Arvojen ja tarkoitusten pohtimisen merkitys

Aluksi takakannen teksti juuri ilmestyneestä Arvojen ja tarkoitusten pedagogiikka kirjasta, jonka toimitin yhdessä Eevastiina Gjerstadin kanssa.

Jokaisen on tärkeää pohtia, mihin arvoihin perustaa elämänsä ja millä tavoin pyrkiä varmistamaan oman elämän tarkoituksellisuus. Erityisen tärkeitä nämä kysymykset ovat kasvatuksellisissa ammateissa toimiville ja muille ihmisten auttajille. Heidän on kyettävä ohjaamaan arvojaan ja tarkoituksiaan kyseleviä nuoria tai aikuisia ihmisiä etsimään vastauksia oikeista suunnista. Jotta tämä olisi mahdollista, on ihmistyötä tekevän itse selkeästi tiedostettava sekä arvojen ja tarkoitusten yleinen olemus että omat arvonsa ja elämänsä tarkoitukset.

Arvoja ja tarkoituksia voi lähestyä monin eri tavoin ja näin kirjan artikkelien kirjoittajat myös tekevät. Oman erityisen näkökulmansa elämän tarkoituksiin luoneella Viktor E. Frankl’illa on ollut vaikutusta useisiin kirjoittajiin, joka näkyy selkeästi myös heidän artikkeleissaan. Frankl’in filosofiaa tarkastellaan myös erikseen joissakin artikkeleissa sekä teoreettisesti että käytännön toiminnan kannalta.

Kirjan kirjoittajissa on tunnustettuja arvofilosofian, kasvatuksen ja psykologian tutkijoita sekä käytännön kasvatus-, opetus- ja nuorisotyötä ja muutakin ihmistyötä tehneitä asiantuntijoita. Kirjassa on myös artikkeli itsenäisesti oman elämänsä lähtökohtia ja suuntaa etsivästä ihmisestä. Kirja valaisee siten monipuolisesti tieteellis-teoreettisen tutkimuksen, käytännön ammatillisen asiantuntemuksen että omakohtaisen kokemisen näkökulmia arvoihin ja tarkoituksiin. Kirja on siksi hyödyllinen sekä tutkimusta tai käytännön kasvatus- tai auttamistyötä tekeville että oman elämänsä suuntaa etsiville ihmisille.

Ja jatkoksi vielä ote kirjan Esipuheesta.

Jokainen ihminen kysyy ainakin hetkittäin elämänsä suuntaa, arvojaan ja elämänsä tarkoituksellisuutta. Kysyminen voimistuu murrosiän lähestyessä, jolloin nuori ei tyydy pelkästään kysymään elämän tarkoitusta, vaan saattaa asettaa sen myös kyseenalaiseksi. Tarkoituksettomuuden tunne on nuorten keskuudessaan merkittävästi yleisempää kuin aikuisilla ihmisillä johtuen sekä nuorten rohkeudesta kyseenalaistaa jopa koko olemassaolonsa tarkoitus, että siitä, että elämän tarkoituksellisuuden pohtiminen ajoittuu vaiheeseen, jossa nuori kamppailee henkisesti monella muullakin tavoin. Tämä oli lähtökohtana silloin, kun kirjalle valittiin nimeä ja siksi nimessä korostuu pedagoginen, kasvatuksellinen näkökulma.

Kaikkien kasvattajien eettisenä velvollisuutena on ohjata lapsia ja nuoria tiedostamaan, mikä on yleisinhimillisesti arvokasta, sekä ohjata heitä etsimään elämänsä tarkoituksia niiden suunnasta. Kirjan ensimmäisessä osassa pohditaan tarkoitusten ja arvojen filosofisia ja teoreettisia kysymyksiä ja lähtökohtaolettamuksia. Professori Tapio Puolimatka pohtii, miten erilaiset filosofiset arvositoumukset johtavat erityyppisiin käsityksiin elämän tarkoituksesta ja ihmisenä olemisesta. Ei siis ole sama, millaisia nämä taustauskomuksemme ovat. Kysymystä elämän ja sen erilaisten hetkien tarkoituksesta on filosofioissa ja uskonnoissa pohdittu aikojen alusta lähtien. Juutalainen psykiatri ja filosofi Viktor E. Frankl omisti elämänsä ihmisten evästämiselle kunkin oman ainutkertaisen ja ainutlaatuisen elämänsä tarkoituksellisuuden etsintään. NFG:n toiminnanjohtaja Timo Purjo keskittyy artikkelissaan sen kirkastamiseen, mitä Frankl todella sanoi elämän hetkien tarkoituksista.

