Mitä on kaltoinkohtelu?

Mitä on paljon puhuttu kaltoinkohtelu? Miten se eroaa muusta henkisestä ja fyysisestä väkivallasta? Onko kaikki kaltoinkohtelu väkivaltaa?

Alle 18-vuotiaisiin ja yli 65-vuotiaisiin ihmisiin, nk. lapsiin tai vanhuksiin kohdistuvasta kaltoinkohtelusta puhutaan jatkuvasti. Joskus myös määritellään, kuka sitä on tehnyt, miten hän on sitä tehnyt ja kenelle hän on sitä tehnyt. Näiden ikäryhmien osalta kyse on yleensä luottamuksellisessa suhteessa tapahtuvista teoista tai tekemättä jättämisistä. Kyse on myös vallasta ja vastuusta.

Lasten kohdalla kaltoin kohtelijana ovat joko omat vanhemmat tai muut aikuiset, joilla on siinä tilanteessa ja hetkessä kasvatuksellista valtaa ja vastuuta lapsesta ja joiden vastuullisuuteen lapsen pitää voida luottaa. Omien vanhempien ja lapsen kanssa asuvien muiden aikuisten lisäksi kyse voi olla kodin ulkopuolisen sijaishuolto- tai sijoituspaikan aikuisista. Kaltoinkohtelua voivat kuitenkin harjoittaa myös lukemattomat muut aikuiset päivähoidossa, koulussa, harrastustoiminnassa ja loppujen lopuksi kuka tahansa, koska tahansa ja missä tahansa.

Lyhytkin kaltoinkohtelua sisältävä kohtaaminen voi haavoittaa lasta syvästi ja pitkävaikutteisesti. Me kaikki aikuiset vaikutamme kaikkiin kohtaamiimme lapsiin, halusimme sitä tai emme tai tiedostimme sitä tai emme. Pienilläkin teoilla tai tekemättä jättämisillämme voi olla enemmän tai vähemmän vaikutuksia heidän kasvuunsa ja kehitykseensä. Lasten on voitava luottaa meihin ja antamaamme kuvaan ihmisistä, ihmisten välisistä suhteista, suhteista luontoon, ja elämästä yleensä. Meidän vastuullamme on luoda lapsille toivoa siitä, että maailma on heille hyvä paikka elää. Meidän vastuullamme on antaa lapsille esimerkkejä ja malleja siitä, miten tätä elämää on hyvä elää. Vaikutusvaltamme ja vastuumme todellistuu aina silloin, kun jollain lapsella on mahdollisuus nähdä tai kuulla käyttäytymistämme, erilaisia tekojamme ja tekemättä jättämisiämme ja muuta toimintaamme.

Kaikki mikä on lapselle pahaksi hänen kasvunsa ja kehityksensä ja tulevan elämänsä kannalta on mielestäni kaltoinkohtelua. Kaltoinkohtelua on siten kaikki sellainen, jossa emme ole vastuullisia ihmisyydessämme. Nykyisessä mediakulttuurissa, jossa kaikki on sidoksissa mediaan, kaikki tulee ennen pitkää lastenkin tietoon, oli heitä tapahtumisen hetkellä paikanpäällä tai ei. Suppeita listoja kaltoinkohtelun eri ”lajeista”, ”luokista” tai ”tyypeistä” löytyy googlaamalla. Osa kaltoinkohtelusta on kriminalisoitu, osa ei. Minulle sillä ei ole mitään merkitystä, onko jokin määritelty laissa rangaistavaksi teoksi vai ei. Minulle kyse on ihmisyydestä ja vastuullisuudestamme siinä. Kyse on siis enemmän kuin laeista tai yhteiskunnallisista ja kulttuurisista moraalinormeista. Kyse on eettisyydestämme ja siihen liittyvistä kyvyistämme, taidoistamme ja tahdostamme.

