Aihearkisto: pahoinpidelty

Ihmisiä mukamas kiusataan

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun jouduin taas lukemaan useina peräkkäisinä päivinä järjettömiä kirjoituksia siitä, miten ihmisiä oltiin mukamas kiusattu. Ei ollut, vaan heihin oli kohdistettu silmitöntä väkivaltaa, pahoinpidelty törkeästi ihmisarvoa loukkaavalla tavalla. Sellaiseen toisten ihmisoikeuksista piittaamattomaan julmuuteen ja raakuuteen eivät auta mitkään kiusaamisen vastaiset kampanjat tai ohjelmat, vaan tarvitaan paljon järeämpiä ja syvällisempiä toimenpiteitä. Tarvitaan väkivallantekijöiden sen kaltaista ravistelua, että he ryhtyvät kuuntelemaan tukahduttamaansa omantunnon ääntä ja seuraamaan sitä sisäistä tahtoa, joka meissä kaikissa pohjimmiltaan on, eli tahtoa toimia toisten parhaaksi ja yhteiseksi hyväksi. Tällainen työskentely väkivallalla oireilevien ihmisten kanssa vaatii ammattitaitoista ja asiantuntevaa perehtymistä heidän käyttäytymisensä taustalla oleviin syihin – siihen, miksi heistä on tullut sellaisia kuin he tällä hetkellä ovat. Ulkoisesti näkyvään käyttäytymiseen, tekoihin, puuttuminen ja pyrkimykset niiden ”korjaamiseen” eivät riitää eikä sen kaltainen ehkäisy ennalta tai vähän myöhemmin voi johtaa pysyviin tuloksiin. Tarvitaan sen sijaan henkilön tunnetajunnan ja arvotajunnan selkeää ja määrätietoista kehittämistä tiiviisti yhdessä hänen kanssaan työskennellen.

Ja ei, en unohda myöskään raa’an henkisen ja/tai fyysisen väkivallan kohteiksi joutuneita kärsijöitä. He tarvitse mahdollisesti pitkäaikaistakin ammatillista apua ja inhimillistä tukea kyetäkseen elämään edes tyydyttävää elämää kaiken tapahtuneen jälkeen. Haavat voivat arpeutua, mutta tapahtunut ei unohdu koskaan. Sen kanssa voi kuitenkin oppia elämään, jos saa riittävästi tarvitsemaansa tukea.

Vilkaistaanpa taas, mitä vaikkapa Nykysuomen sanakirja (WSOY 1992) sanoo yhtäältä kiusaamisesta ja toisaalta väkivallasta.
– Kiusata: tehdä kiusaa, vaivata, piinata, ahdistella… houkutella, viekoitella, kärttää jotakuta tekemään jotakin, johonkin tekoon…
– Kiusoitella: tehdä varsinkin puhumalla (pientä) tahallista kiusaa, kiusailla. härnäillä, ärsytellä. ilkamoida; vrt. kiusata…
– Kiusapuhe: kiusaava puhe, kiusoittelu [tässä kohtaa myös esimerkki: nuorten kujeet ja kiusapuheet]

Minun on vaikeaa tai suorastaan mahdotonta sisällyttää näihin määritelmiin tekoja, jotka ilmentävät toista ihmistä jatkuvasti enemmän ja enemmän ahdistavaa ja piinaavaa kiduttamista, joka aiheuttaa syvällistä ja pitkäaikaista – jopa läpi elämän eri tavoin vaikuttavaa – kärsimystä.

Tai tekoja, joista kerrotaan otsikolla ”Pojat hakkasivat tytön välitunnilla sairaalaan” ja jutussa (IL 31.3.15) kuvaillaan kuinka ”pojat iskivät uhrin päätä seinään sekä löivät ja potkivat”. Ja sitten jutussa todetaan kuitenkin kaiken järjen ja näiden järkyttävien tekojen luonteen vastaisesti, että ”10-vuotiasta ei ole aiemmin kiusattu, vaan taustalla oli pikemminkin lasten mitätön kiista”.

