Älä lamaannu peloistasi, nyt on aika toimia

Kiinasta liikkeelle lähtenyt koronavirustauti julistettiin 11. maaliskuuta pandemiaksi eli maailmanlaajuisesti levinneeksi epidemiaksi. Pandemia-sana tulee kreikan kielen sanoista pan ’kaikki’ ja demos ’ihmiset’. Koronavirus vaikuttaakin jo tavalla tai toisella kaikkiin maailman ihmisiin. Tauti on uusi ja entuudestaan tuntematon ja siksi se aiheuttaa ihmisissä monenlaisia tunteita ja ajatuksia, kuten huolestuneisuutta ja pelkoja. Sairastumisen ja kuolemankin uhan koetaan leijuvan varjona päällämme – jotkut puhuvat ”mustasta joutsenesta” – koska kukaan ei vielä tiedä, miten poikkeava tauti mahdollisesti on tavanomaisiin tartuntatauteihin verrattuna.

On syytä tiedostaa, että Suomessa influenssaan kuolee joka vuosi arviolta 500–2 000 ihmistä, ja erityisesti riskiryhmiin kuuluvat ihmiset, kuten vanhukset ja ne, joilla on erilaisia perussairauksia (kuten krooninen sydän- tai keuhkosairaus, diabetes tai munuaisen vajaatoiminta), joutuvat muita herkemmin sairaalahoitoon. Toivottavasti koronaviruksenkaan osalta ei ylitetä näitä tavanomaisia määriä – vähättelemättä tietysti niitäkään ja niistä aiheutuvia monia traagisia seurauksia yhtään mitenkään.

Logoteorialle ja logoterapialle on todella tarvetta tällaisen yleismaailmallisen eksistentiaalisen kriisin ja ahdistuksen aikana ja myös sen jälkeen. Ihmisten kahtiajako on ollut selkeästi huomattavissa: jotkut ovat lamaantuneet ja käpertyneet pelokkaina kuoreensa, kun jotkut toiset ovat alkaneet toimia muiden ihmisten auttamiseksi – he ovat siis kokeneet tarkoituksen kutsuvan heitä ja löytäneet sisästään henkisen uhmavoimansa vahvistamaan heitä sen toteuttamisessa. Viktor Franklin nimeämän, ihmisessä piilevän erityisen henkisen kyvyn, henkisen uhmavoiman arvo ja merkitys korostuukin näinä aikoina ja sen löytäminen itsestä olisikin joillekin jopa elintärkeää. Kaikille muillekin henkisen uhmavoiman ilmeneminen vahvistaisi omaa kykyä selviytyä tämänhetkisestä kriisistä. Parhaimmillaan se auttaa ihmistä löytämään kaikesta tapahtuvasta – omasta tai ympärillä näkyvästä kärsimyksestä – huolimatta uusia sellaisia arvokkaita tarkoitusmahdollisuuksia, jotka kantavat jopa aiempaa parempaan tulevaisuuteen.  Siksi henkisen uhmavoiman etsimisen, löytämisen ja vahvistamisen pitäisi olla osa ihmisten jokapäiväistä elämää myös nykyistä tavanomaisempina aikoina.

Omaan mahdolliseen sairastumiseenkin voi jo etukäteen asennoitua jopa tarkoitusmahdollisuutena sen sijaan, että näkisi sen pelkkänä uhkana varsinkin, jos ei ole vielä kovin vanha eikä omaa jotain nk. perussairautta. Tällöin voi ajatella, että parannuttuaan on saanut pysyvän immuniteetin ja voi huoletta liikkua kaikkien taudinkantajien tai tautia sairastavien parissa heitä tukemassa, auttamassa ja hoitamassa. Taudin sairastuminen parantaa siten mahdollisuuksia pitää huolta muista ja hoivata kärsiviä heidän vaikeassa ja joillekin myös hengenvaarallisessa elämäntilanteessaan.

