Aihearkisto: masennus

Suomesta on tullut perhesuhteiden kehitysmaa

Viime vuosi oli poikkeuksellisen synkkä suomalaisille lapsille – tai eräille heistä. Alle 15-vuotiaita lapsia surmattiin ainakin 12, kun kymmenen edellisvuoden keskiarvo on ollut viisi uhria vuodessa. Lapsen surmaaja on yleensä oma äiti tai isä, tässä järjestyksessä. Tekotavat ovat toisinaan olleet erittäin julmia ja raakoja. Lasta on saatettu kiduttaa psyykkisesti tai fyysisesti pitkäänkin ennen lopullista surmantekoa. En kärsi edes muistella, mitä kaikkea olen joutunut lukemaan tai kuulemaan. En myöskään ryhdy pohtimaan mahdollisia syitä tai taustalla vaikuttavia seikkoja. Keskityn sen sijaan kyselemään, voisimmeko tehdä jotain äärimmäisen ja kaikenlaisen muunkin lasten kaltoinkohtelun vähentämiseksi ja jopa poistamiseksi.

Olen säästänyt sunnuntain 12.8.12 Hesarissa olleen Johanna Pohjolan jutun, jonka otsikko oli Suomi, perhesuhteiden kehitysmaa. Olemme taitavia auttamaan niin kutsuttuja kehitysmaita niiden ongelmissa, kuten taloudellisessa köyhyydessä ja yhteiskunnallisessa epävakaudessa. (Listaan kuului myös eriarvoisuus, mutta sen hillitsemisessä olemme kadottaneet asiantuntemuksemme.) Mutta kuka auttaisi meitä poistamaan taloudellisen hyvinvoinnin – tai siitä kilpailemisen tai sen menettämisen – aiheuttamat seuraukset, jotka johtavat muun muassa avioeroihin, perhesurmiin, mielenterveysongelmiin jne.? Kuka antaisi hyviä vihjeitä siitä, miten voisimme poistaa taloudellisen, ulospäin näkyvän tai näytellyn hyvinvoinnin aiheuttaman psyykkisen, ihmisten sisäisen ja todellisen pahoinvoinnin?

Suomi vie maailmalle kaikenlaista osaamistaan, hyvänä esimerkkinä peruskoulumme Pisa-tutkimustulosten perusteella saama maaginen maine. Esimerkki on itse asiassa varsin kuvaava. Tekniset oppimistulokset ovat erinomaisia ja oppilaiden psyykkinen hyvinvointi on samalla heikointa mahdollista tasoa. Kyllä, kouluista tuotetaan tiedollisesti huippuyksilöitä Suomen taloudellista kilpailukykyä turvaamaan. Huippuyksilöitä, jotka pudottavat kollegoitaan pelistä ja laiminlyövät perhettään sekä turruttavat sisäisen pahoinvointinsa alkoholilla ja mielialalääkkeillä. Kunnes murenevat ja romahtavat täysin vieden mahdollisesti myös perheensä mennessään oman käden kautta kuolemaan. Vaikkei näin aina tapahdu, tämäkin on mahdollista pahoinvointiyhteiskunnassamme.

Mitä vientituotteita nk. kehitysmailla voisi olla tarjota meille? Mummot, tervehtiminen, yhdessä syöminen ja vieraanvaraisuus tulivat heti mieleen, kun Hesari kysyi vinkkejä parin nk. kehitysmaan edustajalta.

­Tär­keää on yh­tei­sön har­mo­nia ja per­heen tu­ki. Ja­ka­mi­nen ja vä­lit­tä­mi­nen per­hees­sä, su­ku­pol­vien tu­ki ja iso­van­hem­mat. I­soäi­tien hoi­ta­mis­ta lap­sis­ta tu­lee hy­viä ih­mi­siä. Lap­set op­pi­vat huo­leh­ti­maan nuo­rem­mis­taan. He kuu­le­vat ta­ri­noi­ta, jot­ka in­nos­ta­vat mut­ta ker­to­vat myös vai­keuk­sis­ta.

Kun olet si­säl­lä, olet on­gel­mi­ne­si yk­sin. Ul­ko­na ta­paat ih­mi­siä ja jut­te­let. Lak­kaat ajat­te­le­mas­ta on­gel­mia, ja toi­set roh­kai­se­vat si­nua. Jo­kai­nen kuu­luu ryh­mään, ku­ten naa­pu­rus­toon tai työyh­tei­söön. Ih­mi­set tie­tä­vät, et­tä he ei­vät ole on­gel­mi­neen yk­sin. Ke­hit­ty­neis­sä mais­sa ih­mi­siä roh­kais­taan it­se­näi­syy­teen. Me roh­kai­sem­me aut­ta­maan toi­sia.

­Ter­veh­ti­mi­nen on tär­keää vuo­ro­vai­ku­tus­ta. Ihmi­set ky­sy­vät usein tois­ten­sa ter­vey­des­tä ja per­heen­jä­se­nis­tä. Se roh­kai­see yk­si­löä avau­tu­maan. Myös hy­myi­ly lie­vit­tää jän­nit­tei­tä ja he­rät­tää luot­ta­mus­ta.

