Voit itse päättää oletko menestyjä vai häviäjä

Otsikko Hesarin 9.8.14 sivulla 3: Lama jakaa ihmiset menestyjiin ja häviäjiin. Ei jaa. Eivät mitkään olosuhteet aikaansaa minkäänlaisia kohtalonomaisia jakolinjoja ihmisten kesken. Voidaan kyllä todeta, että henkinen lama jakaa ihmisiä siten, että nimenomaan henkisesti lamaantuneet kokevat olosuhteiden – asiantilojen, toisten ihmisten tekemisten ja tekemättä jättämisten yms. – ratkaisevan heidän puolestaan heidän ”kohtalonsa”, jolle he eivät sen jälkeen voi yhtään mitään. Kyse on asenteesta, jonka mukaan ”joku tai jokin on tuominnut minut tähän, joten tässä olen enkä muuta voi”.

Neuvostoliiton vankileirien kärsimyksistä hengissä pelastunut kirjailija, historioitsija ja filosofi Aleksandr Solženitsyn on todennut, että hyvän ja pahan jakava raja kulkee jokaisen ihmisen sydämessä. Jollakin selittämättömällä tavalla ihmisen olemukseen kuuluu mahdollisuus sekä hyvään että pahaan. Tästä voimme johtaa myös toisen, yhtä pätevän totuuden: Ihmisen hyvän ja pahan olon jakava raja kulkee hänen sydämessään. Ihminen voi itse valita, kummalla puolella rajaa hän tahtoo olla. Tämä valinta on täysin riippumaton ulkoisista olosuhteista.

Logoteorian, eli tarkoituskeskeisen elämänfilosofian ja ihmisten auttamisopin, kehittänyt psykiatri ja filosofi Viktor Frankl joutui 2. maailmansodan aikana elämään Natsi-Saksan keskitysleirien kauhuissa. Frankl on todennut sekä jo ennen maailmansotaa tekemiensä tieteellisten tutkimustensa että harjoittamansa ihmisten käytännön auttamistoimintansa perusteella, että ihmisellä on sisäinen vapaus, jota kukaan toinen ihminen tai mitkään ulkoiset olosuhteet voi häneltä ottaa pois. Tämä vapaus on siis ehdoton ja luovuttamaton. Frankl totesi tämän sodan jälkeen julkisesti ennen kaikkea kokemusasiantuntijana, joka pelasti itsensä keskitysleireissä oman suhtautumistapansa ansiosta. Vaikka sattumallakin on aina oma vaikutusmahdollisuutensa asioiden kulussa, tuppaa yleensä olemaan niin, että ”kohtalo” armahtaa ne, jotka myös itse ponnistelevat selviytyäkseen kulloisista olosuhteista. Tai kuten eräs esikuvani yrityselämässä aikanaan totesi (hieman mukaillen): Rouva Fortunan saa usein matkaseuralaisekseen se, joka pyrkii suhtautumaan ja toimimaan mahdollisimman suotuisalla tavalla.

Frankl kiteytti edellä esitetyn ajatuksen (jälleen hieman mukaillen): ”Jos et pysty muuttamaan elämän tarjoamia olosuhteita, voit silti aina muuttaa suhtautumisesi niihin”. Toisin sanoen: Jos et pysty muuttamaan olosuhteita, hyväksy ne annettuina, mutta muuta asenteitasi niihin nykyistä suotuisammiksi. Voit aina täysin vapaasti valita, miten suhtaudut osaksesi tulleeseen. Vaihtoehtoisia näkökulmia on lähinnä kolme: kielteinen, myönteinen ja jonkinlainen kultainen keskitie ääripäiden välillä. Aristoteleen hyve-etiikassa ja yleisemminkin antiikin filosofiassa pidettiin nimenomaan kultaista keskitietä tavoiteltavimpana.

