Maailman vihaisin kansa?

Ärsyynnyn aina, kun joku puhuu vihasta suuttumuksen synonyyminä. Vielä enemmän kiihdyn, kun vihasta puhutaan myönteisenä ilmiönä, jonkinlaisena ihmisen perusoikeuksiin kuuluvana asiana ja hyvään elämään johtavana kykynä ja ihanteena. Suutun tällaisesta puheesta, mutta en silti koe minkäänlaista vihaa näitä puhujia kohtaan.

Suomen kieli poikkeaa monesta muusta kielestä näiden kahden sanan käytön osalta. Esimerkiksi ruotsin kielessä bli arg (suuttua) merkinnee ihan jotain muuta kuin hata (vihata). Tai englannin kielessä anger (suuttumus) kuvastaa käsittääkseni tyystin erilaista ilmiötä kuin hate (viha). Puhutaan mm. anger managementistä, jolla tarkoitetaan suuttumuksen hallintaa – vaikka suomen kielessä olen kuullut puhuttavan myös vihan hallinnasta. Se kohdentuisi kuitenkin aivan erilaisiin asioihin kuin suuttumuksen hallinta.

Vihan olemusta osuvasti kuvaavia käsitteitä ovat mm. Suomessakin kaiken aikaa ajankohtaistuneet aihepiirit, kuten vihapuhe (hate speech) tai viharikos (hate crime). Euroopan neuvoston ministerikomitean suosituksessa R (97) (20) vihapuhe on määritelty seuraavasti:

»Vihapuhetta ovat kaikki ilmaisumuodot, jotka levittävät, lietsovat, edistävät tai oikeuttavat etnistä vihaa, ulkomaalaisvastaisuutta, antisemitismiä tai muuta vihaa, joka pohjautuu suvaitsemattomuuteen. Tämä koskee niin aggressiivista suvaitsematonta kansallismielisyyttä kuin vähemmistöjen, siirtolaisten ja siirtolaistaustaisten ihmisten syrjintää ja vihamielisyyttä heitä kohtaan.”

Suomen lainsäädäntö ei määrittele erikseen viharikoksen käsitettä, mutta vihapuhe täyttää yleensä useankin rikoksen tunnusmerkistön. Edellä olevasta vihapuheen määritelmästä on helppo nähdä vihan selkeä ero suuttumukseen. Viha liittyy suhtautumiseen toisia kohtaan, eli kyse on asenteesta (ennakkoluulo, suvaitsemattomuus), joka on jotain paljon syvällisempää ja pysyväluonteisempaa kuin suuttumus, joka on hetkellisesti ilmenevä ja myös tyyntyvä tunne. Viha on siis myös hetkellistä suuttumuksen tunnetta pysyväluonteisempi mieliala, josta voi olla vaikea päästä eroon muuten kuin määrätietoisen itsensä kanssa työskentelyn kautta.

Eräs viime vuosisadan merkittävimmistä arvofilosofeista, Max Scheler, puhuu vihasta rakkauden vastakohtana. Molemmat edustavat voimakasta kokemista, jotka sijoittuvat vastakkaisille äärilaidoille. Ne ovat siten toistensa poissulkevia vastakohtia ja vihan osalta voisi ehkä jopa puhua siihen ”sairastumisesta”. Jos ihmisen elämästä puuttuu rakkaus, häneltä puuttuu kaikkein korkein mahdollinen arvo, joka rikastuttaisi hänen ja samalla toistenkin elämää. Rakkauden kautta ihmisen koko elämä saa perimmäisen tarkoituksena.

Scheler kuvaili, kuinka ihminen voi vaiheittain ajautua yhä kokonaisvaltaisemmin vihan ohjaamaksi. Kehityskulku voi olla sellainen, että ihminen on aluksi suunnannut huomionsa hyvään ja arvokkaaseen, mutta joutunut kerta toisensa jälkeen pettymään pyrkimyksissään päästä osalliseksi tästä hyvästä ja arvokkaasta. Jos ihminen turhautuu tai pettyy toistuvasti suuntautuessaan tiettyä arvokkaana ja tärkeänä pitämäänsä asiaa kohti, hänen rakkautensa sitä kohtaan voi muuttua kateudeksi, häpeäksi ja lopulta vihaksi. Hänen elämänsä tuntuu lopulta tyhjältä ja merkityksettömältä eikä hän löydä muuta keinoa kuin täyttää se vihalla ja kaunaisella katkeruudella. Samalla hän kadottaa mahdollisuutensa kokea rakkautta toisia tai itseäänkään kohtaan.

Viha ja kaunainen katkeruus alkavat vähitellen värittää kyseisen ihmisen tapaa tarkastella todellisuutta, eli koko hänen maailmankuvansa muuttuu. Se vääristää hänen käsityksensä ihmisistä, maailmasta ja arvoista. Hän alkaa palvoa epäarvoja ja hänen on mahdotonta nähdä todellisia, aitoja arvoja oikeassa valossa katkeruutensa tuottaman kielteisyyden takia. Hänen vihansa kohdistuu voimakkaimmillaan kaikkiin niihin ihmisryhmiin tai asioihin, jotka edustavat juuri sitä, mitä hän ei ole voinut saada itsellensä tai saada omakseen.

Kateus, viha ja kaunainen katkeruus on heikon ihmisen tapa kohentaa itsetuntoaan ja asemaansa sitä kautta, että hän mitätöi kautta ihmiskunnan historian ihanteina olleita arvoja ja näitä ilmentäviä ihmisiä tai asioita. Huomionarvoista on, että tällainen vaara ei koske pelkästään joihinkin ääriryhmiin ja niiden aatteisiin kiinnittyviä ihmisiä, vaan uhka koskee meitä kaikkia. Meidän on oltava jatkuvasti valppaina ja syytä pohtia valintojamme ja sitä, mihin suuntiin ne elämäämme ohjaavat. Sanatkaan eivät ole viattomia ja siksi kannattaa olla tarkkana niidenkin valinnoissa.

Nuoret sanovat usein vihaavansa jotain ihmistä (esimerkiksi heidän vapauttaan rajoittavaa vanhempaansa) tai asiaa (koulua, ruokaa jne.). Tuskin he kuitenkaan viittaavat rakkauden vastakohtaan, vaan ovat vain hetkellisesti voimakkaan tunnemyrskyn vallassa (kohdistuen johonkin ihmiseen), tai eivät yksinkertaisesti pidä jostain asiasta ainakaan sillä hetkellä (koulusta, ruokalajista tms.).  Voimakkaat, äärilaitoja kolistelevat reaktiot, kuuluvat nuoruuteen eikä niistä ole yleensä syytä huolestua, jos ne voi tulkita esittämälläni tavalla. Muissa yhteyksissä huolestun kuitenkin aina ihmisistä, jotka puhuvat vihaavansa jotain, varsinkin jotain toista ihmistä, tai sellaisia perustavia arvoja kuin hyvyys, kauneus, rakkaus, totuudellisuus, oikeudenmukaisuus jne.