Tutkija Eevastiina Gjerstad pohtii arvokasvatuksen mahdollisuuksia ja rajoja ja osoittaa, että arvokasvatukseen liittyvien väärinkäsitysten murtamisen kautta arvokasvatuksesta voi tulla ideaalinsa mukaisesti ihmisyyden ilmentäjä. Filosofian tohtori Ulla Solasaari tarjoaa valaisevan ja käytännön kasvatuksen kannalta erityisen hyödyllisen näkökulman arvoihin negatiivisten arvojen tarkastelun kautta. Professori Simo Skinnari pohtii elämän syviä kysymyksiä ja erityisesti sitä, mitä on aito ihmisyys ja aikuisuus sen yhtenä osana. Dosentti Risto Nurmela syventyy tarkastelemaan Frankl’in näkökulmia elämän perimmäiseen tarkoitukseen.

Kirjan toisessa osassa tarkoitukset ja arvot näyttäytyvät käytännön kasvatuksen konteksteissa ja kysymyksissä. Professori Hannele Niemi visioi koulusta, joka olisi olemassa elämää varten. Tällaisen koulun elementteinä olisivat järki, tunne ja elämän tarkoitus ja se perustuisi arvoihin ja tarkoituksiin ohjaavaan kasvatukseen. Itävaltalainen professori Pia-Maria Rabensteiner näkee nimenomaan eksistentiaalipedagogiikan olevan ongelmissa painivan koulun ratkaisu, sillä se tuo tarkoitusperspektiivejä sekä oppilaiden että opettajien elämään ja olemassaoloon.

Käytännössä tarkoituskeskeistä näkökulmaa nuorten kasvatuksessa ovat jo kokeilleet NFG:n vastaava nuorisokasvattaja Heini Lesojeff ja entinen vastaava nuorisokasvattaja Anne-Maria Karjalainen. He jakavat kokemuksiaan lukijoille artikkelissaan. NFG:n tutkija Eevastiina Gjerstad ja tutkimusavustaja Riikka Uljas valottavat, miten tarkoituskeskeistä näkökulmaa voidaan hyödyntää itsetuhoisten nuorten auttamistyössä. Emeritusprofessori Markku Ojanen kirjoittaa siitä, miten materialismin kohoaminen arvojen tilalle hämärtää todellisia arvojamme ja tarkoituksiamme.

Omaa ihmisarvoaan ja elämänsä tarkoitusta voi jokainen etsiä myös itse. Jopa keski-ikäinen ihminen voi löytää uusia arvoja ja näkökulmia elämäänsä sekä niihin perustuvia armollisia suhtautumistapoja kanssaihmisiinsä. Kirjassa on myös tällainen, runoilija Ukko Kärkkäisen kirjoittama artikkeli, jossa hän kuvaa koskettavalla tavalla matkaansa kohti uudenlaista kokemusta elämänsä tarkoituksellisuudesta ja siihen perustuvaan toivoon ja elämäniloon.

Kirjassa on 281 sivua. Kirja kuuluu Non Fighting Generation ry:n kirjasarjaan ja on järjestyksessä sarjan 4. teos. Kirjaa saa kaikista hyvin varustetuista kirjakaupoista ja nettikirjakaupoista. Kirjan suositushinta on 32 euroa, mutta hinta vaihtelee kirjakaupoittain.

Toivotan Sinulle antoisia lukuhetkiä, mikäli aiot hankkia kirjan itsellesi vaikka joulupukin konttiin 🙂

Advertisement

Väärin ymmärretty kasvatus

Mitä on kasvatus? Kysymykseen on tietysti vaikeaa antaa yksiselitteistä ja tyhjentävää vastausta. Kasvatusfilosofina suhtaudun kysymykseen siten, että se on yhtä perustava kuin kysymykset ”mitä on ihminen” tai ”mitä arvot ovat”. Ne ovat yhtä kiistanalaisia ja kiihkeitäkin reaktioita herättäviä kuin kysymys kasvatuksen olemuksesta.

Mitä pitempään olen toiminut käytännön kasvatustoiminnassa nuorten parissa ja mitä enemmän olen kasvatusta myös filosofis-teoreettisesta näkökulmasta tutkinut, sitä vakuuttuneemmaksi olen tullut siitä, että kasvatus voidaan kiteyttää yhteen sanaan. Määritelmäni on siten: Kasvatus on rakkautta.