Frankl ei sinänsä puhunut muusta kuin sellaisesta suhtautumisesta, että on hyvä pyrkiä näkemään kaikelle tapahtuvalle jonkinlainen tarkoitus, joka selviää meille ennemmin tai myöhemmin. Tämä luo toivoa ääriolosuhteistakin selviytymiselle. Tarkoitus on aina tilanne- ja henkilökohtainen ja se voi olla kaikkea jonkin pienen ja hetkellisen tai jonkin suuren ja kestävämmän hyvän välillä. Kaikessa voi siis nähdä samanaikaisesti sekä hyvää että huonoa tai pahaa. Kaikessa voi kokea jotain kielteistä – varsinkin tässä ja nyt – ja samalla jotain myönteistä – varsinkin tulevaisuuden kannalta ja ehkä vasta siellä meille myös konkreettisesti havainnollistuvana.

Sinulla itselläsi on siis vapaus valita, tahdotko nähdä tilanteessasi myös jotain arvokasta ja hyvää, vai pelkästään arvotonta ja huonoa, jopa epäarvojen mukaista ja pahaa. Kaikkeen arvokkaaseen ja hyvään, oli se miten pientä ja vähäpätöiseltä vaikuttavaa, voi ja kannattaa tarttua ajatuksissaan ja tunteillaan – tai sanotaanko sydämellään, kaiken arvokkaan ja hyvän sinne tallentaen. Oman hyvinvoinnin kannalta arvottomalle ja huonolle ei sen sijaan pidä antaa sijaa eikä varsinkaan ylivaltaa ajatuksissaan ja tunteissaan.

Alussa mainitsemassani Hesarin kirjoituksessa, jonka oli kirjoittanut lehden politiikan ja talouden toimittaja, keskityttiin työhön, työpaikan saantiin ja säilyttämiseen tai menettämiseen, työttömyyteen ja urakehitykseen jne. Filosofoin jokin toinen kerta työn määritelmästä, työn merkityksestä ihmisenä olemisessamme, jotain lisää arvokasta maailmaan luovasta ja sitä tuhoavasta työsta jne. On selvää, että erityisesti nuoret, mutta nykyään myös keski-ikään ehtineet ovat erityisen haavoittuvaisia työpaikkapelissä (vrt. tunnettu tuoli”leikki”), jossa tuoleja on koko ajan yksi vähemmän kuin niille istumaan pyrkiviä. Ja jossa joka kierroksella pudotetaan joku ”pelinappula” (”leikkijä”) ja samalla jälleen myös yksi tuoli pois, jolloin tuoleja on aina yksi vähemmän kuin niille istumaan tarjokkaita. (Tästä on hyvä jatkaa eri blogikirjoituksessa.)

Samassa lehdessä oli muuten myös kirjoitus ”Kun eläke ei millään riitä”. Mutta riittihän se, kun kyseiset eläkeläiset mukauttivat suhtautumis- ja toimintatapansa siihen. Etsivät ja löysivät uusia arvoja ja merkitystä antavia sisältöjä elämäänsä. Ryhtyivät elämään monin tavoin siten kuin olivat aikanaan oppineet elämään erilaisia sellaisia asioita kunnioittaen ja arvostaen, jotka ovat kautta aikojen olleet omiaan luomaan ihmiselle kokonaisvaltaisen kokemuksen hyvästä elämästä. Jopa onnellisuuden, joka muodostuu kaikesta sellaisesta arvokkaasta ja hyvästä, jota ei voi eikä tarvitse rahalla mitata. Elämä kun on paljon muutakin ja ehkäpä todellinen hyvä elämä jopa kokonaan kaikkea muuta kuin rahalla hankittaviin ja omistettaviin asioihin perustuvaa.