Tai teko, joita kuvaavan jutun otsikko on jo täysin järjetön: ”Kiusaajat mukiloivat Veetin sairaalakuntoon” (IL 30.3.15). En viitsi kuvailla yksityiskohtia, kuinka kaksi vanhempaa poikaa ”löylyttivät”, toisin sanoen retuuttelivat kyseistä vammaista 8-vuotista pitkin poikin kuin jotain esinettä.

Kyllä kiusaamisestakin voi joutua sairaalaan, nimittäin psykiatrisen sairaalan suljetulle osastolle, jos henkinen vamma on niin suuri. Ja ruumishuoneellekin voi joutua, jos kiusattu ei jaksa elää tapahtuneen jälkeen, vaan uskoo olevansa niin arvoton kuin mitä häneen kohdistettu käyttäytyminen ilmentää. Itse asiassa yksi yleisimmistä itsemurhien ja kaikkein yleisin julkisilla paikoilla tapahtuneiden joukkomurhien (kouluampumiset, kauppakeskusräjäytykset yms.) taustalla olevista syistä on tekijän kokemus kiusatuksi joutumisesta. Vaikutus voi siis olla jopa niin kokonaisvaltainen, ettei kiusattu näe enää mitään syitä elää.

Entäpä väkivalta Nykysuomen sanakirjassa.
– Väkivalta: (varsinkin karkea) jollekulle tai jollekin vahinkoa tuottava, jonkun oikeuksia tai etuja loukkaava tms. toisen vastustuksesta välittämätön pakko-, voimakeinojen käyttö…
– Väkisin: 1. voimakeinoin, väkivaltaa, pakkoa käyttäen, väkipakolla… 2. vastustuksesta huolimatta, vastoin tahtoa…

Toisin sanoen, kaikki sellainen toiminta, jossa tehdään väkisin toiselle jotain vastoin hänen omaa tahtoaan, viittaa väkivaltaan. Yhteiskunnalle on mahdollisestettu toteuttaa tällaisia kansalaisia velvoittavia asioita (äärimmillään vaikkapa velvollisuus mennä suorittamaan vapausrangaistusta vankilaan). Kyse on siis kansalaisvelvollisuuksista, jotta yhteiskunta voisi toimia järjestäytyneellä tavalla. Sekään ei kuitenkaan salli mielivaltaa, jota valitettavasti kuitenkin esiintyy siten, että eivät pelkästään kansalaisoikeudet, vaan myös ihmiselle perustavasti kuuluvat ihmisoikeudet vaarantuvat. Tästä erikseen jossain muualla…

Johtopäätös:
Onpa viisas tuo Nykysuomen sanakirja (kunhan siihen päivitetään myös vuonna 1995 uudistuneen rikoslain muutokset – käsilläni ollut painoshan oli vuodelta 1992). Poliitikkojen, toimittajien, tutkijoiden yms. vaikuttajien olisi syytä perehtyä aiheeseen edes sen verran, että lukisivat nämä määritelmät ja käyttäisivät niitä sen mukaisesti asianomaisissa yhteyksissä. Ja toki toivon kouluissa, kodeissa, kaduilla ja kaikissa yhteyksissä tapahtuvan tarkennusta näiden käsitteiden käytössä. Muuten jatkamme puhumista jostain leikinomaiseen kiusoitteluun viittaavasta silloinkin, kun kyseessä on jonkun ihmisen loppuelämää vaikeuttavasta vakavasta väkivallanteosta!

