Aihearkisto: mielialalääke

Suomesta on tullut perhesuhteiden kehitysmaa

Viime vuosi oli poikkeuksellisen synkkä suomalaisille lapsille – tai eräille heistä. Alle 15-vuotiaita lapsia surmattiin ainakin 12, kun kymmenen edellisvuoden keskiarvo on ollut viisi uhria vuodessa. Lapsen surmaaja on yleensä oma äiti tai isä, tässä järjestyksessä. Tekotavat ovat toisinaan olleet erittäin julmia ja raakoja. Lasta on saatettu kiduttaa psyykkisesti tai fyysisesti pitkäänkin ennen lopullista surmantekoa. En kärsi edes muistella, mitä kaikkea olen joutunut lukemaan tai kuulemaan. En myöskään ryhdy pohtimaan mahdollisia syitä tai taustalla vaikuttavia seikkoja. Keskityn sen sijaan kyselemään, voisimmeko tehdä jotain äärimmäisen ja kaikenlaisen muunkin lasten kaltoinkohtelun vähentämiseksi ja jopa poistamiseksi.

Olen säästänyt sunnuntain 12.8.12 Hesarissa olleen Johanna Pohjolan jutun, jonka otsikko oli Suomi, perhesuhteiden kehitysmaa. Olemme taitavia auttamaan niin kutsuttuja kehitysmaita niiden ongelmissa, kuten taloudellisessa köyhyydessä ja yhteiskunnallisessa epävakaudessa. (Listaan kuului myös eriarvoisuus, mutta sen hillitsemisessä olemme kadottaneet asiantuntemuksemme.) Mutta kuka auttaisi meitä poistamaan taloudellisen hyvinvoinnin – tai siitä kilpailemisen tai sen menettämisen – aiheuttamat seuraukset, jotka johtavat muun muassa avioeroihin, perhesurmiin, mielenterveysongelmiin jne.? Kuka antaisi hyviä vihjeitä siitä, miten voisimme poistaa taloudellisen, ulospäin näkyvän tai näytellyn hyvinvoinnin aiheuttaman psyykkisen, ihmisten sisäisen ja todellisen pahoinvoinnin?

Suomi vie maailmalle kaikenlaista osaamistaan, hyvänä esimerkkinä peruskoulumme Pisa-tutkimustulosten perusteella saama maaginen maine. Esimerkki on itse asiassa varsin kuvaava. Tekniset oppimistulokset ovat erinomaisia ja oppilaiden psyykkinen hyvinvointi on samalla heikointa mahdollista tasoa. Kyllä, kouluista tuotetaan tiedollisesti huippuyksilöitä Suomen taloudellista kilpailukykyä turvaamaan. Huippuyksilöitä, jotka pudottavat kollegoitaan pelistä ja laiminlyövät perhettään sekä turruttavat sisäisen pahoinvointinsa alkoholilla ja mielialalääkkeillä. Kunnes murenevat ja romahtavat täysin vieden mahdollisesti myös perheensä mennessään oman käden kautta kuolemaan. Vaikkei näin aina tapahdu, tämäkin on mahdollista pahoinvointiyhteiskunnassamme.

Mitä vientituotteita nk. kehitysmailla voisi olla tarjota meille? Mummot, tervehtiminen, yhdessä syöminen ja vieraanvaraisuus tulivat heti mieleen, kun Hesari kysyi vinkkejä parin nk. kehitysmaan edustajalta.

­Tär­keää on yh­tei­sön har­mo­nia ja per­heen tu­ki. Ja­ka­mi­nen ja vä­lit­tä­mi­nen per­hees­sä, su­ku­pol­vien tu­ki ja iso­van­hem­mat. I­soäi­tien hoi­ta­mis­ta lap­sis­ta tu­lee hy­viä ih­mi­siä. Lap­set op­pi­vat huo­leh­ti­maan nuo­rem­mis­taan. He kuu­le­vat ta­ri­noi­ta, jot­ka in­nos­ta­vat mut­ta ker­to­vat myös vai­keuk­sis­ta.