Linkkivinkki tarkoituskeskeiseen elämänfilosofiaan ja ihmisten auttamisoppiin valmentaviin koulutuksiin:
Viktor Frankl Institute Finlandin koulutukset: http://www.logoteoria.net/#!koulutukset/ch6q,
diplomilogoterapiaohjaajan koulutus: http://www.logoteoria.net/#!logoterapiaohjaaja/c945, ja
viikonloppukoulutukset: http://www.logoteoria.net/#!viikonloput/c2dw

Advertisement

Työyhteisön johtaja likakaivona

Ihmiset, jotka purkavat omaa pahaa mieltään muihin ihmisiin, ovat valitettavan usein itsekkäitä, tunnetaidottomia, empatiakyvyttömiä ja epäoikeudenmukaisia. Monilla ihmisillä, ehkä suurimmalla osalla meistä, on erilaisia ongelmia elämänsä eri alueilla. Minun ongelmani ei kuitenkaan ole sinun syysi, jollet juuri Sinä ole sen alkuperäinen aiheuttaja. Siksi minun ei myöskään pidä siirtää omaa vastuutani omien ongelmieni ratkaisemisesta Sinun, ongelmiini syyttömän ihmisen niskaan. Tämä on kuitenkin yleinen käytäntö, varsinkin työelämässä.

Yhä enemmän puhutaan työpaikkakiusaamisesta. Olen ollut sen uhrina niin pitkään, että olen tehnyt oman osani, kantanut oman korteni kekoon muiden ihmisten pahan olon kohteena olijana. Olen lopullisesti kyllästynyt olemaan likasankona tai laskiämpärinä, kuten sitä lapsuudessani nimitettiin. Kärsivällisyyspussini – johon olen siis kerännyt kärsivällisesti minun kannettavaksi siirrettyä muiden kärsimystä – yksinkertaisesti täyttyi niin, että se räjähti. Tämä tapahtui eräänä iltana muutama kuukautta sitten, tarkalleen 28.3. Silloin kirjoitin viestin perustamani järjestön hallitukselle ja pyysin sitä vapauttamaan minut tästä toiminnanjohtajuuteni näköjään luontaisetuna kuuluvasta ikeestä, koska en yksinkertaisesti jaksa kantaa sitä enää. Tahdon viettää edessä olevan 60-vuotispäiväni vapaana kaikesta siitä syyllisyyden taakasta, joka niskaani on ilman omaa osallisuuttani muiden toimesta kasattu.

”Työn orjat sorron yöstä nouskaa” laulettiin joskus hyvin perustein. Tänä päivänä on pakko kysyä, kuka sortaa ketä työelämässä ja millä oikeudella. Kuka on kaikkein lainsuojattomin, jota voidaan kohdella yleisesti hyväksytysti täysin ihmisarvoa alentavalla tavalla? Oman pitkäaikaisen kokemuksen perusteella ihmisoikeuksien kannalta kaikkein sorretuin henkilöstöryhmä on työyhteisöjen johto. Tällä en siis missään tapauksessa tarkoita sitä, ettei työpaikkakiusaamista, erilaatuista oikeuksien polkemista ja muuta epäoikeudenmukaisuutta tapahtuisi monella muullakin tasolla erilaisissa organisaatioissa. Enkä varsinkaan miltään osin puolusta kaikkea sitä vallan väärinkäyttöä, mielivaltaa ja oman edun tavoittelua, jota on häpeällisen ja halveksuttavan paljon ylimmissä yhteiskunnallisissa asemissa olevien keskuudessa. Se ei kuitenkaan oikeuta teilaamaan ja lahtaamaan kaikkia, jotka ovat erilaisista syistä johtuen suostuneet ylimmiksi päätöksentekijöiksi ja samalla viimekätisiksi vastuunkantajiksi erilaisissa organisaatioissa.

Jostain syystä oman pahan olon kaataminen toisen niskaan on muutenkin jotenkin niin upeaa suomalaista kansalaishuvia, että! Muiden mollaaminen keventää jollain ihmeellisellä tavalla omaa pahaa oloa. Kaikki erilaisissa palveluammateissa ja asiakaspalvelutehtävissä toimivat kokevat tämän huvittelun muodon päivittäin – tosin välineellisessä roolissa eli he joutuvat olemaan niinä huvipuistolaitteina tai vastaavina esineinä, joiden avulla toiset saavat mielihyvää tai ainakin mielipahan lievennystä.