 

Advertisement

Miksi suurin osa ihmisistä voi huonommin kuin koskaan?

Ärsyynnyn jatkuvasti hokemasta ”Vaikka pienellä osalla nuorista menee huonommin kuin ennen, suurin osa voi paremmin kuin koskaan”. Miksi tätä toistetaan jatkuvasti erityisesti viranomaisten puheissa? Onko kyse pyrkimyksestä vähätellä nykyisestä elämänmenosta kärsivien ihmisten jatkuvasti kasvavaa määrää ja samalla luoda perusteeton perustelu sille, että sosiaali- ja terveyspalveluja voidaan hyvällä syyllä supistaa kaavaillulla tavalla? Niin varmaankin.

Totuus on, että ”vaikka pienellä osalla suomalaisia menee paremmin kuin ennen, suurin osa voi huonommin kuin koskaan”. Mistä tämä johtuu ja mitä asialle voitaisiin tehdä varsinkin, kun tiedetään, että erilaisten julkisten palvelujen lisääminen on mahdotonta?

Yhteiskunta, jossa elämme herättää, asettaa jäsenilleen epäinhimillisiä vaatimuksia. Olemassaolon raameina ovat taloudellinen kasvu, siihen liittyvä kansainvälinen kilpailukyky ja yhteiskunnan jäsenten arvottaminen sen mukaan, miten hyödyllisiä he ovat kuluttajina ja tuottajina. On luonnollista ja tervettä, että tämä herättää ahdistusta varsinkin kaikilla niillä, joiden arvomaailmaan taloudellinen kasvu ja kulutus eivät kuulu ja jotka tahtovat olla jotain muutakin kuin kilpailukykyisiä tuotteiden ja palvelujen tuottajia.

Viktor Frankl ryhtyi puhua toisen maailmansodan jälkeisen ajan, jota edelleen elämme, joukkoneurooseista eli kaiken aikaa ihmisten keskuuteen yhä laajemmin leviävistä ahdistuneisuushäiriöistä ja niiden seurauksista. Hän kuvaili ilmiötä eksistentiaalisena ahdistuksena ja sen seurausta eksistentiaaliseksi tyhjiöksi. Siis ahdistuksena omasta olemassaolosta ja kokemusta sen tyhjyydestä. Tätä tyhjyyttä hän kuvaili myös arvottomuuden ja tarkoituksettomuuden tunteena. Tämä on terve seuraus sairaasta tilanteesta, terve reaktio sairaassa yhteiskunnassa. Tätä voisi kutsua vaikka kasvu-, kilpailu- ja kulutusyhteiskunnan oireyhtymäksi.

Koska kyse ei ole sairaudesta, emme siis tarvitsekaan lisää mielenterveys- tai muita vastaavia palveluja. Emme me maailman tilasta kärsivät ole mielisairaita, vaan poikkeuksellisen terveistä, nykyistä arvokkaampaa ja parempaa maailmaa toivovia ja sitä kohti pyrkiviä yksilöitä. Opettaessani Viktor Frankl’n ajattelua jatkuvasti kasvaville opiskelijamäärille (ks. http://www.logoteoria.net), olen ilokseni huomannut, miten vakavasti ihmiset asennoituvat kaikkeen siihen tietoon, jota yritän heille välittää. Tietoon selviytymiskeinoista tässä tulevaisuuden uskoa ja toivoa kaiken aikaa koettelevassa maailmassa. Maailmassa, jossa todellisena uhkana on, että jatkuvasti pienenevällä osalla suomalaisia menee paremmin kuin ennen.

Kyse on henkisestä hyvinvoinnista ja sen edistämisestä etsimällä elämäänsä arvokkaita sisältöjä sekä mahdollisuuksia kokea itsensä arvokkaaksi ja merkitykselliseksi ihmisyksilöksi kaikesta siitä armottomasta, mielivaltaisesta ja mielettömästä kohtelusta huolimatta, josta joudumme kärsimään. Kyse on myös oikeudesta kokea itsensä arvokkaaksi ja elämänsä kokonaisvaltaisesti hyväksi – kaikesta huolimatta. Tehokkain tie päästä tähän on toimia vastuullisesti maailmassa, jolla Viktor Frankl tarkoittaa asennoitumista ja toimintaa, jossa tähtäimenä on kaikkien yhteinen hyvä. Yleinen hyvä, kaikkien henkinen ja eettinen hyvinvointi, joka seuraa siitä, että ajattelemme myös ja ensisijaisestikin kaikkia muita kuin itseämme tehdessämme erilaisia valintoja, päätöksiä ja ratkaisuja elämässämme.

Tämä oppimisessa ja omaksumisessa on kyse elämänpituisesta matkasta. Omaksi tehtäväkseni olen ottanut toisten matkaoppaana tai tai paremminkin matkaan saattajana toimimisen erilaisten kirjojeni ja koulutusteni sekä myös käytännön logoterapeuttina toimimisen kautta. Olla mukana edistämästä sellaisen henkisen ja eettisen kulttuurin syntymistä, jossa kaikkien on hyvä olla. Jokainen meistä voi kantaa kortensa kekoon ja automaattisena sivuvaikutuksena onnellistaa myös omaa elämäänsä ja kokemustaan sen mielekkyydestä ja tarkoituksellisuudesta.

Tahdon maailman ilman sotaa – entä Sinä?

Luin juuri ajankohtaisen kirjan, Arno Gruen: Tahdon maailman ilman sotaa. Löysin siitä paljon hyviä ajatuksia, jotka ovat yhteneväisiä Viktor Frankl’n logoteorialle (eli LTEA:lle, ks. http://www.logoteoria.net).

