinnostunut todellisesta toiminnastamme ja aikaansaannoksistamme.

Rahoittajaorganisaatioiden suuri henkilövaihtuvuus näyttää siis koituneen kohtaloksemme. Kun kukaan ei tunne meitä eikä ole puolustamassa olemassaolomme tärkeyttä, olemme joutuneet mielivaltaisen ja järjestelmällisen ajojahdin kohteeksi. Keskeisenä väittämänä on, ettei toiminnallamme ole mitään merkitystä ja taktiikkana on keskittyä etsimään toiminnastamme mitä tahansa, joka voidaan saada näyttämään kielteiseltä. Asioita käännellään ja väännellään siten kuin yleensä vain taitavin väärentäjä kykenee.

Totuus on kuitenkin, että olemme onnistuneet luomaan ainutlaatuisia myönteisiä ja ennen kaikkea pitkäkestoisia vaikutuksia niiden noin 7000 nuoren keskuudessa, jotka ovat osallistuneet kasvattajiemme ohjaamiin pitkäkestoisiin vertaisryhmiin. Jos yhden suotuisaan tulevaisuuteen ohjatun nuoren aiheuttamaksi yhteiskunnalliseksi tuotoksi lasketaan yleisesti esitetty yli miljoona euroa, eivät edes taloudelliset vaikutukset jää arvailujen varaan. Pystyn itsekin nimeään sellaisen määrän elämänsä suuntaa ratkaisevalla tavalla muuttaneita toimintaamme osallistuneita nuoria, että puhutaan vähintään sadoista miljoonista. Vielä tärkeämpää on kuitenkin kaikki inhimilliset vaikutukset nuoriin ja heidän vaikutuspiirissään oleviin ja tulevaisuudessa tuleviin ihmisiin. Vaikutukset kaikesta siitä, joissa on edetty yhdessä nuorten kanssa kohti ihmisyyden valoa.

Olen kokenut yhä lisääntyvää ahdistusta, raivoa ja uupumusta. Olen joutunut pahuuden aiheuttaman tuskan vangiksi, kiirastulen piirittämäksi. Maailmankuvani on muuttunut ratkaisevalla tavalla enkä ole enää ihmisenä ennallani. Joudun tunnustamaan, että joku voi olla absoluuttisen pahuuden vallassa ja toimia sen välikätenä. Ehkä jopa niin, että kyseessä on luonnevika, jota on mahdotonta tai ainakin erittäin vaikea korjata. Tämä horjuttaa uskoani ihmisyyteen.

En voi enkä aio jäädä loppuelämäkseni vankilaan, johon olen ajautunut. Ainoa mahdollinen suunta, joka johtaa pois tuskan pimeästä maailmasta, on toisessa ääripäässä loistava ihmisyyden valo. Vankila on lopulta itseni luoma pieni ja ahdas tila, johon voin joko jäädä tai josta voin myös lähteä pois. Rakkaus katkaisee kaikki kahleet ja murentaa kaikki muurit. Rakkaus itseäni, elämää ja kaikkia toisia kohtaan. Se, mitä minulle on tehty, ei määritä sitä, mitä olen ja mitä tahdon ja voin olla.

Aloitan siis jälleen uuden kehitysvaiheen elämässäni, eläkkeelle jäämiseni kynnyksellä. Maailmankatsomukseni on rikastunut ja olen yhä väkevämmin kiinnittynyt ja sitoutunut taistelemaan totuuden ja oikeudenmukaisuuden puolesta kaikkea mielivaltaa, väkivaltaa ja muita ihmisarvon loukkauksia vastaan. Pahuutta vastaan hyvyyden ja rakkauden puolesta. Vaikkei ihmisyyden rajan ylittäviä absoluuttisen pahuuden hyökkäyksiä voikaan antaa anteeksi – ihmisen kyvyt ovat siihen riittämättömät – voi kuitenkin kääntyä absoluuttisen rakkauden puoleen ja liittoutua taistelemaan sen soturina paremman maailman puolesta.