Muiden virheiden, vikojen ja itselle pahaa oloa aiheuttaneiden syiden keksimisessä suomalaiset ovat harvinaisen luovaa kansaa. Muilla alueilla – jotain yksittäistä Rovio Oy:n kaltaista esimerkkiä lukuun ottamatta – luovuus ei viime aikoina oikein näytä olleen mainitsemisen arvoisin luonteenpiirteemme. Monasti on puhuttu tämän päivän arvokadosta, traditioiden, perinteiden katoamisesta. Ei hätää, uusi kansanperinne on löytynyt! Yhä useammin ja yleisemmin puhutaan yleisenä tosiasiana suomalaisesta huonosta johtamisesta. Kukaan ei ole niin huono ja kyvytön ihminen kuin se, joka on minkälaisella taustalla tahansa suostunut muiden johtajaksi. Että osaakin olla kelvoton yksilö tuo suomalainen johtaja, koko suomalaisen työelämän ja itse asiassa meidän kaikkien muussakin elämässämme kokemamme pahoinvoinnin aiheuttaja. Yöks, mikä epäihminen! No, sylkykuppina, vessanpönttönä ja likaviemärinä ehkä juuri ja juuri kelvollinen.

Olen vuonna 1977 vastaanottanut ensimmäisen esimiestehtäväni ja vuonna 1979 ryhtynyt ensimmäistä kertaa toimitusjohtajaksi. Vuosien 1979 ja 1998 välillä toimin kahden vuosikymmenen ajan liikkeenjohdon ylimmissä tehtävissä, milloin toimitusjohtajana tai muuna ylimmän operatiivisen johdon jäsenenä, milloin hallituksen puheenjohtajana tai muuna jostain osa-alueesta erityistä vastuuta kantavana jäsenenä. Aivan loppuvuosina toimin enää liikkeenjohdon konsulttina ja kouluttajana. Vuonna 1996 perustin liike-elämän arvoihin perustavalla tavalla kyllääntyneenä yleishyödyllisen yhdistyksen, joka toimii hyväntekeväisyysjärjestönä. Kuvittelin siirtyväni myös itselleni inhimillisempään maailmaan. Kuinka väärässä olinkaan!

Ensin olin hämmentynyt, tällä hetkellä olen lähinnä pettynyt – ja ennen kaikkea koen itseni kaltoin kohdelluksi, joku voisi puhua myös psyykkisesti pahoinpidellyksi joutumisesta. Suurimmaksi osaksi ovat kokemukseni tästä työstä toki myönteisiä. Varsinkin niistä kymmenistä tai sadoista nuorista on tallentunut ikuinen elämänvoimaa antava jälki sydämeeni, joilta olen vastaanottanut myönteistä palautetta heihin jättämästäni pysyvästä vaikutuksesta tai joita olen itse huomannut saaneeni auttaa elämässään askeleen eteenpäin kohti arvokasta ja hyvää. Ja olen kiitollinen niistä monista tuhansista muistakin nuorten kohtaamisista, joilla uskon kaikilla olleen ainakin sinapinsiemenen verran merkitystä meille molemmille. Samoin olen kiitollinen kaikesta siitä yhdessä kasvamisen ja kehittymisen ilosta, jota olen ollut etuoikeutettu kokemaan yhdessä niiden lukemattomien järjestössämme työskennelleiden loistavien kasvattajien kanssa, jotka ovat kanssani ihmetelleet ihmisenä olemisen arvoituksellisuutta.

