Älä hillitse pakonomaista tarvettasi auttaa

Anna-Stina Nykänen (HS 22.3.2020) kirjoitti ”Miten voin auttaa” otsikoidussa esseessään kuinka syvä huoli painaa nyt suomalaisten mieltä. Pohditaan, miten meidän käy, miten yksinäisen tuttuni käy. Nykänen kirjoittaa, että myöntätunto voi ratkaista isojakin ongelmia.

Nykänen toteaa pitävänsä eniten tästä myötätunnon määritelmästä: myötätunto on empatian tunteeseen perustuva pakonomainen tarve auttaa toista ihmistä. Esseensä muissa kohdissa hän toteaa mm., että myötätunto on tekoja, joita edeltää tunne nimeltä empatia. Ja että myötätuntoon liittyy tunteellinen taso, sisäinen palo, yksittäisen ihmisen pakottava tarve olla toiselle ihmiselle avuksi. Hän kuvailee vielä:

Vaikka tulisi millainen pommitus tai maanjäristys ja talot menisivät murskaksi, katso, aina sinne joku ihminen juoksee apuun. Se on myötätuntoa. Pakonomaista tarvetta auttaa, vaikka vastassa olisi kivivuori ja itse olisi paljain käsin. Mutta jos alla on toinen ihminen.

Juuri nyt iso osa suomalaisista tunnistaa itsensä tästä. Me olemme niitä ihmisiä, jotka tuntevat tarvetta juosta apuun.

Kaikki tuo on totta. Kuitenkin niin, että ehkä jopa kolmasosa ihmisistä on sellaisia, joiden synnynnäinen kyky myötätuntoon ei ole koskaan saanut mahdollisuutta kehittyä tai se on tukahtunut jossain vaiheessa elämää. Selkeällä enemmistöllä ihmisistä se kuitenkin ilmenee tavalla tai toisella tälläkin hetkellä, mutta suurin osa meistä on kuitenkin jollain tavalla hämillään ja epätietoinen siitä, mitä tässä tilanteessa tarvitsisi ja voisi tehdä.

Mielestäni myötätuntoa on jo se, että noudattaa mahdollisimman tarkkaan hallituksen kehotuksia olla levittämättä virusta, koska kukaan meistä ei voi tietää, onko taudin kantaja vai ei. Samalla voi olla yhteydessä sekä lähimmäisiinsä että eniten apua tarvitseviin ihmisiin vähintäänkin kaikin mahdollisin sellaisin keinoin, jotka eivät välttämättä vaadi fyysistä kontaktia. Siis tarjoata ja antaa henkistä tukea kanssaihmisille, koska se voi ratkaisevalla tavalla auttaa meitä kaikkia selviämään kriisin keskellä. Varsinkin, jos itse ei kuulu nk. riskiryhmiin, voi toki tehdä huomattavan paljon enemmänkin eli olla myös fyysisesti apuna esim. käymällä kaupassa ja apteekissa riskiryhmiin kuuluvien puolesta. Se, jolla on pakottava tarve auttaa, löytää kyllä keinot siihen.

Mistä myötätunto kumpuaa ja miksi se ei ilmene kaikilla? Viktor Frankl puhuu ihmisen kaikkein perimmäisimmästä tarpeeesta, jonka hän nimeää tarkoituksen tahdoksi. Perimmäinen se on sikäli, että sen toteutuminen arvokkaina ja hyvinä tekoina toisille määrittää koko meidän elämän laadullisen hyvyyden. Toisin sanoen, mitä enemmän toisille tekoja, jotka ovat heille arvokkaita ja merkityksellisiä, sitä paremmin toteutan elämäni tarkoitusta. Ja vain oman elämänsä tarkoituksen toteuttaminen aikaansaa onnellistavan kokemuksen elämän hyvyydestä. Ei pelkästään yksittäisinä onnen hetkinä, vaan syvällä sisimmässä olevana pohjavireenä, sellaisena maailmankatsomuksena, jonka avulla kykenee kestämään elämään väistämättä kuuluvat huonotkin hetket.

Tarkoituksen tahto, pakottava tarve tehdä hyvää, erilaisia arvokkaita ja hyviä tekoja toisille ja kaikille yhteisesti, on meillä kaikilla olemassa jo syntyessämme. Tutkimusten mukaan se myös ilmenee jo pikkulapsilla. Vaarana kuitenkin on, että se tukahtuu, jos lapsi ei saa osakseen riittävästi myötätuntoa ja rakkautta, vaan lapsen vanhemmat ja kasvatukseen osallistuvat (loppuviimeksi me kaikki tavalla tai toisella) syyllistävät, kurittavat, rankaisevat, kostavat tai hylkäävät, jättävät lapsen yksin häpeämään itseään, jos lapsi tekee jotain ns. ”väärin”.

Tällaisina aikoina herää toivo siitä, että yhä useamman ihmisen tarkoituksen tahto herää ja alkaa kukoistaa ja joillakin jopa vahvistua siinä määrin, että he päättävät omistautaa loppuelämänsä toisten auttamiselle. Toivon, että tämä inhimillisyyden ydin vahvistuu kaikissa meissä. Myötätuntoiset ja rakkaudelliset teot toisia kohtaan ovat se ehtymätön ja uusiutuva energian lähde, josta voimme ammentaa voimia kestää ja selvytyä sekä nyt että tämänkin kriisin jälkeen.