Kun olet si­säl­lä, olet on­gel­mi­ne­si yk­sin. Ul­ko­na ta­paat ih­mi­siä ja jut­te­let. Lak­kaat ajat­te­le­mas­ta on­gel­mia, ja toi­set roh­kai­se­vat si­nua. Jo­kai­nen kuu­luu ryh­mään, ku­ten naa­pu­rus­toon tai työyh­tei­söön. Ih­mi­set tie­tä­vät, et­tä he ei­vät ole on­gel­mi­neen yk­sin. Ke­hit­ty­neis­sä mais­sa ih­mi­siä roh­kais­taan it­se­näi­syy­teen. Me roh­kai­sem­me aut­ta­maan toi­sia.

­Ter­veh­ti­mi­nen on tär­keää vuo­ro­vai­ku­tus­ta. Ihmi­set ky­sy­vät usein tois­ten­sa ter­vey­des­tä ja per­heen­jä­se­nis­tä. Se roh­kai­see yk­si­löä avau­tu­maan. Myös hy­myi­ly lie­vit­tää jän­nit­tei­tä ja he­rät­tää luot­ta­mus­ta.

Suo­ma­lais­ten pi­täi­si ol­la ys­tä­väl­li­siä ja viet­tää ai­kaa muiden ih­mis­ten kans­sa. Meidän sa­non­tamme mu­kaan il­lal­la saa­pu­va vie­ras on kuin ju­ma­la. Se tar­koit­taa, et­tä vie­raat on ra­vit­ta­va ruoal­la ja rak­kau­del­la. Pyy­tee­tön vie­raan­va­rai­suus on tie ih­mis­ten hy­vin­voin­tiin.

Ke­hi­tys­mais­sa­kin on yk­si­näi­syyt­tä, väkivaltaa, ma­sen­nus­ta ja al­ko­ho­lis­mia. Mut­ta on­gel­mia on hel­pom­pi ja­kaa, jos tietää, että muut ovat valmiita tu­ke­maan kans­sa­kul­ki­joi­taan. Avun pyy­tä­mi­nen ei ole heik­kout­ta, vaan päin­vas­toin sen pyytämättä jättäminen on.

Yh­tei­sön avul­la pys­tyy pal­joon. Yh­teis­kun­ta aut­taa ta­lou­del­li­ses­ti, mut­ta kaik­ki on­gel­mat ei­vät ole ta­lou­del­li­sia. Suo­mes­sa ei ai­na jostain syystä enää us­ko­ta, et­tä ai­nee­ton tu­ki aut­tai­si. Olem­me kai niin tot­tu­nei­ta so­siaa­li­tur­vaan. Muistan hyvin oman lapsuuteni sotien jälkeisellä 1950-luvulla. Silloin elettiin nykyiseen verrattuna pula-aikaa, jolloin aloitettiin raunioitten keskellä alusta ja maksettiin lisäksi vielä sotakorvauksia Neuvostoliitolle. Mutta silloin oli yhteisyyttä, naapurisopua ja talkooapua. En haikaile niiden aikojen perään, mutta jotain silloisesta kulttuurista voitaisiin yrittää palauttaa nykyaikaan.

Yh­tei­syy­des­sä on ky­se toisten ih­mis­ten ja eri­lai­suu­den sie­tä­mi­ses­tä, ei­kä se ole help­poa. Se ra­ken­tuu kun­nioit­ta­mal­la van­hem­piamme sekä ihmisiä sellaisistakin maista, joita emme välttämättä pidä omien kriteeriemme mukaan yhtä kehittyneinä. Esteenä on äärimmäinen kehitysuskomme ja siihen perustuva ylimielinen asenteemme. Kuvittelemme olevamme kehityksen edelläkävijöitä ja luojia, joten menneet sukupolvet ja kehitysmaiden edustajat ovat meitä tyhmempiä eikä heitä kannata kuunnella. Eihän meillä voi olla mitään opittavaa heiltä. Näinköhän on?