Jätä kommentti

Kategoria(t): ammattitaitoinen, arvotajunta, asiantuntija, henkinen kaltoinkohtelu, Henkinen pahoinpitely, Henkinen väkivalta, Ihmisarvo, ihmisarvon luokkaus, ihmisoikeudet, Itsemurha, Joukkomurha, kansalaisoikeudet, kansalaisvelvollisuudet, kauppakeskusmurha, kidutus, kiusaaminen, kiusoittelu, koulukiusaaminen, koulumurha, kouluväkivalta, pahoinpidelty, pahoinpitelijä, pahoinpitely, pakkokeino, syyt elää, tahto, tunnetajunta, väkivallan ehkäisy, väkivallan uhri, väkivallantekijä, väkivallanteko, Väkivalta, väkivaltaan puuttuminen, väkivaltainen ihminen, väkivaltainen käyttäytyminen, väkivaltaisuus, Väkivaltarikos, velvollisuus

Työyhteisön johtaja likakaivona

Ihmiset, jotka purkavat omaa pahaa mieltään muihin ihmisiin, ovat valitettavan usein itsekkäitä, tunnetaidottomia, empatiakyvyttömiä ja epäoikeudenmukaisia. Monilla ihmisillä, ehkä suurimmalla osalla meistä, on erilaisia ongelmia elämänsä eri alueilla. Minun ongelmani ei kuitenkaan ole sinun syysi, jollet juuri Sinä ole sen alkuperäinen aiheuttaja. Siksi minun ei myöskään pidä siirtää omaa vastuutani omien ongelmieni ratkaisemisesta Sinun, ongelmiini syyttömän ihmisen niskaan. Tämä on kuitenkin yleinen käytäntö, varsinkin työelämässä.

Yhä enemmän puhutaan työpaikkakiusaamisesta. Olen ollut sen uhrina niin pitkään, että olen tehnyt oman osani, kantanut oman korteni kekoon muiden ihmisten pahan olon kohteena olijana. Olen lopullisesti kyllästynyt olemaan likasankona tai laskiämpärinä, kuten sitä lapsuudessani nimitettiin. Kärsivällisyyspussini – johon olen siis kerännyt kärsivällisesti minun kannettavaksi siirrettyä muiden kärsimystä – yksinkertaisesti täyttyi niin, että se räjähti. Tämä tapahtui eräänä iltana muutama kuukautta sitten, tarkalleen 28.3. Silloin kirjoitin viestin perustamani järjestön hallitukselle ja pyysin sitä vapauttamaan minut tästä toiminnanjohtajuuteni näköjään luontaisetuna kuuluvasta ikeestä, koska en yksinkertaisesti jaksa kantaa sitä enää. Tahdon viettää edessä olevan 60-vuotispäiväni vapaana kaikesta siitä syyllisyyden taakasta, joka niskaani on ilman omaa osallisuuttani muiden toimesta kasattu.

”Työn orjat sorron yöstä nouskaa” laulettiin joskus hyvin perustein. Tänä päivänä on pakko kysyä, kuka sortaa ketä työelämässä ja millä oikeudella. Kuka on kaikkein lainsuojattomin, jota voidaan kohdella yleisesti hyväksytysti täysin ihmisarvoa alentavalla tavalla? Oman pitkäaikaisen kokemuksen perusteella ihmisoikeuksien kannalta kaikkein sorretuin henkilöstöryhmä on työyhteisöjen johto. Tällä en siis missään tapauksessa tarkoita sitä, ettei työpaikkakiusaamista, erilaatuista oikeuksien polkemista ja muuta epäoikeudenmukaisuutta tapahtuisi monella muullakin tasolla erilaisissa organisaatioissa. Enkä varsinkaan miltään osin puolusta kaikkea sitä vallan väärinkäyttöä, mielivaltaa ja oman edun tavoittelua, jota on häpeällisen ja halveksuttavan paljon ylimmissä yhteiskunnallisissa asemissa olevien keskuudessa. Se ei kuitenkaan oikeuta teilaamaan ja lahtaamaan kaikkia, jotka ovat erilaisista syistä johtuen suostuneet ylimmiksi päätöksentekijöiksi ja samalla viimekätisiksi vastuunkantajiksi erilaisissa organisaatioissa.