Käytännön kasvatuksessa varhaislapsuudesta nuoruuden kautta aikuisuuteen voidaan tarvita paljon muunkinlaisia arkijärkeen perustuvia kasvatustekoja. Ne kaikki eivät kuitenkaan riitä lapsen ja nuoren ohjaamiseen hyvään elämään, jos rakkaus ei ole kasvatuksen perustana. Kun näin väitän, mitä tarkoitan rakkaudella? Kasvatus on aina tekoja, joten on kysyttävä: Millaisia ovat rakkaudellisuuteen perustuvat kasvatusteot?

Rakkaus on lempeyttä. Eräs toimittaja nimesi minut joskus kauan sitten olleessa lehtijutussa ”väkivallan lempeäksi viholliseksi”. Lempeys on siis jo pitkään ollut kasvatusajatteluni keskiössä. Lempeys on jotain muuta kuin ankaruus, kovuus ja tylyys tai kiivaus ja äkeys. Rakkaudellinen kasvatuskaan ei siten ole leimallisesti kontrollointia, kurinpitoa, rajojen asettamista ja rankaisemista. Se ei myöskään ole huutamista, komentamista ja käskemistä. Joskus saatetaan joitakin tämäntyyppisiäkin keinoja tarvita etenkin kotikasvatuksessa, ehkä ennen kaikkea vanhemman itsensä eikä niinkään lapsen parhaaksi. Mutta ne eivät voi olla ainoa tai edes pääasiallinen keino. Missään tapauksessa tuonkaltaiset keinot eivät ole riittäviä hyvään kasvatukseen eli lapsen tai nuoren kasvattamiseen hyvään.

Lempeys ei myöskään viittaa lempi-sanaan, jota käytetään erityisesti runoudessa kuvaamaan eroottissävyistä rakkautta ja arkikielessäkin aistillista rakkautta, lemmiskelyä tai rakastelua, ”lemmenleikkejä”. Tosin lempi-sanaa käytetään myös yhdyssanoissa kuvaamaan sitä, että jokin tai joku on erityisen rakas ja mieluisa. Mutta itsestään selvää on, että vanhempien rakkaudella lapsiinsa tai kasvatuksen ammattilaisten rakkaudellisella asennoitumisella lapseen tai nuoreen ei voida tarkoittaa mitään sellaista, joka viittaa erotiikkaan.

Lempeydellä viittaan hyväntahtoisuuteen, myötämielisyyteen ja ystävällisyyteen sekä rauhallisuuteen ja tyyneyteen. Mutta ennen kaikkea tarkoitan sillä sellaista rakkaudellista suhtautumista kasvavaan ihmiseen, jossa tahdotaan kasvavalle kaikkea mahdollista hyvää. Aristoteles toteaa: “Rakkaus [philein] on hyvinä pitämiemme asioiden toivomista toiselle juuri tuon toisen eikä itsemme vuoksi sekä toimimista voimiemme mukaan niiden toteutumiseksi käytännössä.” Kasvavan rakastaminen tässä mielessä on välittämistä hänen subjektiivisesti hyvästä elämästään, onnestaan tai hyvinvoinnistaan ja kasvavassa ilmenevän hyvän arvostamista vain ja ainoastaan hänen itsensä vuoksi. Tällaista rakkautta voidaan perustellusti pitää rakkauden korkeimpana muotona.

Viktor E. Frankl’in mukaan Max Scheler kuvaa rakkautta henkisenä liikkeenä kohti rakastetun ihmisen korkeinta mahdollista arvoa. Frankl tulkitsee tämän niin, että rakkaudessa emme näe ihmistä vain sellaisena kuin hän on, vaan myös sellaisena mitä hän voi olla ja millaiseksi hänen on mahdollista tulla. Aito rakkaus on siten ymmärrettävä laajasti toisen ihmisen henkisen persoonan, hänen todellisen olemuksensa ja arvojen luomien mahdollisuuksien näkemisenä. Tällainen rakkaus auttaa toista ihmistä todellistumaan kaikkien niiden arvojen mahdollisuuksien mukaisesti, joita rakkaudessa on tullut ja jotka ovat vain siinä voineet tulla näkyviksi. Rakkaudessa, jossa ihminen haluaa tulla kaikessa arvokkuudessaan sellaiseksi minä toinen hänet näkee, hänelle kehkeytyy edellytyksiä kohota olemassaolonsa mahdollisuuksien ääriin. Rakkauden avulla ihmiselle rakentuu perusta onnellisuudelle [eudaimonia], jolla tarkoitan kokonaisvaltaista kokemusta hyvästä elämästä.