On siis oltava kiitollinen kaikille niille, jotka ovat auttaneet minua ottamaan tiikerinloikan kohti aiempaa avarampaa maailmankuvaa sekä löytämään aiempaa suuremman ja moniulotteisemman maailman. Kiitos, etten enää usko siihen, että hyvää tekeville ihmisille koituu aina hyvää tai että paha saa aina palkkansa. Kiitos, että olette havainnollistaneet minulle konkreettisesti, miten totaalisesta sodasta onkaan kysymys. Olen teidän avullanne ymmärtänyt, että elämme yhä Auschwitzissa ja että on olemassa ihmisiä, jotka toiminnallaan vievät meitä arkisessa arjessamme yhtä pitkälle kuin ihmisyyden tuhoamisleireissä tapahtui.

Kiitos, että olette opettaneet minut elämään sovussa menetysten ja luopumisten sekä masennuksen ja vihan kanssa ja tehneet minusta aiempaakin vahvemman. Kiitos, että olette myötävaikuttaneet siihen, että minusta on tullut yhä pelottomampi vapaustaistelija oikeudenmukaisemman ja väkivallattomamman maailman puolesta. Uutena tavoitteenani on edetä vielä pitemmälle myönteisen ihmisyyden rajalle kuin minne olen vielä koskaan tähän saakka päässyt.

Jätä kommentti

Kategoria(t): absoluuttinen pahuus, absoluuttinen rakkaus, ahdistus, ajojahti, arvo- ja väkivallattomuuskasvatus, arvokas ja hyvä, Arvokasvatus, avoimuus, elämänarvot, elämänasenteet, elämänfilosofia, helvetin esikartano, Hyvä elämä, hyvä tahto, hyvää tahtova, hyvään uskova, Hyvyys, ihmisarvon luokkaus, Ihmisyys, järjestörahoittaja, kiduttaja, kiirastuli, kumppanuus, luonnevika, luottamus, mielihyvä, mielivalta, NFG, Non Fighting Generation, nuorisokasvatusjärjestö, ohjattu vertaisryhmä, onnellinen elämä, Onnellisuus, Pahuus, rahoittajaorganisaatio, raivo, Rakkaus, tuhoamisleiri, tuska, universaalit arvot, uupumus, vainoaja, vallanhimo, valtakoneisto, vanki, Vankila, vapaaehtoistyö, Vastuullinen ihmisyys, Väkivallattomuuskasvatus, Väkivalta, vertaisryhmä

Kodin kuri ja kylmyys lisäävät rikollisuutta

Lueskelin vuoden 2013 kriminologian palkinnon saaneen, Cambridgen professori David Farringtonin, juhlapuheen yhteenvetoa (Riikka Koistiainen, Haaste-lehti 3/2013). Hänen aiheenaan oli varhaisiän rikoksentorjuntaohjelmien vaikuttavuus. Farrington toi esille lapsen perheessä tapahtuvaan kasvatukseen liittyviä seuraavia riskejä: heikko valvonta, kova kuri ja kylmä tai hyljeksivä suhtautuminen lapseen.

Tulkitsen näiden kolmen tekijän kietoutuvan toisiinsa siten, että lähtökohtana on kylmä tai hyljeksivä suhtautuminen lapseen. Toisin sanoen rakkaudettomuus, joka ilmenee välipitämättömyytenä ja piittaamattomuutena sekä tunnekylmyytenä ja kylmäkiskoisuutena. ”Heikko valvonta” kuvaa juurikin välinpitämättömyyttä ja piittaamattomuutta. ”Ihan sama missä olet ja mitä teet” merkitsee lapsen hylkäämistä vastaamaan yksin itsestään sellaisessa iässä, jossa hän tarvitsisi ohjausta vastuulliseen vapauteen. Lapsen läheisyyden tarpeen ja koko lapsen huomiotta jättäminen, hylkääminen epätoivottuun yksinäisyyteen, voivat sammuttaa sekä lapsen tunteiden kokemiskyvyn että hänen oman-arvon-tuntonsa. Jos elät sellaisessa kodissa, jossa tuntuu, että olisi parempi, jos olisit näkymätön tai että sinua ei olisi ollenkaan, sinusta ei kovinkaan helposti tule rakkautta, iloa ja onnellisuutta kokemaan kykenevää aikuista.