Jostain syystä oman pahan olon kaataminen toisen niskaan on muutenkin jotenkin niin upeaa suomalaista kansalaishuvia, että! Muiden mollaaminen keventää jollain ihmeellisellä tavalla omaa pahaa oloa. Kaikki erilaisissa palveluammateissa ja asiakaspalvelutehtävissä toimivat kokevat tämän huvittelun muodon päivittäin – tosin välineellisessä roolissa eli he joutuvat olemaan niinä huvipuistolaitteina tai vastaavina esineinä, joiden avulla toiset saavat mielihyvää tai ainakin mielipahan lievennystä.

Muiden virheiden, vikojen ja itselle pahaa oloa aiheuttaneiden syiden keksimisessä suomalaiset ovat harvinaisen luovaa kansaa. Muilla alueilla – jotain yksittäistä Rovio Oy:n kaltaista esimerkkiä lukuun ottamatta – luovuus ei viime aikoina oikein näytä olleen mainitsemisen arvoisin luonteenpiirteemme. Monasti on puhuttu tämän päivän arvokadosta, traditioiden, perinteiden katoamisesta. Ei hätää, uusi kansanperinne on löytynyt! Yhä useammin ja yleisemmin puhutaan yleisenä tosiasiana suomalaisesta huonosta johtamisesta. Kukaan ei ole niin huono ja kyvytön ihminen kuin se, joka on minkälaisella taustalla tahansa suostunut muiden johtajaksi. Että osaakin olla kelvoton yksilö tuo suomalainen johtaja, koko suomalaisen työelämän ja itse asiassa meidän kaikkien muussakin elämässämme kokemamme pahoinvoinnin aiheuttaja. Yöks, mikä epäihminen! No, sylkykuppina, vessanpönttönä ja likaviemärinä ehkä juuri ja juuri kelvollinen.

Olen vuonna 1977 vastaanottanut ensimmäisen esimiestehtäväni ja vuonna 1979 ryhtynyt ensimmäistä kertaa toimitusjohtajaksi. Vuosien 1979 ja 1998 välillä toimin kahden vuosikymmenen ajan liikkeenjohdon ylimmissä tehtävissä, milloin toimitusjohtajana tai muuna ylimmän operatiivisen johdon jäsenenä, milloin hallituksen puheenjohtajana tai muuna jostain osa-alueesta erityistä vastuuta kantavana jäsenenä. Aivan loppuvuosina toimin enää liikkeenjohdon konsulttina ja kouluttajana. Vuonna 1996 perustin liike-elämän arvoihin perustavalla tavalla kyllääntyneenä yleishyödyllisen yhdistyksen, joka toimii hyväntekeväisyysjärjestönä. Kuvittelin siirtyväni myös itselleni inhimillisempään maailmaan. Kuinka väärässä olinkaan!

Ensin olin hämmentynyt, tällä hetkellä olen lähinnä pettynyt – ja ennen kaikkea koen itseni kaltoin kohdelluksi, joku voisi puhua myös psyykkisesti pahoinpidellyksi joutumisesta. Suurimmaksi osaksi ovat kokemukseni tästä työstä toki myönteisiä. Varsinkin niistä kymmenistä tai sadoista nuorista on tallentunut ikuinen elämänvoimaa antava jälki sydämeeni, joilta olen vastaanottanut myönteistä palautetta heihin jättämästäni pysyvästä vaikutuksesta tai joita olen itse huomannut saaneeni auttaa elämässään askeleen eteenpäin kohti arvokasta ja hyvää. Ja olen kiitollinen niistä monista tuhansista muistakin nuorten kohtaamisista, joilla uskon kaikilla olleen ainakin sinapinsiemenen verran merkitystä meille molemmille. Samoin olen kiitollinen kaikesta siitä yhdessä kasvamisen ja kehittymisen ilosta, jota olen ollut etuoikeutettu kokemaan yhdessä niiden lukemattomien järjestössämme työskennelleiden loistavien kasvattajien kanssa, jotka ovat kanssani ihmetelleet ihmisenä olemisen arvoituksellisuutta.