Gruen puhuu kulttuuriin ja yhteiskuntaan liittyvästä pitkään jatkuneesta kehityksestä, joka on omiaan lisäämään väkivaltaisia purkauksia. On kuitenkin selvää, että kaikki lähtee yksilöistä, jotka ovat alttiita käyttämään väkivaltaisia keinoja ja äärimmillään murhaamaan toisia ihmisiä. Usein heitä käyttää hyväksi joku suuruudenhulluuteen sairastunut yksilö, jonka he antavat aivopestä itsensä ja jota he seuraavat kuuliaisesti aina omaan uhrautuvaan kuolemaan asti kokien olevansa hyviä ja valittuja sotureita. Harhautuneissa mielikuvissaan he kuvittelevat ihmisyyttä vastaan tekemänsä rikokset oikeutetuiksi ja kokevat itsensä arvokkaiksi ja merkityksellisiksi pahaa vastaan taistelijoiksi.

Elämää ei kuitenkaan tee elämisen arvoiseksi suuruudenhulluus, vaan myötätunto toisia kohtaan, valmius jakaa toisten ihmisten kärsimys ja tuska sekä avautuminen ihmisten keskinäiselle rakkaudelle. Myös epäinhimillisesti toimivat ihmiset kaipaavat todellisuudessa myötätuntoa ja rakkautta. Heidät on kuitenkin usein kasvatettu niin, että lapsena heidän tunteitaan ja eläytymiskykyään on halveksittu ja leimattu heikkoudeksi. Tämän takia he ovat joutuneet etääntymään itsestään, omasta todellisesta sisimmästään ja hylkäämään sen haitallisena ja epätoivottuna. Samalla he ovat hukanneet sen, mitä he olisivat voineet olla henkisesti kehittyneinä ihmisinä. Heistä on tullut sisäisesti tyhjiä, onttoja ihmistä esittäviä kuoria.

Ihmisellä on oltava tunne siitä, että hänen olemassaolollaan on merkitystä, hänellä on oma tärkeä paikkansa tässä maailmassa. Se pitää ihmisen eheänä ja luo hänen elämälleen arvopitoista ja tarkoituksentäyteistä sisältöä. Jos ihminen ei saa mahdollisuutta tällaiseen elämänsisältöön, ryhtyy hän täyttämään tyhjää sisintään vihalla ja väkivallalla. Hän on helppo saalis psykopaateille, jotka omistavat koko elämänsä erilaisten viholliskuvien luomiseen ja tällaisten vihollisten mahdollisimman näyttävään tuhoamiseen. Pahimmassa tapauksessa arvottomaksi, merkityksettömäksi ja tyhjäksi itsensä kokevasta ihmisestä itsestään kehkeytyy tuhon ja kuoleman enkeli.

Inhimillisyyden perusta on uskossa ihmisen perimmäiseen hyvyyteen. Logoteoriassa opetetaan, että kaikki se, mitä teemme toisille, palautuu tavalla tai toisella takaisin itseemme. Lauri Rauhala ilmaisee asian niin, että kun tajuamme, että olemme kaikki sidoksissa toisiimme ja riippuvaisia toisistamme, väkivalta käy mahdottomaksi. Ja Dalai Lama toteaa, että ihminen ei voi auttaa itseään parempaan elämään, jollei hän ole valmis auttamaan myös kaikkia lähimmäisiään, maailmassa olevia kanssaihmisiään. Dalai Lama korostaa myös, että lajimme säilymisen perusta on siinä, että pidämme huolta rakkaudesta ja myötätunnosta – kyvystämme lähestyä toista ihmistä hänen kärsimyksissään ja jakaa sen hänen kanssaan.

Kun luovumme itsekkäistä, nykyajan kahlitsevista ajatuspakoista ja vapautamme itsemme kilpailusta vallasta, menestyksestä ja rahasta, voimme löytää tien siihen, mitä olemuksellisesti olemme. Jokaisella syntyvällä lapselle on tieteellisten tutkimustenkin mukaan omasta takaa valmius jakaa toisille omastaan ja jollei tätä synnynnäistä kykyä tuhota hänessä, voi hän edetä elämässään rakkauden eikä väkivallan suuntaan. Me kaikki aikuisetkin voimme koska tahansa luopua vanhoista, ulkopuoleltamme omaksumistamme ajatuksista, ja ryhtyä luomaan maailmasta itsellemme ja toisille paremman paikan elää kuin mitä se on tällä hetkellä.

Lähteenä käytetty kirjaa: Arno Gruen. 2008. Tahdon maailman ilman sotaa. Helsinki: Like.

Kohti arvopitoisempaa ja tarkoituksentäyteisempää elämää

Viime viikolla ilmestyi kirjoittamani kirja Viktor Franklin logoteoria – tie arvopitoiseen ja tarkoituksentäyteiseen elämään. Kirjassa on sekä Viktor Frankl’n arvofilosofian teoreettista kuvailua että aivan käytännön harjoituksia liittyen siihen, kuinka voi etsiä itselleen tai auttaa toista ihmistä etsimään tarkoituspitoista ja kokonaisvaltaisesti hyvää, onnellista elämää.

Pari tähänastista arviota kirjasta:

Logoterapian ytimessä

Kirjaesittely: Timo Purjo: Viktor Franklin logoteoria – tie arvopitoiseen ja tarkoituksentäyteiseen elämään. Porrum Oy. 2012.

Filosofian tohtoriksi logoterapiasta väitellyt Timo Purjo, nuorisokasvatusjärjestö Non Fighting Generation ry:n perustaja on yksi heistä, jotka ovat ottaneet tosissaan Franklin kehotuksen kehittää logoterapiaa. Hänen ensimmäinen logoterapiaa käsittelevä kirjansa Viktor Franklin logoteoria käsittelee nimensä mukaisesti juuri logoterapian ydintä. Purjo kutsuu logoterapiaa logoteoriaksi ja esittää valinnalleen pätevät perusteet, muun muassa sen, että Suomessa terapia-sanan käsitetään kovin kapeasti.
Purjo kunnioittaa Franklia mutta ei kumarra kuvia. Hänen pyrkimyksensä on varjella sitä, mikä tekee logoteoriasta ainutlaatuisen – Purjo kun on havainnut, että logoterapiaa viljellään siellä sun täällä ja alkuperäisestä viitekehyksestään irrotettuna käsitteiden väärinkäsityksen mahdollisuus on suuri.
Purjo käy läpi logoterapian keskeiset käsitteet – ihmiskäsitys, henkinen ulottuvuus, itsen transsendenssi, tarkoituksellisuus, arvot, vapaus ja vastuu – esimerkillisesti: selkeästi, skarpisti ja syvällisesti. Kuten hän itsekin toteaa, näitä käsitteitä kuten koko logoterapiaa voidaan pitää hyvässä mielessä yksinkertaisina, mutta onko sittenkin niin, että niiden ymmärrystä olisi hyvä jatkuvasti syventää?
Franklin ihmiskäsitystä Purjo täydentää Lauri Rauhalan ihmiskäsitykseen kuuluvalla situationaalisuudella (hiukan vaikeasti suomennettava käsite, joka kuvaa sitä, että ihminen kuuluu maailmaan niin kuin maailma kuuluu ihmiseen). Kuten hän itse perustelee: “Situationaalisuuden täysimääräinen huomioonottaminen mahdollistaa Franklin tarkoituskeskeisen filosofian rikastamisen siten, että sitä voidaan tulkita ontologis-filosofisesti entistä syvällisemmällä tavalla”.
Viktor Franklin logoteoria -kirja on siitäkin ansiokas, että se antaa varmasti paljon niin logoterapiasta vastikään kiinnostuneelle kuin siihen syvällisesti perehtyneellekin. Itse totesin, että Purjo vastaa kirjassaan moniin sellaisiin kysymyksiin logoterapiasta, joita en ole sisäistänyt pohtivani: hän taustoittaa esimerkiksi ansiokkaasti kaikkea Franklin ajatteluun vaikuttanutta, muun muassa hänen arvokäsityksensä kehittymistä vuosien varrella.
On hienoa, että Viktor Frankl’in logoteoria käännetään myös englanniksi ja saksaksi. Jään innostuneena odottamaan Purjon seuraavia logoterapiaa käsitteleviä kirjoja.

