Nimimerkki Mies mustelmilla kirjoitti tämän päivän Hesarin mielipideosastossa:
Suomen Amnesty kampanjoi kuntavaalien yhteydessä näyttävästi perheväkivaltaa vastaan. Sinänsä hyvää aihetta voisi tukea paljon iloisemmalla mielellä, jos kampanjasta ei tulisi sellainen olo, että omat kokemukseni perheväkivallan uhrina ovat mitättömiä, merkityksettömiä ja yhteiskunnallisesti epäkiinnostavia.
Olen yli 30-vuotias mies. Vielä vuosi sitten asuin yhteistaloudessa väkivaltaisen naisen ja pienen lapseni kanssa. Ex-puolisoni oireilu liittyi persoonallisuushäiriöön, jotka eivät ole Suomessa harvinaisia. Myös Tuhansien iskujen maa -tutkimuksessa saatiin tulokseksi, että miehet joutuvat parisuhdeväkivallan uhreiksi yhtä usein kuin naisetkin.
Tässä mielessä pidän erittäin loukkaavana Amnestyn sukupuolittunutta kampanjaa, jossa minun ja muiden miesten kokemukset marginalisoidaan totaalisesti. Harva ulkopuolinen voi käsittää, kuinka helvetillistä on asua väkivaltaisen ihmisen kanssa, joka käyttäytyy säännönmukaisesti aggressiivisesti ja uhkaavasti. Väkivaltainen käytös oli päälle käymistä, liikkumisen rajoittamista, hakkaamista, potkimista, lyömistä . . . Fyysistä väkivaltaa oli ehkä muutamia kertoja kuukaudessa, väkivallan uhkaa ja henkistä väkivaltaa lähes joka päivä.
Väkivaltatilanteissa tunsin musertavaa voimattomuutta ja neuvottomuutta, sillä minulle ei ollut opetettu koskaan eikä missään, kuinka minun tulisi toimia. Jälkikäteen ajateltuna oikea menettelytapa olisi ollut ottaa yhteyttä poliisiin. Niin toimin kuitenkin vain kerran, kun puolisoni uhkasi ottaa käyttöönsä veitsen ja vahingoittaa sillä itseään. Pelkäsin usein myös lapsemme puolesta.
Naapureilta voin vain pyytää anteeksi. Rappukäytävässä sain hävetä silmät päästäni. Olen rikkinäisestä perheestä, ja minulla oli lasinen lapsuus. Siksi pakoon lähteminen vanhempien luokse ei tuntunut kovin hyvältä idealta, koska lapsi olisi saattanut joutua ojasta allikkoon. Masentavinta olikin, etten tiennyt ainuttakaan pakopaikkaa. Kynnys häiritä sukulaisia neljän aikaan yöllä on aika suuri, ja häpeä nostaa sen kymmenenteen potenssiin.
Toivon, että naisten väkivaltaisuudesta puhuttaisiin enemmän. Yhteiskunnallisella keskustelulla saataisiin ehkä luotua sellaista yhteistä kulttuuria, jossa jokainen katsoisi oikeudekseen ja velvollisuudekseen puuttua väkivaltaiseen käytökseen eikä yhdenkään miehen tarvitsisi pelätä, ettei hänen ilmoitustaan väkivaltaisesta puolisosta oteta vakavasti. Toivon myös, ettei yhdenkään miehen tarvitse jäädä väkivaltaiseen suhteeseen vain sen vuoksi, että pelkää suhteen päättymisen jälkeen äidin käyttävän huoltajuuskiistaa koston välineenä.
Amnestyn kampanja ei ole ainoa, jossa suomalainen perheväkivallan todellisuus unohdetaan. Tilanne on kovin erilainen monessa muussa maassa, mutta sillä ei voi mitenkään puolustella sitä, että Suomessa kampanjoidaan kovin yksipuolisesti ja virheellisiä mielikuvia luoden ja ylläpitäen.
Useat tutkimukset ovat osoittaneet, että nykynuorten keskuudessa tilanne on kääntynyt jopa toisin päin. Nuorten seurustelusuhteissa tytöt käyttäytyvät selvästi väkivaltaisemmin poikaystäviään kuin päinvastoin. Olisikohan vihdoin aika luopua tabuista ja silmien ummistamiselta tosiasioilta. Muussa tapauksessa nykyisen kaltaiset vääristyneet ja yksipuoliset kampanjat saattavat kääntyä itseään vastaan. Ja ennen kaikkea puolet tai nuorten kohdalla jopa yli puolet lähisuhdeväkivallasta jää kokonaan ottamatta huomioon taistelussa väkivallattomamman maailman puolesta.