Jos ainoa huomio, mitä lapsi saa, on kova kuri ja hyytävän kylmällä tavalla kehoon ja mieleen pureutuvat rangaistukset, ei realistisin odotus myöskään ole, että hänestä kehittyy itsestään rakkaudella ja lempeydellä itseä ja toisia kohteleva aikuinen. Sen sijaan on kovin helppoa kuvitella mielessään tällainen lapsi katu- ja kouluväkivallan sekä seurustelu- ja lähisuhdeväkivallan tekijänä. Rakkaudettomuuden kokemuksen kierrätys toimii tehokkaasti. Lapsi saattaa myöhemmin kostaa jopa vanhemmilleen. Tällaisia henkirikoksiakin on tapahtunut, viimeksi viime talvena. Olen myös vankiloissa tavannut nuoria aikuisia, joista heijastuu kylmäverisyys, järkkymättömyys ja pelottomuus toisen ihmisen edessä. Kun en näe mitään hyvää peilissä, vaan ainoastaan tyhjyyden, niin vastaantulijatkin vaikuttavat samanlaisilta. Maahan hakattuna epämääräiseltä lihamössöltä. Kuten eräs väkivaltarikostuomiotaan istuva nuori mies – muiltakin Raaka-Arska kutsumanimen saanut – totesi: ”tuntui hyvältä, kun toinen meni ihan muusiksi”.

En millään tavoin usko kohtalonomaisuuteen. Ihmisellä on joka päivä mahdollisuus aloittaa loppuelämänsä ensimmäinen päivä sekä alkaa elää arvopitoista ja tarkoituksentäyteistä elämää. Toisia ihmisiä se kuitenkin tarvitsee, joskus moniakin ja pitkän aikaa. Ja valitettavasti myös muita uhreja matkan varrella kuin asianomainen itse.

Keskeinen sanoma, mitä Farrington esitti, oli, että ennen kaikkea olisi syytä vahvistaa rikoksilta suojaavia tekijöitä. Tämä ei leimaa lasta ja luo optimismia paremmasta yhteiskunnasta. Toisaalla samassa lehdessä oli artikkeli, jossa kerrottiin erilaisten toteutettujen rikoksentorjuntahankkeiden vaikutuksista. Parhaissa hankkeissa tavoiteltiin hyvinvoinnin ja sosiaalisten olojen parantamista, mutta niiden keskeisenä tuloksena oli rikoshaittojen väheneminen.

Päinvastainen esimerkki oli nuorten pelotteluohjelma, jossa heidät vietiin käymään vankilassa, jossa joukko vankeja pelotteli heitä ja sai heidät tajuamaan vankilaolosuhteiden ankeuden Tavoitteena oli, että nuoret pyrkisivät kaikin keinoin välttämään vankilaan joutumista ja pidättäytymään rikoksista. Kuinka ollakaan, tällaisiin ohjelmiin osallistuneilla nuorilla oli huomattavasti suurempi riski syyllistyä rikoksiin kuin sellaisiin osallistumattomilla verrokeilla. Erään arvion mukaan yhdellä vankilavierailulla saatiin aikaan 11 000 dollarin haitta veronmaksajille ja rikosten uhreille. Muistan myös aikanaan katsomani ohjelman Amerikassa nuorille toteutetuista nk. alokasleireistä, jotka perustuivat äärimmäisen kovaan kuriin. Tämä rikostenedistämismuoto kiellettiin sittemmin. Muistan myös aivan hiljattain nähneeni tv-ohjelmatiedoissa, että Suomessakin on järjestetty – ja jopa julkisesti televisiossa – vankilan ja sillä pelottelun ideaan perustuva tv-ohjelmasarja, ensin pojille ja myöhemmin tytöille. Koska en katsele televisiosta pornoa – sosiaalipornoa tai näyteltyäkään – en ole itse ohjelmaa koskaan välittänyt katsoa.