3 kommenttia

Kategoria(t): alkoholismi, avioero, huippuyksilö, Hyvinvointi, Hyvinvointivaltio, kansainvälinen kilpailukyky, kehitysmaa, kehitysusko, Kilpailu, kilpailukyky, lapsen surma, lasten kaltoinkohtelu, masennus, mielenterveysongelma, mielialalääke, pahoinvointi, pahoinvointiyhteiskunta, perhesuhteet, perhesurma, peruskoulu, Pisa-tutkimus, psyykkinen pahoinvointi, taloudellinen hyvinvointi, Väkivalta, yhteisyys, Yksinäisyys

Eikö taaskaan mitään muuta kuin puuhastelua aselakien parissa?

Hyvinkäänkin joukkomurhan jälkimainingeissa näyttävät taas aselait saavan pääroolin. Miten meidän päättäjämme voivatkin olla niin kädettömiä?! Vai onko kilpailuyhteiskunta jo tehnyt mahdottomaksi kaikki sellaiset toimet, joilla edistettäisiin kaikkien ihmisten henkistä ja eettistä hyvinvointia? Onko kaikki panokset kohdennettu siihen, että kehitetään koulutuksellisia huippuyksiköitä, joissa tuotetaan huippuyksilöitä maamme kansainvälistä kilpailukykyä varmistamaan? Joka tarkoittaa kaikkien muiden syrjäyttämistä tavalla tai toisella…

En pidä ampuma-aseista enkä ole ampumaharrastaja tai metsästyksen harrastaja. En puolusta ampuma-aseita, mutta näen kuitenkin ongelman olevan muualla. Ongelma on siinä, että liian moni voi liian huonosti. Eikä kyse ole jostain pienestä osasta jotain toisia, ”heitä” tai ”noita”, vaan suuresta enemmistöstä meitä! Päättäjät hokevat – ehkä omaatuntoaan rauhoittaakseen, että ”suurin osa ihmisistä voi hyvin, mutta sitten on se pieni joukko moniongelmaisia, jotka voivat entistä huonommin”. Ehkä he itse kuuluvat siihen joukkoon, joka voi edelleen hyvin – tosin kyseenalaistan heidänkin, ainakaan kaikkien henkisen ja eettisen hyvinvoinnin. Mutta yhä suurempi osa sairastuu eli tauti leviää kulkutaudin tavoin. Taudin nimi on kilpailuyhteiskunnan oireyhtymä ja sen oireisiin kuuluu kaiken aikaa paheneva stressi ja uupumus palvoa taloutta kaiken aikaa tehokkaammin ja tuottavammin sekä tuotantopäässä että kuluttajana. Oireisiin kuuluu myös yhä lisääntyvä ilottomuus (ilman keinotekoisia virikkeitä), pinnan kiristyminen äärimmilleen, jatkuvasti kasvavat vaikeudet ihmissuhteissa sekä mieleltä vaivaava tyhjyyden ja toivottomuuden tunne. Tunne siitä, että tässä mielettömyydessä ei ole mitään tolkkua eikä koko omalla elämällä oikein tunnu olevan merkitystä ja koko elämällä yleensäkään mitään ymmärrettävää tarkoitusta. Ja jotkut kehtaavat puuhastella ampuma-aselakien parissa!

Jos kiellettävää etsitään, niin keittiöveitset tuli ehdottomasti kieltää, koska niillä tehdään suurin osa teräaseilla toteutetuista toisten ihmisten vahingoittamisesta. Ja teräaseturmien määrä on sentään moninkertainen ampuma-aseturmiin verrattuina. Tämä oli kuitenkin lähinnä ironiaa eikä missään tapauksessa vakavasti otettavaksi tarkoitettu ehdotus. Vaikkakin USA:ssa on kouluja, joissa ruokaloista on poistettu veitset ja haarukat ja kaikki ruoka tarjotaan valmiiksi kuorittuna ja pilkottuna lusikalla syötäväksi…

Mutta jollei muuta osata tehdä kuin pohtia kansalaisten kontrolloimista, on aselakiakin tärkeämpiä ja kiireellisempiä kohteita. Toisin sanoen vieläkin vakavampia, laajempia ja yleisempiä ongelmia. Aseturvallisuuden sijaan tulisi kaikkein kiireellisimmin panostaa lääketurvallisuuteen. Liitän tähän sellaisenaan Hesarissa 4.6. olleen eläkkeellä olevan psykiatrin ja ylilääkärin Tapani Sipilän mielipidekirjoituksen. Ehkäpä hän uskaltaa puhua, koska ei ole enää virassa ja puheidensa takia vaarassa joutua syrjäytetyksi…

Mielialalääkkeistä voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä

Hel­sin­gin Sa­no­mis­sa oli (31. 5.) hät­käh­dyt­tä­vä koos­te ot­si­kol­la ”U­seil­la sur­maa­jil­la on mie­len­ter­vey­son­gel­mia”.