Juuri nyt erityisesti riskiryhmiin kuuluvat vanhukset ja sairaat tarvitsevat toisten apua paljon enemmän kuin normaalioloissa (ihan kaupassa, apteekissa yms. käynneistä alkaen, psyykkis-henkisestä avusta puhumattakaan). ja tietysti kaikki muutkin heikoimmassa asemassa olevat, kuten täällä olevat ajelehtivat maahan muuttaneet (turvapaikanhakijat, paperittomat, kielteisen päätöksen saaneet jne.), työttömät, asunnottomat, köyhät, yksinäiset jne. Onneksi monet ihmiset ovat jo aktivoituneet, ja nimenomaan auttavaan ihmistyöhön kouluttautuneilla se kuuluu velvollisuuksiinkin – tai logoteoreettisesti ilmaisten vastuullisena olemiseen.

Ajassa on siis tarjolla poikkeuksellisen paljon tarkoitusmahdollisuuksia, joihin voi tarttua. Lähes jokaisella meistä on mahdollisuus valita, sulkeutuuko omaan sisäisyyteensä synkkien tunteiden ja ajatusten pariin murehtimaan, vai ryhtyykö johonkin, jonka kokee olevan sekä jollekin toiselle arvokasta ja merkityksellistä että omien vahvuuksieni perusteella itselle ominaista. Paljon erilaista arvokasta ja hyvää voimme tehdä myös etäältä.

Advertisement

Kuilu repeää

Onpa ollut pitkä tauko edellisestä blogikirjoituksestani. Tässä välissä on ollut toipumisprosessi ja elämän uusien suuntien ja päämäärien etsiminen nelivuotisen kiirastulen ja sen loppuhuipentuman eli työelämästä ulospullauttamisen jälkeen (”eläköityminen” rahoittajien edellyttämänä saneerauskeinona).

Olen ollut systemaattisen väkivallan kohteena, kun väkivalta määritellään kaikeksi sellaiseksi toiminnaksi, missä käytetään valtaa toiseen väkisin, rajoitetaan toisen vapautta vastoin hänen omaa tahtoaan. Väkivaltaa on sen mukaisesti kaikki sellainen, mikä rajoittaa toisen persoonallisuuden suotuisaa kasvua, mitä voidaan pitää inhimillisen ihmisyyden kannalta yhtenä suurimmista toiselle aiheutetuista menetyksistä. Toinen pyritään typistämään huomattavasti alkeellisemmaksi olioksi kuin mihin hänellä olisi ihmisyyteensä perustuvien potentiaaliensa mukaiset mahdollisuudet. En voi pitää sen kaltaista toimintaa muuna kuin rikoksena ihmisyyttä vastaan.

Onneksi vainoojani epäonnistuivat karkeasti kaikissa muissa pyrkimyksissään kuin minulle aiheuttamassani nelivuotisessa kärsimyksessä ja ennenaikaisessa eläköitymisessäni. Jumalan kiitos, mitään pysyvää haittaa minulle ei tästä elämänvaiheesta jäänyt. Tarkoituksellisin seuraus kaikesta kokemastani lienee se, että sen lisäksi, että jatkan kaikenlaista kirjoittamista hyvyydestä, olen ”sattuneesta syystä” johtuen päättää aloittaa myös unilukkarina toimimisen kaikenlaisen ihmisten pahuuden osalta.

Otetaanpa tarkasteluun muutama suuri yhteiskunnallinen vallan väärinkäyttöön liittyvä ilmentymä. Omien tuoreiden kokemusteni perusteella helpoiten mieleen tuleva yhteiskunnallisen tason ongelma liittyy yhdistysmuotoisena toteutetussa järjestörahoituksessa vuosikymmenien aikana toteutettuun ja kaiken aikaa kärjistyneemmäksi ja ilmeisemmäksi muodostuneeseen epätasa-arvoon (rajumpiakin ilmaisuja voisi oikeutetusti käyttää). Isojen järjestöjen ja pienten järjestöjen välinen kuilu on repeytynyt ylitsepääsemättömäksi. Tai pikemminkin kyse on isoiksi tehtyjen, avustuksia myöntävän yhdistyksen jäsenjärjestöjen, ja muiden, eräänlaisten huutolaisten välisestä epätasa-arvon kuilusta.