Suo­ma­lais­ten pi­täi­si ol­la ys­tä­väl­li­siä ja viet­tää ai­kaa muiden ih­mis­ten kans­sa. Meidän sa­non­tamme mu­kaan il­lal­la saa­pu­va vie­ras on kuin ju­ma­la. Se tar­koit­taa, et­tä vie­raat on ra­vit­ta­va ruoal­la ja rak­kau­del­la. Pyy­tee­tön vie­raan­va­rai­suus on tie ih­mis­ten hy­vin­voin­tiin.

Ke­hi­tys­mais­sa­kin on yk­si­näi­syyt­tä, väkivaltaa, ma­sen­nus­ta ja al­ko­ho­lis­mia. Mut­ta on­gel­mia on hel­pom­pi ja­kaa, jos tietää, että muut ovat valmiita tu­ke­maan kans­sa­kul­ki­joi­taan. Avun pyy­tä­mi­nen ei ole heik­kout­ta, vaan päin­vas­toin sen pyytämättä jättäminen on.

Yh­tei­sön avul­la pys­tyy pal­joon. Yh­teis­kun­ta aut­taa ta­lou­del­li­ses­ti, mut­ta kaik­ki on­gel­mat ei­vät ole ta­lou­del­li­sia. Suo­mes­sa ei ai­na jostain syystä enää us­ko­ta, et­tä ai­nee­ton tu­ki aut­tai­si. Olem­me kai niin tot­tu­nei­ta so­siaa­li­tur­vaan. Muistan hyvin oman lapsuuteni sotien jälkeisellä 1950-luvulla. Silloin elettiin nykyiseen verrattuna pula-aikaa, jolloin aloitettiin raunioitten keskellä alusta ja maksettiin lisäksi vielä sotakorvauksia Neuvostoliitolle. Mutta silloin oli yhteisyyttä, naapurisopua ja talkooapua. En haikaile niiden aikojen perään, mutta jotain silloisesta kulttuurista voitaisiin yrittää palauttaa nykyaikaan.

Yh­tei­syy­des­sä on ky­se toisten ih­mis­ten ja eri­lai­suu­den sie­tä­mi­ses­tä, ei­kä se ole help­poa. Se ra­ken­tuu kun­nioit­ta­mal­la van­hem­piamme sekä ihmisiä sellaisistakin maista, joita emme välttämättä pidä omien kriteeriemme mukaan yhtä kehittyneinä. Esteenä on äärimmäinen kehitysuskomme ja siihen perustuva ylimielinen asenteemme. Kuvittelemme olevamme kehityksen edelläkävijöitä ja luojia, joten menneet sukupolvet ja kehitysmaiden edustajat ovat meitä tyhmempiä eikä heitä kannata kuunnella. Eihän meillä voi olla mitään opittavaa heiltä. Näinköhän on?

3 kommenttia

Kategoria(t): alkoholismi, avioero, huippuyksilö, Hyvinvointi, Hyvinvointivaltio, kansainvälinen kilpailukyky, kehitysmaa, kehitysusko, Kilpailu, kilpailukyky, lapsen surma, lasten kaltoinkohtelu, masennus, mielenterveysongelma, mielialalääke, pahoinvointi, pahoinvointiyhteiskunta, perhesuhteet, perhesurma, peruskoulu, Pisa-tutkimus, psyykkinen pahoinvointi, taloudellinen hyvinvointi, Väkivalta, yhteisyys, Yksinäisyys

Eikö taaskaan mitään muuta kuin puuhastelua aselakien parissa?

Hyvinkäänkin joukkomurhan jälkimainingeissa näyttävät taas aselait saavan pääroolin. Miten meidän päättäjämme voivatkin olla niin kädettömiä?! Vai onko kilpailuyhteiskunta jo tehnyt mahdottomaksi kaikki sellaiset toimet, joilla edistettäisiin kaikkien ihmisten henkistä ja eettistä hyvinvointia? Onko kaikki panokset kohdennettu siihen, että kehitetään koulutuksellisia huippuyksiköitä, joissa tuotetaan huippuyksilöitä maamme kansainvälistä kilpailukykyä varmistamaan? Joka tarkoittaa kaikkien muiden syrjäyttämistä tavalla tai toisella…