Johtopäätös on jälleen sama, jonka olen todennut jo kauan kaikissa yhteyksissä, joissa olen puhunut tai kirjoittanut lasten ja nuorten kasvatuksesta. Nuoren niin kutsutun pahuuden hillitseminen on tehotonta ja jopa haitallista. Nuoren yllyttäminen hyvään on riskitöntä ja hyvin usein myös vaikutuksiltaan erittäin myönteistä. Rakkaus rulettaa, sanoivat kyynisesti – tai kylmästi ja tunteettomasti – lapsiin ja nuoriin sekä elämään suhtautuvat ihmiset mitä tahansa 🙂

Jätä kommentti

Kategoria(t): alokasleiri, arvopitoinen elämä, arvopitoisuus, epätoivottu yksinäisyys, henkirikos, hyljeksintä, hylkääminen, hyvään yllyttäminen, Hyvinvointi, hyytävyys, Ilo, järkkymättömyys, Kakola-ohjelma, Katuväkivalta, kouluväkivalta, kova kuri, kriminologia, kuri, kylmäkiskoisuus, kylmäverisyys, kylmyys, läheisyyden tarve, lähisuhdeväkivalta, lempeys, näkymätön lapsi, omanarvontunto, Onnellisuus, pahuuden hillintä, Pahuus, pelotteluohjelma, pelottomuus, piittaamattomuus, Rakkaudettomuus, Rakkaus, rangaistus, rikoksen uhri, rikoksentorjunta, rikoksentorjuntahanke, rikollisuus, rikoshaitta, seurusteluväkivalta, sosiaaliporno, sosiaaliset olot, tarkoituksentäyteinen elämä, tarkoituksentäyteisyys, tunnekylmyys, tunteiden kokemiskyky, tyhjyys, uhri, vanki, Vankila, vankilaolosuhteet, vastuullinen vapaus, Väkivaltarikos, välinpitämättömyys, yllyttää hyvään

Uskonnollinen etiikka

Elämme itsekeskeisyyden aikaa. Suuri(n?) osa ihmisistä ajattelee ja tavoittelee vain omaa etuaan. Toisin sanoen ihmiset tahtovat kaikkea mahdollista hyvää, mutta vain itselleen ja välittämättä lainkaan, onko se samalla joltain toiselta pois.

On syytä tähdentää, että kyse ei ole yksilöllisyydestä, vaan silkasta ahneudesta ja itsekkyydestä. Yksilöllistyminen on keskeinen lapsuuden kehitystehtävä. Vain sitä kautta, että lapsesta on kehittynyt vanhemmistaan eriytynyt yksilö, voi hänestä tulla persoona. Se on puolestaan edellytys sille, että hänelle voi kehkeytyä eettinen persoonallisuus, joka pystyy arvioimaan tekojensa hyvyyttä ja huonoutta (tai pahuutta) sekä ohjaamaan itseään tietoisesti suuntautumaan kohti arvokasta ja hyvää sekä toisten ihmisten kannalta oikeaa. Palaan tähän aiheeseen joskus tuonnempana (näitä asioita olen käsitellyt myös väitöskirjassani vuodelta 2010). Selvää kuitenkin on, että tarvitaan sellaista kasvatusta, joka kehittää lasten ja nuorten eettistä kyvykkyyttä ja saa heidät pohtimaan itsekeskeisyyden oikeutusta osana vastuullista ihmisyyttä.

Koulujen uskonnon, elämänkatsomustiedon ja filosofian opetuksen yhtenä päätehtävänä on edistää kaikissa maailman uskonnoissa ja eettisissä opeissa esiintyvän nk. ”kultaisen säännön” käyttöä kaiken aikaa globalisoituvassa maailmassa. Professori Hans Küng toteaa kirjassaan Global Resposibility, että maailmallamme ei ole eloonjäämisen mahdollisuutta ilman maailmanlaajuista etiikkaa, maailmaneetosta, jonka hyväksyvät niin uskonnolliset kuin ei-uskonnollisetkin ihmiset. Kultainen sääntö ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää se heille” tai ”Älä tee toisille sellaista, mitä et tahdo tehtävän itsellesi” esiintyy hieman eri muodoissa lähes kaikissa uskonnoissa ja filosofisissa ajatussuunnissa. Se muodostaa eräänlaisen pienimmän yhteisen nimittäjän, johon sekä eri uskontojen edustajat että uskonnottomat voivat sitoutua.