Toinen aiempi arvio, kun olin julkaissut artikkelina osia kirjastani:

Kiitokset aivan upeasta artikkelistasi kirjassa Arvojen ja tarkoitusten pedagogiikka. Juuri tällaista tekstiä olen odottanut koko sen ajan, kun olen ollut logoterapian kanssa tekemisissä (pian 10 vuotta). Voisin jopa sanoa, että Franklin Ihmisyyden rajalla -kirjan jälkeen mikään muu logoterapia-teksti ei ole tehnyt minuun näin suurta vaikutusta. Huomaan lukevani sitä hitaasti, säästellen ja lauseita maistellen. Selkeää sanoitusta ja muistutusta ajattelutavan ytimestä kaivataan ja tämä vastaa siihen. Malttamattomana odotan kirjasi valmistumista. Uskon, että siitä saadaan myös opiskelijoille hyvä perusteos luettavaksi.

Molemmat kirjaani arvioineet ovat logoterapia-alan koulutettuja ammattilaisia. Mieltä lämmittävää palautetta 🙂 Kirjastani on tosiaan oltu kiinnostuneita myös englannin ja saksan kielialueilla ja kirja on parhaillaan käännettävänä näille molemmille kielille. On mielenkiintoista nähdä millaista palautetta kirja saa kahden kansainvälisen keskuksen, Viktor Frankl Institute of Logotherapy’n ja Viktor-Frankl-Institut’in kotimaissa Yhdysvalloissa ja Itävallassa (Frankl’n kotimaassa). Ainakin kustantajien ensikommentit ovat olleet erittäin rohkaisevia.

Kirjan on myös tarkoitus olla vasta ensimmäinen väitöskirjani jälkeinen suurelle yleisölle suunnattu logoteoriaa käsittelevä kirja. Suunnitteilla on siis kokonainen kirjasarja logoteoriasta – ja jos hyvin käy, seuraava osa ilmestyy jo ensi vuonna näihin aikoihin.

Vielä kirjan takakannen teksti:

Wieniläinen filosofi Viktor E. Frankl (1905–1997) kehitti eksistenssianalyysiksi ja logoterapiaksi kutsutun oppinsa auttamaan ihmisiä etsimään arvopitoista ja tarkoituksentäyteistä sisältöä elämäänsä. Elämän mielekkyys ja merkitys ovat tänäänkin erittäin ajankohtaisia kysymyksiä.
Kirja on tarkoitettu kaikille, jotka kokevat niiden pohtimisen tärkeäksi työssään tai omassa henkilökohtaisessa elämässään.
Kirjan kirjoittaja Timo Purjo on Viktor Franklin filosofiasta väitellyt tohtori ja Viktor Frankl Institute of Logotherapyn valtuuttama kansainvälinen kouluttaja.

Ja sisällysluettelo:

SISÄLLYS
Esipuhe 7
1 Viktor Frankl’in logoteorian tausta 13
1.1 Arvottavaa psykoterapiaa, logoterapiaa ja eksistenssianalyysiä 13
1.2 Logoteorian ainutlaatuinen ydin 16
2 Frankl’in arvokäsitysten kehittyminen vuosina 1925–1995 21
3 Mitä Frankl tarkoitti ihmisen elämän tarkoituksilla? 27
3.1 Itsen ulkopuolelle suuntautuminen tarkoituksellisen
olemassaolon perustana 31
3.2 Arvojen olemus 35
3.3 Arvot tarkoitusmahdollisuuksina 48
3.3.1 Luomis- tai aikaansaamisarvot 51
3.3.2 Eläytymis- tai kokemisarvot 54
3.3.3 Rakkaus 57
3.3.4 Asennoitumis- tai suhtautumisarvot 62
3.4 Tarkoituksen konkreettinen toteuttaminen 68
3.5 Luonnos holistiseksi arvoteoriaksi 75
4 Henkisyys korkeamman tason tajunnallisuutena 81
4.1 Frankl’in filosofis-antropologinen ihmiskäsitys 84
4.2 Itsestä etääntymisen eli asiallistamisen kyky 92
4.3 Tajunnallinen tietoisuus ja itsetiedostus 94
5 Omatunto tarkoitusaistina 98
5.1 Omantunnon suhde absoluuttisiin arvoihin 103
5.2 Syyllisyyden tarkoitus 104
6 Henkinen uhmavoima 108
6.1 Tahto henkisenä kykynä ja voimana 108
6.2 Sisu ja ”spiritti” henkisinä voimina 114
6.3 Tarkoituksettomuuden uhmaaminen 115
7 Situationaalisuus Frankl’in ajattelun täydentäjänä 130
8 Vastuullinen ihmisyys 144
9 Askelia logoteorian käyttöönottoon 155
10 Ihmisen hyvä olemassaolo 179
Liitteet 181
Liite 1. Väkivaltaisesti käyttäytyvän nuoren tahto tarkoitukseen
ja rakkauteen (kongressiesitelmä) 181
Liite 2. Logoterapian ydin (kongressiesitelmä) 205

Kirjaa saa hyvin varustetuista kirjakaupoista ympäri Suomea sekä nettikirjakaupoista. Ennen pitkää kirja tulee myös useiden kirjastojen valikoimiin. Kotikuntani Lopen kirjastoon kävin lahjoittamassa sen tänään 🙂

Eikö taaskaan mitään muuta kuin puuhastelua aselakien parissa?