En pidä ampuma-aseista enkä ole ampumaharrastaja tai metsästyksen harrastaja. En puolusta ampuma-aseita, mutta näen kuitenkin ongelman olevan muualla. Ongelma on siinä, että liian moni voi liian huonosti. Eikä kyse ole jostain pienestä osasta jotain toisia, ”heitä” tai ”noita”, vaan suuresta enemmistöstä meitä! Päättäjät hokevat – ehkä omaatuntoaan rauhoittaakseen, että ”suurin osa ihmisistä voi hyvin, mutta sitten on se pieni joukko moniongelmaisia, jotka voivat entistä huonommin”. Ehkä he itse kuuluvat siihen joukkoon, joka voi edelleen hyvin – tosin kyseenalaistan heidänkin, ainakaan kaikkien henkisen ja eettisen hyvinvoinnin. Mutta yhä suurempi osa sairastuu eli tauti leviää kulkutaudin tavoin. Taudin nimi on kilpailuyhteiskunnan oireyhtymä ja sen oireisiin kuuluu kaiken aikaa paheneva stressi ja uupumus palvoa taloutta kaiken aikaa tehokkaammin ja tuottavammin sekä tuotantopäässä että kuluttajana. Oireisiin kuuluu myös yhä lisääntyvä ilottomuus (ilman keinotekoisia virikkeitä), pinnan kiristyminen äärimmilleen, jatkuvasti kasvavat vaikeudet ihmissuhteissa sekä mieleltä vaivaava tyhjyyden ja toivottomuuden tunne. Tunne siitä, että tässä mielettömyydessä ei ole mitään tolkkua eikä koko omalla elämällä oikein tunnu olevan merkitystä ja koko elämällä yleensäkään mitään ymmärrettävää tarkoitusta. Ja jotkut kehtaavat puuhastella ampuma-aselakien parissa!

Jos kiellettävää etsitään, niin keittiöveitset tuli ehdottomasti kieltää, koska niillä tehdään suurin osa teräaseilla toteutetuista toisten ihmisten vahingoittamisesta. Ja teräaseturmien määrä on sentään moninkertainen ampuma-aseturmiin verrattuina. Tämä oli kuitenkin lähinnä ironiaa eikä missään tapauksessa vakavasti otettavaksi tarkoitettu ehdotus. Vaikkakin USA:ssa on kouluja, joissa ruokaloista on poistettu veitset ja haarukat ja kaikki ruoka tarjotaan valmiiksi kuorittuna ja pilkottuna lusikalla syötäväksi…

Mutta jollei muuta osata tehdä kuin pohtia kansalaisten kontrolloimista, on aselakiakin tärkeämpiä ja kiireellisempiä kohteita. Toisin sanoen vieläkin vakavampia, laajempia ja yleisempiä ongelmia. Aseturvallisuuden sijaan tulisi kaikkein kiireellisimmin panostaa lääketurvallisuuteen. Liitän tähän sellaisenaan Hesarissa 4.6. olleen eläkkeellä olevan psykiatrin ja ylilääkärin Tapani Sipilän mielipidekirjoituksen. Ehkäpä hän uskaltaa puhua, koska ei ole enää virassa ja puheidensa takia vaarassa joutua syrjäytetyksi…

Mielialalääkkeistä voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä

Hel­sin­gin Sa­no­mis­sa oli (31. 5.) hät­käh­dyt­tä­vä koos­te ot­si­kol­la ”U­seil­la sur­maa­jil­la on mie­len­ter­vey­son­gel­mia”.

Nuor­ten ma­sen­nus­ta ja pa­niik­ki­häi­riö­tä hoi­de­taan usein sel­lai­sil­la mie­lia­la­lääk­keil­lä, jot­ka voi­vat si­vu­vai­ku­tuk­si­naan ai­heut­taa var­sin­kin nuo­rel­la po­ti­laal­la it­se­tu­hoi­suu­den, agg­res­sii­vi­suu­den, vas­tus­ta­van käyt­täy­ty­mi­sen ja vi­han li­sään­ty­mis­tä.

Ku­ka hy­vän­sä voi kir­jas­tos­sa tai ap­tee­kis­sa lu­kea Phar­ma­ca Fen­ni­caa, jos­sa mo­nien mie­li­ala­lääk­kei­den koh­dal­la täs­tä mah­dol­li­suu­des­ta va­roi­te­taan.

Toi­si­naan käy vie­lä niin, et­tä nuo­ren psyyk­ki­nen pa­hoin­voin­ti diag­nos­ti­soi­daan ma­sen­nuk­sek­si tai pa­niik­ki­häi­riök­si, vaik­ka se oli­si­kin jo­ta­kin muu­ta vai­keaa sai­raut­ta, esi­mer­kik­si al­ka­vaa skit­sof­re­niaa. Näis­sä ta­pauk­sis­sa on vie­lä suu­rem­pi vaa­ra sii­tä, et­tä mie­li­ala­lääk­kees­tä on enem­män hait­taa kuin hyö­tyä.

Tä­nä­kin ke­sä­nä tu­han­net nuo­ret Suo­mes­sa käyt­tä­vät mie­li­ala­lääk­kei­tä lää­kä­rin mää­räyk­ses­tä. On väis­tä­mä­tön­tä, et­tä jot­kut heis­tä saa­vat vaa­ral­li­sia si­vu­vai­ku­tuk­sia lääk­keis­tään. Jot­kut näis­tä nuo­ris­ta voi­vat ol­la myös pa­has­ti kou­lu­kiu­sat­tu­ja, ja eh­kä jo­ku heis­tä saa am­pu­ma-aseen käyt­töön­sä. Eh­kä sit­ten taas ta­pah­tuu kau­hei­ta.

Lää­ke­tur­val­li­suu­des­ta vas­taa­vien vi­ran­omais­ten on pa­neu­dut­ta­va tä­hän on­gel­maan. Lää­kä­rei­den on ol­ta­va en­tis­tä­kin va­ro­vai­sem­pia mää­rä­tes­sään mie­li­ala­lääk­kei­tä nuo­ril­le.