Kultainen sääntö on luonnollisesti vain ydin, jonka aito ymmärtäminen ja omaksuminen edellyttävät paljon muuta. ”Luuytimen” ympärille tarvitaan koko ”luuranko” ja sen ympärille myös ”lihaa” pitämään sitä koossa. Kouluihin tarvitaan siis kokonaisvaltaista, holistista arvotajuntaa kehittävää kasvatusta. Tämän lisäämistä luvattiin myös nykyisen hallituksen ohjelmassa. Näyttää siltä, että opetussuunnitelmaa koskevat tuoreet päätökset tähtäävät vain oppilaiden sosiaalistamiseen yhteiskunnan rattaiksi Suomen kansainvälistä kilpailukykyä edistävään koneistoon. Siis osallistujiksi siihen toisiaan vastaan kilpailuun ja pudotuspeliin ulkoisesta menestyksestä, jossa vain harvat voivat voittaa. Eivätkä hekään kuin häviä, kun ajatellaan heidän sisällään kalvavaa pahoinvointia sekä arvokatoa ja tyhjyyttä.

Koulujen uskonnonopetusta vähennettiin, joka tarkoittanee vastaavasti myös elämänkatsomustiedon opetuksen supistamista. Filosofiaa tai etiikkaa ei kouluissa juurikaan ole edes opetettu kuin lyhyinä tietoiskumaisina kursseina. Ihmisen arvot kehittyvät vain hitaan tajunnallisen prosessin kautta, jossa uusien asioiden syvällinen ymmärtäminen edellyttää paljon ”ahaa-elämyksiä” ja oivalluksia. Ja tarvitaan ennen kaikkea aikaa niiden omaehtoiseen syntymiseen lapsen tai nuoren tajunnassa. Hyvä esimerkki siitä, mitä tällainen opetus voisi pitää sisällään – kutsuttiin sitä sitten uskonnoksi, elämänkatsomustiedoksi, arvokasvatukseksi tai etiikaksi – on Rauhankasvatusinstituutin Maailmankoulu-projektin sivuilla http://www.maailmankoulu.fi/node/57. Asialistan ei luulisi herättävän kenessäkään mitään muita tunteita kuin korkeintaan ihastusta ja innostusta.

Ei voi muuta sanoa kuin, että maailma ei muutu tulevaisuudessa kenellekään ainakaan paremmaksi paikaksi elää tällaisten ajattelemattomien ja vastuuttomien päätösten kautta. Kaikenlaista löysää puhetta yhteisöllisyyden, yhteisvastuun yms. edistämisestä kuulee päättäjien suusta aina kun jotain suuria tragedioita tapahtuu. Kun on käytännön tekojen aika, tehdään täysin päinvastaisia päätöksiä. Eläköön siis itsekeskeisyys sekä kilpailu- ja kulutusyhteiskunnan arvottomat ja epäeettiset ihanteet!

1 kommentti

Kategoria(t): Ahneus, arvokas ja hyvä, Arvokasvatus, arvokato, arvotajunta, arvottomuus, Eettinen kyvykkyys, eettinen oppi, elämänkatsomustieto, Epäeettisyys, Etiikka, Filosofia, globalisoituva maailma, Hyvyys, itsekeskeisyys, Itsekkyys, Kasvatus, Kilpailu, kilpailukyky, kilpailuyhteiskunta, kultainen sääntö, kulutusyhteiskunta, lapsuuden kehitystehtävä, oikea, oma etu, Pahuus, Persoona, persoonallisuus, pudotuspeli, sisäinen pahoinvointi, sosiaalistaminen, suuri tragedia, tyhjyyden tunne, ulkoinen menestys, uskonnonopetus, uskonto, Vastuullinen ihmisyys, Yhteisöllisyys, Yhteisvastuu, yksilöllistyminen, yksilöllisyys

Miten nuorten impulsiivista väkivaltaa voidaan ehkäistä?