Nuor­ten ma­sen­nus­ta ja pa­niik­ki­häi­riö­tä hoi­de­taan usein sel­lai­sil­la mie­lia­la­lääk­keil­lä, jot­ka voi­vat si­vu­vai­ku­tuk­si­naan ai­heut­taa var­sin­kin nuo­rel­la po­ti­laal­la it­se­tu­hoi­suu­den, agg­res­sii­vi­suu­den, vas­tus­ta­van käyt­täy­ty­mi­sen ja vi­han li­sään­ty­mis­tä.

Ku­ka hy­vän­sä voi kir­jas­tos­sa tai ap­tee­kis­sa lu­kea Phar­ma­ca Fen­ni­caa, jos­sa mo­nien mie­li­ala­lääk­kei­den koh­dal­la täs­tä mah­dol­li­suu­des­ta va­roi­te­taan.

Toi­si­naan käy vie­lä niin, et­tä nuo­ren psyyk­ki­nen pa­hoin­voin­ti diag­nos­ti­soi­daan ma­sen­nuk­sek­si tai pa­niik­ki­häi­riök­si, vaik­ka se oli­si­kin jo­ta­kin muu­ta vai­keaa sai­raut­ta, esi­mer­kik­si al­ka­vaa skit­sof­re­niaa. Näis­sä ta­pauk­sis­sa on vie­lä suu­rem­pi vaa­ra sii­tä, et­tä mie­li­ala­lääk­kees­tä on enem­män hait­taa kuin hyö­tyä.

Tä­nä­kin ke­sä­nä tu­han­net nuo­ret Suo­mes­sa käyt­tä­vät mie­li­ala­lääk­kei­tä lää­kä­rin mää­räyk­ses­tä. On väis­tä­mä­tön­tä, et­tä jot­kut heis­tä saa­vat vaa­ral­li­sia si­vu­vai­ku­tuk­sia lääk­keis­tään. Jot­kut näis­tä nuo­ris­ta voi­vat ol­la myös pa­has­ti kou­lu­kiu­sat­tu­ja, ja eh­kä jo­ku heis­tä saa am­pu­ma-aseen käyt­töön­sä. Eh­kä sit­ten taas ta­pah­tuu kau­hei­ta.

Lää­ke­tur­val­li­suu­des­ta vas­taa­vien vi­ran­omais­ten on pa­neu­dut­ta­va tä­hän on­gel­maan. Lää­kä­rei­den on ol­ta­va en­tis­tä­kin va­ro­vai­sem­pia mää­rä­tes­sään mie­li­ala­lääk­kei­tä nuo­ril­le.

3 kommenttia

Kategoria(t): ampuma-ase, ampuma-aseturma, aselaki, aseturvallisuus, Elämän tarkoituksellisuus, Elämän tarkoitus, henkinen hyvinvointi, huippuyksilö, Hyvinvointi, ihmissuhdevaikeudet, ilottomuus, keittiöveitsi, kilpailukyky, kilpailuyhteiskunnan oireyhtymä, kilpailuyhteiskunta, kulkutauti, lääketurvallisuus, masennus, Merkityksellinen, merkityksellisyys, Merkityksettömyys, mielettömyys, mielialalääke, moniongelmainen, nuorten masennus, pahoinvointi, paniikkihäiriö, päättäjät, pinnan kiristyminen, psyykkinen pahoinvointi, stressi, syrjäyttäminen, teräase, teräaseturma, toivottomuuden tunne, tyhjyyden tunne, uupumus

Miten nuorten impulsiivista väkivaltaa voidaan ehkäistä?