3 kommenttia

Kategoria(t): ampuma-ase, ampuma-aseturma, aselaki, aseturvallisuus, Elämän tarkoituksellisuus, Elämän tarkoitus, henkinen hyvinvointi, huippuyksilö, Hyvinvointi, ihmissuhdevaikeudet, ilottomuus, keittiöveitsi, kilpailukyky, kilpailuyhteiskunnan oireyhtymä, kilpailuyhteiskunta, kulkutauti, lääketurvallisuus, masennus, Merkityksellinen, merkityksellisyys, Merkityksettömyys, mielettömyys, mielialalääke, moniongelmainen, nuorten masennus, pahoinvointi, paniikkihäiriö, päättäjät, pinnan kiristyminen, psyykkinen pahoinvointi, stressi, syrjäyttäminen, teräase, teräaseturma, toivottomuuden tunne, tyhjyyden tunne, uupumus

Nuorten masentuneisuus on elämän tarkoituksettomuuden ongelma

(Alla oleva on teksti on samansisältöinen kuin kirjoittamani ja julkisuuteen juuri lähetetty tiedote.)

Nuorisokasvatusjärjestö Non Fighting Generation ry (NFG) on toteuttanut Internetissä nuorten pahoinvointia ja voimavaroja kartoittavan kyselyn. Kysely on vain pieni osa hankekokonaisuutta, jossa on tutkittu nuorten itseensä kohdistaman väkivallan ja elämän tarkoituksettomaksi kokemisen välistä yhteyttä. Jenny ja Antti Wihurin rahaston tuella vuoden 2011 alussa alkaneessa hankkeessa NFG:n kumppanina on Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL).

Kysely suunnattiin teini-ikäisille nuorille. Siihen vastasi 157 nuorta, joista suurin osa oli 13–17-vuotiaita. Kaksi kolmasosaa vastaajista oli tyttöjä. Vastaajia oli kaikkialta Suomesta, pääkaupunkiseutu ja Tampere olivat kuitenkin vahvimmin edustettuina. Kyselyn tuloksia voidaan pitää suuntaa antavina, vaikka se ei täytä tieteelliselle tutkimukselle asetettuja vaatimuksia. Kysely vahvistaa muun tutkimuksen osoittamaa selkeää yhteyttä masentuneisuuden ja tarkoituksettomuuden tunteen välillä. Yleisesti tunnettua on, että itsetuhoisuuden sekä masennuksen, ahdistuksen ja alakulon kokemisen välillä on tilastollinen riippuvuus. Nuorten kyselyvastaukset todensivat selkeästi myös sen, että mitä tarkoituksellisemmaksi nuori kokee elämänsä, sitä vähemmän hän on kokenut masennusta, ahdistusta tai alakuloa viime aikoina. Voimakkain negatiivinen riippuvuus ilmeni elämän tarkoitukselliseksi kokemisen ja masennuksen välillä. Nuorten yleistyneessä masentuneisuuden kokemuksessa ei siten ole kyse mielenterveysongelmasta, vaan elämän tarkoituksettomuuteen liittyvästä ongelmasta.

Vastaajista 25 % oli kokenut itsensä viime aikoina melko usein tai usein joko ahdistuneeksi tai masentuneeksi ja 30 % oli kokenut olonsa alakuloiseksi. 7 % vastaajista oli myös pyrkinyt vahingoittamaan tai vahingoittanut itseään viime aikoina. Vastaajista 1/5 oli ainakin joskus pyrkinyt vahingoittamaan itseään. Lähes kaikki näin vastanneista oli tyttöjä. Viiltely oli odotetusti yleisin vahingoittamiskeino, mutta lähes yhtä yleiseksi osoittautui jatkuva tahallinen syöminen joko liikaa, liian vähän tai epäterveellisesti. Lähes puolella itseään vahingoittaneista nämä molemmat tavat esiintyivät samanaikaisesti.

Varsin hälyttävää oli, että 45 % vastanneista oli ainakin joskus tuntenut, että olisi parempi, jos hän olisi kuollut ja jopa puolet kaikista nuorista oli ajatellut omaa itsemurhaa. 27 % kaikista nuorista oli myös konkreettisesti suunnitellut itsemurhan tekemisen keinoja ja 6 % oli yrittänyt itsemurhaa, jotkut heistä jopa usean kerran.

Kaikista vastanneista 72 % koki elämänsä mielekkääksi tai melko mielekkääksi. Kuitenkin noin joka kuudes nuori koki, että hänen tulevaisuutensa näytti synkältä tai että hänen elämässään ei ole mitään hyviä tai arvokkaita asioita, joiden eteen hän olisi valmis ponnistelemaan tai näkemään vaivaa. Jopa neljäsosa nuorista koki itsensä huonoksi tai arvottomaksi ja sama määrä koki, että hän ei ole tärkeä tai arvokas kenellekään toiselle ihmiselle. Lukuja voidaan pitää suurina – ja jopa hälyttävinä.