Puhun edellisessä kappaleessa tarkoituksellisesti ihmisestä, koska kuvaamani kaltainen rakkaus on sen korkein muoto myös kaikissa parisuhteissa sekä kaikissa muissakin ihmissuhteissa. Kun Suomessakin hiljattain vieraillut Dalai-lama Tenzin Gyatso julkistaa, että ”todellinen uskontoni on lempeys”, viitannee hän juuri tämänkaltaisen rakkauden mahdollisuuksiin ratkaista maailman kaikki ihmisten keskinäiset ongelmat. Rakkauden taito on eittämättä vaikea, mutta kuten kaikkia muitakin taitoja, myyös rakkautta voi opetella ja oppia. Kyse on ennen kaikkea siitä, tahdommeko sitä riittävän voimakkaasti.

Rakkaus kasvatuksessa ei ole puhtaan vapaaehtoista, vaan se on ankara eettinen velvoite kaikille lasten vanhemmille ja työkseen lapsia ja nuoria kasvattaville ammattilaisille. Nuorten auttamis- ja kasvatustyössä toimivalle ammattilaiselle rakkauden etiikka tarkoittaa velvoitetta kasvatukselliseen rakkauteen siitä riippumatta hyväksyykö tai ymmärtääkö hän kasvatettavansa käyttäytymistä tai maailmankuvaa. Väkivaltaisesti käyttäytyvien ja muiden pahan tekijöiden parissa työskenneltäessä on haaste käytännössä suuri, muttei kuitenkaan mahdoton ainakaan ihanteena, jota kohti tulee kaikkensa ponnistellen pyrkiä. Ainoastaan tätä kautta syntyy perusteita ja aiheita (havaittavissa olevina kasvatustuloksina) arvostaa itseään hyvänä kasvattajana.

Ihmettelen kovasti, jos joku väittää, että ”pelkkä” rakkaus ei riitä mihinkään. Ainahan voi luetella, että sen lisäksi täytyy olla vastuuntuntoa, epäitsekkyyttä, empatiaa, lapsen näkökulman ja hänen hyvänsä huomioonottamista, lapsen kasvun ja kehityksen tukemista jne. Minulle nämä kaikki ja juuri nämä sisältyvät rakkauteen. Ne palautuvat (redusoituvat) kaikki siihen olematta itsessään mitään muuta kuin rakkauden ilmenemismuotoja kasvatuksessa.

Kasvatuksella on aina päämääränsä, jotta kyse olisi kasvatuksesta. Rakkaus on pyrkimystä tekoihin ja toimintaan, joka suuntautuu ihmisen ainutlaatuiseen olemukseen henkisenä ja eettisenä persoonana, hänen henkiseen ja eettiseen ytimeensä ja syvimpään sisimpäänsä. Kasvatus on siten rakkautta ja rakkaus on kasvatusta, toisen ihmisen henkisen ja eettisen kasvun tulemista.

(Aristotelesta, Frankl’ia ja Scheleriä koskevat viittaukset ovat peräisin omasta väitöskirjastani ”Väkivaltaisesta nuoruudesta vastuulliseen ihmisyyteen”.)

Nuoruus on uusi kasvumahdollisuus

Murrosikä on kuin myrsky vesialtaassa. Merkityksettömistä asioista syntyy kuohuntaa, aaltojen törmäystä altaan laitoihin ja välillä niiden ryöpsähtämistä myös laitojen yli muiden silmille. Murrosikä onkin koko lapsuus- ja nuoruusiän kehityksen kuohuvin vaihe. Nuoren mieliala (tunnetilat) ja mielenkiinnon kohteet (arvostukset) vaihtelevat tiheästi samoin kuin ulkoinen käyttäytyminen. Kehitysvaiheeseen kuuluu, että kiistat vanhempien kanssa lisääntyvät. Tavanomaisia kiistojen aiheita ovat kotiintuloajat ja menemisen vapaus, taskurahojen määrä ja käyttö, ulkonäkö ja vaatetus jne. Niin kauan kuin nuoren ja vanhempien välit pysyvät läheisinä ajoittaisesta etääntymisestä huolimatta, on tilanne hyvä, koska vanhemmalla säilyy keskusteluyhteys ja vaikutusmahdollisuus nuoreen. Erittäin tulehtuneet välit tarkoittavat puolestaan, että kasvatussuhde on todennäköisesti katkennut lopullisesti tai ainakin sitä, että se tuskin korjaantuu ilman ulkopuolista apua.