Erittäin yllättynyt – nimenomaan negatiivisesti – olen kuitenkin ollut siitä, miten jotkut järjestössämme eri tavoin mukana olleet ihmiset ovat katsoneet oikeudekseen kohdella minua. Enkä todellakaan tarkoita sitä suurta enemmistöä elämänsä erilaisten vaiheiden kautta ihmisten ymmärtäjiksi sivistyneitä ihmisiä, jotka ovat valmiit omistautumaan toisille ihmisille ja antamaan itsestään kaiken mahdollisen hyvän, mitä he ovat saaneet omaksi osakseen elämässään. Sen sijaan puhun auttamisen pimeästä, tunnistamattomasta ja tunnustamattomasta sekä peitellystä puolesta. Miksi auttaja ei osaa auttaa itseään erilaisissa elämänsä kriiseissä. Miksi omat, usein suurten mullistusten, esimerkiksi noin kolmenkymmenen vuoden iässä perhettä perustamisvaiheessa, esiintyvät vaikeudet ja vastoinkäymiset vain kaadetaan täysin vastuuttomasti helpoimman uhrin niskaan? Pitäisihän auttajan tietää, ettei sen kaltainen toiminta helpota pysyvästi kenenkään ihmisen omaa pahaa oloa eikä varsinkaan ratkaise hänen henkilökohtaista tilannettaan. Ratkaisu on yksin hänen vastuullaan yhdessä niiden kanssa, joita asia koskee.

Eräs aikamme suurista suomalaisista ajattelijoista, edesmennyt Martti Lindqvist pohti useissa teoksissaan auttajan roolia, osaa ja taakkaa – sekä ennen kaikkea vastuuta itsestään, autettavistaan ja kanssaihmistään, olivat he sitten perheenjäseniään, kollegoitaan tai niin kutsuttuja esimiehiään. Suosittelen lämpimästi kaikille auttajille ja ihmistyön tekijöille Lindqvistin viisaiden kirjojen lukemista. Aloittaa voi vaikkapa kirjoista ”Ammattina ihminen, hoidon etiikasta ja arvoista” ja ”Auttajan varjo”.

Auttajana tai muussakin ihmistyössä toimiminen on tavanomaistakin ihmisenä olemista vastuullisempi rooli tai identiteetti. Sekä autettavan, auttajan itsensä että kaikkien hänen kollegojensa kohtelussa – joihin auttamis- ja ihmistyössä kuuluu samanarvoisena myös ”esimies” tai miksi viimekätistä vastuun taakaan kantajaa ikinä kutsutaankaan – luulisi inhimillisyyden olevan itsestäänselvyys. Siis sen, että kunnioitan sekä autettavieni, mutta myös kollegojeni – kantoivat he millaisia organisaatiorakenteiden pakottamia rooleja ja niiden mukaisia velvoitteita tahansa – ja kaikkien muidenkin ihmisten arvoa. Kukaan ei ole ”ansainnut” sitä, että muut käyttävät häntä hyväksi kiusaamisen, psyykkisen väkivallan tai muilla keinoilla toteutetun toimintansa kohteena, joka epäinhimillistää toisen ja jonka itsekkäänä tarkoituksena on oman ties mistä kumpuavan pahan olonsa lieventäminen.

Mielenkiintoinen kokeilu olisi, jos esimies ja hänen alaistensa voisivat vaihtaa paikkoja vaikkapa vuodeksi kerrallaan. Esimerkiksi asianajo- ja tilintarkastustoimistoissa melko yleinen menettelytapa on, että itse kukin uhrautuu vuoden ajaksi toimimaan toimitusjohtajana. Kaikki palaavat sen jälkeen yleensä erittäin huojentuneina omiin asiantuntijatehtäviinsä. Ja ehkäpä myös kohtelevat seuraavaa toimitusjohtajaa eri tavoin kuin olisivat ymmärtäneet kohdella ennen kuin ovat itse olleet siinä asemassa. Ehkäpä jopa puheet ”huonosta johtamisesta” ovat unohtuneet kahvihuonekeskustelujen asialistalta. Sen tilalla on saatettu ennemminkin ryhtyä keskustelemaan siitä, miten itse kukin voisivat kohdella toisiaan inhimillisesti ja oikeudenmukaisesti, jotta kaikki jaksaisivat ponnistella kohti yhteisesti sovittuja päämääriä.