Kukaan vastanneista ei vastannut, ettei hänen elämässään ollut mitään hänelle itselleen tärkeitä tai hyödyllisiä asioita. Se ei kuitenkaan takaa sitä, että kaikki nuoret kokisivat elämänsä mielekkääksi. Kun nuoren tulevaisuus on näköalatonta eikä hän kykene näkemään mitään ponnistelemisen tai vaivannäön arvoiseksi, kokee hän sekä itsensä että elämänsä huonoksi ja arvottomaksi. Tällainen nuori kokee, että hänen elämällään ei ole mitään väliä kenellekään eikä elämässä millään muutenkaan ole mitään väliä. Toisin sanoen nuoren elämästä puuttuu tarkoitus.

Kyselystä voidaan päätellä, että nuoret eivät tarvitse lisää mielenterveyspalveluja, vaan enemmän mahdollisuuksia keskustella elämän tarkoitukseen liittyvistä kysymyksistä. Eksistentiaalisten kysymysten, kuten elämän tarkoituksellisuuden pohtiminen, voimistuu murrosiässä. Ihmisen olemassaolon ongelmallisuus paljastuu yhtäkkiä nuorelle, joka kamppailee monella muullakin tavoin henkisesti kypsymisprosessissaan. Kaikessa jyrkkyydessään voi kysymys elämän tarkoituksesta jopa musertaa nuoren kokonaan. Parasta ennakoivaa lasten ja nuorten hyvinvointia tukevaa työtä olisikin tarjota heille mahdollisimman laajasti tilaisuuksia pohtia elämän tarkoitukseen liittyviä kysymyksiä. Arvokasvatuksella, johon sisältyy elämän arvon ja mielekkyyden sekä oman arvon ja merkityksellisyyden pohdinta, voitaisiin ehkäistä mielenterveysongelmia ennen kuin niitä on edes orastavana alkanut ilmetä. Kuten tunnettua, tärkeimmät arvokasvattajat ovat lasten ja nuorten omat vanhemmat.

4 kommenttia

Kategoria(t): ahdistuneisuus, ahdistus, alakulo, alakuloisuus, Arvokas, Arvokasvatus, arvoton, arvottomuus, eksistentiaaliset kysymykset, Elämän tarkoituksellisuus, Elämän tarkoitus, Itsemurha, Itsetuhoisuus, kypsymisprosessi, kysely, lasten hyvinvointi, masennus, masentuneisuus, Merkityksellinen, merkityksellisyys, Merkityksettömyys, mielekkyys, mielenterveysongelma, mielenterveyspalvelut, mielettömyys, Murrosikä, näköalattomuus, NFG, Non Fighting Generation, Nuorisokasvatus, nuorten hyvinvointi, nuorten voimavarat, olemassaolon ongelmallisuus, pahoinvointi, syöminen, Tarkoituksellisuus, Tarkoituksettomuus, Vanhemmat, Väkivalta, viiltely

”Hyvä ettei itku tullut”

Eräs äiti kertoi ilahtuneensa pojaltaan tai tytöltään saamastaan kiitollisuuden osoituksesta niin paljon, että ”hyvä ettei itku tullut”. Eikä ollut hyvä, vaan mielestäni oli erittäin huonoa, ettei äiti näyttänyt tunteitaan lapselleen! Jyväskylän yliopiston varhaiskasvatuksen professori Marja-Leena Laakso totesi mtv3.fi-sivuilla 15.3., että ihmisen tulisi oppia kohtaamaan ja käsittelemään tunteita jo lapsena. Lapset tarvitsevat aikuisten apua erilaisten tunnekokemustensa hyväksymiseen, sietämiseen ja järjestämiseen. Lapset tarvitsevat tunnekasvatusta ja tunnetusti esimerkki on paras kasvattaja. Tunteiden kieltäminen tai tukahduttaminen voi kostautua jopa ahdistuneisuutena, masentuneisuutena tai väkivaltaisena käyttäytymisenä myöhemmin elämässä. Lapsesta voi kasvaa aikuinen, joka joutuu turvautumaan usein masennus- tai ahdistuslääkkeisiin, kun sisällä on tunteita, joiden kanssa ei tiedä, miten toimia. Laakson mukaan kohtaamatta ja käsittelemättä jääneet tunteet voivat kerryttää vihaa ja katkeruutta, joka voi myöhemmin purkautua hyvinkin väkivaltaisena käytöksenä, kuten meillä ja maailmalla on nähty.

Tunteet pitää huomioida ja ne pitää ottaa tosissaan. Sen sijaan, että tunteisiin suhtauduttaisiin välinpitämättömästi tai ne jopa kiellettäisiin, pitää aikuisen suorastaan rohkaista lasta ilmaisemaan tunteensa. Aikuisen on siis toimittava lapsen tunteiden tukijana ja tulkkina. Missään tapauksessa lasta eikä myöskään itseään pidä syyllistää, jos itku tulee – oli sen aiheena sitten ilo tai suru.