Murrosiän myrskyt aiheutuvat käynnissä olevasta kiihkeästä kehitysvaiheesta. Nuoren kasvu ja kehitys ei etene kehityspsykologian oppien väittämällä tavalla jonkinlaisena kaavamaisena kehitysvaiheiden ketjuna, vaan täysin yksilöllisesti etenevänä tapahtumisena. Kasvutapahtuman rakennetta voidaankin kuvata vaikka punoutuvana verkkona tai eripituisista säikeistä muodostuvana köytenä. Uudet mielen ilmentymät suhteutuvat jo olemassa olevaan yksilölliseen kokemustaustaan. Tähän aiempaan kokemusperustaan suhteutuvasta mielellisestä aineksesta syntyy merkityssuhde, joka sijoittuu osaksi yksilöllistä maailmankuvaa. Maailmankuvasta karsiutuu myös pois sellaista aiemmin ymmärrettyä, jolle nuori antaa uuden merkityksen. Aivotutkijat – jotka puhuvat virheellisesti aivoista, vaikka tarkoittavat ihmisen tajuntaa – kuvaavat samaa uusien ratojen ja yhteyksien syntymisenä ja vanhojen karsiutumisena. Näin köysi tai verkko laajenee ja muuttaa muotoaan eli nuoren kuva itsestä ja maailmasta rikastuu ja uudistuu.

Nuoren käsitys itsestä ja maailmasta on edellä esitetyllä tavalla jatkuvassa muutoksessa. Nuori pohtii ainakin tiedostamattomalla tasolla kaiken aikaa, miten olla suhteissa omaan itseensä, miten olla suhteissa toisiin ja miten olla suhteissa yhteisöön, yhteiskuntaan ja maailmaan. Nuoren arvot, tunteet, asenteet ja toimintatavat vaihtelevat voimakkaasti laidasta laitaan ollen samalla hyvinkin ristiriitaisia. Näiden selkiyttäminen olisi tärkeää ihmissuhteiden kannalta eli toimeen tulemiseksi mahdollisimman hyvin sekä itsensä että ystävien, kavereiden ja aikuisten kanssa. Selkiyttäminen ei kuitenkaan onnistu yksin, vaan nuoren jäädessä yksin hänen maailmankuvansa pikemminkin taantuu. Vanhempien kunnioittava ja myötätuntoinen läheisyys on paras keino vähentää murrosiän eksistentiaalista tuskaa. Vanhemmilla on mahdollisuudet olla nuoren tukena mikäli keskusteluyhteys on säilynyt myrskyistä huolimatta.

Omien vanhempien ja oheiskasvattajina toimivien aikuisten tehtävänä on olla tarjolla nuorelle, mutta jättämällä tälle tilaa lähestyä. Aikuisen on oltava aktiivisen, mutta kunnioittavan utelias. Goethe puhui aikanaan ”havainnoivasta arvostelukyvystä”, jolla hän tarkoitti huolellista havainnointia, ”läheltä katsomista” ja olennaisen tavoittavaa ajattelua. Tämän – harjaantumisen kautta jokaisen opittavissa olevan – taidon avulla vanhempi pystyy arvioimaan nuorensa hyvinvointia ja osoittamaan tarvittaessa huolestumisensa nuorelle. Nuoreen on kuitenkin luotettava ja uskottava mahdollisimman pitkään hänen tekemistä virheistä huolimatta silloin kun ne ovat luonteeltaan vaarattomia. Ennen kaikkea on uskottava nuoren mahdollisuuksiin hyvään ja onnelliseen elämään niiden valintojen perusteella, joita hän tekee – tai niistä huolimatta. Suvaitsevaisuutta on se, että antaa nuoren tehdä myös omat virheensä. Kuitenkin nuori tarvitsee myös ohjausta hyvään, toteen ja kauniiseen sekä rakkauteen. Aikuisen tehtävänä on avata ikkuna maailmaan, sen näkemiseen, miten maailmassa on hyvää, pahaa ja pyhää. Ja aikuisen tehtävänä on ohjata nuori näkemään, että hyvä on pahaa voimakkaampaa ja kestävämpää ja että sen puolesta kannattaa ponnistella saadakseen voimaa elää.

Suomalaisten on vaikea lausua toisilleen ”kiitos”. Kiitos on kuitenkin paras kasvattaja. Turvan ja lohdutuksen lisäksi nuori tarvitsee aikuisen kiinnostusta ja innostusta nuoren tekemisistä. Varsinkin kun nuori on tehnyt jotain hyvää, on sen arvostaminen osoitettava selkeä kiitoksella. Tällä tavalla nuorta rohkaistaan ja kannustetaan parhaiten ponnistelemaan kohti hyvää jatkossakin.

Nuoruus on voimakkaan kasvun ja suurten muutosten aikaa. Nuoruus on myös mahdollisuus ankkuroitua lopullisesti suuntautumaan kohti hyvää, vaikka elämä olisi siihen asti ollut lähes millaista tahansa ajelehtimista peräsimettömällä laivalla aavalla ja myrskyisällä merellä.