Hyvinkäänkin joukkomurhan jälkimainingeissa näyttävät taas aselait saavan pääroolin. Miten meidän päättäjämme voivatkin olla niin kädettömiä?! Vai onko kilpailuyhteiskunta jo tehnyt mahdottomaksi kaikki sellaiset toimet, joilla edistettäisiin kaikkien ihmisten henkistä ja eettistä hyvinvointia? Onko kaikki panokset kohdennettu siihen, että kehitetään koulutuksellisia huippuyksiköitä, joissa tuotetaan huippuyksilöitä maamme kansainvälistä kilpailukykyä varmistamaan? Joka tarkoittaa kaikkien muiden syrjäyttämistä tavalla tai toisella…

En pidä ampuma-aseista enkä ole ampumaharrastaja tai metsästyksen harrastaja. En puolusta ampuma-aseita, mutta näen kuitenkin ongelman olevan muualla. Ongelma on siinä, että liian moni voi liian huonosti. Eikä kyse ole jostain pienestä osasta jotain toisia, ”heitä” tai ”noita”, vaan suuresta enemmistöstä meitä! Päättäjät hokevat – ehkä omaatuntoaan rauhoittaakseen, että ”suurin osa ihmisistä voi hyvin, mutta sitten on se pieni joukko moniongelmaisia, jotka voivat entistä huonommin”. Ehkä he itse kuuluvat siihen joukkoon, joka voi edelleen hyvin – tosin kyseenalaistan heidänkin, ainakaan kaikkien henkisen ja eettisen hyvinvoinnin. Mutta yhä suurempi osa sairastuu eli tauti leviää kulkutaudin tavoin. Taudin nimi on kilpailuyhteiskunnan oireyhtymä ja sen oireisiin kuuluu kaiken aikaa paheneva stressi ja uupumus palvoa taloutta kaiken aikaa tehokkaammin ja tuottavammin sekä tuotantopäässä että kuluttajana. Oireisiin kuuluu myös yhä lisääntyvä ilottomuus (ilman keinotekoisia virikkeitä), pinnan kiristyminen äärimmilleen, jatkuvasti kasvavat vaikeudet ihmissuhteissa sekä mieleltä vaivaava tyhjyyden ja toivottomuuden tunne. Tunne siitä, että tässä mielettömyydessä ei ole mitään tolkkua eikä koko omalla elämällä oikein tunnu olevan merkitystä ja koko elämällä yleensäkään mitään ymmärrettävää tarkoitusta. Ja jotkut kehtaavat puuhastella ampuma-aselakien parissa!

Jos kiellettävää etsitään, niin keittiöveitset tuli ehdottomasti kieltää, koska niillä tehdään suurin osa teräaseilla toteutetuista toisten ihmisten vahingoittamisesta. Ja teräaseturmien määrä on sentään moninkertainen ampuma-aseturmiin verrattuina. Tämä oli kuitenkin lähinnä ironiaa eikä missään tapauksessa vakavasti otettavaksi tarkoitettu ehdotus. Vaikkakin USA:ssa on kouluja, joissa ruokaloista on poistettu veitset ja haarukat ja kaikki ruoka tarjotaan valmiiksi kuorittuna ja pilkottuna lusikalla syötäväksi…

Mutta jollei muuta osata tehdä kuin pohtia kansalaisten kontrolloimista, on aselakiakin tärkeämpiä ja kiireellisempiä kohteita. Toisin sanoen vieläkin vakavampia, laajempia ja yleisempiä ongelmia. Aseturvallisuuden sijaan tulisi kaikkein kiireellisimmin panostaa lääketurvallisuuteen. Liitän tähän sellaisenaan Hesarissa 4.6. olleen eläkkeellä olevan psykiatrin ja ylilääkärin Tapani Sipilän mielipidekirjoituksen. Ehkäpä hän uskaltaa puhua, koska ei ole enää virassa ja puheidensa takia vaarassa joutua syrjäytetyksi…

Mielialalääkkeistä voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä

Hel­sin­gin Sa­no­mis­sa oli (31. 5.) hät­käh­dyt­tä­vä koos­te ot­si­kol­la ”U­seil­la sur­maa­jil­la on mie­len­ter­vey­son­gel­mia”.

Nuor­ten ma­sen­nus­ta ja pa­niik­ki­häi­riö­tä hoi­de­taan usein sel­lai­sil­la mie­lia­la­lääk­keil­lä, jot­ka voi­vat si­vu­vai­ku­tuk­si­naan ai­heut­taa var­sin­kin nuo­rel­la po­ti­laal­la it­se­tu­hoi­suu­den, agg­res­sii­vi­suu­den, vas­tus­ta­van käyt­täy­ty­mi­sen ja vi­han li­sään­ty­mis­tä.

Ku­ka hy­vän­sä voi kir­jas­tos­sa tai ap­tee­kis­sa lu­kea Phar­ma­ca Fen­ni­caa, jos­sa mo­nien mie­li­ala­lääk­kei­den koh­dal­la täs­tä mah­dol­li­suu­des­ta va­roi­te­taan.

Toi­si­naan käy vie­lä niin, et­tä nuo­ren psyyk­ki­nen pa­hoin­voin­ti diag­nos­ti­soi­daan ma­sen­nuk­sek­si tai pa­niik­ki­häi­riök­si, vaik­ka se oli­si­kin jo­ta­kin muu­ta vai­keaa sai­raut­ta, esi­mer­kik­si al­ka­vaa skit­sof­re­niaa. Näis­sä ta­pauk­sis­sa on vie­lä suu­rem­pi vaa­ra sii­tä, et­tä mie­li­ala­lääk­kees­tä on enem­män hait­taa kuin hyö­tyä.

Tä­nä­kin ke­sä­nä tu­han­net nuo­ret Suo­mes­sa käyt­tä­vät mie­li­ala­lääk­kei­tä lää­kä­rin mää­räyk­ses­tä. On väis­tä­mä­tön­tä, et­tä jot­kut heis­tä saa­vat vaa­ral­li­sia si­vu­vai­ku­tuk­sia lääk­keis­tään. Jot­kut näis­tä nuo­ris­ta voi­vat ol­la myös pa­has­ti kou­lu­kiu­sat­tu­ja, ja eh­kä jo­ku heis­tä saa am­pu­ma-aseen käyt­töön­sä. Eh­kä sit­ten taas ta­pah­tuu kau­hei­ta.