Olin lapsena herkkä ja haavoittuva – kuten käsittääkseni suurin osa lapsista ainakin varhain ovat. Muistini mukaan ainakaan isäni ei koskaan ilmaissut omia tunteitaan edessäni – paitsi vihaa ja ehkä katkeruuttakin huutamalla. Itku oli kiellettyä ja aina kun purskahdin itkuun, pilkkasi isäni minua sanomalla, että pitääköhän lähteä hametta ostamaan. Lopulta kätkin tunteeni jonnekin niin syvälle, että kadotin ne vuosikymmeniksi. Vihaa olin kyllä oppinut ilmaisemaan väkivallalla tai turruttamaan epämääräisen pahan oloni alkoholilla.

Isälleni olen antanut anteeksi jo kauan sitten ja olen iloinen siitä, että ehdin tehdä sen ennen hänen kuolemaansa – tosin henkisen kommunikaation tasolla ilman ääneen lausuttuja sanoja, koska hän oli silloin jo dementoitunut. Tunne-elämäni ei myöskään ollut kokonaan mennyt piloille isäni kasvatusvirheistä huolimatta. Tunteitteni uudelleen löytäminen vaati kuitenkin elämän kriiseistä toiseen kulkemisen kunnes vihdoin ymmärsin, mistä oli kysymys. Sydänystäväksi ryhtyneen ”enkelin” avulla löysin tunteeni uudestaan.

Ilosta en ole vielä oppinut itkemään, mutta surusta kylläkin. Kun suru on pakahduttanut rinnan kuristaen kurkkua ja salvaten hengityksen, on ollut erittäin vapauttavaa itkeä kovaa vollottaen ja hartiat täristen. Tällaisia suuria hetkiä koin monasti sen jälkeen, kun rakas äitini oli kuollut. Rakensin varta vasten alttarin, jonka eteen saatoin mennä seisomaan ja ”meditoimaan”, kunnes itku purkautui. Ahdistus helpotti sen jälkeen taas joksikin aikaa, kunnes oli seuraavan kierroksen aika. Nyt en enää tarvitse mitään ulkoisia itkemään innoittavia esineitä tai paikkoja. Yhteys sydämessä oleviin menetettyihin rakkaisiin riittää voimakkaisiin tunnekokemuksiin.

En ilosta itke, en surusta itke, jos itken, niin itken muuten vaan… Miksihän Juice Leskisen ”Syksyn sävel” on niin suosittu? Johtuukohan se meidän suomalaisten niin runsaista itkemättömistä kyyneleistä ja kaipuusta saada lupa itkeä vaikka muiden nähden ja vaikka ihan muuten vaan?

Jätä kommentti

Kategoria(t): ahdistuneisuus, ahdistus, alkoholi, anteeksianto, äiti, enkeli, haavoittuva, herkkä, Ilo, isä, itku, kasvatusvirhe, katkeruus, kriisi, masennus, masentuneisuus, paha olo, suru, sydänystävä, tunnekasvatus, tunnekokemus, tunteet, tunteiden kieltäminen, tunteiden tukahduttaminen, Väkivalta, väkivaltainen käyttäytyminen, viha

Henkinen pahoinpitely on rikos

Rikoslain 21 luku koskee Henkeen ja terveyteen kohdistuvia rikoksia. Tällaisia ovat tappo, murha, surma, lapsensurma, pahoinpitely, törkeä pahoinpitely, lievä pahoinpitely, kuolemantuottamus, törkeä kuolemantuottamus, vammantuottamus, törkeä vammantuottamus, tappeluun osallistuminen, vaaran aiheuttaminen, heitteillepano ja pelastustoimen laiminlyönti.

Pahoinpitelyä koskevassa 5 §:ssä todetaan:

Joka tekee toiselle ruumiillista väkivaltaa taikka tällaista väkivaltaa tekemättä vahingoittaa toisen terveyttä, aiheuttaa toiselle kipua tai saattaa toisen tiedottomaan tai muuhun vastaavaan tilaan, on tuomittava pahoinpitelystä sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi. Yritys on rangaistava.

Pykälän alussa todetaan siis, että pahoinpitelyssä voidaan käyttää tai olla käyttämättä ruumiillista väkivaltaa. Keskeistä pahoinpitelyn kriteerien täyttymisen arvioinnissa onkin se, onko kyse toiminnasta, joka vahingoittaa toisen terveyttä, aiheuttaa toiselle kipua tai saattaa toisen tiedottomaan tai muuhun vastaavaan tilaan.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa (toimittaja Peppiina Ahokas) rikosoikeuden professori Terttu Utriainen arvioi, että henkinen pahoinpitely (eli psyykkinen väkivalta tai kiusaaminen) voi täyttää rikoksen tunnusmerkistön, jos toiminta vahingoittaa ihmisen henkistä terveyttä. Olennaista on myös, että tekijällä on tahallinen pyrkimys vahingoittaa toisen terveyttä.

Henkinen väkivalta, kuten eristäminen, sivuuttaminen tai ihmisarvon loukkaaminen, voi tietyissä tapauksissa olla lain tarkoittama henkinen pahoinpitely. Utriaisen mukaan henkisessä pahoinpitelyssä pyritään musertamaan uhrin ihmisarvo, itsekunnioitus tai omanarvontunto. Tämä voi ajaa ihmisen masennukseen tai muihin henkisiin sairauksiin.