Ajatuksenani oli kirjoittaa myös vanhusten kaltoinkohtelusta ja sen jälkeen myös kaikesta ihmisten välillä esiintyvästä kaltoinkohtelusta. Siis kaltoinkohtelusta hyvin laaja-laisesti ymmärrettynä, jotta kaikkien meidän vastuumme ja vaikutusvaltamme, henkilökohtaiset lukemattomat päivittäiset vaikutusmahdollisuutemme, kirkastuvat mahdollisimman selkeinä. Jatkan aiheen käsittelyä kuitenkin tuonnempana…

Advertisement

Suomesta on tullut perhesuhteiden kehitysmaa

Viime vuosi oli poikkeuksellisen synkkä suomalaisille lapsille – tai eräille heistä. Alle 15-vuotiaita lapsia surmattiin ainakin 12, kun kymmenen edellisvuoden keskiarvo on ollut viisi uhria vuodessa. Lapsen surmaaja on yleensä oma äiti tai isä, tässä järjestyksessä. Tekotavat ovat toisinaan olleet erittäin julmia ja raakoja. Lasta on saatettu kiduttaa psyykkisesti tai fyysisesti pitkäänkin ennen lopullista surmantekoa. En kärsi edes muistella, mitä kaikkea olen joutunut lukemaan tai kuulemaan. En myöskään ryhdy pohtimaan mahdollisia syitä tai taustalla vaikuttavia seikkoja. Keskityn sen sijaan kyselemään, voisimmeko tehdä jotain äärimmäisen ja kaikenlaisen muunkin lasten kaltoinkohtelun vähentämiseksi ja jopa poistamiseksi.

Olen säästänyt sunnuntain 12.8.12 Hesarissa olleen Johanna Pohjolan jutun, jonka otsikko oli Suomi, perhesuhteiden kehitysmaa. Olemme taitavia auttamaan niin kutsuttuja kehitysmaita niiden ongelmissa, kuten taloudellisessa köyhyydessä ja yhteiskunnallisessa epävakaudessa. (Listaan kuului myös eriarvoisuus, mutta sen hillitsemisessä olemme kadottaneet asiantuntemuksemme.) Mutta kuka auttaisi meitä poistamaan taloudellisen hyvinvoinnin – tai siitä kilpailemisen tai sen menettämisen – aiheuttamat seuraukset, jotka johtavat muun muassa avioeroihin, perhesurmiin, mielenterveysongelmiin jne.? Kuka antaisi hyviä vihjeitä siitä, miten voisimme poistaa taloudellisen, ulospäin näkyvän tai näytellyn hyvinvoinnin aiheuttaman psyykkisen, ihmisten sisäisen ja todellisen pahoinvoinnin?

Suomi vie maailmalle kaikenlaista osaamistaan, hyvänä esimerkkinä peruskoulumme Pisa-tutkimustulosten perusteella saama maaginen maine. Esimerkki on itse asiassa varsin kuvaava. Tekniset oppimistulokset ovat erinomaisia ja oppilaiden psyykkinen hyvinvointi on samalla heikointa mahdollista tasoa. Kyllä, kouluista tuotetaan tiedollisesti huippuyksilöitä Suomen taloudellista kilpailukykyä turvaamaan. Huippuyksilöitä, jotka pudottavat kollegoitaan pelistä ja laiminlyövät perhettään sekä turruttavat sisäisen pahoinvointinsa alkoholilla ja mielialalääkkeillä. Kunnes murenevat ja romahtavat täysin vieden mahdollisesti myös perheensä mennessään oman käden kautta kuolemaan. Vaikkei näin aina tapahdu, tämäkin on mahdollista pahoinvointiyhteiskunnassamme.

Mitä vientituotteita nk. kehitysmailla voisi olla tarjota meille? Mummot, tervehtiminen, yhdessä syöminen ja vieraanvaraisuus tulivat heti mieleen, kun Hesari kysyi vinkkejä parin nk. kehitysmaan edustajalta.

­Tär­keää on yh­tei­sön har­mo­nia ja per­heen tu­ki. Ja­ka­mi­nen ja vä­lit­tä­mi­nen per­hees­sä, su­ku­pol­vien tu­ki ja iso­van­hem­mat. I­soäi­tien hoi­ta­mis­ta lap­sis­ta tu­lee hy­viä ih­mi­siä. Lap­set op­pi­vat huo­leh­ti­maan nuo­rem­mis­taan. He kuu­le­vat ta­ri­noi­ta, jot­ka in­nos­ta­vat mut­ta ker­to­vat myös vai­keuk­sis­ta.