Lää­ke­tur­val­li­suu­des­ta vas­taa­vien vi­ran­omais­ten on pa­neu­dut­ta­va tä­hän on­gel­maan. Lää­kä­rei­den on ol­ta­va en­tis­tä­kin va­ro­vai­sem­pia mää­rä­tes­sään mie­li­ala­lääk­kei­tä nuo­ril­le.

Nuorten masentuneisuus on elämän tarkoituksettomuuden ongelma

(Alla oleva on teksti on samansisältöinen kuin kirjoittamani ja julkisuuteen juuri lähetetty tiedote.)

Nuorisokasvatusjärjestö Non Fighting Generation ry (NFG) on toteuttanut Internetissä nuorten pahoinvointia ja voimavaroja kartoittavan kyselyn. Kysely on vain pieni osa hankekokonaisuutta, jossa on tutkittu nuorten itseensä kohdistaman väkivallan ja elämän tarkoituksettomaksi kokemisen välistä yhteyttä. Jenny ja Antti Wihurin rahaston tuella vuoden 2011 alussa alkaneessa hankkeessa NFG:n kumppanina on Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL).

Kysely suunnattiin teini-ikäisille nuorille. Siihen vastasi 157 nuorta, joista suurin osa oli 13–17-vuotiaita. Kaksi kolmasosaa vastaajista oli tyttöjä. Vastaajia oli kaikkialta Suomesta, pääkaupunkiseutu ja Tampere olivat kuitenkin vahvimmin edustettuina. Kyselyn tuloksia voidaan pitää suuntaa antavina, vaikka se ei täytä tieteelliselle tutkimukselle asetettuja vaatimuksia. Kysely vahvistaa muun tutkimuksen osoittamaa selkeää yhteyttä masentuneisuuden ja tarkoituksettomuuden tunteen välillä. Yleisesti tunnettua on, että itsetuhoisuuden sekä masennuksen, ahdistuksen ja alakulon kokemisen välillä on tilastollinen riippuvuus. Nuorten kyselyvastaukset todensivat selkeästi myös sen, että mitä tarkoituksellisemmaksi nuori kokee elämänsä, sitä vähemmän hän on kokenut masennusta, ahdistusta tai alakuloa viime aikoina. Voimakkain negatiivinen riippuvuus ilmeni elämän tarkoitukselliseksi kokemisen ja masennuksen välillä. Nuorten yleistyneessä masentuneisuuden kokemuksessa ei siten ole kyse mielenterveysongelmasta, vaan elämän tarkoituksettomuuteen liittyvästä ongelmasta.

Vastaajista 25 % oli kokenut itsensä viime aikoina melko usein tai usein joko ahdistuneeksi tai masentuneeksi ja 30 % oli kokenut olonsa alakuloiseksi. 7 % vastaajista oli myös pyrkinyt vahingoittamaan tai vahingoittanut itseään viime aikoina. Vastaajista 1/5 oli ainakin joskus pyrkinyt vahingoittamaan itseään. Lähes kaikki näin vastanneista oli tyttöjä. Viiltely oli odotetusti yleisin vahingoittamiskeino, mutta lähes yhtä yleiseksi osoittautui jatkuva tahallinen syöminen joko liikaa, liian vähän tai epäterveellisesti. Lähes puolella itseään vahingoittaneista nämä molemmat tavat esiintyivät samanaikaisesti.

Varsin hälyttävää oli, että 45 % vastanneista oli ainakin joskus tuntenut, että olisi parempi, jos hän olisi kuollut ja jopa puolet kaikista nuorista oli ajatellut omaa itsemurhaa. 27 % kaikista nuorista oli myös konkreettisesti suunnitellut itsemurhan tekemisen keinoja ja 6 % oli yrittänyt itsemurhaa, jotkut heistä jopa usean kerran.

Kaikista vastanneista 72 % koki elämänsä mielekkääksi tai melko mielekkääksi. Kuitenkin noin joka kuudes nuori koki, että hänen tulevaisuutensa näytti synkältä tai että hänen elämässään ei ole mitään hyviä tai arvokkaita asioita, joiden eteen hän olisi valmis ponnistelemaan tai näkemään vaivaa. Jopa neljäsosa nuorista koki itsensä huonoksi tai arvottomaksi ja sama määrä koki, että hän ei ole tärkeä tai arvokas kenellekään toiselle ihmiselle. Lukuja voidaan pitää suurina – ja jopa hälyttävinä.

Kukaan vastanneista ei vastannut, ettei hänen elämässään ollut mitään hänelle itselleen tärkeitä tai hyödyllisiä asioita. Se ei kuitenkaan takaa sitä, että kaikki nuoret kokisivat elämänsä mielekkääksi. Kun nuoren tulevaisuus on näköalatonta eikä hän kykene näkemään mitään ponnistelemisen tai vaivannäön arvoiseksi, kokee hän sekä itsensä että elämänsä huonoksi ja arvottomaksi. Tällainen nuori kokee, että hänen elämällään ei ole mitään väliä kenellekään eikä elämässä millään muutenkaan ole mitään väliä. Toisin sanoen nuoren elämästä puuttuu tarkoitus.

Kyselystä voidaan päätellä, että nuoret eivät tarvitse lisää mielenterveyspalveluja, vaan enemmän mahdollisuuksia keskustella elämän tarkoitukseen liittyvistä kysymyksistä. Eksistentiaalisten kysymysten, kuten elämän tarkoituksellisuuden pohtiminen, voimistuu murrosiässä. Ihmisen olemassaolon ongelmallisuus paljastuu yhtäkkiä nuorelle, joka kamppailee monella muullakin tavoin henkisesti kypsymisprosessissaan. Kaikessa jyrkkyydessään voi kysymys elämän tarkoituksesta jopa musertaa nuoren kokonaan. Parasta ennakoivaa lasten ja nuorten hyvinvointia tukevaa työtä olisikin tarjota heille mahdollisimman laajasti tilaisuuksia pohtia elämän tarkoitukseen liittyviä kysymyksiä. Arvokasvatuksella, johon sisältyy elämän arvon ja mielekkyyden sekä oman arvon ja merkityksellisyyden pohdinta, voitaisiin ehkäistä mielenterveysongelmia ennen kuin niitä on edes orastavana alkanut ilmetä. Kuten tunnettua, tärkeimmät arvokasvattajat ovat lasten ja nuorten omat vanhemmat.