Jatkan tästä joissakin seuraavista blogikirjoituksistani. Tarkoitukseni on ottaa kantaa ketään unohtamatta – ylintä johtoa, välitason esimiehiä ja kaikkia muita kuin esimiestyötä tekeviä – millä tavoin voisimme rakentaa kaikki toinen toisillemme inhimillisemmän työelämän. Jos työyhteisössä on vaikkapa 100 ihmistä, voi työn tekemisen iloon ja tarkoituksellisuuden kokemukseen vaikuttaa tasan 100 ihmistä. Voi tietysti olla, että joku tai jotkut eivät ymmärrä omaa vaikutusmahdollisuuttaan ja -velvollisuuttaan. Tällaisen ihmisen on parempi hakeutua jonnekin muualle, jossa hän voi jatkaa entisellä tyylillään. Todennäköisesti tai ainakin toivottavasti seinä tulee jossain muualla joskus vastaan niin, että hän joutuu kasvamaan ja kehittymään ihmisenä. Varsinkin, jos seinässä sattuu olemaan taikapeili, josta hän voi nähdä mahdollisesti kovinkin ruusuisten kuvitelmiensa läpi todellisen itsensä omine ainutlaatuisine vajavaisuuksineen ja epätäydellisyyksineen. Ja todettakoon selvyyden vuoksi, että työyhteisöstä riippuen tämä ihminen voi olla yhtä hyvin se yksi ylin johtaja, joku muu johtaja tai esimies tai joku/jotkut niistä monista kymmenistä, jotka eivät ole johtavassa tai esimiesasemassa.

Tänään – ja joka vuosi tästä eteenpäin niin kauan kuin elän – vietän Vapautumisen Päivää syntymäpäiväänikin tärkeämpänä merkkipäivänä. Tämän jälkeen en enää aio keneltäkään ottaa vastaan minkäänlaisia syytöksiä heidän elämänsä omista henkilökohtaisista ongelmista, joiden aiheutumiseen en ole ollut millään tavoin osallinen. En myöskään jää märehtimään menneitä, vaan suuntaan elämässäni eteenpäin antautuen ja omistautuen erilaisille arvokkaille ja onnellisuutta aikaansaaville hankkeille. Näihin kuuluu edelleen myös työskentely kehittämis- ja hallitustehtävissä perustamassani järjestössä, mutta ei enää toiminnanjohtajana. Toivottavasti minut hyväksytään kaikkien muiden työntekijöiden joukkoon tasavertaisena, yksilöllisellä tavallani epätäydellisenä ihmisenä, jollaisia kaikki maailman ihmiset ovat. Vain silloin saan aidosti olla ihminen ihmiselle. Mitään muuta en ole koskaan osannut ja halunnutkaan olla.

2 kommenttia

Kategoria(t): arvokato, auttaja, auttajan rooli, auttamisen pimeä puoli, elämän kriisit, empatiakyvyttömyys, epäoikeudenmukaisuus, esimies, Henkinen pahoinpitely, huono johtaminen, Ihmisarvo, ihmisarvon alentaminen, ihmisoikeudet, Ihmistyö, Itsekkyys, kaltoin kohdeltu, kiusaaminen, kriisi, laskiämpäri, likakaivo, likasanko, likaviemäri, mielivalta, oman edun tavoittelu, paha mieli, paha olo, pahoinpidelty, päätöksentekijä, Pettymys, Psyykkinen pahoinpitely, Psyykkinen väkivalta, sylkykuppi, syyllisyyden taakka, tunnetaidottomuus, työpaikkakiusaaminen, uhri, vaikeudet, vallan väärinkäyttö, vastoinkäymiset, vastuullisuus, vastuunkantaja, vastuuttomuus, vessanpönttö