Erittäin yllättynyt – nimenomaan negatiivisesti – olen kuitenkin ollut siitä, miten jotkut järjestössämme eri tavoin mukana olleet ihmiset ovat katsoneet oikeudekseen kohdella minua. Enkä todellakaan tarkoita sitä suurta enemmistöä elämänsä erilaisten vaiheiden kautta ihmisten ymmärtäjiksi sivistyneitä ihmisiä, jotka ovat valmiit omistautumaan toisille ihmisille ja antamaan itsestään kaiken mahdollisen hyvän, mitä he ovat saaneet omaksi osakseen elämässään. Sen sijaan puhun auttamisen pimeästä, tunnistamattomasta ja tunnustamattomasta sekä peitellystä puolesta. Miksi auttaja ei osaa auttaa itseään erilaisissa elämänsä kriiseissä. Miksi omat, usein suurten mullistusten, esimerkiksi noin kolmenkymmenen vuoden iässä perhettä perustamisvaiheessa, esiintyvät vaikeudet ja vastoinkäymiset vain kaadetaan täysin vastuuttomasti helpoimman uhrin niskaan? Pitäisihän auttajan tietää, ettei sen kaltainen toiminta helpota pysyvästi kenenkään ihmisen omaa pahaa oloa eikä varsinkaan ratkaise hänen henkilökohtaista tilannettaan. Ratkaisu on yksin hänen vastuullaan yhdessä niiden kanssa, joita asia koskee.

Eräs aikamme suurista suomalaisista ajattelijoista, edesmennyt Martti Lindqvist pohti useissa teoksissaan auttajan roolia, osaa ja taakkaa – sekä ennen kaikkea vastuuta itsestään, autettavistaan ja kanssaihmistään, olivat he sitten perheenjäseniään, kollegoitaan tai niin kutsuttuja esimiehiään. Suosittelen lämpimästi kaikille auttajille ja ihmistyön tekijöille Lindqvistin viisaiden kirjojen lukemista. Aloittaa voi vaikkapa kirjoista ”Ammattina ihminen, hoidon etiikasta ja arvoista” ja ”Auttajan varjo”.

Auttajana tai muussakin ihmistyössä toimiminen on tavanomaistakin ihmisenä olemista vastuullisempi rooli tai identiteetti. Sekä autettavan, auttajan itsensä että kaikkien hänen kollegojensa kohtelussa – joihin auttamis- ja ihmistyössä kuuluu samanarvoisena myös ”esimies” tai miksi viimekätistä vastuun taakaan kantajaa ikinä kutsutaankaan – luulisi inhimillisyyden olevan itsestäänselvyys. Siis sen, että kunnioitan sekä autettavieni, mutta myös kollegojeni – kantoivat he millaisia organisaatiorakenteiden pakottamia rooleja ja niiden mukaisia velvoitteita tahansa – ja kaikkien muidenkin ihmisten arvoa. Kukaan ei ole ”ansainnut” sitä, että muut käyttävät häntä hyväksi kiusaamisen, psyykkisen väkivallan tai muilla keinoilla toteutetun toimintansa kohteena, joka epäinhimillistää toisen ja jonka itsekkäänä tarkoituksena on oman ties mistä kumpuavan pahan olonsa lieventäminen.

Mielenkiintoinen kokeilu olisi, jos esimies ja hänen alaistensa voisivat vaihtaa paikkoja vaikkapa vuodeksi kerrallaan. Esimerkiksi asianajo- ja tilintarkastustoimistoissa melko yleinen menettelytapa on, että itse kukin uhrautuu vuoden ajaksi toimimaan toimitusjohtajana. Kaikki palaavat sen jälkeen yleensä erittäin huojentuneina omiin asiantuntijatehtäviinsä. Ja ehkäpä myös kohtelevat seuraavaa toimitusjohtajaa eri tavoin kuin olisivat ymmärtäneet kohdella ennen kuin ovat itse olleet siinä asemassa. Ehkäpä jopa puheet ”huonosta johtamisesta” ovat unohtuneet kahvihuonekeskustelujen asialistalta. Sen tilalla on saatettu ennemminkin ryhtyä keskustelemaan siitä, miten itse kukin voisivat kohdella toisiaan inhimillisesti ja oikeudenmukaisesti, jotta kaikki jaksaisivat ponnistella kohti yhteisesti sovittuja päämääriä.