Miksi tavallinen elämä on pettymys?

Mikä meitä ihmisiä vaivaa, kun haluamme aina vaan enemmän ja parempaa. Miksi mikään ei riitä? Johtuuko se siitä, että mikään ei tunnu miltään? Olen tulkinnut tilanteen siten, että jollain tavalla aikaamme leimaa sellainen sisäinen, tiedostamaton asennoituminen, että millään ei ole mitään arvoa tai syvempää ja laajempaa merkitystä.

Valtiosihteeri Raimo Sailas kuvasi hiljattain (Uusi Suomi 6.4.) karusti suomalaista todellisuutta:
– Mikä hyvinvointivaltio se sellainen on, jossa huostaanottojen määrä kasvaa rajusti, jossa alkoholinkäyttö on aivan ylenmääräistä nuortenkin kohdalla, jossa jäädään työkyvyttömyyseläkkeelle erittäin laajasti? Ei tämä nyt mitään hyvinvointia ole, Sailas sanoi.
Sailas sanoi saaneensa maailmankuvansa ja oppinsa lapsuudestaan, jonka hän vietti vaatimattomissa oloissa. Sailaksen vanhempi veli oli kuollut ennen hänen syntymäänsä, joten Sailas oli vanhin elossa oleva perheen kuudesta lapsesta. Minkälaista vastuuta nuoremmista sisaruksistaan ja koko perheen hyvinvoinnista Sailas on mahtanutkaan joutua kantamaan? Sen lisäksi, että hän on vastannut omista tekemisistään sillä lopputuloksella, että hänestä on tullut yhteiskunnallinen vaikuttaja, joka voi tyytyväisenä jäädä eläkkeelle puolentoista vuoden kuluttua. Yhteiskunnalliseen keskusteluun hän aikoo osallistua sen jälkeenkin.

Helsinkiläinen rap-artisti Pyhimys eli Mikko Kuoppala on Malminkartanon lähiön kasvatti. Hän muistelee (Uusi Suomi 8.4.) nuoruuttaan:
-Mulla on tosi vahvoja muistikuvia siitä, kun olen tavannut ihmisiä, jotka tällä hetkellä ovat syrjäytyneitä, monet narkomaaneja. Jo silloin 12-vuotiaana tunsi, että olemme eri lähtökohdista ja menossa eri suuntaan. Heikot lähtökohdat näkyivät nuorissa esimerkiksi vastuuntunnon puutteena. Yhteisvastuun käsite oli hukassa monelta. Nämä nuoret saattoivat olla koulun käytävän kuninkaita fyysisen voiman turvin. Luokkahuone oli vaikeampi paikka, työelämä jo mahdoton.
-Myöhemmässä elämässä, kun ne keinot eivät enää riitä, nämä tyypit eivät ehkä ole pärjänneet, Kuoppala pohtii.
Niitä tuttuja, jotka ovat päätyneet yhteiskunnan laitamille, yhdisti Kuoppalan mielestä ainakin yksi asia.
-Joillain ei mun mielestä ollut silloin nuorenakaan intohimoja tai sellaisia asioita, jotka olisi kiinnostaneet tosi paljon. Mekin tehtiin tyhmiä juttuja, sotkettiin seiniä, mutta meillä oli aina joku juttu, mitä me haluttiin tehdä ja missä halusimme oppia paremmiksi, Kuoppala kuvailee.
Kuoppala vilauttaa nuorisotutkimuksesta tuttua termiä mahdollisuustietoisuus. Tiivistettynä termi tarkoittaa nuorille näyttäytyvien tulevaisuuden mahdollisuuksien ja unelmien lisääntymistä. Kuoppala uskoo, että nykynuorilla on liikaa vaihtoehtoja ja liian suuret unelmat. Mediassa näkyvät unelmista vain toteutuneet.
-Ne vaihtoehdot, jotka olisivat realistisia, eivät tunnu mielenkiintoisilta. Elämä tavallisessa ammatissa tuntuu vähemmän merkitykselliseltä kuin mediassa näkyvien ihmisten elämät, Kuoppala sanoo.
Kun elämä ei ole unelmien näköistä, ei jaksa käydä töissä tai koulussa. Pettymys on Kuoppalan mielestä syrjäytymisen avainsana.
-On vaikea löytää syrjäytynyttä, joka ei olisi pettynyt.
Artisti uskoo lähipiirinsä tapahtumien perusteella, että myös ”hyvien perheiden” lapsilla on nykyisin entistä suurempi riski jäädä kyydistä.

Hiljattain Helsingin Sanomat julkaisi mielipidekirjoituksen, jossa ”Ihan tavallinen nuori”-nimimerkin haltija kertoi solidaarisuusveron leikanneen hänen kuukausirahaansa 200 eurosta 150 euroon. Nuori oli siis kovin pettynyt. Eräässä toisessa perheessä 12-vuotias vaati viime syksynä viikkorahaansa heti 2,4 prosentin korotusta ja myöhemmin vielä 1,9 prosenttia lisää. Hän oli lukenut lehdestä raamisopimusuutisia ja perusteli korotustarvetta sillä, että vanhemmat saavat saman verran lisää palkkaa. Hieman näkökulmaa asiaan (mtv3.fi 9.4.):
Nordean viime vuonna julkaiseman tutkimuksen mukaan Suomessa yli puolet lapsista ei saa ollenkaan säännöllistä viikko- tai kuukausirahaa. Nuorimmista 6–8-vuotiaista vain kaksi kymmenestä saa säännöllistä taskurahaa ja 9–11-vuotiaista alle neljä kymmenestä. Myös 15–17-vuotiaista vain hieman yli puolet saa säännöllistä taskurahaa.
Viikkorahaa pienimmät saavat keskimäärin 2 euroa, 9–11-vuotiaat saavat 4 euroa, 12–14-vuotiaat 7 euroa ja 15–17-vuotiaat 17 euroa. Kahdentoista vuoden ikä näyttää olevan rajapyykki, jonka jälkeen suurempi osa lapsista saa kuukausirahaa kuin viikkorahaa. Kuukausirahaa nauttivat 12–14-vuotiaat saavat vanhemmiltaan keskimäärin 28 euroa ja 15–17-vuotiaat jo 57 euroa kuukaudessa. Aika kaukana siis alussa mainitusta 200 eurosta tai 150 eurostakin…

Miksi tavallinen elämä on siis pettymys? Eikä pelkästään tavallinen, vaan myös tavallista ”parempi”, kun hyvinvointia mitataan vain rahan avulla. Varmaankin siksi, ettemme osaa arvostaa tavallista elämää, jota elämä väistämättä kuitenkin on ainakin meille tavallisille ihmisille, joihin kuuluu 90-98 prosenttia kaikista ihmisistä. Emme osaa iloita pienistä kauniista tai hyvistä asioista, joita kuitenkin tapahtuu muodossa tai toisessa jokaiselle ihmiselle lähes päivittäin. Ja jollei muuten tapahdu, voimme helposti tehdä asialle jotain. Helpoin ja kestävin tapa lisätä omaa onnellisuutta on tehdä jotain, joka on jollain tavalla arvokasta ja hyvää eli siis jotain merkityksellistä jollekin toiselle. Samalla tavalla voi kokea iloa siitä, että tekee sellaista, joka aikaansaa jotain myönteistä meille kaikille yhteisesti.