Liian räikeiden jälkien peittelyn vuoksi myönnetään joillekin nöyrimmästi käyttäytyville järjestöille sellaisia rahoituksia, että ne voivat kasvaa pienistä keskisuuriksi kovinkin nopeassa ajassa ja suurimman osan niitä aiemmin perustetut järjestöt näytöstyyliin ohittaen. Huutolaisista valitaan siis jotkut selviytymään jatkoon ainakin niin pitkäksi aikaa, kunnes niihin lopulta ehkä kuitenkin kyllästytään. Ties vaikka alkaisivat luulla itsestään jotain. Sen jälkeen kun ne on typistetty pieniksi jälleen tai näivetetty kokonaan pois järjestökentästä, joka on erittäin todennäköinen vaihtoehto elintärkeiden osien katkomisen jälkeen, valitaan huutolaisten keskuudesta uudet ylväät esimerkit eettisesti kestävästä toiminnasta.

Minusta oli suorastaan surkuhupaisaa kun eräs avustuksista päättävissä hallintoelimissä oleva perustajatahoja edustava suuren järjestön toiminnanjohtaja linjasi, että ”pienille” järjestöille (kyse oli n. 20 henkilöä työllistävästä ja useita kymmeniä vapaaehtoisia jatkuvasti rekrytoivasta, kouluttavasta ja ohjaavasta keskisuuresta järjestöstä) on tapana myöntää vain yksi henkilö, joka vastaa yksin kaikesta hallintoon, kehittämiseen ja johtamiseen liittyvästä. Näin luodaan mahdoton yhtälö ja automaatti, jonka perusteella kaikki tällaiset järjestöt pysyvät pieninä ja lopulta sortuvat raunioiksi jatkuvasti lisääntyvien byrokratioiden alle. Laskin hiljattain, että kyseisen toiminnanjohtajan johtamalla järjestöllä on pelkästään kehittämistehtävissä kaksikymmentä (20!) henkilöä kaikesta talous-, henkilöstö- ja yleishallinnosta puhumattakaan. Mikäs siinä on kasvaessa ja kukoistaessa. Se siitä ja lisää taas joskus toiste esimerkiksi tulevissa kirjoissani.

Toinen yleisempi ja jatkuvasti esiin pullahtava ja meidän kaikkien ”tavisten” hyvinvointia nakertava ongelma on suuryritysten johdon ja muun henkilökunnan välinen kaiken aikaa laajemmaksi repeävä kuilu. Koko nykyinen johdon palkkausjärjestelmä on läpimätä. Se perustuu sille, että pieni ”hyvä veli”-klikki päättää yritysten hallintoelimissä toinen toistensa palkoista. Lopputuloksena on, että saadaan kaikkien palkat hissattua pilviin.

Kun itse toimin yritysmaailmassa toimitusjohtajana yli 20 vuotta sitten, ei vuosipalkkani ollut edes markoissa sitä tasoa, mitä kuukausipalkat ovat nykyisin euroissa. Sillä matematiikalla johdon palkat ovat suurin piirtein satakertaistuneet tänä aikana. Tolkullistako? No ei todellakaan!

Mitä tämä tietyn ”mafian” (viittaa ammattimaiseen ja elämäntavaksi muodostuneeseen väkivaltaan toisia kohtaan) luoma jako työn vaativuuteen verrattuna räikeästi ylipalkattujen ja vastaavasti alipalkattujen välillä on aikaansaanut. Ainakin yhteiskunnallisen luokkajaon palaamisen historiasta uudestaan nykyaikaan.