Henkisestä – tai paremminkin psyykkisestä – väkivallasta on olemassa erittäin vähän oikeuskäytäntöä. Vaikka oikeuskäsittelyjä on vähän, on psyykkisen väkivallan määrä kaiketi moninkertaista fyysiseen verrattuna. Psyykkinen väkivalta, kiusaaminen, kaltoinkohtelu tai pahoinpitely voi pahimmillaan ajaa sen uhriksi joutuvan jopa itsemurhaan. Tai joukkomurhiin, jossa psyykkisen pahoinpitelyn uhriksi aikanaan joutunut ihminen kostaa muille, usein täysin sivullisille ja viattomille ihmisille kokemansa kärsimyksen. Samalla hän joko murhaa itsensä, jolloin puhutaan laajennetusta itsemurhasta, tai joutuu (pääsee?) vankilaan ja/tai psykiatriseen hoitoon.

Olisiko esimerkiksi kouluissa, muissa oppilaitoksissa ja kauppakeskuksissa tapahtuneita joukkomurhia voitu estää puuttumalla niiden tekijöihin kohdistuneisiin psyykkisiin pahoinpitelyihin hyvissä ajoin oikeustoimin? Uskon, että olisi. On turha väittää – kuten Utriainen HS:n haastattelussa toteaa – että psyykkistä pahoinpitelyä on vaikea näyttää toteen. Eri asia on, kuka on niin rohkea, että ryhtyy puolustamaan pahoinpitelyn uhria. Käsittääkseni jopa rikoslaki velvoittaa puuttumaan kohtaamaansa pitkään jatkuvaan ja vakavaan kiusaamiseen eli pahoinpitelemiseen. Rikoslain 21 luvun 15 §:ssä todetaan:

Joka tietäen toisen olevan hengenvaarassa tai vakavassa terveyden vaarassa on tälle antamatta tai hankkimatta sellaista apua, jota hänen mahdollisuutensa ja tilanteen luonne huomioon ottaen kohtuudella voidaan häneltä edellyttää, on tuomittava pelastustoimen laiminlyönnistä sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.

Eikö meillä kaikilla ole siis jopa rangaistuksen uhalla velvollisuus olla kääntämättä selkäämme uhrille, vaan päänvastoin asetuttava puolustamaan tätä ja autettava häntä hakemaan apua tilanteeseensa?! Tai jollei tämä pykälä nykyisellään ole jostain juridisista kiemuroista johtuen psyykkisiin pahoinpitelyihin soveltuva, on lainsäädäntöä tältä osin muutettava. Toisaalta kaikkien lähimmäistemme ja kanssaihmistemme ihmisarvon puolustaminen kaikin käytettävissä olevin keinoin on ilman rangaistuksen uhkaakin eettinen perusvelvollisuutemme ihmisinä.

Toivottavasti Hilkka Ahteen tapaus, jonka yhteydessä ainakin itse näen ensimmäistä kertaa julkisuudessa puhuttavan psyykkisestä pahoinpitelystä, avaa keskustelua ilmiön vakavuudesta ja myös siihen puuttumisen mahdollisuuksista sekä velvollisuudesta. Toivonkin runsasta määrää oikeuskäsittelyjä ja niihin liittyviä aloitteita kaikkialta, missä psyykkistä pahoinpitelyä esiintyy ja kaikilta niiltä, jotka ovat joko sen kohteena tai todistajana. Tämä vaatii siviilirohkeutta, mutta ennen kaikkea tinkimätöntä tahtoa puolustaa omia ja kaikkien muiden ihmisoikeuksia. Peräänkuulutan siis meiltä kaikilta eettistä asennetta ja sen mukaista toimintaa.

18 kommenttia

Kategoria(t): Eettinen, Eettinen asenne, Eettinen toiminta, Eettisyys, Henkinen pahoinpitely, Henkinen väkivalta, Ihmisarvo, Ihmisoikeus, Itsemurha, Joukkomurha, kiusaaminen, koulumurha, Laajennettu itsemurha, masennus, pahoinpitely, Psyykkinen pahoinpitely, Psyykkinen väkivalta, Rikos, Rikoslaki, Väkivaltarikos

Viha tuhoaa ihmisen

Viha on krooninen sairaus, joka vaatii psykiatrista hoitoa. Tähän johtopäätökseen voidaan päätyä Tampereen yliopiston psykologian professori Martti Tuomiston haastattelun perusteella, jonka luin Aikalainen-lehdestä. Haastattelussa käsiteltiin Tuomiston yhdessä Lauri Parkkisen kanssa julkaisemaa kirjaa Lauri Parkkinen ja Martti T. Tuomisto: Viha, vihaisuus, hyvinvointi ja terveys: Vihaisuuden merkitys, arviointi, diagnostiikka ja hoito. Suomen Käyttäytymistieteellinen Tutkimuslaitos 2011.