Kun olet si­säl­lä, olet on­gel­mi­ne­si yk­sin. Ul­ko­na ta­paat ih­mi­siä ja jut­te­let. Lak­kaat ajat­te­le­mas­ta on­gel­mia, ja toi­set roh­kai­se­vat si­nua. Jo­kai­nen kuu­luu ryh­mään, ku­ten naa­pu­rus­toon tai työyh­tei­söön. Ih­mi­set tie­tä­vät, et­tä he ei­vät ole on­gel­mi­neen yk­sin. Ke­hit­ty­neis­sä mais­sa ih­mi­siä roh­kais­taan it­se­näi­syy­teen. Me roh­kai­sem­me aut­ta­maan toi­sia.

­Ter­veh­ti­mi­nen on tär­keää vuo­ro­vai­ku­tus­ta. Ihmi­set ky­sy­vät usein tois­ten­sa ter­vey­des­tä ja per­heen­jä­se­nis­tä. Se roh­kai­see yk­si­löä avau­tu­maan. Myös hy­myi­ly lie­vit­tää jän­nit­tei­tä ja he­rät­tää luot­ta­mus­ta.

Suo­ma­lais­ten pi­täi­si ol­la ys­tä­väl­li­siä ja viet­tää ai­kaa muiden ih­mis­ten kans­sa. Meidän sa­non­tamme mu­kaan il­lal­la saa­pu­va vie­ras on kuin ju­ma­la. Se tar­koit­taa, et­tä vie­raat on ra­vit­ta­va ruoal­la ja rak­kau­del­la. Pyy­tee­tön vie­raan­va­rai­suus on tie ih­mis­ten hy­vin­voin­tiin.

Ke­hi­tys­mais­sa­kin on yk­si­näi­syyt­tä, väkivaltaa, ma­sen­nus­ta ja al­ko­ho­lis­mia. Mut­ta on­gel­mia on hel­pom­pi ja­kaa, jos tietää, että muut ovat valmiita tu­ke­maan kans­sa­kul­ki­joi­taan. Avun pyy­tä­mi­nen ei ole heik­kout­ta, vaan päin­vas­toin sen pyytämättä jättäminen on.

Yh­tei­sön avul­la pys­tyy pal­joon. Yh­teis­kun­ta aut­taa ta­lou­del­li­ses­ti, mut­ta kaik­ki on­gel­mat ei­vät ole ta­lou­del­li­sia. Suo­mes­sa ei ai­na jostain syystä enää us­ko­ta, et­tä ai­nee­ton tu­ki aut­tai­si. Olem­me kai niin tot­tu­nei­ta so­siaa­li­tur­vaan. Muistan hyvin oman lapsuuteni sotien jälkeisellä 1950-luvulla. Silloin elettiin nykyiseen verrattuna pula-aikaa, jolloin aloitettiin raunioitten keskellä alusta ja maksettiin lisäksi vielä sotakorvauksia Neuvostoliitolle. Mutta silloin oli yhteisyyttä, naapurisopua ja talkooapua. En haikaile niiden aikojen perään, mutta jotain silloisesta kulttuurista voitaisiin yrittää palauttaa nykyaikaan.

Yh­tei­syy­des­sä on ky­se toisten ih­mis­ten ja eri­lai­suu­den sie­tä­mi­ses­tä, ei­kä se ole help­poa. Se ra­ken­tuu kun­nioit­ta­mal­la van­hem­piamme sekä ihmisiä sellaisistakin maista, joita emme välttämättä pidä omien kriteeriemme mukaan yhtä kehittyneinä. Esteenä on äärimmäinen kehitysuskomme ja siihen perustuva ylimielinen asenteemme. Kuvittelemme olevamme kehityksen edelläkävijöitä ja luojia, joten menneet sukupolvet ja kehitysmaiden edustajat ovat meitä tyhmempiä eikä heitä kannata kuunnella. Eihän meillä voi olla mitään opittavaa heiltä. Näinköhän on?