Kaikki tämä edellyttää tietysti, että ihminen on kiinnostunut jostain muustakin pelkästä omasta hyvästään ja sen jatkuvasta lisäämisestä. Koska itsekäs ja ahne ihminen on kyltymätön, mikään ei ole riittävästi ja siksi hän ei myöskään koskaan osaa aidosti iloita saavutuksistaan, vaan janoaa aina vain lisää. Onni karkaa siis kaiken aikaa ulottumattomiin.

Kasvatuksen – sekä kotona, kouluissa, nuorisotyössä ja kaikkialla muuallakin – tulisi opettaa solidaarista ja yhteisvastuullista elämää yhteiskunnan jäsenenä. Jokaisen tulisi oppia näkemään oma arvokas ja korvaamaton paikkansa yhteiskunnassa sekä se, miten hän voi kokea yhteisönsä, yhteiskuntansa ja kulttuurinsa omakseen, erottamattomaksi osaksi häntä itseään. Tällaisen kasvatuksen päämääränä olisi kaikkien onnellisuus. Ei mikään huono tavoite, varsinkaan, kun se voisi toteutuakin juuri siten, että kaikki ajattelisivat ja toimisivat kaikkien yhteiseksi parhaaksi. Tällaista elämäntapaa kutsutaan yksinkertaisesti vastuulliseksi ihmisyydeksi.

Miksi suuria kertomuksia tarvitaan juuri nyt?

Tuukka Sandström, joka oli mukana Kallio-Kuninkaalan kartanossa 20.5. kokoontuneessa Platonin Akatemiassa, on määritellyt suuret kertomukset seuraavasti: ”Laajasti ymmärrettynä suuri kertomus on jaettu symbolinen järjestys, joka määrittää paitsi sitä, miten ihmiset tulkitsevat kokemuksiaan, myös itse tuon kokemisen ehtoja. Siksi pienten kertomusten atomisoituneessa yhteiskunnassa ihmisiltä puuttuvat paitsi yhteiset arvot, myös yhteinen kokemusmaailma.”

Kun ajatellaan arvoja koko ihmiskuntaa koskevina universaaleina kiinnekohtina, on perusteltua väittää, että elämme tällä hetkellä arvotyhjiössä, joka aiheuttaa eksistentiaalista kärsimystä eri puolilla maailmaa. Juureton ja levoton nuoriso on hyvin havainnollinen ilmentymä tästä. Ne arvostukset, joiden perustalta maailman yhteiskuntia johdetaan, eivät luo sellaisia merkitysnäkökenttiä, joiden vaikutuksesta yksilöt kokisivat yhteenkuuluvaisuuden tunteita. Yhteisöt ja kansakunnat jäävät pelkiksi kuvitelmiksi ja ulkoisiksi määritelmiksi, koska niiden nykyinen merkityksettömyyden tila ei aikaansaa subjektiivista kansakuntaan kuulumisen kokemusta.

Benedict Anderson määrittelee kuvitelluiksi kaikki sellaiset yhteisöt, jotka ovat niin laajoja, etteivät niiden jäsenet tunne toisiaan henkilökohtaisesti. Ihminen voi olla henkisesti kansakuntansa jäsen vain, kun hän itse mieltää olevansa sitä. Ja jotta kansakunta voi olla yhtenäinen, on sillä oltava jotain yksilöiden yhdessä – kollektiivisesti ja solidaarisesti – vaalimaa arvokasta ja hyvää. Tällainen yhteisöön kuuluminen tuo ihmisissä esille heidän hyviä puoliaan, kuten vastuuntuntoa lähimmäisistä ja tahtoa kaikkien yhteisen hyvän edistämiseen.

Menneet suuret kertomukset, rikas yhteisten muistojen kokoelma, ja tulevaisuuden näköalat, jonkin arvokkaan ja merkityksellisen luomisen mahdollisuudet, muodostavat sen liiman, joka aikaansaa suostumuksen ja toiveen elää yhdessä. Varsinkin nuoret tarvitsevat yhteisöön kiinnittyäkseen suuria kertomuksia ja arvonäkökenttää, jotka kertovat heille, mistä me tulemme, mitä me olemme ja mihin me olemme menossa. Jollei yhteiskunnalla ole tarjota tällaista perustaa siihen kulumiselle, luovat nuoret yleensä oman utopiansa, joka voi pahimmillaan johtaa täydelliseen kaaokseen.

Niin kutsuttujen länsimaiden piirissä, joihin Suomenkin katsotaan kuuluvan, on vallalla uusliberalismi, jossa arvostetaan taloudellista kasvua, kilpailua ja kulutusta. Vaikuttaa siltä, että yhä useampi ei ole suostuvainen hyväksymään näitä arvostuksia omiksi olemassaolonsa ehdoiksi. Kun vaihtoehtoja joka tapauksessa etsitään – ainakin nuorten toimesta – olisi suotavaa, että ne perustuisivat sellaisille universaaleille arvoille, kuten totuus, hyvyys, kauneus ja rakkaus. Juuri tällä hetkellä tarvittaisiin kansallisvaltioiden itsekkäät päämäärät ylittävää totuuden tunnustamista maailman tilasta. Tarvittaisiin solidaarista kansainvälistä yhteisöllisyyttä, jossa arvoksi otettaisiin elämän ja luonnon säilyttäminen. Tai niiden pelastaminen ja palauttaminen sellaisiksi, että maailma olisi sekä mahdollinen että hyvä paikka elää ihmisille ja muille olevaisille vielä pitkälle tulevaisuuteen. Tässä olisi loistava uusi suuri kertomus, jonka koko ihmiskunta voisi jakaa.