Olen pitkään ollut sitä mieltä, että viha on krooninen tila, jota ei pidä sekoittaa suuttumuksen tunteeseen tai lyhyen ajan kestävään vihastumiseen. Viha estää ihmistä pääsemään yhteyteen koko siihen tunnekirjoon, jonka ihminen voi laajimmillaan kokea. Lopulta viha estää kokonaan kokemasta tunteita, ihmisestä tulee tunnetaidoton tai jopa tunnekuollut. Samoin käy arvojen. Vihan vallassa oleva ihminen ei näe itsessään eikä maailmassa kaikkea sitä hyvää ja arvokasta, joka meissä kaikissa on. Sen sijaan hänen arvomaailmansa kapeutuu yksipuoliseksi ja vääristyy negatiiviseksi.

Tuomiston mukaan viha on yhtä yleinen ongelma kuin masennus ja ahdistus, mutta sitä ei ole tutkittu läheskään niin paljon eikä varsinkaan hoidettu asianmukaisesti. Suomessakin käytetään hyvin usein täysin käsittämätöntä ja harhaanjohtavaa sanaparia ”positiivinen viha”, jota jonkun mukaan tulisi jopa rakastaa. Vihassa ei ole mitään positiivista tai rakastettavaa, vaan päinvastoin se tuhoaa ihmisen kyvyn kokea asioita myönteisesti sekä rakastaa ja ottaa vastaan rakkautta. Viha on krooninen pitkäaikaissairaus, joka altistaa psyykkisen pahoinvoinnin lisäksi erilaisiin fyysisiin sairauksiin, kuten sydän- ja verisuonisairauksiin. Tuomistoa lainaten, viha on myrkyllisin sydän- ja verisuonisairauksiin liittyvä emootio. Viha voi siis pahimmillaan johtaa sydäninfarktiin ja jopa tappaa siihen sairastuneen ihmisen. Tommy Hellsten puhui aikanaan ihmisen sairastumisesta vahvuuteen ja samalla tavalla voidaan siis perustellusti puhua ihmisen sairastumisesta vihaan. Molemmat vaativat asianmukaista pitkäaikaista psykoterapeuttista hoitoa. Psykoterapeuttien koulutuksessa on vihan hoito otettukin erityishuomion kohteeksi. Viha on Tuomiston mukaan valittu kohteeksi sen takia, että se antaa monipuolisemman kuvan ihmisen ongelmatiikasta kuin se, että sitä hoidettaisiin vain masennuksena, ahdistuksena tai muuna diagnosoituna mielenterveyshäiriönä.

Toistan siis vielä, että vihaa ei pidä rinnastaa suuttumukseen tai ”vihastumiseen”, joka on huono sana, koska se voi johtaa sekaannuksiin. Aggression ja suuttumuksen tunne ovat välttämättömiä voimia, jotta voisimme rakentaa maailmasta oikeudenmukaisempaa ja parempaa paikkaa elää. Suuttumus ja siihen perustuva ongelmien kohtaaminen rakentavassa ilmapiirissä luo myös pohjaa hyville ja kestäville ihmissuhteille. En siis puhuisi tässäkään yhteydessä ”rakentavasta riitelystä”, vaan mieluummin asioiden rakentavasta kohtaamisesta ja käsittelemisestä. Toistuva ja pitkäaikainen ongelmien piilottelu ja kieltäminen voi vähitellen johtaa katkeruuteen sekä tuhoavaan vihaan, joka ilmenee väkivaltana, itsetuhoisuutena tai molempina.

Kokonainen kansakuntakin voi sairastua vihaan. Tämän päivän Uudessa Suomessa kerrottiin ulkomaailmalle vihamielisestä perulaisesta heimosta, joka hyökkää väkivaltaisesti kaikkia heidän maillaan kulkevia ihmisiä vastaan. Viimeksi eräs toisen heimon edustaja, joka oli yrittänyt kahden vuosikymmenen ajan saada kontaktia heimoon, kuoli heidän ampumaan myrkkynuoleen. Suomeenkin rantautuneet koulu- ja kauppakeskusmurhat, parin viime vuoden aikana lisääntyneet paloittelusurmat, jälleen viime vuonna entisestäänkin lisääntyneet pahoinpitelyt, yleistynyt vihapuhe erilaisia kohtaan jne. Emme kai ole etenemässä samaan suuntaan kuin mainittu perulaisheimo? Ensimmäiseksi olisi vastatoimet aloitettava siitä, että vihalta riisuttaisiin kaikki myönteiset myytit ja alettaisiin puhua asioista avoimesti ja rehellisesti niiden todellisen luonteen mukaisesti.

6 kommenttia

Kategoria(t): aggressio, ahdistus, diagnoosi, Itsetuhoisuus, kauppakeskusmurha, koulumurha, krooninen sairaus, krooninen tila, masennus, pahoinpitely, pahoinvointi, paloittelusurma, pitkäaikaissairaus, positiivinen viha, rakentava riitely, Rakkaus, sairaus, suuttumus, sydän- ja verisuonisairaus, sydäninfarkti, tunnekuollut, tunnetaidoton, Väkivalta, viha, vihapuhe, vihastuminen