 

 

 

Advertisement

Viktor Frankl edelläkävijänä ja tiennäyttäjänä

Terveisiä Viktor Frankl maailmankongressista Wienistä, jossa sain jälleen tavata sekä Viktor Frankl’n alkuperäisiä oppilaita että logoteorian opiskelunsa vasta aloittaneita oppilaita. Ja monia muitakin sekä omaa elämänfilosofiaansa pohtivaa että toisia siinä avustavaa kollegaa. Kongressin järjestäjät lopettivat laskemisen siinä vaiheessa, kun 500 rekisteröityneen osallistujan määrä oli täyttynyt. Maita, joissa logoteoriaa aktiivisesti opetetaan ja opiskellaan, oli edustettuna lähes 40 (muutamasta maasta ei tällä kertaa ollut osanottajia). Edustettuna olleiden Wienin akkreditoimien instituuttien ja yhdistysten määrää en tiedä, mutta yhteensähän meitä on yli 130, Suomen Viktor Frankl Instituutti mukaan lukien.

Oli mukava kuulla jälleen tulkintoja niistä ajatuksista, joita Viktor Frankl alkoi kehittelemään jo 1920-luvulla ja joita hän levitti henkilökohtaisesti pitkin maailmaa sekä yliopistoissa että yleisötilaisuuksissa ja monissa kymmenissä kirjoissaan ja sadoissa artikkeleissaan vuonna 1997 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka. Ja kuten totesin, meitä sanansaattajia, jotka toimimme eräänlaisina Wienin Viktor Frankl Instituutin lähettiläinä, on lukematon määrä eri puolilla maailmaa – kaikissa maanosissa lännestä itään ja pohjoisesta etelään.

Monen suulla korostettiin Viktor Frankl’n filosofian syvyyttä moniin nykyisiin psykologisiin ja elämäntaito-oppeihin verrattuna. Monissa niissä osoitetaan jopa tieteellisin tutkimuksin todeksi niitä keskeisiä väittämiä, jotka Viktor Frankl loi osaksi oppiaan jo lähes 100 vuotta sitten. Mikäpä sen mukavampaa sinänsä, mutta valitettavaa on näiden muiden esittämien ajatusten pinnallisuus ja irrallisuus siitä filosofisesta perustasta, jolle kaiken pitäisi kiinnittyä. Tarkoitan erityisesti Viktor Frankl’n holistista, kokonaisvaltaista ja ihmisen kaikki olemuspuolet kattavaa ihmiskäsitystä.

Keskeistä Viktor Frankl’n ihmiskäsityksessä on kaikkien olemuspuolien samanaikainen yhdessäoleminen ja sen huomioiminen kaikessa. Toisin sanoen, fyysisen, psyykkisen, henkisen ja situationaalisen olemuspuolemme yhteenkietoutuneisuuden huomioiminen joka hetki kaikessa olemisessamme. Vaikka kaikki olemuspuolet vaikuttavat toisiinsa siten, että yhdessä olemuspuolessa tapahtuva vaikuttaa samalla kaikkiin toisiin olemuspuoliin, ovat elämämme laadun kannalta kaikkein keskeisimmät oma henkinen tajunnallisuutemme kaikkine kykyineen ja voimineen ja toisaalta kaikki se, mihin kulloinkin olemme suhteutuneita ja suhteissa eli maailmasuhteemme, jota myös situationaalisuudeksi kutsutaan. Ihminen on siis avoimessa suhteessa maailmaan ja kaikki maailmassa tapahtuva, johon hän kehollisesti ja tajunnallisesti joutuu tai hakeutuu suhteisiin, vaikuttaa häneen perustavalla tavalla. Ilman maailmasuhdetta meillä ei edes olisi tajuntaamme.

Esimerkiksi kaikki onnellisuuden aiheet löytyvät maailmasta, kaikesta siitä, mikä on jotain toista tai jokin toinen kuin minä itse. Näitä aiheita Viktor Frankl kutsui tarkoituksiksi, joiksi hän nimesi kaiken sen arvokkaan ja merkityksellisen, jota teemme jollekin toiselle kuin itsellemme. Vain tällaisten tarkoitusten toteuttaminen elämässämme voi johtaa kestävään hyvinvointiin ja onnellisuuteen – jota kokonaisvaltaista kokemusta hyvästä elämästä antiikin kreikkalaiset kutsuivat eudaimoniaksi. Kuten Viktor Frankl totesi – siis jo 100 vuotta sitten – oikotietä onneen ei ole.

Kaikkein ylevin tapa toteuttaa tarkoitustamme maailmassa on asennoitua rakkaudellisesti kaikkeen ja toimia sen mukaisesti. Tämä on mahdotonta meille epätäydellisille ihmisille, mutta päämääränä ja toimintamme ohjenuorana se on mahdollinen. Mitä useammin onnistumme asennoitumaan ja toimimaan rakkaudellisesti toisia kohtaan, sitä useammin ja voimakkaammin voimme kokea onnellisuutta elämässämme. Toisia ei merkitse vain toisia ihmisiä, vaan kaikkea, joka on jotain muuta kuin minä itse omine kehoineni ja tajuntoineni. Tämän havainnollistamiseksi tarvitsemme situationaalisuuden käsitettä, josta hiljattain edesmennyt suuri suomalainen filosofi Lauri Rauhala on kirjoittanut suomenkielellä koko kirjallisessa tuotannossaan. Viimeisimpänä teoksenaan kirjassaan ”Ihminen kulttuurissa – kulttuuri ihmisessä”.

Siteeraankin lopuksi Rauhalan lausumaa: ”Maailmassa voisi tapahtua paljon suotuisaa kehitystä, jos yleisesti käsitettäisiin, että situaatio on osa ihmistä.” Erityisesti Viktor Frankl’ia ajatellen, joka nimesi ja määritteli ihmisen keskeiset henkiset kyvyt, voisi myös todeta, että mikäli ihmiset käsittäisivät, miten tärkeää henkinen kasvu on ja etenkin, miten sitä tehdään ja mitä siinä tulisi tapahtua, eläisimme paljon paremmassa maailmassa.