Kastijako, jonka rajat ovat kaiken aikaa jyrkkenemässä, on seuraava: rikkaat, hyvätuloiset, keskituloiset, huonotuloiset ja köyhät. Ansaitsemattoman hyvätuloisiin kuuluu paljon myös niitä, joita aikanaan ja ay-liikkeen toimesta usein edelleenkin kutsutaan ”työläisiksi” (mitähän kaikki muut työtään tekevät ovat?). Jotka raskaan ja kuluttavan fyysisen työn sijaan istuvat valvontapöydän ääressä nappeja painelemassa. On vaikeaa löytää kestäviä perusteluja sille, että koneisiin ja laitteisiin investoimisen aikaansaamasta tuottavuuden kasvusta kertynyt taloudellinen hyvä jollain lailla kuuluisi nimenomaan heille. Ainakaan aiheuttamisperiaatteen mukaisesti se pitäisi kohdentaa jollain toisella tavalla. Vaikkapa siten, että yritykset tuottaisivat verotettavaa voittoa ja kertyneet verovarat jaettaisiin oikeudenmukaisella tavalla yhteiseksi hyväksi.

Toisaalta aidosti köyhiin kuuluvat käsittääkseni vain kuiluun pudonneet, eivät esim. opiskelijat, jotka panostavat tulevaisuuteensa ja ammatinvalintaan liittyvään vapauteensa. Kaikillahan on mahdollisuus mennä ansiotyöhön suoraan peruskoulusta. Kyllä apumiehiä ja oppipoikia tarvitaan edelleen lukemattomissa käsillä tehtävään työhön perustuvissa ammateissa. Oma valintani oli aikanaan lukea ylioppilaaksi ja ryhtyä opiskelemaan kauppakorkeakoulussa samaan aikaan kun osa kavereistani lähti silloisesta kansalaiskoulusta heti laillisen oppivelvollisuuden jälkeen joko suoraan tai lyhyiden ammattikouluopintojen jälkeen apumiehiksi rakennustyömaille, asfalttimiehiksi, satamatyöläisiksi tai varastomiehiksi tai parin vuoden viiveen jälkeen autonasentajiksi. Itsekin kokeilin mm. varastomiehen ja rakennusapumiehen töitä, mutta totesin itselleni sopivammaksi ottaa opintolainaa ja kittuutella sillä ja kesätöillä. Pääsin aloittamaan ansiotyön opintolainat niskassani kymmenkunta vuotta kavereitani myöhemmin. Oma valintani, en valita.

Työelämä on käsittääkseni ylimalkaan muuttumassa tulevaisuudessa yhä jakautuneemmaksi onnekkaisiin ja vähemmän onnekkaisiin. Tosin omilla valinnoillakin voinee ainakin jossain määrin vaikuttaa, kumpaan joukkoon tulee kuulumaan. Tulevaisuudentutkijoiden mukaan vain pienehkö vähemmistö tulee olemaan ”vakinaisessa”, kokoaikaisessa tms. työsuhteessa. Enemmistönä ovat määräaikaiset, osa-aikaiset, tarpeen mukaan kutsuttavat jne. Lisäksi oman ryhmänsä muodostavat työelämän ulkopuolella ajoittain tai pysyväluonteisesti olevat. Tässäpä yhteiskunnan päättäjille pohdittavaa. Tai paremminkin meille kaikille kansalaisille. Miten varmistamme sen, että kaikilla yhteiskunnan jäsenillä on edellytykset ihmisarvoiseen elämään? Kunhan kaikenlainen muinoin ”saavutettujen etujen” säilyttämisen epärealistisuus tulevaisuudessa saadaan syvälliseen tietoisuuteen ja ymmärretään luopua ”minun ryhmän” etujen puolesta taistelusta yhteistä hyvää vastaan, voidaan alkaa ottamaan ensimmäisiä askeleita. Aikaa ei enää nytkään ole tuhlattavaksi eikä yhteiskunnan tuloja supistettavaksi kaikenlaisilla työtaisteluilla. Koskahan järki voittaa silkan itsekkyyden ja sen aikaansaaman tyhmyyden? Onkohan meillä toivoa?