Televisiotoimittaja soitti Hyvinkään joukkomurhien tiimoilla ja kysyi, eikö kyse ollutkin impulsiivisesta väkivallasta. Ensimmäinen ajatus oli, että en tiedä, koska en tunne tapahtumien yksityiskohtia enkä varsinkaan tiedä tekijästä juuri mitään. Pohdin kuitenkin, että mediassa olleiden tietojen perusteella voidaan päätellä, että jotain impulsiivisuuttakin tekoon vaikutti liittyvän. Mutta mikä on sen merkitys ja onko mielekästä kategorisoida, luokitella väkivallantekoja erilaisiin tekotyyppeihin? Mielestäni ei, koska väkivallanteko on sellaisenaan aina ainutkertainen tapahtuma, joka ei koskaan toistu samanlaisena. Sen tekijä on myös ainutlaatuinen ihminen eikä häntä voida verrata kehenkään toiseen. Kahta samanlaista väkivallantekijää, samoin kuin muitakaan tekoja tekevää ihmistä ei yksinkertaisesti ole. Psykologisointi ja patologisointi – puheet sairaudesta, hoidon tarpeesta yms. – typistävät ja epäinhimillistävät ihmispersoonan, jolloin häntä ei voida tai edes haluta nähdä sellaisena kuin mitä hän kaikessa ainutlaatuisuudessaan on. Vaikka jonkinlainen tietyn diagnoosin mukainen vakioitu hoito voi parhaimmillaan auttaa häntä paljonkin, paljon sellaista jää vaille huomiota, joka voisi auttaa häntä vielä paljon enemmän. Suomessa elinkautisestakin tuomiosta vapautuu joskus ja silloin on tärkeää, että hän on vankilassaoloaikanaan saanut jotain sellaisia eväitä elämäänsä, että hän voi elää ihmisarvoiseksi katsottavaa elämää. Näin sivistysvaltiossa ainakin kuuluisi ajatella.

Impulsiivisuus on suuri vahvuus ja voimavara. Se on käsittääkseni yksi luonteenominaisuus, temperamentin muoto, jota joillakin ihmisillä on enemmän kuin joillakin muilla. Se on myös hyvin tyypillinen nuoruusikään kuuluva ominaisuus, joka on tuttu kaikille, jotka ovat sen itse kokeneet tai nähneet sitä nuoria havainnoidessaan. Käytännössä se ilmenee suurina heilahteluina tunteista toisiin ja jopa ääripäästä toiseen. On kuitenkin suuri virhe, jos nuoren impulsiivisuutta pyritään hillitsemään tai tukahduttamaan. Juuri tähän kuitenkin erilaisilla mielialalääkkeillä ja kaikenlaisilla suuttumuksen tai ”vihan hallinnan” (”anger management”) paranemiseen tähtäävillä terapeuttisilla hoidoilla tai kurssituksilla pyritään. On täysin epäinhimillistä elämää, jollei ihmisellä ole oikeus tuntea ja kokea kaikenlaisia eteensä tulevia asioita niiden sävyjen, värien ym. vivahteiden mukaisella tavalla. Tai, jos ihminen turrutetaan niin, ettei hän kykene tarttumaan hetkeen tai ”poimimaan päivää” (latinankielisestä lentävästä lauseesta ”carpe diem”) eli käyttämään täysimääräisesti hyväkseen jokaisen käsillä olevan hetken tai elämänsä päivän. Itsehillintä, jota itsekin opetin pitkään nuorille, ei ole mikään tavoite. Se on sen sijaan elämisen este – ei ihminen voi elää täyttä elämää, jos hänen täytyy koko ajan yrittää hillitä itseään, estää jotain pelottavaa tai pahaa tulemasta esiin sisältään.