Televisiotoimittaja soitti Hyvinkään joukkomurhien tiimoilla ja kysyi, eikö kyse ollutkin impulsiivisesta väkivallasta. Ensimmäinen ajatus oli, että en tiedä, koska en tunne tapahtumien yksityiskohtia enkä varsinkaan tiedä tekijästä juuri mitään. Pohdin kuitenkin, että mediassa olleiden tietojen perusteella voidaan päätellä, että jotain impulsiivisuuttakin tekoon vaikutti liittyvän. Mutta mikä on sen merkitys ja onko mielekästä kategorisoida, luokitella väkivallantekoja erilaisiin tekotyyppeihin? Mielestäni ei, koska väkivallanteko on sellaisenaan aina ainutkertainen tapahtuma, joka ei koskaan toistu samanlaisena. Sen tekijä on myös ainutlaatuinen ihminen eikä häntä voida verrata kehenkään toiseen. Kahta samanlaista väkivallantekijää, samoin kuin muitakaan tekoja tekevää ihmistä ei yksinkertaisesti ole. Psykologisointi ja patologisointi – puheet sairaudesta, hoidon tarpeesta yms. – typistävät ja epäinhimillistävät ihmispersoonan, jolloin häntä ei voida tai edes haluta nähdä sellaisena kuin mitä hän kaikessa ainutlaatuisuudessaan on. Vaikka jonkinlainen tietyn diagnoosin mukainen vakioitu hoito voi parhaimmillaan auttaa häntä paljonkin, paljon sellaista jää vaille huomiota, joka voisi auttaa häntä vielä paljon enemmän. Suomessa elinkautisestakin tuomiosta vapautuu joskus ja silloin on tärkeää, että hän on vankilassaoloaikanaan saanut jotain sellaisia eväitä elämäänsä, että hän voi elää ihmisarvoiseksi katsottavaa elämää. Näin sivistysvaltiossa ainakin kuuluisi ajatella.

Impulsiivisuus on suuri vahvuus ja voimavara. Se on käsittääkseni yksi luonteenominaisuus, temperamentin muoto, jota joillakin ihmisillä on enemmän kuin joillakin muilla. Se on myös hyvin tyypillinen nuoruusikään kuuluva ominaisuus, joka on tuttu kaikille, jotka ovat sen itse kokeneet tai nähneet sitä nuoria havainnoidessaan. Käytännössä se ilmenee suurina heilahteluina tunteista toisiin ja jopa ääripäästä toiseen. On kuitenkin suuri virhe, jos nuoren impulsiivisuutta pyritään hillitsemään tai tukahduttamaan. Juuri tähän kuitenkin erilaisilla mielialalääkkeillä ja kaikenlaisilla suuttumuksen tai ”vihan hallinnan” (”anger management”) paranemiseen tähtäävillä terapeuttisilla hoidoilla tai kurssituksilla pyritään. On täysin epäinhimillistä elämää, jollei ihmisellä ole oikeus tuntea ja kokea kaikenlaisia eteensä tulevia asioita niiden sävyjen, värien ym. vivahteiden mukaisella tavalla. Tai, jos ihminen turrutetaan niin, ettei hän kykene tarttumaan hetkeen tai ”poimimaan päivää” (latinankielisestä lentävästä lauseesta ”carpe diem”) eli käyttämään täysimääräisesti hyväkseen jokaisen käsillä olevan hetken tai elämänsä päivän. Itsehillintä, jota itsekin opetin pitkään nuorille, ei ole mikään tavoite. Se on sen sijaan elämisen este – ei ihminen voi elää täyttä elämää, jos hänen täytyy koko ajan yrittää hillitä itseään, estää jotain pelottavaa tai pahaa tulemasta esiin sisältään.