Jatkan tästä joissakin seuraavista blogikirjoituksistani. Tarkoitukseni on ottaa kantaa ketään unohtamatta – ylintä johtoa, välitason esimiehiä ja kaikkia muita kuin esimiestyötä tekeviä – millä tavoin voisimme rakentaa kaikki toinen toisillemme inhimillisemmän työelämän. Jos työyhteisössä on vaikkapa 100 ihmistä, voi työn tekemisen iloon ja tarkoituksellisuuden kokemukseen vaikuttaa tasan 100 ihmistä. Voi tietysti olla, että joku tai jotkut eivät ymmärrä omaa vaikutusmahdollisuuttaan ja -velvollisuuttaan. Tällaisen ihmisen on parempi hakeutua jonnekin muualle, jossa hän voi jatkaa entisellä tyylillään. Todennäköisesti tai ainakin toivottavasti seinä tulee jossain muualla joskus vastaan niin, että hän joutuu kasvamaan ja kehittymään ihmisenä. Varsinkin, jos seinässä sattuu olemaan taikapeili, josta hän voi nähdä mahdollisesti kovinkin ruusuisten kuvitelmiensa läpi todellisen itsensä omine ainutlaatuisine vajavaisuuksineen ja epätäydellisyyksineen. Ja todettakoon selvyyden vuoksi, että työyhteisöstä riippuen tämä ihminen voi olla yhtä hyvin se yksi ylin johtaja, joku muu johtaja tai esimies tai joku/jotkut niistä monista kymmenistä, jotka eivät ole johtavassa tai esimiesasemassa.

Tänään – ja joka vuosi tästä eteenpäin niin kauan kuin elän – vietän Vapautumisen Päivää syntymäpäiväänikin tärkeämpänä merkkipäivänä. Tämän jälkeen en enää aio keneltäkään ottaa vastaan minkäänlaisia syytöksiä heidän elämänsä omista henkilökohtaisista ongelmista, joiden aiheutumiseen en ole ollut millään tavoin osallinen. En myöskään jää märehtimään menneitä, vaan suuntaan elämässäni eteenpäin antautuen ja omistautuen erilaisille arvokkaille ja onnellisuutta aikaansaaville hankkeille. Näihin kuuluu edelleen myös työskentely kehittämis- ja hallitustehtävissä perustamassani järjestössä, mutta ei enää toiminnanjohtajana. Toivottavasti minut hyväksytään kaikkien muiden työntekijöiden joukkoon tasavertaisena, yksilöllisellä tavallani epätäydellisenä ihmisenä, jollaisia kaikki maailman ihmiset ovat. Vain silloin saan aidosti olla ihminen ihmiselle. Mitään muuta en ole koskaan osannut ja halunnutkaan olla.

”Hyvä ettei itku tullut”

Eräs äiti kertoi ilahtuneensa pojaltaan tai tytöltään saamastaan kiitollisuuden osoituksesta niin paljon, että ”hyvä ettei itku tullut”. Eikä ollut hyvä, vaan mielestäni oli erittäin huonoa, ettei äiti näyttänyt tunteitaan lapselleen! Jyväskylän yliopiston varhaiskasvatuksen professori Marja-Leena Laakso totesi mtv3.fi-sivuilla 15.3., että ihmisen tulisi oppia kohtaamaan ja käsittelemään tunteita jo lapsena. Lapset tarvitsevat aikuisten apua erilaisten tunnekokemustensa hyväksymiseen, sietämiseen ja järjestämiseen. Lapset tarvitsevat tunnekasvatusta ja tunnetusti esimerkki on paras kasvattaja. Tunteiden kieltäminen tai tukahduttaminen voi kostautua jopa ahdistuneisuutena, masentuneisuutena tai väkivaltaisena käyttäytymisenä myöhemmin elämässä. Lapsesta voi kasvaa aikuinen, joka joutuu turvautumaan usein masennus- tai ahdistuslääkkeisiin, kun sisällä on tunteita, joiden kanssa ei tiedä, miten toimia. Laakson mukaan kohtaamatta ja käsittelemättä jääneet tunteet voivat kerryttää vihaa ja katkeruutta, joka voi myöhemmin purkautua hyvinkin väkivaltaisena käytöksenä, kuten meillä ja maailmalla on nähty.