Impulsiivisella ihmisellä on parhaat mahdolliset edellytykset tarttua kaikkiin jokaisena päivänä hänelle tarjoutuviin mahdollisuuksiin ja ryhtyä täydellä tarmolla ponnistelemaan niiden täysimääräiseksi toteutumiseksi. Tunnetaitoja tarvitaan erityisesti siihen, että nuori erottaa tunteiden avulla arvokkaan ja arvottoman – sellaiset mahdollisuudet, joihin kannattaa tarttua ja sellaiset uhkat, joihin ei todellakaan kannata tarttua. Jotkut puhuvatkin tällaisten kehittyneiden tunteiden kohdalla arvotunteista tai yleisemmin omastatunnosta. Omatunto on mielenkiintoinen käsite., jonka merkitys voidaan tulkita monella tavalla. Tulkitsen itse sen tarkoittavan sen tuntoa, mikä on ominta ihmiselle – eli sen emotionaalista tuntemista, mikä on olemuksellista ihmiselle. Yhä useammat tieteelliset tutkimukset ovat osoittaneet, että ihminen tahtoo synnynnäisesti tehdä hyvää muille ihmisille. Niin kutsuttu altruismi on siis synnynnäinen, ihmisen perusolemukseen kuuluva ominaisuus. Wikipedian yksinkertainen määritelmä altruismista on seuraava:

Altruismi (ransk. altruisme, lat. alter ”toinen”) tarkoittaa epäitsekästä toimintaa muiden auttamiseksi. Altruismin vastakohta on egoismi. Termin esitti ranskalainen filosofi Auguste Comte vuonna 1851, jolloin hän määritteli altruismin uhrautumiseksi muiden eduksi.

Tästä voidaan johtaa ihmistyön aksioomaksi – perusoletukseksi, jonka paikkansapitävyys on ilmeinen – että jokainen ihminen on perusolemukseltaan hyvää tahtova ja siihen pyrkivä. Tämä olemus ei kuitenkaan todellistu käytännössä, jollei häntä auteta siinä. Ensimmäinen vaihe alkaa n. 3-5 vuoden iässä, jolloin vanhempien tärkein tehtävä on suunnata lapsensa sen hetkistä voimakasta impulsiivisuutta, tahtoa ja uhmaa suuntautumaan kohti jotain arvokasta, jotain, joka on enemmän hyvää kuin huonoa tai pahaa. Seuraava herkkyyskausi on esi- tai varhaismurrosiässä, jolloin nuori on jälleen impulsiivisimmillaan. Silloin on kaikkien häntä ympäröivien kasvattajien – ja muidenkin aikuisten omalla esimerkillään – ohjattava nuorta kohti hyvää, jopa kohti jotain sellaista, joka on hyvää myös jollekin muulle tai ehkäpä jopa meille kaikille yhteisesti.

Älkäämme siis luulko pystyvämme hillitsemään nuoressa kuvittelemaamme mystistä ”pahuutta”, vaan käyttäkäämme kaikki voimavaramme kannustaaksemme ja rohkaistaksemme nuoria ponnistelemaan elämässään kohti arvokasta ja hyvää. Kohti kaikkea sellaista, jota maailma meille kaikille yhdessä ja erikseen parhaimmillaan tarjoaa, kunhan vain tartumme niihin – impulsiivisesti tai vähemmän impulsiivisesti, mutta kuitenkin riittävän voimakkaalla tarmolla.

6 kommenttia

Kategoria(t): 3-5-vuotias, aksiooma, altruismi, anger management, Arvokas, arvokas ja hyvä, arvoton, arvotunteet, carpe diem, diagnoosi, elinkautinen tuomio, epäinhimillistäminen, esimurrosikä, herkkyyskausi, huono, Hyvä, ihmisarvoinen elämä, ihmisen olemus, ihmisen perusolemus, impulsiivinen väkivalta, impulsiivisuus, itsehillintä, kannustaa, Kasvattaja, kategorisointi, luonteenominaisuus, mahdollisuus, mielialalääke, nuoruusikä, Omatunto, paha, Pahuus, patologisointi, ponnistella, psykologisointi, rohkaista, sivistysvaltio, suuttumuksen hallinta, tahto, tarmo, tartu hetkeen, tekotyyppi, temperamentti, terapeuttinen hoito, uhka, uhma, vahvuus, vankilassaoloaika, varhaismurrosikä, väkivallan hoito, väkivallantekijä, väkivalta sairautena, vihan hallinta