Impulsiivisella ihmisellä on parhaat mahdolliset edellytykset tarttua kaikkiin jokaisena päivänä hänelle tarjoutuviin mahdollisuuksiin ja ryhtyä täydellä tarmolla ponnistelemaan niiden täysimääräiseksi toteutumiseksi. Tunnetaitoja tarvitaan erityisesti siihen, että nuori erottaa tunteiden avulla arvokkaan ja arvottoman – sellaiset mahdollisuudet, joihin kannattaa tarttua ja sellaiset uhkat, joihin ei todellakaan kannata tarttua. Jotkut puhuvatkin tällaisten kehittyneiden tunteiden kohdalla arvotunteista tai yleisemmin omastatunnosta. Omatunto on mielenkiintoinen käsite., jonka merkitys voidaan tulkita monella tavalla. Tulkitsen itse sen tarkoittavan sen tuntoa, mikä on ominta ihmiselle – eli sen emotionaalista tuntemista, mikä on olemuksellista ihmiselle. Yhä useammat tieteelliset tutkimukset ovat osoittaneet, että ihminen tahtoo synnynnäisesti tehdä hyvää muille ihmisille. Niin kutsuttu altruismi on siis synnynnäinen, ihmisen perusolemukseen kuuluva ominaisuus. Wikipedian yksinkertainen määritelmä altruismista on seuraava:

Altruismi (ransk. altruisme, lat. alter ”toinen”) tarkoittaa epäitsekästä toimintaa muiden auttamiseksi. Altruismin vastakohta on egoismi. Termin esitti ranskalainen filosofi Auguste Comte vuonna 1851, jolloin hän määritteli altruismin uhrautumiseksi muiden eduksi.

Tästä voidaan johtaa ihmistyön aksioomaksi – perusoletukseksi, jonka paikkansapitävyys on ilmeinen – että jokainen ihminen on perusolemukseltaan hyvää tahtova ja siihen pyrkivä. Tämä olemus ei kuitenkaan todellistu käytännössä, jollei häntä auteta siinä. Ensimmäinen vaihe alkaa n. 3-5 vuoden iässä, jolloin vanhempien tärkein tehtävä on suunnata lapsensa sen hetkistä voimakasta impulsiivisuutta, tahtoa ja uhmaa suuntautumaan kohti jotain arvokasta, jotain, joka on enemmän hyvää kuin huonoa tai pahaa. Seuraava herkkyyskausi on esi- tai varhaismurrosiässä, jolloin nuori on jälleen impulsiivisimmillaan. Silloin on kaikkien häntä ympäröivien kasvattajien – ja muidenkin aikuisten omalla esimerkillään – ohjattava nuorta kohti hyvää, jopa kohti jotain sellaista, joka on hyvää myös jollekin muulle tai ehkäpä jopa meille kaikille yhteisesti.

Älkäämme siis luulko pystyvämme hillitsemään nuoressa kuvittelemaamme mystistä ”pahuutta”, vaan käyttäkäämme kaikki voimavaramme kannustaaksemme ja rohkaistaksemme nuoria ponnistelemaan elämässään kohti arvokasta ja hyvää. Kohti kaikkea sellaista, jota maailma meille kaikille yhdessä ja erikseen parhaimmillaan tarjoaa, kunhan vain tartumme niihin – impulsiivisesti tai vähemmän impulsiivisesti, mutta kuitenkin riittävän voimakkaalla tarmolla.

6 kommenttia

Kategoria(t): 3-5-vuotias, aksiooma, altruismi, anger management, Arvokas, arvokas ja hyvä, arvoton, arvotunteet, carpe diem, diagnoosi, elinkautinen tuomio, epäinhimillistäminen, esimurrosikä, herkkyyskausi, huono, Hyvä, ihmisarvoinen elämä, ihmisen olemus, ihmisen perusolemus, impulsiivinen väkivalta, impulsiivisuus, itsehillintä, kannustaa, Kasvattaja, kategorisointi, luonteenominaisuus, mahdollisuus, mielialalääke, nuoruusikä, Omatunto, paha, Pahuus, patologisointi, ponnistella, psykologisointi, rohkaista, sivistysvaltio, suuttumuksen hallinta, tahto, tarmo, tartu hetkeen, tekotyyppi, temperamentti, terapeuttinen hoito, uhka, uhma, vahvuus, vankilassaoloaika, varhaismurrosikä, väkivallan hoito, väkivallantekijä, väkivalta sairautena, vihan hallinta