Tunteet pitää huomioida ja ne pitää ottaa tosissaan. Sen sijaan, että tunteisiin suhtauduttaisiin välinpitämättömästi tai ne jopa kiellettäisiin, pitää aikuisen suorastaan rohkaista lasta ilmaisemaan tunteensa. Aikuisen on siis toimittava lapsen tunteiden tukijana ja tulkkina. Missään tapauksessa lasta eikä myöskään itseään pidä syyllistää, jos itku tulee – oli sen aiheena sitten ilo tai suru.

Olin lapsena herkkä ja haavoittuva – kuten käsittääkseni suurin osa lapsista ainakin varhain ovat. Muistini mukaan ainakaan isäni ei koskaan ilmaissut omia tunteitaan edessäni – paitsi vihaa ja ehkä katkeruuttakin huutamalla. Itku oli kiellettyä ja aina kun purskahdin itkuun, pilkkasi isäni minua sanomalla, että pitääköhän lähteä hametta ostamaan. Lopulta kätkin tunteeni jonnekin niin syvälle, että kadotin ne vuosikymmeniksi. Vihaa olin kyllä oppinut ilmaisemaan väkivallalla tai turruttamaan epämääräisen pahan oloni alkoholilla.

Isälleni olen antanut anteeksi jo kauan sitten ja olen iloinen siitä, että ehdin tehdä sen ennen hänen kuolemaansa – tosin henkisen kommunikaation tasolla ilman ääneen lausuttuja sanoja, koska hän oli silloin jo dementoitunut. Tunne-elämäni ei myöskään ollut kokonaan mennyt piloille isäni kasvatusvirheistä huolimatta. Tunteitteni uudelleen löytäminen vaati kuitenkin elämän kriiseistä toiseen kulkemisen kunnes vihdoin ymmärsin, mistä oli kysymys. Sydänystäväksi ryhtyneen ”enkelin” avulla löysin tunteeni uudestaan.

Ilosta en ole vielä oppinut itkemään, mutta surusta kylläkin. Kun suru on pakahduttanut rinnan kuristaen kurkkua ja salvaten hengityksen, on ollut erittäin vapauttavaa itkeä kovaa vollottaen ja hartiat täristen. Tällaisia suuria hetkiä koin monasti sen jälkeen, kun rakas äitini oli kuollut. Rakensin varta vasten alttarin, jonka eteen saatoin mennä seisomaan ja ”meditoimaan”, kunnes itku purkautui. Ahdistus helpotti sen jälkeen taas joksikin aikaa, kunnes oli seuraavan kierroksen aika. Nyt en enää tarvitse mitään ulkoisia itkemään innoittavia esineitä tai paikkoja. Yhteys sydämessä oleviin menetettyihin rakkaisiin riittää voimakkaisiin tunnekokemuksiin.

En ilosta itke, en surusta itke, jos itken, niin itken muuten vaan… Miksihän Juice Leskisen ”Syksyn sävel” on niin suosittu? Johtuukohan se meidän suomalaisten niin runsaista itkemättömistä kyyneleistä ja kaipuusta saada lupa itkeä vaikka muiden nähden ja vaikka ihan muuten vaan?